Camila Cabello Suomeen, niin kuin olis jo!

Syksyllä 2011 laitoimme Nuorgamissa järjestykseen sata artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa, vaikka mielestämme olisi ehdottomasti pitänyt.

Kuusi ja puoli vuotta myöhemmin sadasta listatusta artistista kolmekymmentäviisi on käynyt tai tulossa Suomeen. On aika uusia äänestys.

Koostimme hieman yli kolmensadan Suomeen odottamamme artistin longlistin, jolta oli siivottu pois tulevan kesän festarijulkistukset, muutama tuleva klubivieras ja hajonneiksi ilmoittautuneita yhtyeitä, mutta muuten toivoa sai ihan mitä tahansa – myös mahdottomuuksia.

Äänestykseen osallistui 27 henkilöä Nuorgamista ja sen reunamilta. Jokainen äänestäjä antoi artisteille nollaa, yhtä, kolmea tai viittä pistettä mielensä mukaan. Muita ohjeita ei ollut. Niin montaa sai äänestää kuin halusi, sataa tai viittä nimeä, ihan miltä tuntui. Listalle pääsemiseen vaadittiin 18 pistettä. Kaksi parasta pääsivät yli sadan pisteen. Ed Sheeranin sijoitus oli 119.

Lopullinen lista julkaistaan viidessä 20 artistin mittaisessa osassa tämän viikon aikana. Tällä kertaa emme lupaa keikkajärjestäjille tuoretta muffinssia, vaan toivomme, vaadimme ja rukoilemme, että ainakin 35 mainituista nimistä on nähty Suomessa jouluun 2025 mennessä.

Jos äänestetty artisti on ollut myös vuoden 2011 listalla, sijoituskehitys kerrotaan suluissa nimen jälkeen.

Tekstien kirjoittamiseen ovat osallistuneet Markus Hilden, Samuli Knuuti, Antti Lähde, Matti Markkola, Juha Merimaa, Oskari Onninen, Arttu Tolonen ja Niko Vartiainen.

#100 The Bleachers (uusi)

Mikä: Edesmenneen Fun.-yhtyeen kolmanneksen, Lena Dunhamin pitkäaikaisen ex-poikaystävän ja tämän hetken velhoimman tuottajavelhon Jack Antonoffin sooloyhtye.

Kauan odotettu: Bleachersin debyyttilevyn ensimmäinen single I Wanna Get Better oli pikkuhitti Yhdysvalloissa kevättalvella 2014. Levy ilmestyi puoli vuotta myöhemmin, ja sillä vierailivat Grimes ja Yoko Ono, mutta Antonoffin kiinnostuspisteitä ovat kasvattaneet ensi sijassa hänen tuotantonsa Taylor Swiftin, St. Vincentin ja Lorden levyille.

Tuleeko: Nojaa. Todennäköisemmin Antonoff nousee Suomessa lavalle Lorden keikalla, kuten on pari kertaa tapahtunut (deittihuhuista puhumattakaan!) kuin tulee maahan Bleachersinä.

Video ei ole enää saatavilla

#99 DJ Khaled (uusi)

Mikä: Supertuottaja ja räppimoguli, joka on julkaissut siinä sivussa kymmenen levyä, joilla äänessä ovat olleet maailman suurimmat tähdet.

Kauan odotettu: DJ Khaled on ollut jo toistakymmentä vuotta skenen suuri nimi, mutta kiertämisen makuun hän pääsi kunnolla vasta 2016 ollessaan Beyoncén Formation-kiertueen erikoisvieras. Ensimmäiset megahitit ovat vasta viime vuoden listaykköseksi nousseelta Grateful-levyltä: Wild Thoughtsin esittivät Rihanna ja Bryson Tiller, I’m the Onen vaatimattomasti Justin Bieber, Quavo, Chance the Rapper ja Lil Wayne.

