Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 269 Gracias – It Only Takes B

Menneenä kesänä tuntui, että kaikki ottivat yhtäkkiä Graciaksen omakseen eikä kenestäkään muusta hetkeen puhuttukaan. Tuolloin ilmestynyt Gracias EP oli hyvin tuotettua, täysin siekailemattomasti 90-luvun itärannikkoräpistä ammentavaa neosoul-soundia ja pätevää flow’ta. Ei mitään uutta sinänsä, mutta kyllä tämä oli sellainen viime kesän kollektiivinen soundtrack. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 268 David Guetta – Where Them Girls At (feat. Nicki Minaj & Flo Rida)

David Guetta takoo hittejä ja työskentelee maailmantähtien kanssa, vaikka on pohjimmiltaan ruma dj. Muut deejiit ovat kateellisia Davidille, sillä David tietää, missä tytöt ovat. Tytöt ovat Davidin bileissä bailaamassa tämän hitin tahtiin. Tai sitten bodypumpissa kiinteyttämässä itseään tämän hitin tahtiin. Hieno biisi, jonka pelkästä ajattelemisesta tulee hiki. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 267 Clap Your Hands Say Yeah – Same Mistake

Ehkei tämä seitsemän vuotta sitten omakustanne-esikoisellaan ihastuttanut amerikkalaisyhtye enää sytytä blogosfääriä ilmiliekkeihin, mutta sen musiikki on yhä vastustamatonta: tanssimaan piiskaava rytmi, helmeilevä kitara, taivaankaarella ujeltavat syntikat, Alec Ounsworthin kaihoisasti vaikertava ääni ja melodia isolla M-kirjaimella. Same Mistake on kaikkea tätä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 266 Ford & Lopatin – The Voices

80-luvun popin ominaisen soinnin kierrättäminen on jatkunut jo pitempään kuin itse 80-luku. Väliäkö tuolla, niin kauan kuin tulokset ovat yhtä upeita kuin amerikkalaisen elektroduon Voices. Hirviömäisen jyräävä konebasso ja öljyä tihkuva syntikkamatto tukevat laulumelodiaa, joka on samaan aikaan herkkä ja robottimainen. Käsillä on pala modernia elektropopunelmaa. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 265 Oranssi Pazuzu – Komeetta

Helkkävästi kaiutetulla kitaramelodialla höystetty, discokomppia avaruusdronen syövyttämään black metal -riivintään yhdistelevä biisi on yhtyeen tarttuvimpia. Kappale on silti outo, mutta tietty selväpiirteisyys yhdistettynä suttuiseen soundiin ja raakkuvaan lauluun luovat mielenkiintoisen kontrastin. Biisin kruunaa lopun avaruusmölyllä silattu tasatahtitamppaus. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 264 Allo Darlin’ – Darren

Jos Spiritualized on musiikkia, jonka tahtiin voi käyttää huumeita tehdäkseen musiikkia joiden tahtiin voi käyttää huumeita, lontoolaisen Allo Darlinin musiikki on kliseistä tweekierrettä, jota voi kuunnella jos on ihastunut ja haluaa kuunnella levyjä, joissa ollaan ihastuneita ja halutaan kuunnella levyjä, joissa ollaan ihastuneita ja halutaan kuunnella levyjä. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 263 Laurel Halo – Head

Laurel Halo on löytänyt jostakin Detroit-teknon ja trancen keskeltä rauhasen, joka erittää vain laukeamatonta jännitettä. Head soi illan viimeisenä klubilla, joka soittaa juuri sitä musiikkia, jota olet aina tiennyt haluavasi ja tarvitsevasi mutta jota ihmisruumis ei kykene tanssimaan. Aivot tilaavat silti vielä yhden – ja toisen – ja huutavat lisää ja kovempaa. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 262 Joakim – In the Cave

