Jeesus vikkeline ja kettumaisine opetuslapsineen.

”And you will go to Mykonos
With a vision of a gentle coast
And a sun to maybe dissipate
Shadows of the mess you made”

Jokaisella meistä on unelmamme. Ja jokaisella näistä unelmista on tilalliset puitteensa; jossakin muualla, ajan ja matkan päässä. Unelman maantiede vaatii lähtemistä, hylkäämistä. Silloinkin kun suunta ei ole selvillä.

Niinpä Fleet Foxesin mestarillinen Mykonoskin alkaa kiinni läimähtävästä ovesta. Yksi lähtee, toinen jää. Ilmavirta nostaa ilmaan sankan pölypilven, jonka alla näkyy hetken aikaa kaikki ajat sitten unohdettu. Lähdön hetkeen tiivistyy kaikki yhdessä koettu. Sen jälkeen roolit jaetaan uudestaan. Lähtijä on vapaa metsästämään unelmaansa. Pöly jää toisen pyyhittäväksi.

”The door slammed loud and rose up a cloud of dust on us
Footsteps follow, down through the hollow sound, torn up.”

Mykonos puhuu vertauskuvin ja jättää paljon auki. Mutta topologiastaan se paljastaa riittävästi. Se on jääneen kertomus, veljellinen irtipäästö. Laulusta kuultavat huoli ja välittäminen, joiden on taivuttava luottamuksen alle, silloinkin kun luottamus on heiveröinen. Ei ole selvää, kuka lähtee ja miksi. Mutta kaikesta ymmärtää että asioita jää selvittämättä, keskinäisiä ja yksityisiä, ehkä ikuisiksi ajoiksi.

Asetelmassa on jotakin pahaenteistä. Lähtijä tavoittelee unelmaansa, jonka metaforaksi asetellaan Mykonos, yksi Kreikan myyttisistä saarista. Se voi olla haaveiden päämäärä, paratiisisaari kivun ja huolten tuolla puolen. Mutta yhtä lailla se voi olla alati taivaanrantaan katoava kangastus, jonka itsepintainen tavoittelu on itsepetoksen ja uusien ongelmien siemen.

Toisin sanoen tulevaisuuden kautta hahmottuva utopia, joka rakentuu mytologisoituneen menneisyyden varaan.

Siltä Fleet Foxesin musiikkikin kuulostaa.

Ja tuon musiikin komeimpana kruununa kimaltelee edelleen tämä laulu, kollaasi ja montaasi, jonka yhtye nauhoitti joulukuussa 2007 läpimurtoaan pohjustaneelle Sun Giant -EP:lleen (2008) ja joka puristaa neljään ja puoleen tarunhohtoiseen minuuttiin lähes kaiken sen, mitä yhtyeestä tarvitsee tietää; huumaavan melodisuuden, henkiin manatut esikuvat, sekä historialle alisteisen kauneudentajun, joka soi erillään tästä maailmasta, unelmissa, jumalaisuudessa.

Musiikillinen Mykonos.

Äänten saarella kaikki on kohdallaan. Robin Pecknoldin laulu halkoo sumua kuin torvi, mutta kuulaampana, tunteiden korventamana, valmiina hajoamaan. Samettia on myös yhtyeen soitto, pehmeää kolinaa, Pet Sounds. Kun kappaleen päätösosa heittää kaikki äänet hetkeksi ilmaan, tuntuu orkesteri huumaantuvan tajutessaan, kuinka suurta voimaa se kollektiivisessa kurkussaan piilottelee. Harmoniat kasvavat jättiläisiksi, jotka jähmettyvät saaren rantakallioiksi. Sielu kantaa meren yli hiljaisuuteen katoavina päätössanoina.

Laulun eheyttä ei voi olla ihailematta. Sen kolossaalisessa soinnissa kaikuu kerrostolkulla kalifornialaista melodiantajua sekä hiekkapölyistä folkperimää. Mutta vaikka jo laulun ensimmäiset säkeet heittävät johonkin toiseen aikaan, vuosiin jolloin rockin monumentteja vasta pystytettiin, ei Fleet Foxes ratsasta pelkällä menneisyydellä. Sen kauneuden- ja historiantajut elävät nykyhetkessä, edelläkävijöille nöyrästi ja hartaudella kumartaen. Ne tietävät että kunnioitus vaatii etäisyyttä syntyäkseen.