Tuleeko: Tällä hetkellä Khaled kiertää Demi Lovaton kanssa Yhdysvaltoja. Oma Euroopan-kiertue voisi olla ajankohtainen, jos myöhemmin tänä vuonna ilmestyvä Father of Asahd -levy on Gratefulin kaltainen osuma. Ja silloinkin toiveet pitää osoittaa Blockfestin tai Weekendin rohkelikkoiluun.

Video ei ole enää saatavilla

#98 Field Music (uusi)

Mikä: Sunderlandilaisveljesten David ja Peter Brewisin muodostama indiepopyhtye, joka yhdistelee omalaatuisesti kamaripopin keveyttä, Steely Danin silmäniskuja, Wiren kulmikkuutta ja The High Llamasin rantapoikafantasioita. Kuusi ja tuorein albumi Open Here toi 30. sijallaan yhtyeelle sen uran parhaan noteerauksen Britannian albumilistalla.

Kauan odotettu: Bändi on nauttinut vankkaa kriitikko- ja kulttisuosiota kakkosalbumistaan Tones of Townista (2007) lähtien. Suomessakin bändille löytyy pieni, mutta uskollinen kuulijakunta.

Tuleeko: Tuskin, sillä Field Music keikkailee vain harvoin saarivaltakunnan ulkopuolella. Huhtikuinen minikiertue vei bändin sentään Ranskaan, Belgiaan ja Alankomaihin.

Video ei ole enää saatavilla

#97 Girlpool (uusi)

Mikä: Losangelesiläisten Cleo Tuckerin ja Harmony Tividadin riisuttua indiepoppia soittava duo, joka on velkaa niin 1960-luvun tyttöbändeille kuin Beat Happeningille.

Kauan odotettu: Trve kvlt indie -vastaus on sanoa, että vuoden 2015 debyytistä Before the World Was Big lähtien. Todennäköisemmin bändi on ”uinut tutkalle” vuoden takaisella 123-biisillään ja sitä seuranneella, kehutulla Powerplant-levyllään.

Tuleeko: No joo, miksi ei, varsinkin, jos urakehitys jatkuu. Nykyisellään suomalainen fanikunta lienee omaan keikkaan nähden liian pieni jopa Kuudennelle linjalle, mutta vaikka Sidewaysiin? Todellakin.

Video ei ole enää saatavilla

#96 Doves (–54)

Mikä: 2000-luvun brittirockin sydämellisimmät mörököllit, nuo työläispsykedelian mestarit Manchesterista.

Kauan odotettu: Esikoisalbumin Lost Souls (2000) julkaisusta asti. Dovesin suosio kotimaassaan on kuitenkin ollut koko ajan sitä luokkaa, että Suomen festivaalikesään bändiä on ollut turha haikailla.

Tuleeko: Taitaa olla myöhäistä, ellei comeback-keiju pelasta. Doves on ollut tauolla vuodesta 2010 lähtien, ja sitä johtaneet Williamsin kaksoset ovat jo perustaneet uuden yhtyeen Black Riversin. Vuoden 2018 alussa Britanniassa perustettiin nettiadressi vaatimaan Dovesin comebackia. Tätä kirjoittaessa sen on allekirjoittanut hieman yli 1 100 ihmistä.

Video ei ole enää saatavilla

#95 Camila Cabello (uusi)

Kuka: Fifth Harmony -ryhmästä toissa vuonna soolouralle irtautunut kuubalaissyntyinen popartisti.

Kauan odotettu: Fifth Harmonya ei koskaan saatu Suomeen, sillä he lopettavat tänä vuonna. Camila Cabelloa on odotettu viimeistään talvisesta, vuoden parhaimpiin kuuluvasta Camila-albumista lähtien.

Tuleeko: Jos Cabellon toinen albumi menestyy aikanaan yhtä hyvin kuin ensimmäinen, hän saattaa tehdä laajemman kiertueen myös Euroopassa, jolloin Suomen-keikka on ihan mahdollinen.