In the Cave on aamuyön väsähtänyt disko suunnattomassa tippukiviluolassa. Kappaletta ajaa eteenpäin laiskasti kalkattava lehmänkello, alavireinen piano käyttää kaikki voimansa kolmeen äärettömyyksiin kaikuvaan nuottiin, laulu on lakonista toteamista. Toisin sanoen biisissä ei ole minkäänlaista energiaa – kunnes kuorma-autollinen laserpyssyjä laukeaa sinfoniaansa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 261 Soft Moon – Total Decay

Luis Vasquezin johtaman yhtyeen viimeisin EP vie ryhmän soundia entistä brutaalimpaan suuntaan. Kalmanharmaa äänimatto kihisee staattista sähköä klaustrofiilisellä intensiteetillä. The Soft Moon kumartaa syvään 1980-luvun länsieurooppalaiselle coldwavelle, mutta Total Decayn kaltaisten mökötysbiisien luulisi toimivan myös perisuomalaisen kaamossesongin keskellä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 260 Snow Patrol – This Isn’t Everything You Are

Snow Patrolko tylsä, tökerö ja mauton? Itse olet. Tai sitten sinulla menee niin hyvin, ettet tarvitse elämääsi This Isn’t Everything You Aren kaltaista itsetunnonkohotusbiisiä. Kyseinen kappale on nimittäin loistava valinta silloin, kun tuntee itsenä syystä tai toisesta halvaksi, tyhmäksi ja epäonnistuneeksi. Toki biisiä voi kuunnella muulloinkin kuin krapulassa. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 259 Jeremy Jay – Caught in a Whirl

Silloin tällöin tulee vastaan artisteja tai yhtyeitä, joilla on välittömästi tunnistettava oma ääni. Caught in a Whirl ei ole Jeremy Jayn absoluuttisesti paras kappale, mutta toimii hyvänä sisäänheittäjänä hänen omintakeiseen maailmaansa. Aiemmin siellä vierailleet tietävät, että kaikki eivät ehkä ole aivan sitä miltä alkuun näyttävät. Varjoissa väijyy ystävyys. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 258 Plain Ride – Tired and Free

Janne Westerlund on vahva lauluntekijä, jolla on ollut onnea saada taakseen vahva bändi. Näin syntyy tämän kappaleen kaltaisia pieniä mestariteoksia. Westerlund kähisee hänelle tuttuun tapaansa tämän mitättömän elämän epävarmuudesta, mutta kertosäe saapuu vapauttavuudessan koskettavana. Tukea antaa vielä huikean hienosti kasvava sovitus trumpetteineen kaikkineen. (Mikael Mattila)

Toukokuussa ilmestynyt Stonebrige on Plain Riden neljäs albumi.

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

Sarja jatkuu huomenna.

Secretly Canadian

79 Tunnetta pursuavan avantgardepopin mestari Antony Hegarty on niitä artisteja, joiden tekemisiä on vaikea verrata mihinkään muuhun kuin tämän omaan tuotantoon. Antony & The Johnsonsin viime vuotinen Swanlights-pitkäsoitto oli selkeä yritys laajentaa bändin repertuaaria niin soundillisesti kuin tunnelmallisestikin. Parhaimmillaan tulokset olivat loistavia, kuten elämänmyönteinen Thank You for Your Love -biisi sielukkaine puhallinsovituksineen, mutta albumin yleisilme jäi ehkä hieman etäisemmäksi ja kylmemmäksi kuin yhtyeen aiemmilla albumeilla. Swanlights EP jatkaa samoilla linjoilla ja esittelee nimikappaleen ja kahden uuden sävellyksen lisäksi Swanlights OPN Edit -remixin, jonka on tehnyt Oneohtrix Point Never -nimellä tunnettu elektroartisti Daniel Lopatin. Ensimmäinen uutuus, Find the Rhythm of Your Love, on varsin perinteinen Antony-tunnelmapala hieman keskivertoa perinteisemmästä instrumentaatiostaan huolimatta. Kissing No One taas on hieman väkevämpi esitys ja vie ajoittain jopa yhtyeen läpimurtolevyn I Am a Bird Now’n tunnelmiin, vaikka aivan samaa sydänveren vuodattamisen meininkiä ei saavutetakaan. Swanlights OPN Edit ei kompastu remixien helmasyntiin (olemalla täysin turha lisäke), vaan yllättää positiivisesti surisevalla elektrosovituksellaan, joka sopii kappaleen mystisen jylhään perusvireeseen hienosti. Version kuulisi mielellään jopa jonkin öisen ja tähtikirkkaan ulkoilmafestarin showstopperina. Kaiken kaikkiaan Swanlights EP on mallikas jatke albumille, mutta ei tämäkään ui ihon alle yhtä aseistariisuvalla voimalla kuin bändin aikaisemmat tuotokset. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Blondie – Panic of Girls

