Foo Fighters on juuri oppinut uimaan grohlia.

Kukapa olisi uskonut vuonna 1995, kun entisen Nirvana-rumpali Dave Grohlin sooloprojektin Foo Fightersin ensimmäinen nimetön levy julkaistiin, että kyseisestä yhtyeestä tulisi yksi grungen jälkeisen hard rockin suurimmista bändeistä, joka on pitänyt pintansa rockin huippunimenä jo 18 vuotta.

Jo Foo Fightersin rosoisella, yhtä kitararaitaa lukuun ottamatta kokonaan soolona, viikossa äänitetyllä debyytillä oli selvää, ettei se ollut mikä tahansa rumpalin sooloprojekti. Jos ensilevyllään Grohl oli yllättänyt kaikki tarttuvilla sävellyksillään, todellinen merkki yhtyeen tulevasta asemasta oli kuitenkin sen vuonna 1997 julkaistu toinen levy The Colour and the Shape, jolla se oli tuottaja Gil Nortonin avustuksella virtaviivaistanut ja kiillottanut soundinsa tappavana hohtavaan terään. Toisin kuin Nirvana, Foo Fighters ei tuntenut syyllisyyttä popahtavuudestaan, vaan suuntasi tähtäimensä häpeilemättä kohti stadioneiden mittakaavassa pauhaavaa tarttuvaa melodista hard rockia.

Kehitys tulisi lopulta johtamaan lopputulokseen, josta voi olla montaa mieltä. Miljoonien myyntiluvut kertovat Foo Fightersin jatkuvasta suosiosta, mutta samalla se kuvaa sekä hyvässä että pahassa, kuinka kauas 1980-luvun alun hardcorepunkista sytykkeensä saanut vaihtoehtorock on harhautunut alkuperäisestä kurssistaan. Kuin avaruuteen laukaistava raketti se on tiputellut matkan varrella palasia itsestään, kunnes jäljelle jäänyt kiertoradan saavuttanut osa ei juuri muistuta lähtökohtaa.

Kun Grohl laulattaa kymmentuhatpäistä yleisöä Wembley-stadionilla tai hairahtuu yhtyeensä kanssa superbändien, soololevyjen (onkohan Foo Fighters ainoa rumpalin sooloprojektina aloittanut bändi, jonka rumpalilla on sooloprojekti) ja tähtivieraiden tapaisiin rockkliseisiin, ei voi olla tuntematta pistosta siitä, että jokin muutoksen mahdollisuus on lopullisesti menetetty. Kuten The Who lauloi Won’t Get Fooled Againissa: “Meet the new boss/ Same as the old boss.”

Vaikka Colour and the Shape antoi merkkiä tästä tulevasta, se oli joka tapauksessa levy, jolla Foo Fighters oli väkevimmillään – tilassa, jossa se tasapainoili onnistuneesti vaihtoehtorockin ja valtavirran hard rockin välimaastossa. Kirkkaimpana tähtitaivaalla loistaa yhtyeen hienoin saavutus, Everlong, kappale, joka Foo Fighters -nimen antaneiden tunnistamattomien lentävien esineiden tavoin tuntuu sisältävän jotain selittämätöntä ja toismaailmallista.

Kaikki lähtee liikkeelle kitarariffillä, joka on yksi kaikkien aikojen maagisimpia. Sillä kuuluisalla kolmella soinnulla (ei tosin millään perussoinnuilla, vaan hieman kimurantimmilla Dmaj7:lla, Bsus2:lla ja Gsus2:lla) Grohl onnistuu tavoittamaan samalla sekä pohjattoman melankolian että nostattavan toivon.

Mielikuvat tulvivat runsaslukuisena tajuntaan: laivoja öisellä merellä, kaukaisuudessa tuikkivia valoja, talven kirkkaina neulankärkinä palavia tähtiä, linjan toisesta päästä kuuluvan varattu-äänen melankoliaa. Yhtäkkiä kuuntelija tuntee leijailevansa talojen, kaupunkien ja kokonaisten mantereiden yllä.

Everlongilla Grohl paljasti ihailunsa 1980-luvun uuden aallon poppia kohtaan. Etenkin The Policen avoimia kieliä ja jazzahtavia harmonioita hyväkseen käyttävät soinnut ja sen kappaleiden tyhjän tilan tuntua uhkuva soundi olivat selviä vaikuttajia. Siinä, missä The Policea vaivasi useimmiten hienostelun ja teennäisyyden aura, Grohl yhdistää onnistuneesti yhtyeen soundin aggressiiviseen kitararockiin ja raivoisaan intohimoon. Säkeistöjen hehkuvan melankolian yhdistyessä kertosäkeiden valkoisena palavaan raivoon Grohl onnistuu puristamaan vanhasta “hiljainen säkeistö, äänekäs kertosäe” -kaavasta vielä kerran jotain tuoreen kuuloista.

