”Do I train in vain”, kysyy Joe Strummer itseltään, kun läpimurtoa The 101’ersin keulakuvana ei näy eikä kuulu.

The 101’ers –> The Clash

Joe Strummer oli oikealta nimeltään John Mellor, ja kun hän vuonna 1974 päätti perustaa bändin, jonka nimeksi vakiintui lopulta The 101’ers, tunnettiin hänet nimellä ”Woody”. Woody ei ollut vielä punkrockista kuullutkaan vaan rakensi musiikillisen pohjansa rakkaudesta Beach Boysiin, Captain Beefheartiin ja – tietenkin – Woody Guthrieen. Energiseen ja alkuvoimaiseen pub rock -liikkeeseen yhdistetty The 101’ers soitti alkuaikoinaan enimmäkseen lainabiisejä, enimmäkseen amerikkalaista rhythm’n’bluesia, mutta hiljalleen myös omia biisejä. Niistä yksi, Strummerin silloisen tyttöystävän eli Slits-rumpali Paloma ”Palmolive” Romeron inspiroima Keys to Your Heart, jäi yhtyeen ainoaksi singleksi – ja sekin julkaistiin vasta sen jälkeen, kun Strummer oli Sex Pistols -lämmittelykeikan seurauksena havahtunut The 101’ersinkeskinkertaisuuteen ja päättänyt aloittaa puhtaalta pöydältä uuden bändin kanssa. Päätös oli oikea, koska The Clash.

Video ei ole enää saatavilla

The Golliwogs –> Creedence Clearwater Revival

John Fogerty oli vain 14, kun hän perusti ystäviensä Dough Cliffordin ja Stu Cookin kanssa instrumentaaliyhtyeen Blue Velvets. Hieman myöhemmin Johnia neljä vuotta vanhempi veli Tom liittyi yhtyeen laulajaksi. Levyttämään Blue Velvets pääsi pienelle Orchestra-levymerkille jo 1961, silloin nimellä Tommy Fogerty & The Blue Velvets. Vuonna 1964 yhtye kiinnitettiin Fantasylle, joka vaihtoi yhtyeen nimen ensin The Visioniksi ja sittemmin The Golliwogiksi. Nimivalintaa voi pitää outona vitivalkoisten poikasten yhtyeelle, sillä se viittaa mustaa miestä esittävään GolliWogg-nukkeen. The Golliwogs julkaisi vuosina 1964—1967 seitsemän singleä ilman mainittavaa menestystä. Vuonna 1966 John Fogerty värvättiin ja hän palveli vuoden verran reserviläistukikohdissa. Seuraavana vuonna hän palasi yhtyeeseensä muuttuneena miehenä, otti sen tiukasti komentoonsa, ja 1960-luvun paras yhdysvaltalainen rockyhtye käynnisti varsinaisen uransa. Vain yksi ei muuttunut: olutmainoksesta ja Tom Fogertyn ystävästä inspiraation saanut Creedence Clearwater Revival oli yhtä käsittämättömän tyhmä nimi kuin The Golliwogskin.

Video ei ole enää saatavilla

The Karelia –> Franz Ferdinand

Franz Ferdinandin nykymenoon pettyneet indierockfanit voisivat ryhtyä kieli poskessa vaatimaan ”Karjalaa takaisin”. Puoli vuosikymmentä vuotta ennen Franz Ferdinandin perustamista Alex Kapranos (tuolloin sukunimeltään Huntley) nimittäin soitti jazzahtavaa lofi-rockia The Karelia -yhtyeessä, joka ei juuri hetkauttanut Glasgow’n ulkopuolista maailmaa, vaikka yhden albumin (Divorce at High Noon, 1997) julkaisikin. The Karelian hajottua muutama sata myytyä levyä rikkaampana vuonna 1998 Kapranos loikkasi The Fall -vaikutteiseen Peel-suosikkiin The Yummy Furiin, mutta sitäkään riemua ei vuotta kauempaa kestänyt. Vuonna 2004 vihdoin tärppäsi: Take Me Out -jättihitti siivitti Franz Ferdinandin nimettömän esikoisalbumin lähes platinamyyntiin niin Britanniassa, Yhdysvalloissa kuin Australiassakin.

Video ei ole enää saatavilla

Bobby Durst

Parva –> Kaiser Chiefs

Kaiser Chiefsin juuret ulottuvat kauas vuoden 2004 ja läpimurtosinglejen Oh My Godin ja I Predict a Riotin taakse. Laulaja Ricky Wilson, kitaristi Andrew White ja leedsiläisyhtyeen viime vuoden joulukuussa jättänyt rumpali Nick Hodgson löivät hynttyyt yhteen jo vuonna 1996, jolloin trio perusti Runston Parva -nimisen yhtyeen. Basisti Simon Rixin ja kosketinsoittaja Nick Bainesin palattua kotiseuduilleen yliopistoympyröistä bändi lyhensi nimensä Parvaksi ja sai lopulta solmittua levytyssopimuksen Mantra Recordsin kanssa. Parva ehti julkaista vain yhden albumin, maailman olankohautuksella vastaanottaman 22:n (2003) ennen kuin levy-yhtiö lopetti toimintansa ja jätti yhtyeen oman onnensa nojaan. Se oli onni onnettomuudessa: Parvan raunioille perustetun Kaiser Chiefsin esikoisalbumia Employmentia (2005) myytiin pelkästään Britanniassa yli 2 miljoonaa kappaletta.

Video ei ole enää saatavilla

The Nazz –> Todd Rundgren

Vuonna 1967 Todd Rundgen, 19, jätti ensimmäisen yhtyeensä Woodys Truck Stopin yhdessä basisti Carl Van Ostenin kanssa ja perusti Thom Mooneyn ja Robert Antonin kanssa uuden yhtyeen, jonka nimen he nappasivat The Yardbirdsin kappaleesta The Nazz Are Blue. Yhtyemuodosta huolimatta The Nazz oli pitkälti Rungrenin projekti – laulaja-kitaristilla on kirjoittajakrediitti yhtyeen kolmen levyn kaikissa originaaleissa kolmea kappaletta lukuun ottamatta ja useimmat niistä hän teki itse. Valta-asemastaan huolimatta Rundgren kyllästyi nopeasti yhtyeen managereihin, jotka yrittivät markkinoida The Nazzia teinipoppareina ja typistivät yhtyeen kakkoslevyn tuplalevystä tavalliseksi. Niinpä Rundgren lähti yhtyeestä jo vuonna 1969. Muut jatkoivat vielä hetken, mutta yhtye pani pillit pussiin vuonna 1971. Suurimman suosionsa The Nazz sai vasta lopettamisensa jälkeen vuonna 1972, kun kappale Open My Eyes valittiin suositulle Nuggets –kokoelmalle. Samana vuonna Rundgren sai uransa suurimman hitin uudelleenlevytyksellä The Nazzin kappaleesta Hello It’s Me.

Video ei ole enää saatavilla

Buckingham/Nicks –> Fleetwood Mac

Alastonkuva kannessa eli tyypillistä köyhien muusikoiden huorausta? Ei sentään. Lindsey Buckinghamin ja Stevie Nicksin ainoa duolevy on ansainnut maineensa albumina, joka on heti saatettava digimuotoon. Vaan sitä ei tapahtunut tänäkään vuonna, jolloin julkaisusta tuli täyteen 40 vuotta. Levyltä löytyvät jo monet Fleetwood Macin menestyksekkään Kalifornia-popin piirteet: eri iskutaajuuksille hiotut kielisoittimet, värisyttävät lauluharmoniat ja mahtibiisit, joista Don’t Let Me Down Again ja Crystal kelpasivat Macinkin äänitettäviksi. Buckingham kierrätti myös tuhmasti paria albuminriffiä uudestaan. Esimerkiksi Stephanie-instrumentaali toimi Mirage-albumin Eyes of the Worldin pohjana. Buckingham Nicksillä oli kuitenkin Sixto Rodriguezin tapaista rajattua suosiota Alabaman osavaltiossa, jossa duo sai vielä soittaa loppuunmyydyn ison keikan vähän Fleetwood Maciin liittymisensä jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Fleetwood Macin Suomen-keikan piti olla tänään. Keikan peruuttaminen käsitellään tässä yhdellä giffillä. Sitten puhutaan musiikista.

”If music be the food of love, then play on.”

Shakespearea yhden parhaimman levynsä nimessä vaatimattomasti lainannut Mick Fleetwood on noudattanut tätä neuvoa. Lukihäiriöisenä syntyneen rumpalin sisua ensin soiton opettelussa ja sitten Fleetwood Macin pyörittämisessä basistikaveri John McVien kanssa jo 46 vuoden ajan on kunnioitettava, olkoon musiikista sitten mitä mieltä hyvänsä. Bändin vastoinkäymiset ovat sen verran tunnettuja.

Fleetwood Macin diskografia ei ole helppo tapaus. Harva bändi pohjautuu rytmisektion jatkuvuudelle ja laulunkirjoittajakeulakuvien vaihtamiselle. Niinpä mielipiteet bändin eri kokoonpanoista ovat yhtä kirjavia kuin sen musiikki. Vähemmässä ovat ne, jotka pitävät miltei kaikesta tuotannosta. Röyhistän juuri rintaani.

Yleensä Fleetwood Macin kolme päävaihetta erotellaan näin:

I Peter Greenin vuodet (1967–1970)

Bluesrukous. John McVie, Danny Kirwan, Mick Fleetwood, Peter Green ja Jeremy Spencer.

1960-luvun brittiblueslegenda Peter Green oli niin vaatimaton mies, että nimesi perustamansa bändin Fleetwoodin ja McVien mukaan. Blues Newsinsä lukeneet äijät pitävät vain näistä ajoista ja katsovat kaiken myöhemmän maanpetokseksi. Kitaristi Green otti huonoa happoa, sekosi hieman ja jätti bändin. Ovesta seurasi pian Jeremy Spencer, joka siirtyi Mac-perheestä Jumalan lapset -uskonlahkoon.

II Bob Welchin vuodet (1971–1974)

Suurmenestystä ounastellen. John McVie, Mick Fleetwood, Bob Welch ja Christine McVie.

Tunnetaan myös Fleetwood Macin unohdettuina vuosina. Welchin aikana bändin jäsenet vaihtuivat edelleen tiuhaan: Greenin oppipoika Danny Kirwan esimerkiksi erotettiin huonon käytöksen takia. Welch vei Macin kohtuullisella suosiolla kohti popin, hämyilyn, jazzin ja juurimusiikin yhteistä pistettä apunaan bändiin liittynyt kosketinsoittaja ja basistin vaimo Christine McVie.

III Lindsey Buckinghamin ja Stevie Nicksin vuodet (1975–)

Riidellen rahoiksi. Teemu Markkula tai Lindsey Buckingham, Christine McVie, Mick Fleetwood, John McVie ja Stevie Nicks.]

Asiat alkoivat luistaa kaupallisesti tämän seurustelevan kalifornialaisduon liityttyä kaikista popmaisimpaan Fleetwood Maciin. Pankki räjähti kokonaan, kun he Rumoursin teon aikana erosivat McVien pariskunnan lailla ja saippuaoopperakonteksti sattumalta vain vauhditti levyn myyntiä. Fleetwood Macin kokoonpanot ilman sekä Buckinghamia että Nicksiä eivät Rumoursin järjettömien myyntilukujen jälkeen ole oikein onnistuneet. Tämän todistavat yritykset vuosilta 1990 ja 1995, jotka molemmat saivat penseän vastaanoton.

Fleetwood Mac on kaikissa muodoissaan pystynyt kanavoimaan nämä tuskailut ja sotkut suoraan musiikkiinsa. Peter Greenin ahdistus kaupallisesta menestyksestä vaihtui Buckinghamin, Nicksin ja Christine McVien toisilleen suuntaamaksi sapeksi. Nämä ihmiset olivat yksinkertaisesti liian rehellisiä sekä lauluissaan että puheissaan. Siksi Fleetwood Mac viiltää ja ravistelee kuulijaa yhä – Englannin luotettavimman rytmisektion sitä tasapainottaessa.

Kokeile kolmea

Then Play On (1969)

Alkuaikojen ylivoimainen albuminäyttö on tässä. Fleetwood Mac ei ole enää jämähtäneen puristinen bluesbändi. Then Play Onin bluesmutaatiot kumpuavat jostain järjettömän syvän kaivon pohjalla viihtyvästä vanhasta sielusta, joka paljastuu Peter Greeniksi. Jokainen hänen soittamansa nuotti on harkittu, mutta jokainen voi myös sinua liikuttaa, jos vain niiden annat.

Closing My Eyes, Showbiz Blues, Before the Beginning… tätä paremmaksi ei valkonaamataideblues pääse. Bändin uusi poika Danny Kirwan paikkaa myös kenttänsä. Coming Your Way voisi olla Greeninkin ässäbiisi, kun taas Kirwanin popimmat vedot (kaihoisa Although the Sun Is Shining) laajentavat bändin maailmankuvaa vielä enemmän. Jeremy Spencerin huumoriplagiaattiosastoa ei tälle albumille päästetty ja hyvä niin.

Fleetwood Mac oli aikanaan Warnerin äänitesiiven selkäranka, mutta se ei ole estänyt puljua kohtelemasta bändin diskografiaa kuin dementoitunutta enoa. Then Play Onin myöhemmät painokset sössittiin ensimmäisen vinyylikierroksen jälkeen osittain uudella biisisisällöllä. Alkuperäinen brittijärjestys julkaistiin uudestaan tämän vuoden elokuussa, vaatimattomat 44 vuotta myöhemmin.

Ero versioiden välillä ei ole merkityksetön. Pisimpään ja parhaiten tunnettu järjestys ruokkii kuvaa kitarasankari Greenistä poistamalla muutaman Kirwanin biisin ja korvaamalla ne Oh Wellillä, tuolla kitararunttauksen ja myös -meditaation klassikolla. Kirwanin debiilisti lällättelevä When You Say oli toki levyn heikoin hetki, mutta miehen Without You ja My Dream taas sen parhaimmistoa. Jos levyjä ostat, osta Rhinon uusi CD, joka sisältää tämän kaiken jättäen Oh Wellin bonukseksi.

On outoa, että Macin johtajana pidettyä Peter Greeniä kuullaan Then Play Onilla vähemmän kuin tämän oppipoikaa. Mutta Green oli avarakatseinen mies, joka tiesi bluespurismin olevan umpikuja. Antamalla Kirwanin popvaikutteille tilaa hän varmisti bändin jatkuvuuden ja teki samalla myönteisen päätöksen bändin ”periaatteiden myymisen” suhteen. Then Play On oli siis ensimmäinen askel kohti Rumoursia, vaikka Greenin pikainen poistuminen rockmarttyyrien hoitokotiin varmistikin sen, että bluesäijät pystyivät näkemään pyhimyksensä täysin puhtaana niin halutessaan.

Video ei ole enää saatavilla

Heroes Are Hard to Find (1974)

Jotkut pitävät amerikkalaisen Bob Welchin vuosia harharetkinä ja katsovat, että Fleetwood Mac löysi uuden kultakaavan vasta Lindsey Buckinghamin ja Stevie Nicksin avulla. Näkemys saattaa muuttua, kun kuuntelee itse levyjä. Welch toi bändiin ensimmäisenä piirteitä Amerikan länsirannikon popista, kun taas Christine McVie loi myöhemmillä hiteillä kuultavan perustan jo näinä vuosina. Vuonna 1974 yksityis- ja kiertue-elämässään uupunut Welch teki myös brittibändin tulevaisuuden kannalta tärkeän ratkaisun: muutto Yhdysvaltoihin varmisti sen, että Fleetwood Mac tulisi menestymään ainakin jotenkin, liittyi siihen hänen jälkeensä ketä hyvänsä.

