Foals, villaneuleiden asialla.

Brittiyhtye Foalsin odotettu kolmosalbumi Holy Fire ilmestyy ensi viikolla. Tulevalla levyllään uransa alkuaikoina muun muassa Bloc Partyyn verrattu yhtye on yksinkertaistanut ilmaisuaan. Yhtyeen kosketinsoittaja Edwin Congreave vastaili Nuorgamin kysymyksiin puhelimitse Lontoosta. Congreave myönsi saaneensa teini-ikäisenä yliannostuksen The Smithsiä.

Vuonna 2010 ilmestynyt Total Life Forever oli melkoinen irtiotto Antidotes-debyytistänne. Mihin suuntaan olette yrittäneet mennä tulevalla Holy Fire-albumillanne?

“Uudella levyllämme on jonkin verran yhtäläisyyksiä debyyttiimme, koska nyt olemme taas tehneet yksinkertaisia popbiisejä. Levy on siis tavallaan Total Life Foreveria yksinkertaisempi.”

Julistitte taannoin NME:n haastattelussa indiediscon kuolleeksi. Mitä oikein tarkoititte?

“En nyt muista tuota asiayhteyttä, mutta luullakseni olimme tahallisen provokatiivisia. Meistä itsestämme kuitenkin tuntuu, että olemme kasvaneet ulos indiedisco-ilmiöstä, johon meidät vielä Antidotes-debyyttimme aikaan liitettiin.”

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

“Jo edesmenneen kosketinsoittajan Jackie Mittoon. Hän soitti urallaan lukemattomilla jamaikalaisilla ska- ja reggaejulkaisuilla. Mittoo oli uskomattoman taitava muusikko, joka olisi varmasti tuonut levylle jotain uutta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mistä äänittämästäsi kappaleestasi olet kaikkein ylpein?

“Spanish Saharasta, koska teimme kappaleen niin nopeasti. Yllätyin, millaiseksi se lopulta muovautui.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

“The Curen Just Like Heavenia, koska se on yksi hienoimmista koskaan kuulemistani kappaleista.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä lopettaneen yhtyeen tai edesmenneen artistin olisit halunnut nähdä livenä, mutta et koskaan nähnyt?

“Totta kai olisi ollut upeaa nähdä The Smiths livenä 1980-luvun puolivälissä. Teini-ikäisenä kuuntelin The Smithsiä niin paljon, että sain yliannostuksen yhtyeen musiikista. Sen vuoksi en ole pitkään aikaan jaksanut kuunnella mitään niiden levyistä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

“Tämä on niin monimutkainen kysymys, etten voi vastata mainitsemalla vain yhtä artistia tai yhtyettä. Minusta jenkkiräppi on maailman tärkeintä musiikkia, kun ajattelee esimerkiksi sitä, millaisiin erilaisiin alalajeihin se on vuosien aikana muovautunut.”

Mikä on noloin omistamasi levy?

“Pari vuotta sitten myin melkein kaikki levyni. Nyt ostan mp3-tiedostoja ja vinyylisinkkuja vain niistä biiseistä, joista todella pidän.”

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

“En tiedä. Jätin kirjallisuuden opintoni kesken ensimmäisen vuoden jälkeen. Kyllä minä kuitenkin usein mietin, millaista olisi käydä tavallisissa päivätöissä, kun seuraan sivusta tyttöystävääni. Hän on siis asianajaja. Päivätöissä on omat hyvät puolensa, mutta en osaa sanoa, sopisivatko ne minulle.”

Minkä levyn ostit viimeksi?

“The XX:n Coexistin. Levy ei kuitenkaan ole niin hyvä kuin odotin. Bändin debyytti oli minusta vaikuttava. Kappaleisiin muodostui henkilökohtainen suhde, mutta Coexist ei ole herättänyt samanlaisia tuntemuksia. Monet ovat kyllä sanoneet, että Coexistille pitää antaa aikaa, mutta minusta se ei vain tunnu yhtä hienolta levyltä kuin yhtyeen debyytti.”

Video ei ole enää saatavilla

Foalsin Holy Fire ilmestyy 11. helmikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Foxygenin Jonathan Rado ja Sam France.