Eleven Seven

36 On yhtyeitä, joiden toivoisi soittavan jokaisella keikalla vain Greatest Hits -setin. Usein nämä yhtyeet ovat tiettyyn aikaan tai muotiin sidottuja, eivätkä ole joko kyenneet tai halunneet uusiutua. Comebackinsa jälkeen vain yhden nerokkaan singlen (Good Boys) julkaissut Blondie tuskin on enää palaamassa popmaailman aatelisiin, sillä veteraanibändin yritys päivittää itsensä vuodelle 2011 kuulostaa kymmenen vuotta sitten parasta ennen -päivämäärän ylittäneeltä elektrohutulta. Kuuntelijaa hemmotellaan myös täysin tarpeettomilla ja mauttomilla reggaepastisseilla, joiden paikkaa levyllä on hankala perustella. Levyn ensimmäinen ja viimeinen vähänkään mielenkiintoinen kappale, Love Doesn’t Frighten Me at All, kuullaan vasta puolivälissä, eikä sekään olisi päässyt Blondien heydayna edes täyteraidaksi. Parhaimmillaan Panic of Girls on niin hyvä, ettei sitä edes huomaa kuuntelevansa – käytännössä kyseessä on vain albumillinen sliipattua keskitien popmusiikkia. Blondie teki levyn, jota kukaan ei kaivannut. (Juho Äijö)

Video ei ole enää saatavilla

Sophie Ellis-Bextor – Make A Scene

EBGB

51 Valitse numeroni. En voi taistella tätä tunnetta vastaan. En luovuta tämän rakkauden suhteen. Listapop on esperantoa, ja Sophie Ellis-Bextor hallitsee kielen hyvin neljännellä albumillaan. Tyypillinen kappale kun kertoo sisältönsä jo nimellään, minkä jälkeen Ellis-Bextorille annetaan aikaa keskimäärin kolme minuuttia ja kaksikymmentäseitsemän sekuntia perustella kuulijalle biisin nimi rutinoitujen trendirytmien tahdissa. Make A Scenellä on yhteensä peräti neljätoista tuottajaa, mikä johtaisi hajanaisuuteen, ellei Sophie Ellis-Bextoreita olisi vain yksi. Sophiella on mukavan omintakeinen ääni, yläluokkainen aksentti, kummallisen ovaalit kasvot ja muutenkin hän on poptähtenä muistuma ajoilta, jolloin Madonnaa pidettiin oikeasti uskaliaana ja jolloin naislaulajien musiikkivideot eivät olleet kuin käyntikortteja tankotanssijan uralle. Bittersweet ja Synchronized ovat onnistunutta esipornografisen ajan listapoppia, mutta muuten Sophien kannattaisi satsata yhteistyökumppanien suhteen enemmän laatuun kuin määrään. (Samuli Knuuti)