Bob Welch oli bändin rajatieteilijä, joka saattoi laulaa ufotarinoista ja Raamatun legendoista jazzahtavissa popbiiseissään. Heroesilla joukkoon sekoittuu melankolia ja oikealla tavalla purkautuva väsymys, takanaan 25 keikan kuukausitahti samoja sitkeitä naamoja aamulla pukuhuoneen peilistä tuijotellen. Jo kakkosraita Coming Home putoaa peninkulman syvyiseen sumuun jazz-psykedeliallaan. Sieltä noustaan Angelin mahtavilla kitaroilla, mutta tämänkin enkelin ilmestymisestä on sanoissa vain häviävän pieni toivo.

Christine McVie ei koskaan halunnut Fleetwood Macissa kokonaista valokeilaa, vaikka bändi pystyikin pitkään luottamaan siihen, että jokaisella levyllä olisi häneltä aina muutama pophelmi. Heroesilla hän on romanttisimmillaan Come a Little Bit Closerilla, jota paisutetaan viuluilla ja pedal steelillä. Mutta Welchin melankolia tarttuu häneenkin ja kun tämä bändin ikuinen optimisti ryhtyy synkistelemään, alkaa minuakin kylmätä. McVien Bad Loser on bändikumppanin biisejä muistuttava, ehkä entiselle managerille suunnattu tilitys, josta kuulee kuinka hyvin Welchin ja McVien kemiat olivat sekoittuneet jatkuvan keikkailun myötä.

Sitten Welch lyö pöytään Silver Heelsin rasvaisen soulfunkin yllättävän liikuttavine kertosäkeineen. Kun vielä pienemmätkin vedot, kuten She’s Changing Men hurrikaanikantri jäävät kiertämään mielessä, nousee Heroes näiden vuosien aukottomimmaksi teokseksi. Sellaisena sitä ei laajalti pidetä: usein kiinnostunut ohjataan ensin Mystery to Men pariin. Vaan ehkä Fleetwood Mac on aina ollut parhaimmillaan nurkkaan ahdistettuna, kuten tässä. Tuhnuinen äänimaailmakin on Heroesille mitä sopivin.

Kun Bob Welch jättää hyvästit bändille Safe Harbourin fraktaalikitaroilla, jotka viittaavat kunnioittavasti Peter Greenin Albatrossiin ja sulkevat parikin ympyrää, tunnen palan kurkussani. Rest in peace, vanha hämy (1945–2012). Toivottavasti ihmiset huomaavat musiikkisi joskus laajemmin.

(Pari miinuspistettä kuitenkin Mick Fleetwoodia paljastelevasta kyseenalaisesta levynkannesta. Mitä helvettiä?)

Video ei ole enää saatavilla

Rumours (1977)

Yli 40 miljoonaa myytyä kappaletta, bändin sisäisten liittojen hajoamisia, riitelyä, kokaiinia, ristiinnaintia. Rumours on järkäle, joka vainoaa tekijöitään edelleen ja ikuisesti.

Paitsi tietenkin Suomessa, jossa Rumours on indiekulttilevy, jonka tekijöillä on vaikeuksia myydä edes Helsingin Nosturia täyteen. Tai näin voisi päätellä tämänvuotisesta Hartwall Areenan keikan suht nopeasta perumisesta.

Kaiken taustalla on Studiobändi Fleetwood Macin synty. Se pitkillä rundeilla telepaattisesti yhteen soittava rockbändi eli vielä muutaman vuoden ajan. Mutta samalla Lindsey Buckingham tiedosti, että biisien studioversiot voivat kiiltää aivan eri lailla kuin keikkavastineensa. Levyä tuottamassa sattui ensimmäistä kertaa olemaan sopivia salaliittolaisia: Ken Caillat ja Richard Dashut. Jokainen soitin- ja laulukerroksen mukaan tulo on läpimietitty, jokainen studion mittari heiluu mikrometrin tarkkuudella.

Kun Stevie Nicksin kaksisointuinen ja teoriassa monotoninen Dreams täyttyy Buckinghamin volyymimanipuloidusta kitarasta, kun Christine McVien kevytfunk You Make Loving Fun löytää kertosäkeissä itsensä lauluharmoniaparatiisista, kun Second Hand Newsin powerpop hyökkää perkussiivisesti ylä-äänikitaran ja rumpusettiin lisätyn tuolin voimalla, on selvää, että Fleetwood Macin kappaleita voi sovittaa enää vain Buckingham. Asenne leviää muuhun bändiin. Christine McVie kertoo Oh Daddyssa hänkin joskus väsyvänsä kaikkeen, jolloin ex-siippa John vastaa järjettömän hienolla, huokaavalla bassolla.

Silotellun pintansa alla (jolla suurin osa levyistä myös myytiin) Rumours paljastaa synkän sydämensä. Etenkin Nicks tuntuu olevan jossain manailun ja katkeruuden välillä: korkealaatuisen b-puoli Silver Springsin levyltä poisjättämisen voi ymmärtää vain sillä, ettei hän pääsisi masentamaan kuulijaa liikaa. Christine McVie seuraa salakavalasti perässä You Make Loving Funissa: vanha puoliso joutuu mukisematta säestämään uudesta rakkaudesta kertovaa biisiä. Ironisesti McVien optimistisin, popein kappale eli Don’t Stop on eniten velkaa Peter Green -ajalle. Komppina on blues shuffle.

Sanat ovat Stevie Nicksin puolella, mutta taktiikkansa on sanoitusten kanssa usein kamppailevalla Buckinghamillakin, joka käyttää pirteää poppia ja happamia sanoja yhdessä. Go Your Own Way vie tyylikeinon mahdollisimman pitkälle, kunnes Buckingham ei enää kitarasoolossa kestä vaan hakkaa soitinta välillä niin, että luulisi punk rockin syntyneen Kaliforniassa samalla hetkellä. Kun tätä seuraa McVien muuten positiivinen mutta kontekstissa äärimmäisen yksinäiseltä kuulostava Songbird, on kontrasti looginen ja hurja. Nicksin Gold Dust Womanissa Buckingham taistelee tämän Yoko Ono -tyylisiä huutoja vastaan kitararepimisillä ja lasin särkemisellä.

Jos tämä on aikuisrockia, niin silloin on määriteltävä aikuisrockin käsite uudestaan: katkerien, liian rehellisten ja keskenkasvuisten ihmisten musiikkia, ei puhtaan kliinistä autoradiokamaa. Lopulta Rumours on huomattavasti lähempänä Patti Smithia ja Joy Divisionia kuin Eaglesia. Popin tärkein taikatemppu on sittenkin synkkyyden vaivaton yhdistäminen optimistiselta vaikuttavaan ulkokuoreen. Varjot täyttävät lopulta jokaisen epätasaisen pinnan levyssä, siirtyen sinne, missä niitä ei odota löytävänsä.

Rumoursilla temppu onnistui täysin. Juuri siksi Fleetwood Mac pystyi omaksumaan kaksoisidentiteetin: myymään 40 miljoonaa levyä ja olemaan silti keskeisenä 2000-luvun indiemusiikin vaikuttajana. Ei taitaisi ihan onnistua esimerkiksi Air Supplyn pehmoilijoilta.

Video ei ole enää saatavilla

Lemmen ruokaa – popaika

Kiln House (1970)

Kiln House ei ole perinteinen siirtymälevy, vaan rivien hätäinen yhteen kasaaminen. Peter Green oli lähtenyt bändistä vain neljä kuukautta ennen julkaisua. Johtajaton Fleetwood Mac ei tällä kertaa tavoittele taivaita vaan jonkinlaista hyvyyttä ja osuu siihen etenkin Danny Kirwanin popboogiebiiseillä Tell Me All the Things You Do ja Jewel Eyed Judy.

Levyn toinen juoni rakentuu Jeremy Spencerin viihdyttävälle juurimusiikkiparodiashowlle, joka oli jo Greenin aikana osa keikkasettiä. Se on pienessä ristiriidassa vakavikko-Kirwanin kanssa ja konsepti toimiikin paremmin Spencerin saman vuoden soololevyllä, jonka taustat Fleetwood Mac myös soitti. Kiln House on kuin pikavisiitti bändin omassa kommuunitalossa: hauska ja lämmin, mutta sydämeen pääsemiseen vaaditaan uuden lähestymisen opettelua.

Video ei ole enää saatavilla

Future Games (1971)

Jeremy Spencerin poistuttua Fleetwood Mac sai vainun siitä pehmorockista, jota sen levyillä tulisi aina jonkin verran olemaan. Aluksi harppaus tähän suuntaan tuntuu liian suurelta. Danny Kirwan viljelee lähes kuolontyyniä, jammailulla venyviä biisejään. Future Games toimii kuitenkin syyslevynä, enemmän suloisen laiskuuden kuin melankolian kautta. Esitystavan vuoksi Kirwanin hienostelevat melodiat voivat vaatia aikaa, mutta Woman of a 1000 Years ja kantrahtava Sometimes palkitsevat… lopulta.

Biisivuoronsa saavat ensimmäistä kertaa sekä Bob Welch että varsinaiseksi bändinjäseneksi nyt otettu Christine McVie. Molemmat heittävät ensiksi huti (Lay It All Down ja Show Me a Smile), mutta osuvat toisella. Welchin nimibiisi on viitekehyksen vaihdos siinä missä rautalankainen Albatross oli sitä Peter Greenin Macille. Welch muuntaa Future Gamesin kahdeksan minuutin aikana rakkauslaulusta luontevasti avaruusolioiden visiitin odotukseksi. Se toimii jazzpohjaisen kitaroinnin myötä erinomaisesti ja Beach Boys -tyyliset lauluharmoniat luovat taas uuden yhteyden Rumours-bändiin.

Christine McVie oli noin 30 vuoden ajan bändin luotettavin pilari. Horjumattomaan rytmisektioon itsensä aina lukenut kosketinsoittaja luonnostelee optimistista bluespoppiaan Morning Rainissa. Säkeisiin ”clear as the morning rain, seeing it very plain, we’ve got to start again” tiivistyy suuri osa Fleetwood Macin eetoksesta.

Video ei ole enää saatavilla

Bare Trees (1972)

Siteet Rumours-aikaan ovat Bare Treesillä kenties vahvimmillaan, joten tätä voi kokeilla, jos Heroes Are Hard to Findin melankoliapillerit eivät maistuneet. Christine McVien täyteläinen aikuispoppis Spare Me a Little of Your Love sopii soittolistalle Don’t Stopin ja Say You Love Men kanssa. Homeward Bound on taas kaikkien kotiin vetäytyvien kansallislaulu. McVie laulaa jo nyt kämpillä ryypiskelystä ja keikkaelämän lopettamisesta, johon menisi kuitenkin vielä 25 vuotta.

Rumours-tyyliselle soittolistalle sujahtaa myös Bob Welchin Sentimental Lady. Myöhemmän tyylin mukaisesti bändi oppii siinä käyttämään kolmea eri laulajaansa ja heidän erojaan tehokkaasti. Tämä yllättävän suora rakkauslaulu saavutti hittiaseman vasta Rumours-Macin tuotettua sen Welchin soolobiisiksi vuosia myöhemmin. Laajemman huomion se olisi ansainnut jo 1972.

Danny Kirwanin viimeiseksi jääneellä levyllä on hänen paras biisimateriaalinsa Fleetwood Macissa. Hän sanoittaa edelleenkin vähän miten sattuu, mutta kiertää tämän parilla instrumentaalilla ja varastamalla Dustin sanat Rupert Brookelta. Dust onkin Kirwanin hapuilevan ohuista pehmoiluista parhain, kun taas vahvalla rockosastolla nimibiisin progefunk nousee ehkä korkeimmalle.

Kirwan todistaa vielä, että mielipide-erot Peter Greenistä pitävien ja Rumours-aikoja suosivien välillä ovat turhia. Sunny Side of Heavenin mahtimelodiassa yhdistyvät sekä Greenin Albatross että myöhempi Kalifornia-pop. Vuosikymmeniä kestäneiden rintamalinjojen hajottaminen ei ole tämän vaikeampaa.

Video ei ole enää saatavilla

Penguin (1973)

Fleetwood Mac ei ole julkaissut yhtään läpihuonoa levyä. John McVien rakastaman ja bändin maskotiksi muodostuneen lyllertäjän mukaan nimetty äänite ei ole poikkeus. Vaikka bändin sisällä vallitsi pieni kaaos, voi Welchiin ja Christine McViehin silti jotenkin luottaa. Remember Me ja Dissatisfied eivät ole Christinen parhaimpia poppiksia, mutta McVie on ollut jo jonkin aikaa kykenemätön tuomaan bändille yhtään huonoa biisiä. Niin nytkin.

Bob Welch lähinnä fiilistelee Future Gamesin ja Sentimental Ladyn kaltaisten käyntikorttien jälkeen. Revelationin vanhatestamentillinen kevytfunk yltää lähelle samaa tasoa John McVien siivet saaneen basson avulla. Night Watch ja Bright Fire ovat kuitenkin enemmän tuotantojipoille ja mantroille rakentuvaa atmosfääriä.

Levyn heikoimmista vastaa jostain baaritiskiltä bändiin rekrytoitu Dave Walker, joka luikauttaa kaljanlöyhkäistä R&B:tä (I’m a) Road Runner -coverissaan ja lasolilla valeltua folkkia The Derelictissä. Walker jäi bändin historiassa lyhytikäiseksi kuriositeetiksi. Ei ihme, kun kuuntelee näitä Penguinin yleistunnelmaan sopimattomia kaahailuja. Yhtä sisäisesti sekavan ja keskinkertaisuutta lähestyvän albumin Fleetwood Mac teki seuraavaksi vasta 1990-luvulla.

Video ei ole enää saatavilla

Mystery to Me (1973)

Mystery to Metä suositellaan monessa paikkaa ensimmäiseksi levyksi Bob Welch -ajoilta ikään kuin jonkun automaatiojärjestelmän toimesta. Itse en ole tästä täysin vakuuttunut. Welch joutui kannattelemaan ensimmäistä kertaa valtaosaa albumista ja etenkin kakkospuoli kaipaisi terävämpiä biisejä.

Mutta Mystery tekee myös Penguiniin selvän eron muutamalla huippuhetkellään. Welchin Hypnotizedissa ufomyytit kättelevät hienoja kitarakerroksia ja haihtuvat eetteriin Mick Fleetwoodin tärinäkompin niitä sinne työntäessä. Emerald Eyes takertuu äkkiä tukkaan ja sieltä aivoihin. Keep on Going on sydämeen käyvä feikkisoulhaarukallinen, jonka Welch antoi Christine McVien laulettavaksi. Ei yllättävä veto, olihan Welchin vanha bändi Seven Souls vastuussa myös yhdestä Northern Soul -klassikosta. John McVie bassottelee vielä Miles Awayn levyn yläkategoriaan: vuosien keikkailu näkyy bändissä mielettömänä tiukkuutena.

Fleetwood Macissa ilmenee nyt taipumus sovituksellisiin yksityiskohtiin, joilla muun muassa Christine McVien kantripianoilu Believe Me nousee yllättäviin kliimakseihin. Christine varastaa myös lopetuskappaleellaan kuulijan rakkauden. Why on yhtä pökerryttävä balladihienous kuin Rumoursin Songbird ja samalla McVien toiveikkuutta äärimmillään. Huonon ihmissuhteen keskeltä pelmahtaa lentoon sydän, joka jotenkin onnistuu välttämään kaiken katkeruuden. McVie valitsee vähät sanansa tarkoin, antaen viulujen ja slidekitaran täydentää loput.

”Well, my heart will rise up with the morning sun
and the hurt I feel will simply melt away”

Video ei ole enää saatavilla

Fleetwood Mac (1975)

On syyskuu 1975 ja soittimessa on Fleetwood Macin uusi single. Tutunomainen urkugroove täyttää huoneen. Mutta jotain outoa on tapahtumassa. Christine McVie aloittaa lemmenkutsunsa: ”You can take me to paradise…”

…ja akustinen kitara iskee harmonisia ylä-ääniä, kimallellen stereoista aisteihin kuin jääpuikot auringossa, tuoden jotain korvaamatonta biisiin ja maailmaasi. Käyt ostamassa pitkäsoiton ja Monday Morningin lauluharmoniat pureutuvat korviin yhtä kirkkaina ja persoonallisina.