Foxygen varastaa toisella albumillaan vanhuksilta. Pummit eivät tunne häpeää. Paha henki vaanii.

Kun Sam France ulvoi Foxygenin viimevuotisella debyytillään Take the Kids Off Broadway maanisen, kenkänsä ja niiden mukana huumeensa kadottaneen katupastorin lailla, tunsin kuuntelevani musiikkia, joka oli hyvin kaukana kotoa.

Foxygenin kaltaiselle yhtyeelle jo koko kodin käsite saattaa olla fiktiivinen. Siksi he luultavasti kokevat olonsa helpommaksi ajelehtijoina, maagisessa, höyryisessä todellisuudessa paikallaan kulkien, aamuöisiin metrojuniin nukahdellen, genrestä toiseen levottomasti lainaillen.

Eihän 21st Century Ambassadorsista voi puhua mainitsematta kuinka naurettavan paljon France kuulostaa Mick Jaggerilta, Bowielta tai vaikka Alan Vegalta. San Francisco -kappale taas voisi löytyä sellaisenaan Frank Zappan vuoden 1968 albumilta Were Only in It for the Money, joka oli äärimmäisen kyyninen levy niitä aikansa huurupäitä varten, jotka olivat eksyksissä sekä maantieteellisesti että sielullisesti.

”I left my love in San Francisco
That’s okay, I was bored anyway
I left my love in the room
That’s okay, I was born in L.A.“

Were Only in It for the Money oli kirjoitettu Francen ja Jonathan Radon tyyppisille päämäärättömille harhailijoille, mutta Foxygenin uutuusalbumiin sen yhdistää myös tapa, jolla populaarimusiikin katse kääntyy julman arvostelevana kohti omaa sisintään. Molempien levyjen sanoma kuuluu: pop on perimmiltään aivan typerää musiikkia.

Zappa ehkä uskoi vuonna 1968 rockin muotokielen olevan uudistettavissa. Foxygen on todiste siitä, ettei näin ole käynyt. Duon jäsenet ovat vankeina omassa metamusiikissaan, jonka on hamaan loppuun kuulostaminen esikuviltaan: Lennonin kuulaalta kiekumiselta Spector-kaudellaan (On Blue Mountain), orjallisen uskolliselta Dylan-fraseeraamiselta (No Destruction) tai omista aikalaisistaan luvattoman paljon Ariel Pinkiltä (Oh Yeah).

Näin 21st Century Ambassadors kirjoittaa ehkä tiedostamatta testamenttia kuolleelle, ilmaisuvoimansa menettäneelle indierockille. Musiikille, joka resonoi niin nopeasti oman suppean kuulijakuntansa kanssa, että se myös sanelee välittömästi kuinka yleisö albumin loppupuolen tulee kuulemaan. 21st Century Ambassadorsin vaikutteet ovat ensimmäisestä raidasta asti niin selvät, että loppuun asti jatkavat vain vihkiytyneet.

Vuonna 2013 näitä vihkiytyneitä on kourallinen ja Sam Francen ja Jonathan Radon tavoin he ovat ikuisesti kodittomia, historian päämäärättömiä keskimiehiä, jotka raahaavat pahvilaatikossa mukanaan muutamia välisarjatason sävellyksiään ja roskisdyykattuja lyriikoitaan. Juuri sellaisia kuin tällä levyllä. Kyse onkin enemmän elämäntavasta kuin musiikista. Omituisesta juurettomien seurakunnasta. Rauhasta ja Rakkaudesta. Huumeista. Saatanasta. Ne on kirjoitettu kaikkialle tähän musiikkiin.

80 We Are the 21st Century Ambassadors of Peace & Magic on alkuvuoden tähän asti paras julkaisu, koska se ammentaa kaikki vaikutteensa ajasta, jolloin pop ja kokeellisuus vielä olivat symbioottisia käsitteitä, ja koska se naulaa seinälle sen nykytodellisuuden, jossa tuon suhteen toisintamisesta on tullut pakonomainen sääntö.

Video ei ole enää saatavilla