Siihen johtopäätökseen Mykonoksen sanoituskin varmaan tulisi, jos saisi jatkua vuosien ajan.

Sillä kaiken pohjalla kytee verevä inhimillisyys, tarina jonka kaari sitoo laulun osat täydellisesti yhteen. Alku on puhetta ihmiselle, joka on vielä tavoitettavissa, jonka jalanpainaumat näkyvät vielä nurmen pinnassa. Puolivälissä kertoja kuitenkin luovuttaa. Hän huutaa kauan sitten kadonneelle selälle viimeiset varoitussanat vetoomuksena, jonka hän tietää hajoavan tuuleen. Kukaan ei ole enää kuuntelemassa.

”Brother, you don’t need to turn me away
I was waiting down at the ancient gate”

Lopulta jäljelle jää vain yksinäisyyttä kiertelevä monologi, luopumisen sinetöivä mietteliäs hiljaisuus. Lähes vaiti, huomaamatta mumistut sanat pitävät muistoa yllä ja toivovat parasta. Mutta ne on suunnattu puhujalle itselleen. Myös hän tarvitsee turvan sen jälkeen kun ote on irronnut.

Tässä vaiheessa Mykonos ei tyydy enää kutittamaan ihoa. Se tulee siitä läpi. Laulu muuttuu samanaikaisesti lohdulliseksi ja miltei kiusallisen intiimiksi. Ehkä myös liian henkilökohtaiseksi esittäjälleen. Millään muulla en osaa selittää sitä, miksi Fleet Foxes pudotti Mykonosin b-osan pois levyttäessään kappaleesta vaihtoehtoisen version pitkäsoittodebyyttinsä (Fleet Foxes, 2008) bonuslevylle.

Tai ehkä laulun loppusanat olivat vain menettäneet merkityksensä lähtijän karattua liian kauas. Ehkä veli oli päässyt Mykonokselle, tai löytänyt mykonoksensa jostakin lähempää. Tai ehkä kohtalo oli ottanut lähtijän vangikseen kertomatta ettei aiokaan vapauttaa tätä. Ehkä.

Mutta lähteä oli pakko. Ja toisen oli pakko päästää irti. Sillä unelmat leikkivät meistä jokaisella.

”You go
Wherever you go today
You go today”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Fleet Foxesilta äänestettiin myös kappaleita White Winter Hymnal ja Your Protector.

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 41 Thurston Moore – Benediction

Tuskinpa yksikään toinen vuonna 2011 julkaistu kappale keräsi julkaisemisensa jälkeen vastaavaa merkitysten painolastia kuin Thurston Mooren Benediction. Mooren ja yhtyetoverinsa Kim Gordonin avioerouutisen jälkeen akustisen kitaran kannattelema popkaunokki kuulosti vielä astetta riipaisevammalta, varsinkin sen viimeiset rivit: ”I know better than to let you go.” (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 40 Metronomy – Everything Goes My Way

AOR-vaikutteista indietä ihanampaa on indievaikutteinen AOR. Sen kypsästi tuotettuun pehmeyteen erikoistui Metronomyn turhan niukalle huomiolle jäänyt The English Riviera -levy. Everything Goes My Wayn veltto poljento on kuin suoraan Fleetwood Macin Dreamsistä, ja lauluvuoroakin lainaa stevienicksmäisesti rumpali Anna Prior. Thunder only happens when it’s raining! (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 39 The Rapture – How Deep Is Your Love

Eräs kesän upeimmista hetkistä tapahtui, kun kaiuttimista kuului ensimmäisen kerran tämä diskohelmi. Ensitahdeista alkaen oli selvää, että tässä kuunnellaan nyt jotain erityistä, eikä biisin lumo ole haihtunut tippaakaan. Thong Song -konnotaatio nosti arvostuksen lähes toiseen potenssiin. Biisi, jossa handclapsit sekä hallelujahit ovat tasan tarkkaan kohdallaan. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 38 St. Vincent – Cruel

Cruelissa tuntuu kummittelevan näpistettynä ainakin neljä eri laulumelodiaa, joita en pysty paikallistamaan mihinkään. Annie Clark pelaa kuulijaansa kuin musiikillinen pokerihai ja vie kaikki rahat. Habitus pysyy viileähkönä, välillä kitarasoolo bluffiksi: julmettu sydänrosmo valloittaa puolelleen. Seireeninkutsu vaikenee vasta, kun eukko on haudattu pihamaalle. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 37 Lady Gaga – The Edge of Glory