Oma lukunsa Everlongin tarinassa on muun muassa Björkille tekemistään loistokkaista videoista tunnetuksi tulleen ranskalaisen Michel Gondryn mestarillinen musiikkivideo. Myöhemmin Science of Sleep -nimisen elokuvan tehneen ohjaajan videoissa unilla on aina ollut suuri rooli. Niin myös Everlongissa, jonka taustalla oli Gondryn lapsuuden toistuva painajainen jättimäisiksi kasvavista käsistä.

Valtavat kädet ovat kuitenkin vain pieni osa symboleja tihkuvassa kokonaisuudessa, joka yhdistelee Evil Deadia ja slasher-elokuvia, teddyjen ja punkkareiden välisiä rähinöitä, romantiikkaa, rock-videokliseitä ja uuden aallon kuvastoa unenomaiseksi kokonaisuudeksi, joka tulvii loisteliaita surrealistisia yksityiskohtia (kiipeily jättimäisen puhelimen päällä, halkopinon muuttuminen nunchakuiksi, rumpali Taylor Hawkins Grohlin vaimona, rumpusetin paljastuminen peiton alta). Harva musiikkivideo (tai muu visuaalisen taiteen muoto) on onnistunut yhtä hyvin ilmentämään unen logiikkaa.

Vuosien varrella Foo Fighters on julkaissut kappaleita, jotka ovat olleet Everlongia menestyneempiä sekä myynniltään että radiosoittonsa osalta. Silti kuunnellessa yhtyeen vuonna 2006 ilmestynyttä akustispainotteista Skin & Bones -live-levyä aplodien innokkuudesta käy selväksi, mitä kappaletta yleisö on odottanut kaikkein eniten – tietysti levyn päättävää, yhä melankolisen salaperäisesti hehkuvaa Everlongia.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Näin yleisöä huudatetaan Skin & Bones -levylläkin kuultavassa akustisessa (jos nyt sähkökitaroilla, -uruilla ja -bassolla vahvistettua kokoonpanoa voi akustiseksi sanoa) live-versiossa:

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 149 British Sea Power – Living Is So Easy

British Sea Power pystyy halutessaan mihin vaan. Vaikka sitten loihtimaan 90-luvun brittipopista muistuttavan täsmä-indiehitin, joka pui modernin elämän näennäistä helppoutta. Mikään oikea hitti se ei tietenkään ollut. Mielikuvituksen yliannostuksesta kärsivän yhtyeen tarjoamassa vaihtoehtotodellisuudessa se kuitenkin valittiin Euroopan uudeksi kansallislauluksi. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 148 Raphael Saadiq – Good Man

Mistä tunnistaa hienon soulkappaleen vuonna 2011? Siitä, että jää miettimään, miksei Otis Redding levyttänyt tätä, ennen kuin huomaa kappaleen syntyneen yli 40 vuotta Otisin kuoleman jälkeen. Stone Rollin’ -levyn huippuhetki on jo syntyessään standardi, joka vain odottaa päätymistään pikahittiä kalastelevan räppärin ”samplaamaksi” koko kertosäkeen leveydeltä. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 147 Timber Timbre – Bad Ritual

Folkia, bluesia, doowopia, taiderockia ja crooner-romantiikkaa yhdistelevä kanadalaisyhtye oli korvaamaton apu pimeneviin syysiltoihin. Montrealissa ja Torontossa majailevan kolmikon neljäs albumi Creep On Creepin’ On sai kananlihalle jo avausraidallaan Bad Ritual, joka on kuin David Lynchin käsitys kadoneen Dr. Dre -samplen päälle huokailevasta Gene Vincentistä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 146 Red Hot Chili Peppers – Even You Brutus?

