Five Corners Quintet toivottaa mukaan jazzin salaseuraan. (Kuva: Tomi Palsa)

Kun Ricky-Tick Recordsin suojatit päivittivät mennyttä aikaa suuren maailman tyyliin.

Olin niihin aikoihin jälkipuberteetista kärsivä teini-ikäinen. Halusin vaikuttaa fiksulta, joten päätin alkaa kuunnella jazz-musiikkia. Olihan se hienostunutta ja samalla uusmaalaisessa maaseutukunnassa asuvalle lukiolaispojalle turvallisen vaihtoehtoista.

Jazz vaikutti kuitenkin, kuten kaikki ennalta tuntemattomat taiteen muodot, suljetulta salaseuralta. Salaseuralta, jonka jäseniä tunsin vain heidän komeakaikuisilla nimillään: Parker, Coltrane, Mingus. Yritin tunkeutua joukkoon vanhempieni 1990-lukulaisesta vinyylien myyntivimmasta selviytyneillä B-luokan Miles Davis -kokoelmilla ja karmivilla 10 Best Swing Songs -levyillä, mutta ymmärtämättömyyden muurit vain kohosivat näillä avaimilla. Tarvitsin salasanan päästäkseni mukaan kerhoon.

Radion avulla se tapahtui. En ole varma minkä kappaleen kuulin ensimmäisenä Five Corners Quintetiltä, mutta epäilen sen olleen This Could Be the Start of Something. Radioaaltojen välityksellä laulaja Mark Murphy, rumpali Teppo Mäkynen, trumpetisti Jukka Eskola, fonisti Timo Lassy, basisti Antti Lötjönen ja pianisti Mikael Jakobson tarjosivat minulle velikultamaisesti käsikynkkiään. He toivottivat mukaan salaseuraan suorastaan huutamalla salasanaa, jonka tarvitsin.

Kvintetin musiikki kuulosti nuorukaisen korvaan Hollywoodin kulta-aikojen klassikkoelokuvilta. Siitä aisti tupakan savun ja likaisesta lasista juodun viskin poltteen. Siinä kuuluivat tärkätyt kaulukset ja mustat rusetit. Tuntui kuin olisi nojailut valheellisen rennosti salakapakan tahmeaan tiskiin sormiaan rytmissä napsutellen ja seuraillut samaa rytmiä punaiseen mekkoon verhotun lantion liikekaarista. Jossain tuolla tanssittiin elämän juhlaa samalla, kun minä ratkoin pelkkä radio seuranani perinnöllisyystaulukoita ja ruotsin läksyjä.

Five Corners Quintetin debyyttialbumi, Chasin’ The Jazz Gone By, oli saatava. Ei sitä voinut kuitenkaan ostaa paikallisen Anttilan Top Tenistä, sillä se olisi särkenyt huolella vaalitun lumouksen. Oli matkustettava kvintetin nimen syntysijoille Helsingin Viiskulmaan, jossa huhuttiin sijaitsevan Suomen parhaat levykaupat – niiden joukossa Digelius Music.

Sonnustauduin tietenkin kauluspaitaan ja pikkutakkiin retkeäni varten. Tiesin Viiskulman sijainnin vain aavistuksenomaisesti, mutten tohtinut katsoa karttaa, sillä sellainenhan on vain turisteja varten. Eksyin. Muistan vaivaantuneena kysyneeni neuvoa Pikkuroban Sähkön myyjältä, mikä kiusaa minua edelleen kävellessäni kyseisen liikkeen ohi.

Pääsin lopulta perille ja astuin sisään Digeliuksen heiluriovista. Niistä kulkeminen tuntui siirtymiseltä maailmasta toiseen. Pois liikenteen melusta pehmeään valoon ja pölyiseen musiikin täyttämään ilmaan. Hain levyn hyllystä ja maksoin sen itselleen kauppiaslegendalle, Emulle, joka turisi noviisille mukavia ja osoitti ikkunantakaiseen rakennustyömaahan, jonka seinään hän oli salaa liimannut Five Corners Quintetin julisteen. Olin päässyt mukaan salaseuraan.

Five Corners Quintet – kvintetti, jota ei aluksi ollut edes olemassa. (Kuva: Tomi Palsa)

Tämä kaikki tapahtui 2005, mutta tämänkertainen pophelmi julkaistiin jo sitä edeltävänä vuonna. Silloin mitään oikeaa kvintettiä ei edes ollut vielä olemassa. Teppo Mäkysen johtama keikkakokoonpano kasattiin vasta, kun Five Corners Quintetin nimellä oli julkaistu kaksi hyvin vastaanotettua singleä. Niille jo toimintansa lopettaneen Ricky-Tick Recordsin perustajat Tuomas Kallio ja Antti Eerikäinen samplasivat taustoja levykokoelmistaan ja pyysivät muusikkoja soittamaan teemat ja soolot niiden päälle. Tarkoituksena oli kaivaa esiin vanha, tanssittava jazz ja päivittää se nykyajan klubiolosuhteisiin sopivaksi. Liika teoretisointi unohdettiin ja tyylin modernimpia vaikutteita karsittiin. Samalla musiikkilajia tuotiin itseni kaltaisten asiaan vihkiytymättömien tietoon ja nostettiin kotimaista jazzia kellareista päivänvaloon.