Kitaristi-laulaja Lindsey Buckingham ja laulaja Stevie Nicks olivat saapuneet bändiin. Ja vaikka palapelistä oli jo keskeisiä paloja paikallaan, ne viimeiset osuivat kohdalleen nyt, myös myyntiluvuissa näkyen. Kaksikon korkean biisitason lisäksi heidän vaikutuksensa Christine McViehin oli ilmeinen: rouva kirjoittaa nyt popimmin ja terävämmin, pitäen asemansa bändin järkkymättömänä sydämenä. Over My Head ja Say You Love Me olivat ansaittuja läpimurtohittejä.

Keitä ovat nämä aiemmin Kaliforniassa Buckingham Nicks -duona yrittäneet egoistit? Nicks on ikuinen myöhäisteini-ikäinen ~RüNoTyTTö~, mutta myös Janis Joplinin ja Joni Mitchellin ottotytär, joka osaa luontevasti siirtyä raivokkaasta kurkunrevittelystä herkkään kähinään. Hänen maineensa peruskivet Rhiannon ja Landslide löytyvät täältä: liikuttavina, noiduttuina, arvoituksellisina. Keikoilla hän kerää valtaosan huomiosta itseensä, joskus jopa muiden esittäessä omia biisejään.

Ja Buckingham on avain kaikkeen myöhempään. Hänen kemiansa natsaavat sekä Nicksin että McVien kanssa: jälkimmäisen kanssa syntyi heti jamiduetto World Turning. Jo tässä vaiheessa Buckingham on ymmärtänyt, että Fleetwood Macilla on tulevaisuus studiobändinä. Se kuuluu hänen soitossaan, joka pesiytyy popkappaleen rakoihin. Buckingham on ennen kaikkea sovittajakitaristi, ei sooloilija. Vuonna 1975 hän ymmärtää myös liveversioiden ja studiotuotosten eron. I’m So Afraid kuulostaa levyllä eteeriseltä ja etäiseltä falsettilauluineen kaikkineen, mutta keikalla Buckingham vyöryttää sen yleisön niskaan kuin Neil Young kitarametelinirvanassaan. Ahdistuksen on kuuluttava joka nuotissa. Ja se kuuluu.

Video ei ole enää saatavilla

Tusk (1979)

Aikanaan hämmentänyt, myynnillisesti pettänyt ja salaa kunnioitettu, sekä nykyään arvostettu tuplalevy. Lindsey Buckinghamin masinoima vastine Rumoursin menestykselle on suuri osatekijä tämän kokoonpanon kriitikkosuosiossa.

Sijoitan Tuskin tässä Rumoursia korkeammalle, mutta jälkimmäinen on helpompi ovi käytäväksi. Tusk voi vaatia aikaa juurtua ennen kuin sen kätketyt äänikerrostumat alkavat kaikua mielessä ja biisit tukea toisiaan. Tai näin minulle kävi yli kymmenen vuotta sitten.

Christine McVie aloittaa Over & Overilla, suloisen väsyneellä masennuspaukulla. Tutut värähtävät lauluharmoniat jaksavat nostaa biisiä vasta sen lopussa. Odotat perään jotain piristävää ja mukavan harmonista.

Mutta Buckingham hyppää kanssasi samantien kahdeksannesta kerroksesta asfalttiin The Ledgen rockabillyrätinällä. Sen lauluosuudet tulevat jostain kämppäsi alta ja revit lattialautoja kuumeisesti, jotta saisit asiasta selkoa. Löydät vain hydrakäärmeen, joka harmonisoi itsensä kanssa sinua pilkaten: ”You’re never gonna make it, baby”.

Joku juoni alkaa hahmottua, kun Buckinghamin Save Me a Placen ja Walk a Thin Linen Beach Boys -harmonioiden keskeltä voi nähdä esimerkiksi orastavaa amerikkalaisen vaihtoehtorockin slacker-asennetta. Talking Headsista ja The Clashista innostunut Buckingham ei ainoastaan kirjoita musiikkihistoriaa uudestaan, vaan kurkottaa myös tulevaan.

Tusk kurkottaa sinne olemalla samalla vastareaktio Rumoursille. Levyn pääarkkitehti vahvistaa bändiä uusilla aineksilla ja paradoksaalisesti paljastaa bändinsä samalla haavoittuvaisempana kuin koskaan ennen. Tusk kestää monenlaistakin kuuntelua, mutta olen mieltynyt siihen myös krapulalevynä. Silloin sen hermosäikeet ovat paljaimmillaan, silloin sen tunneskaalan vasta tajuaa.

Stevie Nicksin Sara on Buckinghamin käsissä puhdasta dreampopia kitaraseitteihin kudottuna, lauluharmoniameren päällä. Kyyneleet alkavat valua hallitsemattomasti, mutta ne muuttuvat kihiseväksi raivoksi, kun Buckingham paiskaa perään What Makes You Think You’re the Onen yhdistelmän huutoterapiassa käynyttä John Lennonia ja punkia. Mick Fleetwoodin rumpukädet on korvattu moukareilla. Tusk on tunteiden purkuriitti vailla vertaa.

Rumoursista irtautumisen tarve valkenee muullekin bändille. Sisters of the Moonissa Nicks laulaa omasta keikkapersoonastaan ja sitä ruokkivasta yleisöstä kuin ulkopuolisena. Angelissa hän vahvistaa sielunsisaruuttaan Patti Smithiin. Mutta Buckingham on taas usean vuoden muita edellä, kun Not That Funny luo kuvan kitaristiksi ryhtyneestä Jackson Pollockista, joka kaatelee melupätkiä ja feedbackia toistensa päälle tuubeista kuin tauluaan lattialla roiskisi, Buckinghamin karjuessa päälle kuin uhmaikäinen pikkulapsi. Sonic Youthin jäsenet kuuntelevat ja hymyilevät.

Tuskin epätavallisin siirto on sen kolmospuolella. Christine McVie, josta emme ole kuulleet yhdeksään biisiin, palaa synkempänä kuin koskaan. Ehkä, koska hänen mukanaan on menneisyyden haamuja. Brown Eyes on epäilevän sumentunut takautuma Bob Welchin vuosilta, jota Buckinghamin kitaralaskokset hyväilevät. Lopun häiveessä tutunoloinen kitara liittyy mukaan. Onko se…? Kyllä. Peter Green. Kurimus syvenee, kun McVien Never Make Me Cry toteutetaan kitarahuminoilla ja lo-fi-äänityksellä. Kuin enkeliltä leikattaisiin siivet.

Pelastajana toimii yllättäen Buckingham. I Know I’m Not Wrong käyttää samaa väliosaa kuin Not That Funny, muuntaen lapsen kiukun vapauden ja viattomuuden tunteeksi. Loppulevy onkin vähemmän raskas: McVie on taas piristynyt, Nicksin Beautiful Child toteaa pakahduttavasti, että asioista on joskus luovuttava ja Buckingham myöntää viimein, että kokemusta eivät kaikki kuulijat tule ymmärtämään (”But no one was listening, I walk a thin line”).

Ei unohdeta nimibiisiä. Sen stadionilla kaikuvat torvet muistuttavat Brian Enon ambienssikokeiluista. Riffit ja afrikkalainen rumpuluuppi eivät ole kaukana tanssittavasta postpunkista. Sitten rumpubreikki räjähtää ja helvetin portit aukeavat: ”Real savage-like!” Moninkertaiset Buckinghamit kirkuvat ja kähisevät esille kaiken vainoharhansa. Mieleen tulee kuva pyromaanista, joka on juuri sytyttämäisillään liekkimeren koko hippiajan musiikkiperinteen ylle.

Näin ehkä kävikin. Levyteollisuus eli vuonna 1979 verraten heikkoja aikoja ja jo tuolloin 13 miljoonaa myyneen Rumoursin seuraajasta toivottiin sille pelastajaa. Fleetwood Mac vastasi vahvoilla argumenteilla:

1) Te ette omista meitä. Tältä sisäisesti sekaisen ja riitelevän bändin musiikki oikeasti kuulostaa. Näin rikkinäisiä me olemme. Ottakaa tai jättäkää.

2) Herätkää, vanhat siat. Tätä musiikissa tapahtuu tällä hetkellä. Ja tätä siinä tulee tapahtumaan. Sinä päivänä, kun myytte levyjä enää vain pienen murto-osan siitä mitä nyt, tulette sen tajuamaan.

Buckinghamin metodit antoivat tästä osviittaa. Hän äänitti huomattavan osan 1,4 miljoonaa taalaa maksaneesta levystä yksin kotonaan. Rumpuina olivat kenkälaatikot, kaiku otettiin kylpyhuoneesta. Jättibändin sisälle oli pesiytynyt makuuhuoneindiebändi, kuin enteenä siitä miten musiikkia nykyään pääasiassa äänitetään.

Tusk on kaikista maailman isojen bändien julkaisemista levyistä se tärkein. Ja tulee aina olemaan. Näin uskon.

Video ei ole enää saatavilla

Mirage (1982)

Musiikkibisnestä ei muuteta yhdellä levylausumalla. Tarina jatkuu perinteisesti niin, että Tusk-terrorismin jälkeen bändin egoistit Buckingham, Fleetwood ja Nicks purkivat rönsyilynsä soololevyihin. Sitten Big Mac joutuisi tekemään yhdessä sen ”Rumours II:n”, jonka Tuskin piti oleman.

Miragekin alkaa vaikuttaa tätä kiinnostavammalta, kun yrittää kuulostella miten Lindsey Buckingham kätkee vastarintansa. Omissa biiseissään hän tuntuu nostalgisoivan 1950-lukua, mutta kuviot sotkeutuvat vääristetyillä, mekaanisesti muunnelluilla harmonioilla. Retroilua Laurie Andersonin O Supermanin maustamana siis. Book of Love on harvinaisen aggressiivinen doowopballadi ja Eyes of the World potentiaalinen rockanthem, joka tungetaan tahallaan Tusk-filtterin läpi. Vastarinnassa on myös huono puolensa, kun Buckingham jättää parhaimman biisinsä Goodbye Angelin pois levyltä. Se olisi sopinut Oh Diane -balladilänkyttelyn tilalle.

Christine McVie on aina sydämellisissä viboissa. Only Over You sopii täydellisen punakirjoisen auringonlaskun taustalle silloin kun drinkit on juotu ja oman kumppanin käsi kädessä. Wish You Were Here pistää melkein Songbirdistä paremmaksi. Ylitse näiden on kuitenkin Hold Me, jonka kertosäettä Buckingham liekittää kirkumisilla, lauluäänimuunteluilla ja kitaranakuttelulla. Tuloksena levyn isoin hitti.

Stevie Nicksiä kiinnostaa enemmän oma sooloura, mutta tässä biisit ovat silti nicksmäisen nyrjähtäneitä. Straight Back on hieno variaatio Sisters of the Moonista ja That’s Alright eteerinen kantrituotos, joka löytyi Buckingham Nicks -duon arkistosta. Ja sitten Gypsy: Buckinghamin ja Rumours-tuottajien hienoimman hionnan saanut arvokivi, jossa Nicks muistelee viattomampia vaeltajapäiviään ja kiipeää lauluhurmioon. Parempaa ei Nicks enää urallaan saisi aikaiseksi.

Tasoonsa nähden Miragea moititaan ajoittain suotta. Näin hyvää jäähdyttelyä tai jatko-osaa ei moneltakaan bändiltä synny.

Video ei ole enää saatavilla

Tango in the Night (1987)

Fleetwood Macin 1980-luvulle sopeutuminen tapahtui jo soololevyillä, mutta Tango in the Night oli silti hyvin vaivaton taidesyntikkapopin haltuunotto. Lindsey Buckinghamin kitarointi on täynnä lyhyitä diskanttihyökkäyksiä, joten tämä kasarin ominaispiirre oli hänellä hallussa jo 1975. Buckingham kuulosteli taas valtavirran ulkopuolisia suuntauksia: Tangon ihmisäänimuuntelut saivat vaikutteensa Laurie Andersonilta ja loistelias single Big Love mukailee hieman Kate Bushin Running Up That Hilliä.

Päähittipotin korjasi jälleen Christine McVie, joka teki Little Liesilla mahdottomia ja loi Rumours-kokoonpanon kanssa singlen, joka kelpasi viimein suomalaisillekin. Laulumelodian alku onkin yhteneväinen Kolmatta linjaa takaisin -iskelmän kanssa. Sovituksen varjoharmoniat ja Buckinghamin kiinalaisen pentatonisen skaalan viljely ovat juuri sopivaa eksotiikkaa. McVien rutiininomaisessa Everywheressä Buckingham kehittelee orastavaa ”kitara perkussiona” -ideaansa, kun se ja sekvensserit rätisevät täsmällisesti yhdessä kuin tuhat soittorasiaa.

Heikommin menee Stevie Nicksillä, joka osallistui Tangon levytykseen vain muutaman viikon ajan. Raastavammaksi muuttunut lauluääni vie Seven Wondersin vielä hittisfääreihin. Mutta Welcome to the Room… Sara hortoilee tyhjän päällä ja olisi saanut jäädä syntypaikkaansa päihdevieroitusklinikalle. Nicks kuokkii levyllä jokseenkin tarpeettomasti, koska myöhään lisätyt biisinsä johtivat Buckinghamin erinomaisten You and I Part I:n ja Down Endless Streetin b-puoliksi alentamiseen.

Tango onkin Buckinghamin sooloprojekti, jonka Fleetwood Mac omi itselleen. Sen ääritarkkuudella veistetty soundi kertoo myös yksinäisestä arkkitehdistään vainoharhoineen ja vanhoine kaunoineen. Kun nimibiisin hiljaiset harput vaihtuvat jo vuonna 1975 kuultuun I’m So Afraidin sointukuvioon ja Buckingham ampuu väkivaltaisen soolon, voi kuvitella Bel Airissa sijaitsevan poikamiesboksin lasiseinien murskaantuvan hidastettuna.

Levyn jälkeen Lindsey Buckingham jätti Fleetwood Macin ennen menestyksekästä maailmankiertuetta. Ja vaikka itseään kiduttavia miesmurjottajia (muistakaamme myös Peter Greeniä) on tässä tarinassa pönkitetty jo epäterveellisesti, on Fleetwood Mac paljon tavallisempi keskitien popbändi ilman Buckinghamia.

Buckinghamin ansioksi on luettava se, että hän käsitteli lopulta pahimmat ongelmansa, mutta palaa tähän tarinaan yhtä pakkomielteisenä musiikillisena toisinajattelijana kuin ennenkin. Ja sellaisena hänet haluammekin.

Video ei ole enää saatavilla

Say You Will (2003)

The Dance -livelevy (1997) dokumentoi Rumours-kolmikon yhteenpaluun. Sen jälkeen Christine McVie ei jaksanut lavoilla enää hytkyä, vaan eläköityi Englantiin. Päätös on pitänyt lukuun ottamatta tämänvuotisia lyhyitä vierailuja Fleetwood Macin Lontoon-keikoilla.

Bändin vakauttavan tekijän puuttuessa Lindsey Buckingham ja Stevie Nicks kompensoivat tätä muutamalla täsmäaikuisradiobiisillä. Muuten 76 minuutin Say You Will rönsyilee, kuten vanhan ajan tuplalevyn kuuluu, mutta Tuskin mielipuolinen sisäinen logiikka jää kauas ja pituus on täten lievä rasite. Levy paljastaa liitoskohtansa liian herkästi: selkärankana on taas Buckinghamin soololevy, jo vuodesta 1995 työstetty Gift of Screws. Sen biisit eivät sovi aivan vaivatta yhteen entisen lauluäänensä jämiä käyttävän Nicksin kanssa.