Video ei ole enää saatavilla

Ford & Lopatin – Channel Pressure

Kemado

84 Aiemmin Games-nimellä tunnettu amerikkalaisduo löytää esikoisalbumillaan ilahduttavasti vielä yhden tulokulman räikeästi ryöstökalastettuun 1980-luvun poppiin. Channel Pressure on yksi taidokkaimpia ja sydämellisimpiä kunnianosoituksia pilkottujen samplejen ja Fairlight-syntetisaattorien aikakaudelle, jolloin kuumimmat soundit olivat vain Trevor Hornin ja Jan Hammerin kaltaisten supertuottajien lompakon ulottuvilla. En päässyt koskaan kurkistamaan Joel Fordin tai Daniel Lopatinin (yllä Antony-arviossakin mainittu Oneohtrix Point Never) teinivuosien levyhyllyihin, mutta on suoranainen ihme, jos kunniapaikalla eivät loistaneet Jean-Michel Jarren Zoolookin, Art of Noisen Who’s Afraidin ja Grace Jonesin Slave to the Rhythmin kaltaiset kiiltävän ja kalliin konepopin luksustuotteet. Channel Pressure on tuotannollinen mestarinäyte, mutta hienointa albumissa on, ettei se toimi vain estetiikkansa ansiosta; Scritti Polittille kumartava Emergency Room, M83:n tähtipölypopista muistuttava The Voices ja levyn hataran retro-scifi-teeman kiteyttävä Joey Rogers olisivat erinomaisia popkappaleita tuiki tavallisen kitararockbändinkin esittäminä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Foster the People – Torches

Columbia

66 Losilainen Foster the People on saanut kunnon kesähitin vallan mainiosta Pumped Up Kicksistä, vaikka siinä lauletaan nuorukaisesta, joka aikoo lahdata hipstereitä. Torchesilta löytyy myös toinen napakymppi, sillä Houdini on mitä kirkkain pophelmi. Bändin esikoinen on muutenkin tasokas julkaisu, mikä kertoo sekä bändin johtohahmon Mark Fosterin että nimekkäiden yhteistyökumppaneiden (mm. Greg Kurstin, Paul Epworth) kyvyistä. Esimerkiksi avausraita Helena Beat pörisee kuin MGMT:n parhaat palat, ja Life on the Nickelin kertosäkeelle riittäisi varmasti ottajia. Torchesiin on siis panostettu, ja lopputulos kuplii kesäisesti. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Kid Congo & The Pink Monkey Birds: Gorilla Rose

In the Red

81 Kid Congo Powersin (Brian Tristan) meriittiluettelo on niin painavaa luettavaa, että hiki tulee: ikään kuin ei olisi tarpeeksi perustaa Gun Clubin kaltainen legendaarinen punk-bluesin ja psychobillyn pioneeriyhtye, mies on soittanut muun muassa The Crampsissa ja Nick Cave & The Bad Seedsin klassikkoalbumeilla Tender Prey ja The Good Son. Mitä tällaisen uran jälkeen voi enää tehdä? Mitä päristävämpää voi enää saavuttaa? No, ei ehkä suurempaa tai yhtä uraauurtavaa, mutta kunnon garagerockia ainakin. Kid Congo & The Pink Monkey Birdsin kolmas albumi Gorilla Rose (nimi on tribuutti Los Angelesin punk-ympyröissä 1970-luvulla pyörineelle taiteilijalle) jatkaa edellisten levyjen linjaa: raa’asti rullaavaa 1960-luvun garagea hienovaraisilla surf- ja Motown-mausteilla. Ja miksi pitäisikään muuttua? Näin rock’n’rollia kuuluukin tehdä. Edellisen albumin tapaan Gorilla Rose on äänitetty koulun liikuntasalissa. Yksittäinen detalji kertoo paljon Congon ja kumppaneiden terveestä asenteesta materiaaliaan kohtaan: rock’n’rollissa fiilis on kaikki kaikessa, ja jos jumppasalissa on hauskempi soittaa kuin studiossa, kannattaa levy tehdä jumppasalissa. Ja soittoalbumi nimenomaan onkin kyseessä: Congo ei laulajana suuremmin elvistele, vaan jättää tilaa svengaavalle soitannalle. Ja silloinkin kun hän laulaa, on se lähempänä lakonista lausahtelua tai kiimaista ulvahtelua, ja soitto pysyy pääosassa. Soundit eivät ole aivan yhtä raa’at kuin aiemmilla albumeilla, mikä on pääosin hyvä asia. Lopputulos on hieman lämpimämpi, eikä niin lofi-estetiikan sääntökirjan mukainen; bändi kuulostaa yksinkertaisesti muhkeammalta. Gorilla Rose ei todellakaan mullista maailmaa – eikä edes yritä – mutta se on juuri sellainen, levy jonka haluaa laittaa hyvissä kotibileissä loppuillasta vielä kerran soimaan liian lujalla, ettei hyvä meno loppuisi. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