Three Corners oli alun perin aikoja sitten loppuunmyydyn The Devil Kicks -vinyylisinglen B-puoli, mutta päätyi myös kvintetin debyyttipitkäsoitolle. Se on Teppo Mäkysen säveltämä valssi, jonka teeman soittaa Suomen johtava vibrafonivirtuoosi Severi Pyysalo. Mukana ovat myös basisti Tapani Nevalainen ja rumpali Pekka Jaclin, jonka soittoa eräs brittilehti hehkutti singlen ilmestyttyä. Valitettavasti kumpaakaan heistä ei oikeasti ole olemassa, vaan heidän raitansa on koottu sampleistä ja nimikseen valittu Kallion ja Eerikäisen tangonimet (toinen etunimi ja äidin tyttönimi).

Kappaleen luokittelu jazziksi ontuu hieman. Sen sijaan pophelmiedustajaksi se sopii parhaiten Five Corners Quintetin tuotannosta. Levyversiolla ainoastaan Pyysalo soittaa soolon, Jukka Eskola ja kappaleen saksofonisti Eero Koivistoinen antavat vain taustatukea teemassa. Three Corners on luotu tyylikkään eurooppalaisen hotellin aulabaariin tai viileälle clubille. Sen melodiat miellyttävät välittömästi ja tarttuvat korvaan niin lujasti, ettei niitä voi välttyä viheltelemästä.

Suomalaisen jazzin elävöittäminen ja suuremmalle yleisölle julkituominen on ollut yksi 2000 -luvun tärkeimpiä kotimaisia kulttuuriprojekteja. Five Corners Quintet ja muut Ricky-Tick Recordsin bändit aloittivat pohjatyöllään jotain, jonka hedelmistä saamme nyt nauttia esimerkiksi We Jazz -klubien, Basso-radion Lauantaijatsien ja Flow-festivaalien sunnuntaiden yhteydessä. Niiden avulla jokainen voi löytää salasanansa jazzin ihmeelliseen maailmaan.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

11. maaliskuuta 2004 – Madridissa tehtiin Espanjan historian tuhoisin terrori-isku, 190 ihmistä sai surmansa.

"Viiskulman kvintetissä" on luonnollisesti kuusi jäsentä. Teppo Mäkynen edustaa kuvan perusteella yhtyeen äärimmäistä vasenta siipeä.

Äänet kimpoavat seinistä ja uppoavat yleisöön. Rumpalin hartiat nousevat korkealle korviin, silmät tanssivat kapuloiden kanssa, suu venyy irvistävään mutta nautinnolliseen hymyyn. Rytmi lähtee kasvoista, kulkee syvinä impulsseina kehon läpi ja kietoo käden ja jalat hypnoottiseen kosketukseensa.

Rumpali on rytmin välikappale, samaa ruumista soittimensa kanssa.

Teppo Mäkysen virtuositeettia voi lähestyä tekniikan kautta, mutta loppujen lopuksi kyse on tunteesta. Miehen soitossa ja esiintymisessä sykkii suuri polyrytminen sydän. Hänen luomansa rytmipohja on koko ajan elossa ja liikkeessä, vaikka se on samalla tukeva kuin muuri. Tahdituksessa yhdistyvät kiihkeys ja tyyli, eräs muunnelma järjestä ja tunteesta.

Mäkynen on rummuttanut itsensä lähtemättömästi suomalaisen jazzin kaanoniin. Hänen ride-taiteilunsa muistuttaa tavaramerkkiä. Se kuroutuu musiikin elämänlangaksi niin hienovaraisesti, että sitä tuskin huomaa. Kuitenkin sen tuntee vastustamattomana imuna Five Corners Quintetin ja muiden tyylitietoisten jazz-kombojen taustalla. Siinä on jotakin iätöntä, päättymätöntä. Mäkysen iskut elävät ja sykkivät, kiinnittyvät paikkaan ja hetkeen.

Mäkysessä virtaa myös etsijän veri, joka vie häntä koneellisten rytmien pariin. Miehen nimi on tuttu monilta nu-etuliitteen leimaamilta rytmimusiikin levyiltä, joilla hän on toiminut tuottajana, säveltäjänä ja lyömäsoittajana. Näillä levyillä on vaikea sanoa, missä kone loppuu ja ihminen alkaa. Koneet ovat Mäkyselle tapa tutkia rytmin teoriaa, hajottaa ja koota uudelleen.

Kuulijalle kokoomatyön yksikään sauma ei irvistä. Jälki on aina perusteltua. Humisipa ympärillä viileä nu-soul, perinnetietoinen jazz, loppuunsa ohjelmoitu konetausta tai Sibelius Akatemian tutkintovaatimukset, Mäkysen jokainen lyönti on kuin signeeraus taideteoksen reunassa.

Hänen kapulastaan lähtee se viimeinen silaus, joka tekee musiikista, soittajista ja kuulijoista yhtä.

Video ei ole enää saatavilla