Mutta millaista meininkiä täältä löytyykään! Buckinghamin Murrow Turning Over in His Grave halveksuu massamediaa kitaroiden kimpoillessa kuin teollisuussekoittimessa. Come on painostavaa päänsisäistä vuoropuhelua, jossa kolmen eri lauluäänen stereovedenkuvajainen rikotaan teräskuulalla. Entä Mirandan mehiläisen lailla pörräävä väliosa tai Say Goodbyen henkäysmäinen suru…

Buckingham onnistuu myös Nicksin materiaalin kiillottamisessa: Thrown Down rekonstruoi Gypsyn niin hyvin kuin on mahdollista, Everybody Finds Out nousee kasarikliimaksiin ja Goodbye Baby on kaapin pohjalta löytynyt rakas, unohtamasi soittorasia. Bassomestari John McVie kannattelee Smile at Youn sovitusta taidoistaan mitään 36 vuoden aikana menettäneenä. Mutta tämä on taasen Buckinghamin show. Red Rover on Tango in the Nightin aikana hahmoteltua ”kitara perkussiona” -konseptia äärimmillään: lapsuuden leikkihurmos Steve Reichin minimalismihengen kautta kanavoituna, pirullista poppia mitä elinvoimaisimpana. Say You Willin kannessa ei todellakaan tarvita veteraanibändi-varoitustarraa.

Video ei ole enää saatavilla

Mac-julkaisumaailma on ollut hiljainen riitoja (yllätys!) sisältäneen Say You Willin äänityksen jälkeen, tämänvuotista EP:tä lukuun ottamatta. Välissä ilmestyi ahkeraksi vanhoilla päivillään ruvenneen Buckinghamin ja väsähtäneen oloisen Nicksin soololevyjä. Mick Fleetwood on tänä vuonna puhunut yhden, viimeisen albumin äänittämisestä. Sitä toivoessa.

Leipä pöytään – popajan jämät

Behind the Mask (1990)

Elämää Lindsey Buckinghamin jälkeen toki o,n ja Behind the Maskia on tylytetty liikaa. Se ei kuitenkaan jaksa paljoa keskitasoa korkeammalle ja on osasyynä Fleetwood Macin muuttumiseen hitintakojasta pelkäksi nostalgiabändiksi.

Buckinghamin korvasivat sessiokitaristi Rick Vito ja Fleetwood Macin soololevyillä aiemmin soitellut Billy Burnette. Molemmat yrittävät jotain pientä kokeellista, joskin vähemmän kuin edeltäjänsä. In the Back of My Mindin stadionpsykedelia toimii käytännössä hyvin. Hard Feelingsin Beatles-pastissi on taas mitä turhinta. Kun herrat esittävät levyn puolivälissä kevyen rockabillyn nimeltään When the Sun Goes Down ja vaikuttavat rentoutuvan siinä enemmän kuin muualla, on selvää, etteivät heidän rootsinsa ole aikuispopissa.

Maineen suojelu jää Christine McVielle. Save Me ja Skies the Limit eivät jää aiemmista biiseistä jälkeen kuin äänimaailmaltaan: tuottaja Greg Ladanyi saakoon moitteet Maskin tukkoon tungetuista, nuhapöhnäisistä soundeista. Nimiraita vanhalle vainolaiselle osoitettuine manauksineen on taas mitä ihaninta synkistelevää McVietä. Stevie Nicksin lyhyet biisit tuntuvat poissaolevilta, mutta Mike Campbellin (mm. Don Henleyn The Boys of Summer) kanssa tehdystä Freedomista löytyy vielä kipinää.

Video ei ole enää saatavilla

Time (1995)

Kenellekään ei 1990-luvun alussa tuntunut olevan selvää, keitä Fleetwood Maciin kuuluu. Fleetwood ja John McVie päättivät lopulta aloittaa miltei tyhjästä keikkailemalla Billy Burnetten, Trafficissa 1960-luvulla soittaneen Dave Masonin ja sielukkaasti murisevan Bekka Bramlettin kanssa. Stevie Nicks oli ottanut hatkat ja Christine McVietä kiinnosti enää levyttäminen. Kaiken huipuksi Time julkaistiin kuukausi sen jälkeen, kun kiertue oli jo loppunut ja bändi taas hajonnut.

Time on kahden tai kolmen eri bändin muodostama sekasotku. Christine McVien kappaleiden äänitykseen ei muualla levyllä soittaneista osallistunut kuin alati läsnä oleva rytmisektio. Burnette ja Bramlett tekevät McVien poppisten kanssa riitelevää kantria ja Mason pieraisee aivoistaan halvan kasariurheilutreenimontaasin nimeltään Blow by Blow. These Strange Timesissa Mick Fleetwood luulee olevansa Shakespeare, Yello ja Nightwish samassa ruumiissa. Herää kysymys, miksi rumpalin piti edes yrittää tämän ylivakavan audiometarunon tekemistä.

Viimeistä kertaa bändiä kannattelee Christine McVie: ainoa syy sille, miksi tämä albumi saattaisi Rumoursista pitävää kiinnostaa. McVie on avoimesti lähtötunnelmissa ja se kuuluu sekä Sooner or Laterin viipyilevässä melankoliassa että Nights in Estorilin romanttisissa muisteluissa. All Over Again on mitä osuvin hyvästijättö bändille. Puhtaasti sydämestä tuleva, pitkään tuntuva halaus, joka jättää Timesta paremman jälkimaun kuin se ansaitsee.

”Cause in spite of the heartaches
And troubles in love
I’d do it all over again”

Video ei ole enää saatavilla

Blyysit läikyy

Fleetwood Mac (1968)

Tiedän kyllä, että Peter Greenin Fleetwood Mac oli osittain vastuussa Suomessakin 1960-luvun lopulla levinneestä bluesharrastuksesta. Mutta sen kahta ensimmäistä albumia eivät silti tarvitse kuin paatuneimmat bluespuristit. Muut voivat mennä suoraan Amerikan alkulähteille sen sijaan, että sietäisivät britti-imitaatioita. Debyytin pieneksi eduksi on kuitenkin luettava usean eri bluesgenren yrittäminen. Jalustalle nousee I Loved Another Woman, jonka Green tekaisi pian uudestaan Black Magic Womanina. Vaan se toimii paremmin tässä: hiljaisena, katuvaisena ja nurkkaan vetäytyneenä.

Video ei ole enää saatavilla

Mr. Wonderful (1968)

Heroes Are Hard to Findin tapaan erittäin alastoman ja arveluttavan Mick Fleetwoodin kanteensa laittanut kakkosalbumi iskee valitettavasti puristipuukon syvemmälle haavaan. Autenttisuutta jahtaava huono äänitys menettelisi vielä, mutta kun Jeremy Spencer ryhtyy Sepi Kumpulaisen tapaiseksi minimalistiksi ja aloittaa peräti neljä biisiä samalla läpikalutulla Dust My Broom -bluesriffillä, läppäisee genreä arvostava kuulijakin facepalmin. Jotain pientä kannattaa ehkä pelastaa, kuten Peter Greenin murjotus Love That Burns.

Video ei ole enää saatavilla

Nopeasti kyhätyistä varhaisalbumeista suoraan Then Play Oniin siirtyminen jättää Greenin Macin tarinan vajaaksi. Mr. Wonderfulin julkaisun aikaan bändi oli jo hylkäämässä perinteistä bluesia singleillään. Ainakin Need Your Love So Bad, Presidentti-kahvin kanssa maistuva Albatross, pohjattoman suruinen Man of the World ja rahapirun riivaama The Green Manalishi ovat pakollisia YouTubeteltavia. Oh Welliä luonnollisestikaan unohtamatta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Jos Fleetwood Macia on kaikki, jossa sekä Mick Fleetwood että John McVie soittavat, niin kai sitä on myös Warren Zevonin Werewolves of London…?

Video ei ole enää saatavilla

Haimissa on hauskaa, orponakin.

Ensi sunnuntaina Helsingin Flow Festivalilla esiintyvän Haimin on usein huomautettu muistuttavan legendaarista Fleetwood Mac -yhtyettä. Erityisesti tämän kolmen sisaruksen trion on sanottu ottaneen vaikutteita 1970-luvulla Fleetwood Maciin liittyneestä Stevie Nicksistä, jonka hippimäisen revittelyn ja huumaavien kalifornialaisten popharmonioiden vaikutus on kieltämättä kuultavissa Haimin upeilla singleillä Don’t Save Me ja Falling.

Nuorgamin saamien tietojen mukaan Nicksin ja Haimin sisarusten väliset yhteneväisyydet eivät kuitenkaan jää tähän. Kyseessä ei ole sattuma tai aloitteleville yhtyeille tyypillinen esikuvien kopiointi, vaan niin sanotusti äidinmaidosta opitut tiedot ja taidot.

Video ei ole enää saatavilla

Yhtyeitä lähellä olevat nimettömät lähteet ovat yksinoikeudella paljastaneet Nuorgamille, että Stevie Nicks on itse asiassa kaikkien Haim-orkesterin sisarusten biologinen äiti. Tämä uskomattomalta tuntuva paljastus on selitettävissä uskottavasti ja jopa loogisesti, jos vertailemme Stevie Nicksin turbulenttia uraa ja Haimin tyttöjen syntymäaikoja 1980- ja 1990-luvuilla.

Haimin sisarkatraan esikoinen on vuonna 1986 syntynyt Este Haim. Virallisen tarinan mukaanhan tämän saman vuoden tammikuussa plastiikkakirurgi kertoi Nicksille, että hänen oli välittömästi lopetettava hurjaksi yltynyt kokaiinin käyttäminen tai seuraukset olisivat kohtalokkaita. Todellisuudessa lääkäri kuitenkin kertoi laulajattarelle, että hänen oli laskeuduttava alas valkoiselta hevoselta, koska hän oli raskaana.

Nicks onnistui kuin onnistuikin lopettamaan kokaiinin käyttämisen, mutta ainoastaan reseptin alaisen rauhoittavan, Klonopiinin, avulla, johon hän kehitti nopeasti uuden riippuvuuden. Tähtösen Rock a Little -albumiin liittyvää kiertuetta ei lääkärin shokkiuutisesta huolimatta missään vaiheessa peruutettu. Palatessaan kiertueelta Nicks paljasti pitkäaikaiselle on-off-kumppanilleen ja Fleetwood Mac -yhtyeen kitaristille, Lindsay Buckinghamille, olevansa raskaana. Kun lasta ei kuitenkaan maailmaan ilmestynyt, oletti Buckingham luonnollisesti Nicksin tehneen abortin hänen tietämättään. Tämä johti yhtyeen basistin John McVien mukaan myrskyisän pariskunnan väliseen ”fyysiseen ja rumaan” yhteydenottoon sekä Buckinghamin lähtemiseen yhtyeestä ovet paukkuen.

Buckingham ei koskaan antanut tapahtunutta Nicksille anteeksi, eivätkä he puhuneet toisilleen yli kymmeneen vuoteen tapahtuman jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Haimin sisarusten keskimmäinen syntyi kolme vuotta näiden traagisten tapahtumien jälkeen. Vuonna 1989, palattuaan Fleetwood Macin loputtomalta maailmankiertueelta, Stevie Nicks alkoi soololevynsä äänittämisen brittiläisen huipputuottajan Rupert Hinen johdolla. Parin välille muodostui romanttinen suhde. He toivat maailmaan The Other Side of the Mirror -nimisen albumin lisäksi Danielle-nimisen tytön.

Buckinghamin tapauksesta viisastuneena Nicks piti raskauden tällä kertaa visusti omana tietonaan. Näin ollen Nicksin ja Hinen välille ei muodostunut mitään erityistä draamaa, vaikka Nicks alkoikin vetäytyä selittämättömästi yhä kauemmaksi kumppanistaan päättäen suhteen lopulta äkillisesti ilman selityksiä.

Nicks varmisti syntymän pysymisen salaisuutena lähtemällä kaikkien yllätykseksi soolokiertueelle ensimmäistä kertaa elämässään. Vahvistamattoman huhun mukaan levyltä julkaistussa Rooms on Fire -videossa vilahtava vauva olisi juuri Danielle.

Video ei ole enää saatavilla

Nuorin sisaruksista, Alana Haim, saatettiin maailmaan vuonna 1991. Vaikka Stevie Nicks oli jo pitkään verhoutunut mitä suurempiin kaapuihin ja viittoihin, 1990-luvun alussa hänen painonnousuunsa alettiin kiinnittää julkisuudessa yhä enemmän huomiota. Laulajatar on itse todennut tämän johtuneen hänen Klonopiini-riippuvudestaan, mutta kuten varmasti arvaattekin, oli todellinen syy jossain aivan muualla.

Alana Haimin isän henkilöllisyys on huhujen varassa, mutta luotettavat lähteet kertovat, että joskus vuonna 1990 Nicks olisi palannut yhteen vanhan heilansa, Eagles-legenda Don Henleyn kanssa. Sama lähde tietää kertoa, että tällä kertaa Nicks olisi myös paljastanut lapsen isälle olevansa raskaana.

Henley, jolla on oma ”värikäs” historiansa ja ongelmansa yhdysvaltalaisen median kanssa, oli uutisesta vähemmän innostunut ja käski Nicksiä hankkiutumaan lapsesta eroon. Näin Nicks myös teki, joskaan ei Henleyn olettamalla tavalla. Nicks vetäytyi masennuksissaan keikkalavoilta ja vannoi palaavansa vasta, kun oli saanut ”painonsa hallintaan”. Tähtönen ajautui nopeasti samojen rauhoittavien pariin, jotka hän oli piilotetun odotuksensa aikana onnistunut jättämään.

Video ei ole enää saatavilla

Mutta jos Stevie Nicks ei kerran keskeyttänyt salattuja raskauksia, niin mihin nämä lehtolapset oikein päätyivät? Vauvojen pelastukseksi koitui pitkään lapsettomuudesta kärsinyt aviopari, jonka muodosti kaksi epäonnistunutta muusikkoa: Mordechai ja Donna Haim. Viimeksi mainittu on tietojemme mukaan Stevie Nicksin vanha tuttu Los Angelesin muusikkopiireistä, joskin näiden kahden välinen suhde on jäänyt hieman epäselväksi. Tämä oli ilmeisesti myös Nicksin tarkoituksena, koska hän halusi varmistaa, etteivät nämä järkyttävät tapahtumat koskaan ilmestyisi julkisuuteen ja työntäisi hänen uraansa väistämättömään syöksykierteeseen.

Nicks ei kuitenkaan ottanut huomioon, kuinka voimakkaita olivat traumat, jotka särkyneet unelmat muusikonurasta olivat lasten uuteen äitiin synnyttäneet. Jo lasten ollessa ala-asteiässä Donna pestasi heidät soittamaan omaan cover-bändiinsä Rockinghaimiin, jonka ohjelmistoon kuului useita Fleetwood Macin kappaleita. Hyvin nopeasti tyttöjen synnynnäiset lahjat alkoivat loistaa niin kirkkaana, että he jättivät muun yhtyeen varjoonsa.

Kun sisarusten oli vihdoin aika nousta suuremmille lavoille, oli uuden yhtyeen nimeksi vain yksi oikea vaihtoehto. Hepreaksi elämää tarkoittava ”haim” oli kunnianosoitus heidän ottovanhemmilleen ja samalla kai jonkinlainen kiero kiitos siitä ainoasta lahjasta, jonka heidän oikea äitinsä heille koskaan antoi.

Video ei ole enää saatavilla

Stevie Nicks on useassa haastattelussa todennut, ettei hän muista Klonopiinin takia 1980-luvun lopusta juuri mitään. Muistamattomuus voi tosin johtua myös ihmismielen uskomattomasta kyvystä kieltää sitä järkyttävät asiat.

Miksi Nicks toimi kuten toimi? Oliko kyseessä vain pelko loistavan uran menettämisestä? Vai yksinkertaisesti kykenemättömyys huolehtia itsestä ja näin ollen myös lapsista? Miksi hän ei hankkiutunut lapsista eroon, vaan päätyi antamaan ne pois? Vastauksia näihin vakaviin kysymyksiin voimme vain arvailla.

On kuitenkin todettava, että vaikka Nicksin toiminta voi tuntua kylmältä, laskelmoivalta ja jopa sosiopaattiselta, on hänenkin vahva ulkokuorensa osoittanut halkeilemisen merkkejä. Vuonna 1993, järjestäessään vauvakutsuja siskolleen, hän kaatui kodissaan huuruisissa olosuhteissa ja satutti pahoin päänsä.