Video ei ole enää saatavilla

#94 Ciara (uusi)

Kuka: Ensimmäinen, ja toistaiseksi ainoa, crunk’n’b-ajassa pinnalle noussut kestotähti.

Kauan odotettu: Sitten ison jenkkihitin Goodies (2004), jota seurasi liuta muita menestyssinkkuja.

Tuleeko: Suomessa on ehkä 13 Ciara-fania, joista muutama osallistui tähän äänestykseen. Eli tuskin tulee. Ellei Pori Jazz yllätä muutaman vuoden kuluttua!

Video ei ole enää saatavilla

#93 Marc Almond (–19)

Kuka: Syntikkapopin törkysieluinen kultakurkku, josta on vuosikymmenten saatossa kuoriutunut melodramaattisten soihtuballadien ja kirjallisten laulelmien esittäjä.

Kauan odotettu: Soft Cellin keulamiehenä Tainted Loven (1980) päräyttävistä alkutahdeista saakka, mutta nykyisen rockilmaisun rajat rikkovan esiintyjähahmonsa siemenet Marc istutti 1980-luvun puolivälin soololevyillään.

Tuleeko: Ei kannata pidättää hengitystään, sillä vaikka ”Manteli-Markku” (anteeksi) kiertää Britanniassa kaiken maailman ipswichit, hän saapuu saarivaltiosta mantereen puolelle vain harvakseltaan.

Video ei ole enää saatavilla

#92 Stephen Malkmus & the Jicks (uusi)

Mikä: Stephen Malkmusin uranjatke Pavementin jäätyä ”tauolle” vuonna 1999.

Kauan odotettu: Periaatteessa koko olemassaolonsa ajan. Jicks on julkaissut nipun ihan onnistuneita levyjä, ja tällä viikolla ilmestyvää Sparkle Hardia on kehuttu ennakkoon vaikka kuinka. Silti valtava enemmistö menisi todennäköisesti keikalle nähdäkseen Pavement-keulahahmo Malkmusin, eikä siksi, että Jicks on heistä maailman neljänneksi paras bändi.

Tuleeko: Eiköhän jonain päivänä. Jicks ei ole maailman aktiivisimmin kiertävä yhtye, mutta edellisellä Euroopan-kierroksellaan vuonna 2014 se kiersi Pohjoismaita Bergeniä, Århusia ja Malmöä myöten.

Video ei ole enää saatavilla

#91 Frankie Cosmos (uusi)

Kuka: Vuonna 1994 syntynyt Greta Kline, minuutin tai parin mittaisista lauluistaan tunnettu entinen Bandcamp-tähti ja DIY-indiepoppari (nelisenkymmentä julkaisua eri nimillä vuosina 2008–2014), nykyinen kitaraindien tähtitulokas, jonka maaliskuussa ilmestyneen kolmannen studiolevyn Vesselin julkaisi Sub Pop.

Kauan odotettu: Normaalit musiikki-ihmiset vuoden 2016 Next Thing -levyä ympäröineestä Pitchfork-hypestä lähtien, indiepopparit vuoden 2014 Zentropy-levystä alkaen ja Bandcamp-nörtit kenties vieläkin pidempään.

Tuleeko: Tuskin yhdenkään ihmisen toivelistan kärjessä, mutta mahdollisia paikkoja voisivat olla vaikka Belle and Sebastianin lämmittelyslotti (joita Frankie Cosmos tekee tulevana syksynä) tai Flow’n pallolava siinä vaiheessa, kun Suomessa on katsomollinen ihmisiä, joille Cosmosin nimi sanoo jotain.

Video ei ole enää saatavilla

#90 Let’s Eat Grandma (uusi)

Mikä: Kokeellista syntikkapoppia soittavat 19-vuotiaat Rosa Walton ja Jenny Hollingworth Norwichistä Britanniasta. Tulevan kesän suuri indieläpimurto, kenties.