The Ladybug Transistor – Cluthing Stems

Merge

71 The Ladybug Transistorin nokkahahmo Gary Olson on tottunut siihen, että miehistö vaihtuu hänen ympärillään. Siitä huolimatta Clutching Stems lienee ollut hänelle poikkeuksellisen vaikea albumi. Orkesterin pitkäaikainen luottorumpali San Fadyl menehtyi edellisen kiekon (Can’t Wait Another Day, 2007) julkaisun aattona, ja yhtye oli hetken aikaa valmis lopettamaan toimintansa. Lopulta Olson kasasi rivit uudelleen voidakseen käsitellä ystävänsä menetystä musiikin keinoin. Surutyöstä kumpusi hahmotelmamainen, mutta samalla koherentti sikermä sydämellistä popmusiikkia, jossa laulaja kaipaa ja musiikki lohduttaa. Jälki on samanaikaisesti nukkavierun kodikasta ja huolitellun ilmavaa, aivan kuin rutinoitunut yhtye tahtoisi mukailla The Magnetic Fieldsistä ja The Smithsistä innostunutta harrastelijakomboa. Levyn lauluista noin puolet vilahtaa ohi korvien ja puolet jättää suloisen jäljen. Joka kuuntelukerralla näihin kategorioihin päätyvät eri kappaleet. Valloittavaa, koskettavaakin. (Hannu Linkola)

Paradise Oskar – Sunday Songs

Warner

51Paratiisin poika olisi helppo maali. Varsinkin näin lauantai-iltana, kun kuohuviiniä on valunut reippaanoloisesti tämmöiseen amerikkalaistyyliseen laakeaan lasiin. Mutta okei, siis tää eka biisi. Da da dam. Aika James Bluntia. Jotain tuotantonappulaa olis varmaan voinut painaa, että kokonaisuus olis jossain toisessa sfäärissä. Toisessa biisissä alkaa muistua miksi Fool’s Gardenin ainoa hitti vituttaa vuosi vuodelta enemmän. Ei tässä pahemmin kyllä suomiklangi kuulu, muttei tämä mitään brittipoppiakaan ole. Vähän sama asia kuin latvialainen Brainstorm, joka sai aikanaan Turun Säätämössä Dingo-tasoisen vastaanoton. Sunday Songs on jotenkin hetkessä kiinni olematta siinä kiinni ollenkaan. Akustinen ja lähellä, mutta jotenkin ihan yhtä lähellä kuin Paradise Oskar promokuvissaan. Se pirullinen virne. Ärsytysmittari alkaa mennä biisi biisiltä enemmän punaiselle. Ensin soi akustinen kitara ja sitten alkaa maneerilaulu, joka saa minuutin kohdalla taakseen laiskan ammattiorkesterin. Dear Mother -biisin pateettisuuden jälkeen näen Brainstormin Euroviisu-lavalla ilman sitä flirttailevaa ties monenko lapsen isää. Enkä enää mitään James Bluntia. Hyvä Oskar, mieti mikä Sarah the Sparrow -biisissä meni nappiin. Ja lähde siitä eteenpäin. Siinä kertosäkeessä on paljon jotain ihan muuta kuin mitä edellisillä riveillä on itketty. (A. Arvaja)

Video ei ole enää saatavilla