Vieroituksessa hänet nähtiin usein tuijottamassa ja puhumassa sängyn vieressä olevalle siskontyttären kuvalleen. ”Olen pahoillani, etten ollut paikalla. Olen pahoillani, etten voinut auttaa”, kerrotaan laulajan toistelleen lakkaamatta, kunnes hoitajat ampuivat hänen suonensa täyteen unta. Kenelle, tai keille, hän nämä anteeksipyyntönsä todella esitti, on jokaisen itse pääteltävissä.

Vastavuoroisesti Haimin tytöt ovat toistuvasti kieltäneet Fleetwood Mac -vaikutteet musiikissaan ja painottaneet sen sijaan uudemman R&B:n, hiphopin ja Donna Haimin merkitystä. Tämä ei kuitenkaan estänyt heitä coveroimasta Fleetwood Macia osuvasti nimetyllä tribuuttilevyllä Just Tell Me That You Want Me. Hold Me -kappaleen kertosäe ja samalle sen nimi toistuu kappaleessa niin loputtomasti ja sydäntäsärkevästi, että nuoren yhtyeen versio kappaleesta on jopa alkuperäistä vaikuttavampi. Joku voisi jopa ajatella sen johtuvan siitä, että siinä kolme jälkeenjätettyä lasta pyytää äitiään, yhä uudestaan ja uudestaan, vain pitämään heistä kiinni.

Video ei ole enää saatavilla

Haim esiintyy Flow Festivalilla Black Tent -lavalla sunnuntaina 12.8. kello 18.30.

Fullsteam

47 Alangon viimeisin albumi voisi nimensä puolesta olla Arto Paasilinnan uusi romaani, miksei sisältönsäkin. Samasta suomalaisesta visakoivusubstanssista tämäkin teos on veistetty. Se ei kurota mihinkään, se limboaa alitse sähköpaimenen, johon ei ole edes kytketty virtaa. Musertavaa huomata, kun ottaa huomioon, että tässä on mies Hassisen ja Sielun Veljien takana. Alangon sooloura sen sijaan on ollut jatkuvaa löysällä nuoralla tasapainoilua. Ja tällä kertaa kapsahdetaan pahasti keskinkertaisen puolelle – osoituksena jo epäinnoittunut Harmaa on hyvä väri -single. Entä onko Naapurin saunareissu yritys tehdä Risto vs. Koskenniemi -tyylinen huumoriraita? Tuulen selkään, jossa Alanko näyttää, ettei hänen lauluäänensä ole vain kuluneen manieristista temppuilua, on valopilkku. Saisinko albumillisen tällaisia lauluja, sillä nyt käsissäni on vain epäkesko valikoima mielikuvituksettominta ja tasapaksuinta musiikkia aikoihin. Ajoittain sävelkynä pysyy sentään Alangon kädessä, kuten Vuoden turhin laulu osoittaa, kuulostaen enemmän herran pikkuveljen tuotokselta. Tuntuukin kohtalon ivalta, että kappale pilkkaa kertakäyttöpoppia sen potentiaalia hahmottamatta. Kun asioihin otetaan tarpeeksi etäisyyttä, huomaa Neljän Ruusun lopulta nousseen historiallisesti merkittävämpää Ismo Alankoa musiikillisesti kiinnostavammaksi entiteetiksi. Tässä koko ”taiderockin” ongelma: se on rakennettu vaihtoehtokulttuurin ehdoilla, ohjelmallisesti muka-oudoksi, tulevaksi klassikoksi, valmiiksi popmuseoon kelpaavaksi. Ja museot ovat kuolleita paikkoja. Todellinen etulinja kaivetaan lopulta populaarikulttuurin roskiksista. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Eläin – Joensuu

Juki Records

70 Minä tunnen useamman kuin yhden popnörtin, jotka joensuulaisyhtye Eläimen nimen kuullessaan alkavat toistuvasti puhua siitä, kuinka se on yksi Suomen aliarvostetuimmista bändeistä. Puheissa on kieltämättä siinä mielessä perää, että yhtyeen edellinen 2000 Deluxe -albumi (2011) sisältää tarttuvaa ja omaperäistä kitarapoppia. Esimerkiksi Television sininen valo on heittämällä yksi viime vuosien kovimmista kotimaisista popbiiseistä. Tuoreimmalla Joensuu-albumillaan yhtye ottaa kuitenkin suunnan pois bob hund -kaahauksesta. Esimerkiksi Tiedän ettet rakasta minua enää -kappale soi rehellisenä, Stellan mieleentuovana suomirockina. 2000 Deluxella yhtyeen tekstit kuulostivat parhaimmillaan siltä kuin YUP:n Jarkko Martikainen olisi havahtunut hereille ja huomannut, että elämme 2000-lukua. Nyt tekstit kuitenkin kompastelevat usein toteavuuteensa ja saarnaavuuteensa, kuten esimerkiksi Politiikka-raidalla. Levyn sinkkunakin julkaistu nimikappale jää sen kirkkaimmaksi hetkeksi. Kappalemateriaalista olisi saanut tiivistettyä erinomaisen ep:n. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Fleetwood Mac – Extended Play

LMJS Productions

67 Fleetwood Macin edellisistä uusista biiseistä on jo vuosikymmen. Tämä neljän biisin omakustanne tuli huhtikuun lopussa iTunesiin ladattavaksi ilman ennakkopromootiota. EP on pääasiassa laulaja-kitaristi Lindsey Buckinghamin vetämä kevyehkö reki, josta löytyy tutuntyyppisiä Mac-biisejä, mutta tavallista demohenkisempinä. Sad Angel ja Miss Fantasy ovat tätä hienoa brändin mukaista kitarapoppia. Stevie Nicksin biisipanos jää tällä kertaa 40 vuotta vanhaan Without Youhun, joka laulettiin Buckinghamin kanssa pöytälaatikkoon jo ennen duon Fleetwood Mac -pestiä. Bootlegiksi olisi suonut biisin jäävänkin, sillä se on tylsemmän puoleinen ja Fleetwood Macille harvinaisen suora rakkauslaulu, jonka julkaisu täyttänee lähinnä Buckingham/Nicks-shippereiden fantasioita. EP:ltä jää ikävästi uupumaan myös höyryinen popkokeilu, joita Buckingham on jaksanut viljellä eläkeikäisenäkin. Ehkä sellaisena voi pitää It Takes Timea, itseään hitaasti kiduttavaa pianoballadia, jollaisia on kuultu paljon ennenkin, muttei kuitenkaan Lindsey Buckinghamilta. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Karl Hyde – Edgeland

Smith Hyde Productions

84 Karl Hyden ensimmäinen sooloalbumi on ihanalla tavalla aikuinen levy. Edgeland soi moitteettoman kauniisti, ikinuorelle mutta silti 55-vuotiaalle Underworld-maestrolle luonnollisella tavalla. Pääyhtyeensä mullistavan ja aliarvostetun tekno- ja housesoundin sijaan levyllä soi kypsä, chilloutista ja maailmanmusiikista lainaava ambient-pop, joka sijoittuu samaan jatkumoon Brian Enon, Pink Floydin ja Talk Talkin mestariteosten rinnalta. Tuottaja, sessiomuusikko ja elokuvasäveltäjä (ja, öh, Imogen Heapin kiertuekitaristi) Leo Abrahams osoittautuu Hydelle sopivaksi aisapariksi; vaikka ensimmäisen äänimaailmat hetkittäin äiteliksi lipsahtavatkin, on jälkimmäisen ulosannissa aina ripaus Romfordin runopojan rosoa, joka teki Underworldinkin musiikista parhaimmillaan ainutlaatuista. Yllättävintä levyssä on sen ripeämpien kappaleiden (Dancing On The Graves Of Le Corbusier’s Dreams, The Boy With The Jigsaw Puzzle Fingers) leikkisä melodiikka ja rytmiikka, joka kumartaa Afrikan mantereelle samalla tavalla kuin Peter Gabriel ja Paul Simon 1980-luvun levyillään. Osaltaan levy on myös paluu Hyden nuoruuteen: Underworldia edeltäneen Freur-yhtyeen briljantti pikkuhitti Doot Doot istuisi Edgelandille kuin nenä päähän. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Iggy & the Stooges – Ready to Die

Fat Possum

54 Kun ei lähde, niin ei lähde. Maailman unohdettu poika on taas renkiensä seurassa, mutta nyt ei etsitä uutta tuhottavaa, vaan muistellaan menneitä saaliita. Aiheet ovat hyväksi havaittuja: on aseita, paskaduuneja ja isoja hinkkejä, ruotuun palannut James Williamson soittaa hyvin, mutta vimma puuttuu. Ja Stooges-levy ilman vimmaa on yhtä hauska kuin pyssy ilman panoksia. Ready to Die on parempi kuin vuoden 2007 Stooges-levy Weirdness ja helpommin sulava kuin Iggyn viime vuosien chanson-levytykset. Vanha fani kunnioittaa yhtyettä silti parhaiten ostamalla Ready to Dien mutta kuuntelemalla Raw Poweria. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Wolf People – Fain

Jagjaguwar

73 Fain on albumi, josta huomasin yllättäen pitäväni paljon enemmän kuin olisin osannut arvatakaan. Lontoolaisyhtyeen kolmas albumi kuulostaa ensi alkuun askeettisuudessaan hyvinkin vaatimattomalta, mutta hiipii hiljalleen ihon alle. Wolf Peoplen salaisuutta voi olla hankala hahmottaa; yhtyeellä ei ole hihassaan ällistyttäviä temppuja eikä laulaja Jack Sharp juuri milloinkaan poikkea kuulaan toteavasta tyylistään. Jotain meditatiivista bändin svengaavassa, harkitun oloisessa folk-progessa kuitenkin on. Wolf Peoplea on verrattu usein Jethro Tullin ja Gentle Giantin kaltaisiin, keskiajaltakin ammentaneisiin 1970-luvun mammutteihin, mutta aivan niin ummehtunutta kvartetin musisointi ei sentään ole. Itse kuulen sen napakasti pörisevissä riffeissä Black Sabbathin varhaisheavyä ja hienovaraisessa svengissä The Metersin minimalistista funkia. Muutama Fainin kappalee kutittelee seitsemän minuutin rajapyykkiä, mutta pääosin pysytään kohtuudessa, joka pukee Wolf Peoplea hyvin. Levyn tuotantokin miellyttää korvaa vanhanaikaisessa ”kaikki soittimet erottuvat” -tyylissään. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Young Galaxy – Ultramarine

Paper Bag

56 Efektipedaaleja polkien ja kenkiinsä tuijotellen uransa aloittanut vancouverilaisyhtye teki kolmannella albumillaan Shapeshiftingillä (2011) muodonmuutoksen ja viilasi göteborgilaisen Dan Lissvikin (Studio) johdolla tyyliään elektronisen popin suuntaan – ja teki sen melko onnistuneesti. Neljännelle albumilleen Young Galaxy ei ole yrittänytkään keksiä mitään uutta; Ultramarine on jälleen Lissvikin tuottama ja eroaa edeltäjästään lähinnä yhdentekevämmän biisimateriaalinsa osalta. En saa levyn muovisesta ja kliinisestä tunnelmasta oikein mitään otetta. Levyn avaava Pretty Boysin ”baleaarinen Yazoo” -fiilis toki viehättää, mutta jo sitä seuraava Fall for You tuntuu leikkisästä rytmistään huolimatta täysin kuolleelta – ei vähiten Catherine McCandlessin lattean laulutavan takia. Privileged Poor antaa flegmaattiseksi latistuvalle levylle tarvittavaa piristystä varhaisesta New Orderista muistuttavassa energisyydessään, mutta muilta osin Ultramarinella ei ole tarjota mitään mitä JJ ei olisi tehnyt tyylikkäämmin tai Chairlift innostavammin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Beach Boys ja heitä kopioineiden yhtyeiden master-nauhat”

Vaikka The Beach Boys kuuluukin siihen rocklegendojen ylimpään kategoriaan, jonka ovat saavuttaneet vain sellaiset nimet kuin The Beatles, The Rolling Stones ja Bob Dylan, yhtyeessä on myös paljon sellaista, joka mahdollistaa intohimoisen kulttisuosion. Sen tarina pursuilee satumaisen menestyksen ohella hulluutta, huumeita, ennenaikaisia kuolemia, vallanhimoa, kateutta, oikeusjuttuja, unohdettuja levytyksiä ja häikäisevää, mutta tuomittua lahjakkuutta. Sivuosia tarinassa näyttelevät kaikki Charles Mansonista Phil Spectoriin ja John Stamosista Iggy Popiin.

The Beach Boysin ainutlaatuinen asema sekä amerikkalaisen populaarikulttuurin symbolina että kulttisuosikkina on johtanut myös siihen, että lukemattomat musiikintekijät läpi koko musiikin kentän ovat ottaneet The Beach Boysin esikuvakseen. Yhtyeet ja artistit popsuosikeista kulttitähtiin – Backstreet Boysista Animal Collectiveen – ovat maininneet Brian Wilsonin ja The Beach Boysin innoittajakseen tai tehneet heille kunniaa muodossa tai toisessa.

Viime vuonna The Beach Boys täytti 50 vuotta ja tänä vuonna se on juhlinut merkkipäiväänsä muun muassa kiertueen ja uuden levyn muodossa. Tänään (1.10.2012) on kulunut tasan 50 vuotta siitä, kun The Beach Boysin ensimmäinen albumi Surfin’ Safari näki päivänvalon. Juhlistamme merkkipäivää valitsemalla kymmenen hienointa The Beach Boysille ja Brian Wilsonille vuosien varrella tehtyä musiikillista kunnianosoitusta. Surf’s up!

#1 John Cale: Mr. Wilson (1975)

John Calen vuonna 1975 julkaistun viidennen sooloalbumin Slow Dazzlen avausraita kumartaa Brian Wilsonin suuntaan sekä sanoituksissaan että musiikissaan. Kuten monissa Calen 1970-luvun puolivälin levytyksissä, Mr. Wilsonissakin tuntuu upeasti lipuvan musiikin alla piileksivän jotain synkkää ja uhkaavaa – kappaleen noustessa kauniin harmoniseen codaansa Calen toistelema ”California wine tastes fine” tuntuu kuin juopon tokkuraiselta soperrukselta. Lopulta laulun kertoja jää yksin unelmoimaan kaukaisesta, paratiisimaisesta Kaliforniasta:

”And you know that it’s true
That Wales is not like California in any way
And when I hear your music
You’re still thousands of miles away”

Mr. Wilson onnistuu upeasti tavoittamaan Kalifornian unelman lohduttoman varjopuolen, joka liittyy myös vahvasti Brian Wilsonin ja The Beach Boysin tarinaan.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Roy Wood: Why Does Such a Pretty Girl Sing Those Sad Songs (1975)

Roy Woodilla ja Brian Wilsonilla on paljon yhteistä. Molemmat aloittivat uransa 1960-luvulla suositussa popyhtyeessä, molemmat tekivät myöhemmin yksilöllistä ja paikoin höyrähtäneeltä vaikuttanutta musiikkia ja molemmat ovat neroja. Eksentrisen Woodin vuonna 1975 julkaistulta toiselta soololevyltä Mustard löytyvä Why Does Such a Pretty Girl Sing Those Sad Songs on suvereenin upea ja sydäntäsärkevän kaunis kunnianosoitus Wilsonin musiikille.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Dinosaur Jr.: Take a Run at the Sun (1997)

1960-luvun kuvitteellisesta Brill Building -laulaja-laulunkirjoittaja Denise Waverlysta kertovassa Grace of My Heart -elokuvassa Matt Dillonin esittämän Jay Phillipsin esikuvaa ei kauan tarvitse miettiä. Hän aloittaa soittamalla simppeliä teinipoppia The Riptides -surfyhtyeessä (jota elokuvassa esittää Redd Kross), mutta siirtyy pian seuraamaan muusaansa kohti musiikkia, joka on niin hurjasti aikaansa edellä, ettei edes hänen oma yhtyeensä tahdo ymmärtää sitä. Lopulta Phillips murtuu järkälemäisten paineiden ja huumeiden käytön ristipaineessa ja tappaa itsensä hukuttautumalla meren aaltoihin. Phillipsin Brian Wilson -vaikutteisesta musiikista vastasi Dinosaur Jr.:n J Mascis ja, kuten Take a Run at the Sun theremineineen ja upeine harmonioineen osoittaa, lopputulos on kerrassaan loistelias.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Elton John: Someone Saved My Life Tonight (1975)

Elton John ei ole koskaan piilotellut ihailuaan Brian Wilsonia kohtaan, ja nämä legendat ovat myös tehneet musiikillista yhteistyötä useamman kerran. Johnin vuonna 1975 julkaistun mestariteoksen Captain Fantastic and the Brown Dirt Cowboyn ainoa singlelohkaisu Someone Saved My Life Tonight käyttää upeasti hyväkseen Beach Boyseilta opittuja harmonioita ja wilsonmaisen kauniisti vellovaa melodiaa. John onkin myöntänyt saaneensa inspiraation kappaleen sointuihin Pet Sounds -klassikko God Only Knowsista. Sisällöltään se on kuitenkin syvän henkilökohtainen. Homoseksuaalisuudestaan epävarma John oli vuonna 1969 menossa naimisiin tyttöystävänsä Linda Woodrow’n kanssa. Lopulta onneton ja hämmentynyt John yritti (tosin hieman puolivillaisesti) tappaa itsensä työntämällä päänsä uuniin. Kesken yrityksen paikalle ilmestynyt Johnin hovisanoittaja Bernie Taupin löysi laulajan pää tyynyn päällä uunista, kaasu pienimmällä asteella ja ikkunat auki. Lopulta itsekin homoseksuaali blueslaulaja Long John Baldry (laulun ”Sugar Bear”) puhui Johnille järkeä, ja tämä jätti tyttöystävänsä. Tapahtumien inspiroimana syntyi tämä Johnin ja Taupinin hienoimpiin kappaleisiin kuuluva klassikko.