Kuulun niihin halveksittuihin harvinaisuuksiin, jotka eivät juuri pitäneet John Fruscianten kitarasoundista. Siksi Josh Klinghofferin kitaran svengaus hivelee korvia, erityisesti yhdistettynä jumalaisen Anthonyn julistavaan lauluun ja kertsissä upeasti funkittavan Flean bassoiluun. Tavallaan klassisen ennalta-arvattavaa, mutta hillittömän toimivaa rock-musiikkia. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 145 Jarkko Martikainen – Huominen on kaukana

Heittäytyvään tulkintaan sekä mies ja kitara -meininkiin nojaava kappale saa Äänioikeus-yhtyeeltä jopa irlantilaisen kansanmusiikin sävyjä. Juomalauluksi muotoutuva biisi ei anna kuulijan mennä nukkumaan, vaan kehottaa unhoittamaan kaukaisen huomisen ja alkamaan viinin juomisen. Synkeän alkupuoliskon jälkeen elämänilo pursuaa Martikaisesta harvinaisella tavalla. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 144 The Valkyrians – Astro Zombies

Ska-bändin cover-levy kuulostaa aina lähtökohtaisesti paskalta idealta. Valkyriansin cover-levy sen sijaan kuulostaa aivan loistavalta, ja oli vuoden iloisimpia tapauksia kotimaassa. Levyn ehdoton helmi on tämä Misfits-laina, joka löytää aivan uuden kulman alkuperäisesitykseen, ja kääntää Danzigin apokalyptisen mökäämisen sielua silitteleväksi sauhuserenadiksi. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 143 Foo Fighters – White Limo

Vaihtoehtorockin suuri ja kaunis vilauttaa punk-juuriaan riemastuttavasti. Sisäsiistiksi luultu yhtye räimii railakkaan suttuisesti mutta tiukan ammattimaisesti maukasta punk-rähinää. Riffissä on jytyä, ilkeyttä ja ilmakitara-abilityä vaikka muille jakaa. Kun vokaalit on karjuttu megafoniin, mukana on bassoleadi ja kitarasoolo on rock’n’roll, meininki on mahtava. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 142 Thao + Mirah – Rubies & Rocks

Leikkisästi keinahteleva Rubies & Rocks on aiemmin omilla tahoillaan muusikonuraa luoneiden Thao Nguyenin ja Mirah Zeitlynin yhteistyön hedelmä. Suuri kiitos kuulunee kuitenkin naisten albumin tuottaneelle Merrill Garbusille eli Tune-Yardsille, jonka työpanos kuuluu Rubies & Rocksilla ennen kaikkea sen vastuttamattomissa, afrobeatiin kallellaan olevissa rytmeissä. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 141 Paul Simon – Dazzling Blue

Maailmanmusiikin yhdistäminen popkappaleeseen on Paul Simonilta, 70, tuttu temppu – perustuihan 1980-luvun huippulevy Graceland juuri tälle idealle. Mutta tuskin kukaan muu tekee sitä yhtä hyvin. Intialaisten rytmien varassa hellästi keinuva Dazzling Blue ei olisi ainoastaan sopinut Gracelandille, vaan olisi ollut silläkin huippuhetki. Vanhassa on yhä virtaa. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 140 Booker T. Jones – Representing Memphis

Kaikki tiet vievät Memphisiin? Stax-legendan rinnalla tämän kotikaupunkia edustavat Philadelphian The Roots sekä New Yorkin Sharon Jones ja Matt Berninger. Odotuksista huolimatta Berningeristä ei kuoriudu kiihkeää soulsaarnaajaa, muttei tämän aina alakuloisesta mutinasta silti sielukkuutta puutu. Muut ovat sen sijaan omalla maaperällään, ja jälki on sen mukaista. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 139 The Walkabouts – The Dustlands

Maisema on klassinen: on polttava aavikko jossain Meksikon rajaseudulla. Uhkaa väreilevässä ilmassa, pian jännite laukeaa. Tästä tunnetilasta, Chris Eckmanin kiihkeästä laulusta ja ylellisistä orkestraatioista on seattlelaisen veteraaniyhtyeen uutuuslevyn melkein-nimibiisi tehty. Cormac McCarthya ja Calexicoa dramaattisen musiikin ystäviin vetoavana keitoksena. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 138 Samae Koskinen – En anna periks

Mitä? Musiikkia vuodelta 2011, joka ei ole lainkaan kyynistä, rehvastelevaa, tärkeilevää, mukanokkelaa tai ironista? Näin pääsi käymään ainakin Samae Koskisen Kuuluuko, kuuntelen -levyn kohdalla. En anna periks -kappaleen sympaattisen osuvat sanoitukset, loistava melodia ja hieno vuosikertapopsoundi elähdyttivät erityisesti. Kuuntelen, kuuntelen ja odotan lisää! (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Foo Fighters / Dave Grohl 15.6.2008 Provinssirock, Seinäjoki.