Vaikka Born This Way -albumi ei ollut aivan toivottu jymypaukku, löytyi lihaksikkaalta levyltä monta hienoa hetkeä. Vuoden mahdollisesti komeimmat valtavirtapopsekunnit koettiin levyn vastustamattomimman kappaleen kliimaksissa, jossa edesmenneen Clarence Clemonsin tuuttailu yhtyy ekstaattiseen tanssipoppiin. Alkaa videon noin kolmannen minuutin kohdalla. Ihanata! (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 36 Florence + the Machine – What the Water Gave Me

Florence Welchillä on huiman keuhkokapasiteettinsa lisäksi ymmärrystä siitä, miten kappaleet tulisi rakentaa. Tässä biisissä on malliopillinen draamankaari: Welch huokailee ja huutaa vuorotellen pitäen mielenkiinnon yllä loppuun asti. Kappale on mystinen, kaunis ja upottava, se houkuttelee vaikka uhkuu myös vaaraa. Biisi on täydellinen vastakohtien leikkauspiste. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 35 John Maus – Cop Killer

Kun on toipunut siitä pienestä pettymyksestä, että kyseessä ei olekaan taideteorioiden läpi valutettu versio Ice-T:n johtaman Body Countin 1990-luvun alun Yhdysvaltoja presidenttitasolla kuohuttaneesta kaimakappaleesta, voi keskittyä miettimään olisiko tämä John Mausin kirkossa kaiutettu taidepop aiheuttanut viitteensä kaltaista kohua kaksi vuosikymmentä sitten. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 34 Cut Copy – Take Me Over

Australialaiselektropoppareiden Zonoscope-albumi oli hieno, vaikka levy ei herättänytkään samanlaista kollektiivista kiimaa kuin läpimurtolevy In Ghost Colours. Alkupään hittiputkesta korvaan tarttui erityisesti Take Me Over, jonka yksi jos toinenkin kuuli muistuttavan Paul Simonin You Can Call Me Alia, Men at Workin Down Underia sekä Fleetwood Macin Everywhereä. (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 33 Jare & Villegalle – Mitä sä siit tiiät (feat. Ruudolf & Karri Koira)

Ostin kesällä melko kalliin yhden koon lippiksen. Sitten JVG, Rudy ja Koira veivät yhden biisin voimin ne kertaheitolla pois tyylistä. Olisi harmittanut enemmän, mutta tämän huikean biisin kuunteleminen toistakymmentä kertaa päivässä helpotti mielialaa kummasti. Missä ihmeessä viipyy Karri Koiran soololevy? Suomen Nate Dogg ansaitsee tulla tunnustetuksi omillaan. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 32 Radiohead – Bloom

King of Limbs oli valitettavasti turhan tynkä ja vain puoliksi upea levy. Onneksi saimme sentään muutaman Radioheadin merkittävyyttä puolustavan hienon kappaleen. Kosmisen avarasti tutkiskeleva levyn avausraita Bloom sekä videobiisi Lotus Flower jäivät pahiten kutittelemaan päätäni. Vesi kielellä odotan jo kesän keikkoja, joilla kuultaneen paljon KoL-materiaalia. (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 31 Fleet Foxes – Bedouin Dress

Fleet Foxes maustaa Beduin Dressissa Byrds-henkisiin lauluihin ja leijuvaan folkkiin pohjaavaa indietänsä Lähi-itä-vaikutteilla. En osaa sanoa, mikä tässä kappaleessa vetoaa eniten: ihanasti heläjävät stemmat, kevyen progressiivis-psykedeelinen folk-poljento vaiko itämainen viululinja? Ehkäpä näistä elementeistä yhdessä siittyvä oudon epätodennäköinen täysosuma? (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 30 James Blake – A Case of You

Yleisen ohjenuoran mukaan Joni Mitchelliä ei kannata lähteä coveroimaan. Vaisto sanoo, ettei siitä selviä kunnialla. Tätä neuvoa ovat monet typerykset uhmanneet. James Blakekin sokaistui suuruudenhulluuksissaan, mutta lahjakkaana miehenä onnistui välttämään täystuhon. Blaken A Case of You on kaunis, hento ja persoonallinen cover, joka tekee Mitchellille kunniaa. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

Fleet Foxes / Skyler Skjelset 10.07.2011 Ruisrock, Turku.