Video ei ole enää saatavilla

#5 The High Llamas: Nomads (1996)

Sean O’Haganin johtaman The High Llamasin koko uran voisi sanoa olevan yhtä suurta kunnianosoitusta The Beach Boysille ja Brian Wilsonille. Tämä saattaa olla hiukan turhan yksinkertaistettu näkemys O’Haganin taiteesta (esimerkiksi Burt Bacharach ja Stereolab-tyylinen viileä elektroninen pop ovat myös suuria vaikuttajia), mutta Wilsonin Pet Soundsista alkaneen ja Smileen huipentuneen visionäärisen popvaiheen vaikutusta High Llamasin musiikkiin on mahdotonta kieltää. Yksi yhtyeen hienoimmista luomuksista on Smile-levyn Cabin Essenceä ja I’m in Great Shapea sekoitteleva veikeän banjon johdattama Nomads. Minkä myös singlenä julkaistu ja yhtyeen vuoden 1996 albumilta Hawaii löytyvä kappale innovatiivisuudessa häviää, se enemmänkin kuin tarpeeksi korvaa samalla sekä leikkisällä että haikealla soinnillaan ja hienolla melodiallaan.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Spongebob Squarepants: Best Day Ever (2004)

Brian Wilsonin ja The Beach Boysin musiikissa on aina ollut jotain hyvin lapsenomaista. Esimerkiksi Pet Soundsin upealla Caroline No -kappaleella Wilson pohti lapsuuden viattomuuden kuolemaa:

“Break my heart
I want to go and cry
It’s so sad to watch a sweet thing die
Oh, Caroline why”

Etenkin Smilen jälkeisen hermoromahduksen jälkeen hän tuntui vetäytyvän yhä syvemmälle lapsuuden viattomuuden turvaan. Ei siis mikään ihme, että The Beach Boys -vaikutteinen musiikki sopii saumattoman loistavasti piirrossarjaan. Paavo Pesusieni -sarjan päähenkilön laulama Best Day Ever on hauska ja teeskentelemättömän riemukas kappale, jonka yhteys The Beach Boysiin ei jää pelkästään kunnianosoituksen tasolle – sen tuottaja ja toinen kirjoittaja on useaan otteeseen Wilsonin kanssa yhteystyötä tehnyt tuottaja-muusikko Andy Paley.

Video ei ole enää saatavilla

#7 The Dukes of Stratosphear: Pale and Precious (1987)

XTC-yhtyeen alter ego The Dukes of Stratosphear oli poikkeuksellisen taidokas kunnianosoitus 1960-luvun loppupuolen psykedelialle ja kitarapopille Syd Barrett -aikojen Pink Floydista The Beatlesiin ja The Byrdsistä The Holliesiin. Yhtyeen ainoan, vuonna 1987 julkaistun, albumin Psonic Psunspotin (löytyy yhdessä mini-lp 25 O’Clockin kanssa levyltä Chips From the Chocolate Fireball) päättävä Pale and Precious kääntää katseensa Pet Sounds ja Smile -aikojen The Beach Boysin suuntaan oletettavan loistokkain lopputuloksin. Pale and Precious ei ole vain nokkela pastissi, vaan myös kertakaikkisen upea kappale.

Video ei ole enää saatavilla

#8 R.E.M.: At My Most Beautiful (1998)

Upilla, ensimmäisellä albumillaan ilman rumpali Bill Berryä, R.E.M. vasta opetteli, kuinka toimia trio-kokoonpanolla. Voisi ehkä sanoa, ettei se oikein koskaan löytänyt kunnolla suuntaansa, mutta se ei tarkoita, etteivätkö Michael Stipe, Peter Buck ja Mike Mills tehneet vuosina 1998–2011 paljon hienoa musiikkia. Poikkeuksellisen upea on tämä häpeämätön kunnianosoitus The Beach Boysin lempeän melankolisesti aaltoilevalle harmoniapopille.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Ernos: Miks leikit kanssain (1968)

The Beach Boysin ja The Mamas & the Papasin kalifornialaisesta sunshine popista esimerkkiä ottanut Erno Lindahlin johtama Ernos oli kunnianhimoisine sovituksineen ja lauluharmonioineen poikkeuksellinen yhtye 1960-luvun lopun Suomessa. Toki esimerkiksi “se toinen miehen etunimen mukaan nimetty yhtye” Jormas oli versioinut The Beach Boysia suomeksi, mutta Lindahl ja kumppanit eivät tyytyneet vain covereihin, vaan kirjoittivat kappaleita, jotka haastoivat itse maestro-Wilsonin. On selvää, ettei tuon ajan Suomessa kyetty tekemään tuotannollisesti samanlaista jälkeä kuin ison veden toisella puolen, eivätkä Ernosin harmoniat olleet aivan yhtä virheettömiä kuin esikuvallaan, mutta nämä pikkuseikat eivät lainkaan vähennä upean Miks leikit kanssain -kappaleen tenhoa.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Fleetwood Mac: That’s All for Everyone (1979)

Ei ole mikään salaisuus, että Brian Wilson on Fleetwood Macin oman tuottaja- ja säveltäjäneron Lindsey Buckinghamin suurimpia idoleita. Kenties Buckinghamin upein kunnianosoitus Wilsonille on vuoden 1979 Tusk-albumilta löytyvä katkeransuloisissa aalloissa kelluva That’s All for Everyone, jonka aavemainen tunnelma viittaa Til I Diehin, yhteen Wilsonin tuskaisimmista lauluista. That’ All for Everyonekin tihkuu epävarmuutta, katkeruutta ja surua (“I can’t stay/ I can’t deceive/ That’s all for everyone/ Must be just exactly what I need/ So that’s all for everyone/That’s all for me”), mutta toki sydäntäsärkevän kauniissa muodossa.

Video ei ole enää saatavilla

Rough Trade

80 Hämmentävää. Avausraita Cut the World on juuri kuljettanut keskelle jousien ja puhaltimien reunustamaa satumaailmaa, kun musiikki loppuu minuuteiksi. Tauon täyttää Antony Hegartyn rönsyilevä palopuhe sukupuolinormeista. Julistusta katkovat hallitsemattomat naurahdukset, jotka tuntuvat oudon maallisilta Hegartyn lauluäänen rinnalla. Vuodatuksen päätyttyä Cripple and the Starfish nousee ilmoille lumoavampana kuin mikään. Aloitus osoittaa, että Hegarty suhtautuu taiteeseensa edelleen tinkimättömästi. Kuulijan kannalta on kuitenkin helpotus, että loppulevyn täyttää musiikki. Tanskalaisen kamariorkesterin tahdittama livetallenne pureutuu syvälle sieluun suureellisine sävelkaarineen ja ajattomine draamoineen. Etäiseksi jääneen Swanlights-levyn (2010) jälkeen sovitusten klassinen ote tuntuu nautinnolliselta ja intiimiltä. Orkesteri palauttaa Hegartyn tuoreemmat kappaleet lähelle levytysuran lähtökohtia ja kumartaa hartaasti musiikin myötäsyntyiselle herkkyydelle. Tunnevuon ytimessä on kuitenkin Hegarty itse, äänenä ja persoonana. Esoteerisimmilläänkin hän muistuttaa, kuinka syvällistä puhdas kauneus voi olla. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Azealia Banks – Fantasea

Interscope

80 Azealia Banks puhaltaa Dazed & Confused -lehden syyskuun numeron kannessa punaista kondomia kuin se olisi sikari. Spin–lehden kaiketi viimeiseksi jäävän syys-marraskuun numeron kannessa hän intoilee säihkyvissä diskobikineissä. Uuden Vibe-lehden kansikuvassa Banks makailee iltapuvussa hiekkarannalla Diplon päällä. Kun tämä yhdistetään Kanye-kokoluokan asenteeseen, ei liene yllätys, että Banks ei ole kaikkien mieleen. Hänen musiikkinsa on kuitenkin aina vähintään kiinnostavaa. Fantasea-mixtape on hänen ensimmäinen pitkä julkaisunsa ja se vastaa 212-hitin herättämiin odotuksiin. Banks on fantastisen taitava räppäri: hän pureskelee sanat konetuliaseen tarkkuudella ja nopeudella menettämättä tippaakaan flow’n soljuvuudesta. Biitit kumpuavat pikemminkin tanssimusiikin alalajeista kuin hiphopin perinteisistä lähteistä – mutta referenssiksi valikoituvat ennemmin Switch ja Diplo kuin valtavirtaräppärit wannabe-hitteineen, joiden päälle David Guetta on ripotellut tasapäistävää taikapölyään. Samankaltaista uutta tyttörapsoundia ovat toki tehneet viime vuosina muutkin Dominique Young Uniquen, Kid Sisterin ja kumppanien johdolla. Mutta jos hiphopin tulevaisuus pitää rakentaa ASAP Rockyn kaltaisten salaa ihan vitun tylsien räppärien, Draken kaltaisten nynneröiden tai Azealia Banksin ilkikurisen naisenergian varaan, valitsen Banksin jokaisena päivänä ja kaksi kertaa sunnuntaina. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Dignan Porch – Nothing Bad Will Ever Happen

Captured Tracks

76 John Peel olisi varmasti pitänyt Dignan Porchista, kuten Kurt Cobainkin. Lontoolaisen Joe Walshin (ei siis missään tapauksessa Eaglesin Joe Walshin) sooloprojektista viisihenkiseksi paisunut kokoonpano soittaa sydämellistä, rämisevää ja hempeästi helisevää indiempää-kuin-sinä-poppia ilmeisen vajavaisille soittotaidoilleen piut paut antaen. Nothing Bad Will Ever Happenin lähtökohtana on läpeensä melodinen, The Go-Betweens -tyyppinen 1980-luvun villapaitapop (Picking Up Dust). Tempoa hidastaessaan ja Neil Young -fantasioitaan toteuttaessaan Dignan Porch kuulostaa puolestaan huomattavasti Galaxie 500:lta (Darkness), vaikkei sen suvereeniutta likimainkaan saavutakaan. Walshin yksiössä teenjuonnin soundtrackina lienevät lisäksi soineet 1960-luvun garagepop-kokoelmat sekä Dinosaur Jr, josta muistuttavat kitarapurkaukset (Never) tuovat melankolisen alavireisenä läpi levyn pörisevien urkujen lisäksi Nothing Bad Will Ever Happenin persoonallista sävyä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Eri esittäjiä – Just Tell Me That You Want Me

Star Con

70 “Tribuuttilevyt, tuo vihattavin taidemuoto”, tokaisi erään helsinkiläisen musiikkilehden päätoimittaja, kun tuli puhe tästä Fleetwood Macin sävelaarteistoon sukeltavasta 19 kappaleen kokonaisuudesta. Tuomio on ankara, mutta siinä on vinha perä: oli esiintyjälista ennakkoon ajatellen miten vaikuttava tahansa, jää tribuuttilevystä lähes aina päällimmäiseksi tunteeksi pettymys. Just Tell Me That You Want Me on kuitenkin ihan ookoo suoritus, vaikka tuskinpa siihenkään tulee jatkossa kovinkaan usein tartuttua – jos koskaan. Levyllä kuullaan Fleetwood Macin tuotantoa Peter Greenin blueskauden helmistä 1980-luvun lopun kimalteleviin radiopophelmiin lähinnä indiepopparien, mutta myös esimerkisi Marianne Faithfullin (odotetun ankea) ja ZZ Topin Billy Gibbonsin (odotetun kankea) kaltaisten konkareiden tulkitsemana. Parhaiten onnistuvat ne artistit, jotka tulkitsevat ‘Macin radiopoprock-aikakauden biisejä omalla soundillaan. Best Coastin Rhiannon, The New Pornographersin Think About Me ja Gardens & Villan Gypsy ansaitsevat peukalonnoston. Myös soihtuballadeihin tarttuvat Lykke Li (Silver Springs) ja Antony (Landslide) onnistuvat, kuten myös MGMT, joka paisuttaa Future Gamesin 9-minuuttiseksi Jarre/Air-vocoder-odysseiaksi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Iamamiwhoami – Kin

To Whom It May Concern

81 Videoillaan hämmennystä ja ihastusta jo vuodesta 2009 herättänyt iamamiwhoami (ruotsalainen Jonna Lee) julkaisi kesäkuussa vihdoin esikoisalbuminsa. Koska ihmisluonto on skeptinen, levyyn tarttuminen otti aikansa. Jääkö innovaatiopalkintoja kahmineesta multimediaprojektista jäljelle mitään, kun siitä kuoritaan kaikki viraali ja visuaalinen? Kin on kova, kylmä ja etäinen albumi, joka ei toivota avosylin tervetulleeksi maailmaansa. Levy kuitenkin palkitsee sinnikkään kuulijan; kun sen sisään pääsee, ei sieltä halua ihan heti ulos. Muusikkona iamamiwhoami ei ole mitenkään erityisen omaperäinen: elektroninen mutta eläväinen levy huokuu melankolista, vaikeasti hahmotettavalla tavalla pakanallista tunnelmaa, joka on tuttu vaikkapa The Knifen, Nite Jewelin ja Zola Jesusin levyiltä. Neljä erinomaista kappaletta on kuitenkin enemmän kuin mihin moni hengenheimolainen yltää koko uransa aikana: hitaat Drops ja Play huokuvat vellovine äänimattoineen pidäteltyä kiihkoa, keskiyön tanssiin kutsuvat Good Worker ja Goods puolestaan aitoa hittipotentiaalia. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Insane Clown Posse – Mighty Death Pop!