Dave Grohlin, tuon jopa ärsyttävyyteen asti mukavan kuvan itsestään antavan multi-instrumentalistin, sooloprojektista vuosikausia sitten oikeaksi yhtyeeksi pätevöitynyt Foo Fighters saa faneiltaankin kaksijakoisen vastaanoton.

Yhtäältä bändi tekee mestarillisella taidolla ensiluokkaisen riemullista voimapoppia, toisaalta se on liian suosittu ja kiva ollakseen elitistisen musafriikin mielikki.

Tämä vaikea ristiriita on roikkunut Foo Fightersin helmoissa jo pitkään, eikä tilannetta ole helpottanut, että yhtye on julkaissut useamman munattoman levyn.

Silti yhtyeeseen on jaksanut aina uskoa, sillä sinkkubiisithän Foo Fighters on aina osannut hoitaa kotiin. Mutta sitten kakkoslevyn The Colour and the Shape bändi ei ole riemastuttanut kokonaisuudessaan hyvällä levyllä.

Wasting Lightia edeltänyt Echoes, Silence, Patience and Grace tosin oli aikuisemmalla otteellaan askel toimivaan kokonaisuuden hallintaan ja samalla paras Foo-levy aikoihin.

Mutta miten on nyt, kun Nirvanan livekitaristi Pat Smear on palannut yhtyeeseen, levyn tuottajana on Nevermind-klassikon tuunannut Butch Vig, ja vierailijana häärii Nirvana-basisti Krist Novoselic? Ja räväkät ennakkomaistiaiset Rope ja erityisesti rähäkkä punk-rytyytys White Limo antavat odottaa ehtaa nuoruuden riehakkuutta?

Sitä levy ei ainakaan samalla intensiteetillä enempää tarjoa, oivaa avausbiisi Bridges Burningia lukuun ottamatta.

Jotakin tästä uudelleen löydetystä jätkämäisestä punk-asenteesta on silti tarttunut muihinkin kappaleisiin, ja esimerkiksi Dear Rosemaryn surumielistä pop-ilmaisua höystää mukavan jämäkkä ote ja meluisaksi äityvä kliimaksi. Joissakin kohdin täysin Foo Fighters -kappaleiden prototyypeiltä kuulostavien raitojen seassa seikkaillessa alkaa silti tuntua siltä, että tämä on kuultu jo moneen kertaan.

Toki yhtye hoitaa tonttinsa suvereenisti jopa velloessaan tavaramerkkisoundissaan. Vahvat melodiat, pehmeänäkin ilahduttavan räväkkä ja monipuolinen ilmaisu ja sopiva vaihtelu melankolian ja riemumielen välillä pitävät levyn turhanpäiväisimmilläänkin kelvollisella tasolla.

Erinomaiseksi Wasting Lightista ei ole, mutta muutama rehdisti riemastuttava kappale kannattelee hetkittäin latistuvaa kokonaisuutta selkeästi pinnalla.

Ja, kuten yleensä oikeasti hyvien levyjen tapauksessa, lisäkuunteluilla riviraidatkin alkavat vaikuttaa diggaamisen arvoisilta.

73 Alkuun lievältä pettymykseltä vaikuttava kokonaisuus kohoaa räväkän yleisotteen ja laiskimmillaankin vahvojen kappaleiden ansiosta Foo Fighters -tuotannossa mediaanin yläpuolelle.

Video ei ole enää saatavilla

Flanellipaidat ovat näkyneet katukuvassa jo pitkään, ja monet tämän kevään uutuuslevyistä palauttavat Aikakoneen lailla toissa vuosikymmenelle.

The Pains of Being Pure at Heartin toinen albumi Belong soi kuin The Smashing Pumpkins loiston päivinään, eikä se ole mikään ihme – onhan levyn tuottanut Flood ja miksannut Alan Moulder, kumpikin Pumpkinsin luottomiehiä.

Uusiseelantilainen The Naked and the Famous puolestaan sekoittelee esikoisellaan Passive Me, Aggressive You ärhäkkää kitarapoppia elektrorytmeihin kuin Garbage tai Curve aikoinaan.

Kuuluupa Frank Papan ja Dolly-lampaan vuosikymmen niin Young Prismsin Friends for Now -albumin ankarassa kenkiintuijottelussa kuin Foo Fightersin Wasting Light -levyn nostalgiankäryisissä ennakkomaistiaisissakin.

Video ei ole enää saatavilla

The Pains of Being Pure at Heart – Belong

Video ei ole enää saatavilla

The Naked and Famous – Young Blood

Video ei ole enää saatavilla

Young Prisms – Stay Awake

Video ei ole enää saatavilla

Foo Fighters – Rope