Psychopatic Records

70 Insane Clown Posse upeine Juggalo-fanikulttuureineen on helppoa polttoainetta pilkkatehtaalle, onhan kyse pellenaamaisista, no, valkoisen roskasakin edustajista, jotka eivät oikein tahdo käsittää miten magneetit toimivat. Mutta ilveily sikseen, sillä Mighty Death Pop! edustaa kohtuullisen hyvää hiphopia. Takaisin ICP:n pellejengiin palanneen Mike E. Clarkin biitit ovat parhaimmillaan erinomaisia. Esimerkiksi levyn varsinainen hitti Chris Benoit on todella hyvä biisi kaikessa vinoutuneessa minimalistisuudessaan. Ja hei, Violent J ja Shaggy 2 Dope eivät ehkä ole maailman parhaita räppääjiä, mutta eivät kaikkein paskimpiakaan. Jotain tästä levystä kertoo, että studioon on saatu Ice Cuben lisäksi myös esimerkiksi Tech N9ne. (Teemu Purhonen)

Video ei ole enää saatavilla

Lightning Love – Blonde Album

Quite Scientific

78 Gee whiz! Mitä tekisin tämän levyn kanssa? Toisaalta haluaisin tehdä Blonde Albumista sadoittain kopioita, sitoa ne heliumpalloihin ja vapauttaa kaikkien kuultavaksi. Toisaalta haluaisin pitää tämän levyn pikkunolona salaisuutena sulkien sen pieneen lippaaseen, jonka upottaisin valtameren pohjaan pienellä sydämenmuotoisella lukolla suljettuna. Haluaisin halia tätä levyä kuin liian lihavaa pörröistä kissaa ja pippuroida sen koko kisun ruusupuuterilla ja talkilla ja pukea sen vaaleanpunaisiin kissanvaatteisiin ja vetää sitä pienissä kissavaunuissa Ypsilantin kaupungin syysjuhlassa, jossa myydään neuletöitä ja kurpitsahilloketta ja omatekoisia marmeladeja ja kaikki ovat ihan hiton Xanaxeissa. Jep, mitä voi odottaa, jos bändin kotikaupungin nimi on Ypsilanti: Blonde Album on musiikillinen vastine sille, miltä Ypsilanti sanana kuulostaa. Se on kuin joku maailman suurin diminutiivi. Näin kuvottavaksi levyksi tämä on tavattoman hyvä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Los Straitjackets – Jet Set

Yep Roc

77 

Live-levyt ja yhteistyökuviot mukaan lukien jo kahdeksannellatoista albumillaan naamaripäinen instrumentaalirock-yhtye Los Straitjackets kuulostaa varsin energiseltä ja positiiviselta. Lieneekö syynä vaikean sairauden takia pari vuotta poissa pelistä olleen kitaristi Danny “Daddy-O Grande” Amisin paluu vibrakammen varteen vai Laika and the Cosmonauts -kitaristi Janne Haaviston innostavat otteet tuottajana. Ehkäpä syy löytyy veteraanin itsevarmuudesta. Joka tapauksessa heti film noir -rikosjännärin tunnelmiin vievästä Crime Scenestä lähtien Jet Set vie mukanaan retro-chiciä uhkuvalle mielikuvitusmatkalle – Siperiasta Brooklyniin, tiki-baareista kelkkailurinteisiin ja Havaijin hiekkarannoilta, pilvien ylle ja eteenpäin aina avaruuteen asti. Low Tide -kappaleella kuullaan sahan soittoa, josta vastaa naisemme maailmalla, Irina Björklund. Tyylilajien vaihtelusta huolimatta kaiken keskellä soi sähkökitaran ja tanakan rock ’n’ roll -beatin kuolematon yhdistelmä.

 (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Tenniscoats – All Aboard

Chapter Music

62 Aiemmin muun muassa The Pastelsin kanssa levyttänyt Tenniscoats yhdistää tänä kesänä ilmestyneellä All Aboardilla akustisen avantgarde-folkinsa japanilaisen pitkän linjan psykedelikon, perkussionisti Ikuro Takahashin kanssa, ja lopputuloksena on hämmentävä yhdistelmä tokiolaisduon symppistelyä ja huuruisesti svengaavaa rock-häröilyä. Lähes ylisöpöjä akustisia hymistelyjä ja oopiumluolan huuruissa tuotetulta kuulostavia happoryminöitä sekaisin annosteleva paketti kaipaisi pientä suoraviivaistamista, vaikka onkin parhaimmillaan ihastuttavan hiomatonta tunnelmointia. Saya Uenon lauluääni on niin viattoman heiveröinen, että akustisissa kappaleissa se saa herkistymään, kun taas utuisemmissa rykäisyissä se kuulostaa taidelukiolaistytöille tyypilliseltä, liian itsetietoiselta naivismilta. Muutenkin levyn koukeroinen psykedeliointi viehättää aluksi, mutta alkaa pian kyllästyttää. Koko homma tuntuu vähän liian pitkäksi venähtäneiltä jammailusessiolta, jota yksinkertaisemmat folk-onnistumiset yrittävät hillitä. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Trey Songz – Chapter V

WEA International

66 Trey Songzin viides studioalbumi sortuu samaan kuin valtaosa tämän päivän r’n’b-urhojen tuotoksista. Lihallisten ja romanttisten tyyliniekkailujen kylkeen on ilmeisesti pakko lyödä vähintäänkin puoli levyllistä yhdentekeviä, trance-mausteilla höystettyjä klubipumppauksia, jotka onnistuvat todella harvoin olemaan mieleenpainuvia. Toki tässäkin on ajoittain onnistuttu, esimerkiksi Usher uusimman albuminsa Climax-hitillä. Valitettavasti Trey Songzin uudella onnistumisia ei tällä saralla ole. Mutta takaisin niihin tyyliniekkailuihin. Songz on vahvimmillaan häpeilemättömän imelissä, seksiä ja yliromantisoitua haikailua sisältävissä r’n’b -slowareissa. ”I’m about to dive in”, lemmensoturimme hönkii albumin toisella raidalla, eikä todellakaan puhu sukeltamisesta. Meno on kosteaa ja kaunista, harmi vain, ettei vastaavaa ole levyllä kuin parin kappaleen verran. Näiden täydellisyyttä hipovien balladiosuuksien ja pakollisten klubihölkkien ohella Chapter V yllättää positiivisesti levyn päättävällä Check Me Outilla, joka tuo mieleen 2000-luvun alun Neptunes-tuotannot. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

The Very Best – MTMTMK

Moshi Moshi


59 Avainsana The Very Bestin aikaisemmista julkaisuista (vuoden 2008 mixtape Esau Mwamwaya and Radioclit Are The Very Best ja 2009 julkaistu Warm Heart of Africa) puhuttaessa on riemu. Kaikkein katkeransuloisimmillaankin malawilaisen Mwamwayan, ranskalaisen Etienne Tronin ja ruotsalaisen Johan Hugon (entisen Karlbergin) yhdistelmä afrikkalaista kansanmusiikkia ja länsimaista hiphopia ja elektronista musiikkia huokui lämpöä kuin leirinuotio pikimustan yön keskellä. Uudella levyllään trio on hukannut Tronin lisäksi myös valtavan siivun riemukkuuttaan. Muutamat kappaleet, kuten Kondaine, Moto ja Bruno Marsin kanssa kirjoitettu We OK muistuttavat menneestä, mutta suuri osa MTMTMK:sta on valitettavan kolkkoa ja innotonta. Jopa afropopin supertähtien Amadou & Mariamin ja Baaba Maalin kanssa esitetty Bantu onnistuu olemaan mitäänsanomaton. Märistä ja kylmistä puista ei synny kunnon nuotiota saati sitten lämmittävää roihua. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

H2O

Punkin rysähtäessä läpi popmaailman porteista 1970-luvun lopulla se yllätti useimmat vanhan kaartin rocktähdet housut kintuissa. Lihavat vuodet tropiikin auringossa pöhöttyneitä levyjä tehden tai eeppiset stadionegotripit olivat kertaheitolla ohi.

Suurin osa näistä usein alle nelikymppisistä has-beeneistä vetäytyi kartanoihinsa murjottamaan, mutta jotkut pop-veteraanit lähtivät rohkeasti tunnustelemaan uutta ja outoa maaperää. Tulokset eivät aina olleet loistavia, mutta useimmiten vähintäänkin kiinnostavia. Tulipa joistakin näistä veteraanien uutta aaltoa, punkia, post punkia ja aikansa tuoretta tanssimusiikkia kanavoivista albumeista oikeita klassikoitakin.

#5 Robert Palmer – Clues (1980)

Robert Palmer ei oikeastaan ollut mikään veteraani tehdessään Cluesin, mutta päteviä soul-, funk-, reggae- ja disco -vaikutteisia rocklevyjä tehnyt Palmer vaikutti eilispäivän tähdeltä jo ennen kuin oli edes kunnolla lyönyt läpi. Karibialla asuneen vokaalivirtuoosin laiskanpulskeat albumit saattoivat olla kova sana ennen vuotta 1976, mutta punkin jälkeisessä maailmassa Palmerin pröystäilevä poptähteys alkoikin vaikuttaa nololta (samaan meininkiin tosin palattiin nopeasti 1980-luvulla). Cluesilla Palmer tekikin täyskäännöksen. Hän oli innostunut Gary Numanin syntetisaattoripopista ja tämä kuului vahvasti albumilla.

Cluesilla Palmer versioi Numanin I Dream of Wiresia ja kirjoitti tämän kanssa levyn päättävän Found You Now’n. Syntetisaattorit hallitsevat myös levyn parasta ja tunnetuinta kappaletta Johnny and Marya, jolla kaihoisa surumielisyys yhdistyy täydellisesti elektroniseen viileyteen. Looking for Cluesilla ja versiolla The Beatlesin Not a Second Timesta Palmer osoittaa hallitsevansa napakan uuden aallon kitarapopin, ja Woke Up Laughingilla hän tuo onnistuneesti mukaan keitokseen suosimiaan karibialaisia rytmejä. Myöhemmin 1980-luvulla Palmerista tuli todellinen supertähti Addicted to Loven myötä, mutta hän ei koskaan ollut yhtä hyvä kuin tällä tiiviillä ja iskevällä levyllä.

Ennen: Every Kind of People

Video ei ole enää saatavilla

Jälkeen: Johnny and Mary

Video ei ole enää saatavilla

#4 King Crimson – Discipline (1981)

Jos progressiivinen rock oli punkin vihollinen, Robert Fripp ei ollut saanut kyseistä muistiota. Sellaisille albumeille, kuten Daryl Hallin Sacred Songsille, Peter Gabrielin nimettömälle toiselle levylle (alias ”Scratchille”) ja omalle Exposure -soololleen hän oli ottanut David Bowien ja Brian Enon Berliini-kokeilujen (Fripp soitti Heroesilla) lisäksi vaikutteita myös uudesta aggressiivisemmasta kitaramusiikista, etenkin Talking Headsin neuroottisesta tanssimusiikin ja rockin hybridistä.

Talking Headsin vaikutus häämötti suurena myös Disciplinellä, jolla Fripp esitteli uuden King Crimson -kokoonpanonsa. Avainasemassa oli kitaristi-laulaja Adrian Belew, joka oli esitellyt avantgardistista, mutta samalla räkäisesti rokkaavaa soittoaan muun muassa Bowien ja Talking Headsin levyillä. Disciplinellä kuultiin elementtejä edellisen vuosikymmenen taiderockista, mutta sellaisilla kappaleilla, kuten maanisella, Belewin ällistyttävän kitaroinnin hallitsemalla Elephant Talkilla, neuroottisen kaoottisella Indisciplinellä ja abstraktisti tanssittavalla Thela Hun Ginjeetillä King Crimsonin hermostuneesti nykivä rokkaus oli täydellisesti synkassa aikansa moderneimman popin kanssa.

Ennen: Moonchild

Video ei ole enää saatavilla

Jälkeen: Elephant Talk

Video ei ole enää saatavilla

#3 Daryl Hall & John Oates – Voices (1980)

1970-luvun kuluessa alun perin Philadelphian soul-skenessä tavanneet Daryl Hall ja John Oates olivat siirtyneet vähitellen folkista eleganttiin, mutta hiukan juustoiseen rockin, popin ja soulin yhdistelmään, joka toi heille sellaisia hittejä, kuten She’s Gone, Sara Smile ja Rich Girl. 1980-luvulle tultaessa duon hittihana oli kuitenkin alkanut kuivua, eikä se ollut osunut napakymppiin enää vuosiin. Oli toisin sanoen aika joko muuttua tai maatua. Hall ja Oates huomasivat soulahtavan popilmaisunsa sopivan hienosti uuden aallon soundiin, ja Voices aloitti duon 80-luvun alkupuolen hittiputken. Sellaiset kappaleet, kuten Big Kids, United States, Gotta Lotta Nerve (Perfect Perfect) olivat Elvis Costello-, XTC-, Devo– ja Talking Heads -vaikutteista napakkaa uuden aallon poppia. Kiss on My Listillä, You Make My Dreamsilla ja Everytime You Go Awaylla hohtavan virtaviivainen soundi yhdistettiin souliin ja r&b:hen loistokkain tuloksin.

Ennen: She’s Gone

Video ei ole enää saatavilla

Jälkeen: You Make My Dreams

Video ei ole enää saatavilla

#2 Fleetwood Mac – Tusk (1979)

Epätodennäköistä, mutta totta – kaikista suurista 1970-luvun rockyhtyeistä juuri Fleetwood Macin kokkelinokkaiset harmoniseen pehmoiluun mieltyneet rock-aateliset olivat ensimmäisiä, jotka hyväksyivät punkin ja uuden aallon pysäyttämättömän nousun ja ottivat vastaan sen heittämän haasteen. Etenkin kitaristi/laulaja/lauluntekijä/tuottaja Lindsey Buckingham ihastui uuteen pelkistettyyn ja aggressiiviseen soundiin. Ottaen huomioon, että Fleetwood Macin Rumours -jymymenestyksen keskitien pop oli lähestulkoon suorassa ristiriidassa punkin kanssa, oli tämä vähintään yllättävää. Buckinghamin ja uuden aallon kuherruskuukauden lopputulos oli Tusk, outo ja ainutlaatuinen mestariteos, joka on kuin Rumoursin nyrjähtänyt heijastus huvipuiston peilisalissa.

Fleetwood Mac oli koko sen vuodesta 1975 alkaneen valtavirtasuosion ajan ollut kolmen erityylisen laulunkirjoittajan hallitsema. Buckingham oli aikaisemmin aina onnistunut tuotannollaan ja sovituksillaan yhdistämään omansa sekä Christine McVien ja Stevie Nicksin sävellykset tiukaksi kokonaisuudeksi. Tuskilla Fleetwood Macin yhtenäisyys kuitenkin hajosi ja sen kolme laulunkirjoittajaa kulkivat kaikki omia polkujaan. Buckinghamin kappaleet olivat kummallisia, mutta tarttuvia yhdistelmiä Talking Headsin hermostuneisuutta, Brian Wilsonin harmonia-aaltoja ja kaikuisasti läpsyvää fiftarirock-pauketta. Stevie Nicksin tummasävyiset rock-fantasiat olivat yhä polveilevampia, hyvänä esimerkkinä upea Sara, joka kesti kuusi ja puoli dramaattista minuuttia. Kolmikosta perinteisin oli Christine McVie, jonka kappaleet edustivat samaa kuulaan vaivatonta kantri- ja folkpohjaista poppia, jota oli kuultu jo yhtyeen edellisillä hittilevyillä. Nicksin ja McVien kappaleet eivät olisi voineet olla kauempana punkista, mutta niille tuottaja Buckingham loihti leijailevan unenomaisen tunnelman, joka oli olennainen osa Tuskin rönsyilevää soundia.

Kahdenkymmenen kappaleen tuplalevy Tusk myi edeltäjiinsä verrattuna huonosti ja syntipukiksi nimettiin Buckingham. Sekä Nicks että Buckingham tekivät seuraavaksi soololevyt, ja Fleetwood Mac palasi vuonna 1981 Mirage-albumilla, joka haikaili Rumoursin suuntaan. Sitä rohkeaa kokeellista huippua, jota Tusk edusti, se ei tulisi koskaan saavuttamaan.

Ennen: Dreams

Video ei ole enää saatavilla

Jälkeen: Not That Funny

Video ei ole enää saatavilla

#1 Marianne Faithfull – Broken English (1979)

Marianne Faithfull oli kuin langennut enkeli. Eteerisen kaunis ja kuulaalla pikkutytön äänellä laulanut Faithfull oli 1970-luvun alussa täysverinen narkomaani, joka eli kaduilla Lontoon Sohossa. 1970-luvun lopulla hän oli muuttanut poikaystävänsä The Vibrators -yhtyeen Ben Brielyn kanssa vallattuun taloon, jossa ei ollut edes sähköä tai lämmintä vettä. Törmäys punk-kuvioiden kanssa kuitenkin innosti Faithfullia palaamaan musiikin pariin. Lopputuloksena oli hänen uransa kruununjalokivi ja todellinen rock-klassikko.

Broken English on samalla sekä innostava että sydäntä särkevä. Faithfullin ennen niin heleä ääni saattaa olla riekaleina vuosien ketjupolton ja aineiden vetämisen ansiosta, mutta arvet ovat jälkiä taistelusta, joka hänen on täytynyt käydä voittaakseen demoninsa. Olennaisia ovat toki hienot kappaleet, kuten vasemmistolaisterroristi Ulrike Meinhofille omistettu synteettisesti funkkaava nimibiisi, keskiluokkaisen perheenäidin ahdistuksesta kertova ilmava Ballad of Lucy Jordan tai rääväsuisen vereslihainen, melkein seitsenminuuttinen Why D’ya Do It?, jolla Faithfull jättää Johnny Rottenin nielemään pölyä. Punkkia Broken English saattaa olla enemmän asenteeltaan kuin musiikiltaan, mutta sitä asennetta sitten piisaakin.

Ennen: As Tears Go By

Video ei ole enää saatavilla

Jälkeen: Broken English

Video ei ole enää saatavilla

Sarja päättyy.

Fleetwood Mac, uransa viimeisellä huipulla.

Fleetwood Macin Rumoursin (1977) jättimenestyksen jälkeen ilmestyneiden albumien Tuskin (1979) ja Miragen (1982) hyvä vastaanotto ei ehkä tuntunut ihan niin hyvältä bändin sisällä kuin olisi ollut syytä – levy-yhtiöstä puhumattakaan. Tarvittiin lisää hittejä, tai paremminkin tarvittiin lisää niitä Dreamsin kaltaisia elämää suurempia klassikkohittejä, jotka pystyisivät yksin myymään kokonaisen albumin miljooniin koteihin ympäri maailmaa.

Tango in the Night -albumilta näitä klassikkohittejä löytyy. Kokeilevamman Tuskin jälkeen tehty paluu pehmoisen aikuisrockin leveälle tielle tuntui Tango in the Nightilla entistä oikeammalta ratkaisulta.

Levyn kolmantena singlenä julkaistu Little Lies on varmasti tärkeimpiä syitä siihen, miksi Tango in the Nightista tuli lähes Rumoursin kaltainen menestysalbumi. Samalle se jäi kultaisen kokoonpanon viimeiseksi yhteiseksi albumiksi Lindsey Buckinghamin lähdettyä yhtyeestä albumin julkaisun jälkeen.

Christine McVien yhdessä aviomiehensä Eddie Quintelan kanssa tekemä Little Lies on 1980-luvun Fleetwood Macia parhaimmillaan. Aivan kuten muutkin yhtyeen suurimmista ja kauneimmista hiteistä, se saa popklassikon tekemisen kuulostamaan niin tavattoman vaivattomalta.

Sen kolmeen ja puoleen minuuttiin kiteytyy itsepetoksen huumaava ihanuus ja hetkellisyys.

”If I could turn the page
in time then I’d rearrange
just a day or two
Close my, close my, close my eyes

But I couldn’t find a way
So I’ll settle for one day
to believe in you
Tell me, tell me, tell me lies”

Kaiken alla sykkii rumpali Mick Fleetwoodin ja basisti John McVien eleettömyydessään tunnistettava yhteissoitto, pulssi, joka pitää katkeransuloisen valheen elossa vielä hetken.

“ Tell me lies, tell me sweet little lies”

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Tämä popklassikko pistää esiin myös Girl Talkin Night Ripper -albumin (2006) Overtime-kollaasista.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS II!

Tango in the Night -albumi sisälsi myös muita hittejä, kuten melkein Little Liesin tasolle yltävän Everywheren.

Video ei ole enää saatavilla

Lindsey Buckingham, popneroista nihkeäluonteisimpia.

62-vuotiaan Fleetwood Mac -legendan vasta kuudes sooloalbumi – mutta jo kolmas viiden vuoden sisällä.


Lindsey Buckingham on ollut viime vuosina kovassa vauhdissa. Ensin vuonna 2003 ilmestyi Fleetwood Macin klassisen 1975–1987-kokoonpanon (miinus Christine McVie) comeback-levy Say You Will, sitten parin vuoden välein kaksi uutta soololevyä: Under the Skin (2006) ja Gift of Screws (2008). Tämä oli nopeaa toimintaa herralta, joka oli viimeksi julkaissut uutta musiikkia vuonna 1992.



Under the Skin ja Gift of Screws olivat kumpikin varsin mainioita levyjä. Jos ne eivät aivan yltäneet Buckinghamin ensimmäisen, loistavan sekopäisen soolomestariteoksen Law & Orderin tasolle, saati sitten Fleetwood Macin Rumoursin tai Tuskin nerouteen, oli niiden omalaatuinen melodinen pop yllättävän virkeää jälkeä jo hieman unohduksiin vaipuneelta popvisiönääriltä.

Seeds We Sow’lla Buckinghamin musiikin peruspiirteet ovat tuttuja. Hänen melodiansa ovat leijailevan kauniita, salamannopeasti näppäillyt akustiset kitarat helisevät kuin kirkkaat vesiputoukset, rytmit paukkuvat yksinkertaisen iloluontoisesti, lauluharmoniat kietoutuvat toisiinsa pehmeänä äänikudelmana ja kappaleet lipuvat eteenpäin kuin valkoiset pilvenhattarat kesäpäivänä – kepeästi, mutta vääjäämättä.

Kun Buckingham osuu maaliinsa, hänen sävellyksensä ovat niin kauniita, että kipeää tekee. Etenkin hiturit vakuuttavat – Stars Are Crazy on sellaista kuiskivan kaunista unipoppia, johon Buckingham pystyy parhaimmillaan, ja surumielisesti helkkyvä Rock Away Blind saa melkeinpä palan kurkkuun. Nopeammista popvedoista erityisesti vaivattomasti etenevä, mutta alakuloinen Illumination ja kuin “Big Macin” Tuskilta napattu läpsyvän rockabilly-kompin johdattelema That’s the Way Love Goes vakuuttavat.

Toisinaan kuitenkin 1980-luvun epämiellyttävämmistä AOR-synneistä muistuttava ylenpalttinen juustoisuus häiritsee, kuten sinänsä hyvällä melodialla varustetussa When She Comes Downissa. Halvankuuloisen rumpukoneen johdattamilla Gone Too Farilla ja End of Timellä Buckingham onnistuu jotenkin kuulostamaan sekä ali- että ylituotetulta. Pahimmillaan hänen sinänsä kekseliäs kitaransoittonsa on hiukan turhankin hiottua.

Lokakuussa 62 vuotta täyttävän popparin levy sisältää aikuista musiikkia sekä hyvässä että pahassa. Parhaimmillaan se on levollisen oivaltavaa, ja Buckingham tuntuu nauttivan musiikin tekemisestä täysin rinnoin. Kuitenkin sitä hiukan nyrjähtänyttä nerouden kosketusta, jonka aikoinaan kuuli Tuskilla ja Law & Orderilla, jää kaipaamaan.



64 Ei kannata antaa kitaralehdestä revityltä näyttävän levynkannen hämätä. Seeds We Sow ei ehkä onnistu vakuuttamaan kokonaisuutena, mutta kyllä Buckinghamin tasoinen popmaestro aina useamman loistobiisin saa aikaiseksi.

Video ei ole enää saatavilla

Yo! Mä oon Flat Eric!

Instrumentaalit listahitit ovat nykyisin perin uhanalainen popmusiikin laji. Kunnioittakaamme siis muutamia britti- ja jenkkilistoilla jyllänneitä instrumentaalihittejä.

1. Mantovani and His Orchestra – The Song from Moulin Rouge (1953)

Video ei ole enää saatavilla

Ensimmäinen 23:stä Britannian singlelistan valloittaneesta instrumentaalikappaleesta poimittiin nimensä mukaisesti Moulin Rouge -elokuvasta. Annunzio Paolo Mantovani oli italialaissyntyinen säveltäjä, joka alkoi levyttää legendaariselle Decca-levymerkille 1940-luvulla. Kokoonpano sai vielä muutaman hitin lisää, kunnes lopetti vuonna 1957.

2. Fleetwood Mac – Albatross (1968)

Video ei ole enää saatavilla

Albatross on Fleetwood Macin ainoa brittiykkönen ja sekin vain käväisi kärjessä viikon alkuvuodesta 1969. Kotimaassaan yhtye saatetaan yhdistää yhä edelleen tähän alkuperäiskokoonpanon kappaleeseen, mutta monissa muissa maissa heidät muistetaan lähinnä Stevie Nicksin ja Lindsey Buckinghamin tähdittämistä julkaisuista. Bluesbändistä tuli 1970-luvulla poptähtiä.

3. Simon Park Orchestra – Eye Level (1973)

Video ei ole enää saatavilla

Eye Level oli ensimmäinen brittikärkeen yltänyt televisiosarjan tunnussävelmä. Se soi brittiläisessä, mutta Amsterdamiin sijoittuneessa Van der Valk -sarjassa, joka kertoi hollantilaisetsivän seikkailuista. Vaikka 1980- ja 1990-luku olivat tunnareiden kulta-aikaa, niin seuraavaa brittilistan instrumentaaliykköstä saatiin odottaa peräti 26 vuotta.

4. Herb Alpert – Rise (1979)

Video ei ole enää saatavilla

A&M-yhtiön A eli trumpetisti Herb Alpert kuuluu ilman muuta mukaan, koska hän on netonnut eniten instrumentaalihittejä Hot 100 -listalla ja on ainoa artisti, joka on yltänyt kärkeen sekä instrumentaalilla (Rise) että vokaalien avulla (This Guy’s in Love with You, 1968). Ne ovatkin hänen ainoat ykkösensä. Alpertin 35:stä Hot 100 -hitistä kolmekymmentä on instrumentaaleja, ja suurin osa niistä tuli studiomuusikoista kootun meksikolaisvaikutteisen The Tijuana Brass -ryhmän kanssa.

5. Harold Faltermeyer – Axel F (1984)

Video ei ole enää saatavilla

Leffahitti tämäkin – mukana Beverly Hills -kytässä. Nimi viittaa tietenkin Eddie Murphyn esittämään Axel Foleyyn. Tulos: jenkkikolmonen ja brittikakkonen. Sammakkoversio pisti saarivaltakunnassa vielä paremmaksi. Faltermeyer teki myöhemmin yhteistyötä muun muassa Pet Shop Boysin kanssa. Hänen tuorein projektinsa on musiikki elokuvaan Cop Out (2010).

6. Jan Hammer – Miami Vice Theme (1984)

Video ei ole enää saatavilla

7. Robert Miles – Children (1995)

Video ei ole enää saatavilla

Italialaisen Robert Milesin (syntymänimeltään Roberto Concina) Children popularisoi dream trance -genren keväällä 1996. Biisi ylsi brittilistan kakkoseksi – tielle asettui ensin Oasiksen Don’t Look Back in Anger ja sitten Take Thatin versio Bee Geesin How Deep Is Your Lovesta. Children menestyi Suomessakin: singlelistan ykkönen ja Dreamland -emoalbumi pinnisti top kymppiin. Miles ei jäänyt missään nimessä yhden hitin ihmeeksi, vaan sai top 10 -sinkut molemmissa maissa vielä Fablesta ja One and Onesta. Jälkimmäisellä kuullaan myös laulua.

8. Mr. Oizo – Flat Beat (1999)

Video ei ole enää saatavilla

Flat Eric lienee historian söpöin poptähti! Jos laululooppia käyttävä Doopin Doop (1994) diskataan, niin mainitun pitkän tauon brittilistan kärkipaikalla päätti Flat Beat. Siitä tuli toistaiseksi ainoa brittilistan kärjessä debytoinut instrumentaali ja se on ylipäätään viimeisin instrumentaaliykkönen. Suomessakin kultaa myynyttä ranskalaista neronleimausta käytettiin Levi’sin mainoksessa.

9. Darude – Sandstorm (1999)

Video ei ole enää saatavilla

Ville Virtanen teki historiaa kesällä 2000, jolloin Sandstormista tuli ensimmäinen suomalainen brittilistan top 10 -single ja myöhemmin ensimmäinen suomalainen Hot 100 -hitti. Se on moderni klassikko, johon viitataan viimeisimpänä isona instrumentaalihittinä. Viime vuonna tiedotettiin, että Sandstorm oli ladattu rapakon takana kultalevyyn oikeuttavat puoli miljoonaa kertaa. Mutta ylsikö sinkkuykköseksi meillä? Ei, vaan niin ikään kolmanneksi. Darude sai hiekkamyrskyn jälkeen vielä kaksi muuta brittihittiä, Feel the Beatin ja uudelleen lauletun Out of Controlin.

10. Chicane – Poppiholla (2009)

Video ei ole enää saatavilla

Artikkelin kirjoittaja Markus Hilden on Nuorgamin listaguru. Chekkaa Markuksen lista-aiheinen blogi osoitteesta: http://usjauklistat.blogspot.com/

”Now here you go again / You say you want your freedom /
Well who am I to keep you down”

Fleetwood Macin Rumours, yksi maailman eniten myydyimmistä albumeista, oli kovien synnytystuskien takana. Ennen albumin tekemistä yhtyeen kaksi paria, John ja Christine McVie sekä juuri yhtyeeseen liittyneet laulaja-lauluntekijät Stevie Nicks ja Lindsey Buckinham erosivat. Hyvin ei mennyt rumpali ja perustajajäsen Mick Fleetwoodillakaan, joka sai selville vaimonsa pettäneen häntä parhaan ystävänsä kanssa.

Äänityssessiot tapahtuivat siis varsin herkissä tunnelmissa ja pitkittyivät. Oman lisäjännitteensä tilanteeseen toi bändin käsistä riistäytynyt juhliminen. Tunteelliset ääriolosuhteet takasivat, että Rumoursista tuli kaikkien aikojen erolevy, jonka valovoimaisin single Dreams on. Stevie Nicksin kynäilemän kappaleen surumielinen teksti käsittelee partnerin, mitä ilmeisimmin Buckinghamin, kaipuuta vapauteen: tämän epäaitoihin tunteisiin perustuvat irtosuhteet eivät tule kestämään kauan ja jättävät jälkeensä vain yksinäisyyden. Hillitysti, mutta varmasti eteenpäin kulkeva country-backbeat ja hunajaiset slidekitarat luovat juuri oikeat puitteet Nicksin latautuneelle ilmaisulle. Kokonaisuuden kruunaa kertosäe herkkine lauluharmonioineen:

Thunder only happens when it’s raining /
players only love you when they’re playing”

Video ei ole enää saatavilla

”Loving you isn’t the right thing to do /
how can I ever change things that I feel?”

Joulukuussa 1976 julkaistu Go Your Own Way enteili Fleetwood Macin lopullista läpimurtoa rockdinosaurusten raskaaseen sarjaan. Singlen julkaisua seurasi helmikuussa 1977 albumi Rumours, jota on myyty tähän päivään mennessä reippaasti yli 40 miljoonaa kappaletta. Petollisen hyväntuulinen Go Your Own Way käsittelee kappaleen kirjoittajalle Lindsey Buckinghamille kipeää ja henkilökohtaista aihetta: hänen juuri päättynyttä suhdettaan yhtyetoveriinsa Stevie Nicksiin. Fleetwood Macin tarinaan tutustuminen on ehdottoman suositeltavaa kaikille saippuaooperan ystäville; kähmintää ja käänteitä riittää kuin Kauniissa ja rohkeissa – kokaiinia mahdollisesti jopa enemmän.

Video ei ole enää saatavilla