Kauan odotettu: Varsinainen odotuksen aihe tällä hetkellä on, että kesäkuun lopussa ilmestyvä kakkoslevy I’m All Ears olisi yhtä hyvä kuin maaliskuinen Falling Into Me -single lupailee. Täysipainoinen Suomen-keikan odotus voi alkaa vasta siinä vaiheessa.

Tuleeko: Jos kaikki menee putkeen, festarikesä 2019, tulisit jo!

Video ei ole enää saatavilla

#89 Steve Mason (+–0)

Kuka: The Beta Band -mies, skottilainen monipuolisuusihme, joka on seikkaillut viime vuosina niin elektropopin, hiphopin kuin dubinkin maailmassa.

Kauan odotettu: Siitä hetkestä, kun Beta Bandin esikois-ep (1997) ja sen meditatiivisesti jumittava avausraita Dry the Rain kietoivat pauloihinsa.

Tuleeko: Toivottavasti. Mason on käynyt Ruotsissa viimeisen viiden vuoden aikana kolmesti, ja olisi räjäyttävä kokemus vaikkapa G Livelabin tyyppisissä hifiklubiolosuhteissa.

Video ei ole enää saatavilla

#88 The Decemberists (–39)

Mikä: Historiasta ja ”tarinankerronnasta” sairaalloisen kiinnostunut indiefolkbändi Portlandista.

Kauan odotettu: Vuoden 2005 Picaresque ja vuoden 2006 The Crane Wife esittelivät bändin, jolle dramaattisesti orkestroidut kymmensäkeistöiset tarinat eivät olleet liioittelua vaan kovaa ydintä. Lavalla bändi on harrastanut muun muassa historiallisten meritaisteluiden näyttelemistä.

Tuleeko: “Joulukuulaisille” näkyy käyneen ns. perinteiset. Vuoden 2010 The King’s Dead -levy nousi Yhdysvaltain albumilistan ykköseksi, ja kaksi seuraavaa ovat nekin nousseet top 10:een. Sillä suosiolla Euroopan-visiitit voi jättää muutamaan brittikeikkaan ja pistoihin Pariisiin ja Berliiniin.

Video ei ole enää saatavilla

#87 My Morning Jacket (–58)

Mikä: Jim Jamesin johtama kentuckylaisbändi, joka soittaa maha- ja hatturockia avaruudesta.

Kauan odotettu: Vuoden 2005 Z-albumista lähtien. Odotus on kuitenkin laantumaan päin: vuoden 2011 muffinssilistan sijalta 29 pudotusta on huimat 59 sijaa.

Tuleeko: Epätodennäköistä. Suomi-hype on hiipunut, kuten yltä käy ilmi. Bändi on Yhdysvalloissa niin suosittu, ettei sen tarvitse vaivautua Eurooppaan kuin satunnaisille käväisyille. Vuoden 2015 The Waterfall -levyn jälkeen keulahahmo Jim James on keskittynyt soolouraansa, eikä tietoa seuraavasta My Morning Jacket -levystä ole.

Video ei ole enää saatavilla

#86 Linda Perhacs (uusi)

Kuka: 75-vuotias folk-laulunkirjoittaja, jonka historia unohti ja New Weird America löysi.

Kauan odotettu: Siitä lähtien, kun vuoden 1970 Parallelograms julistettiin indieharrastajien keskuudessa salaiseksi aarteeksi, ja Sufjan Stevensin Asthmatic Kitty -levymerkki julkaisi vuonna 2014 Perhacsin paluulevyn The Soul of All Natural Things.

Tuleeko: Eipä taida. Vuosina 2013 ja 2014 Perhacsin saattoi nähdä Euroopassa esimerkiksi Utrechtin Le Guess Who? -festivaalilla, mutta sen jälkeen hän on soittanut harvinaiset keikkansa lähinnä koti-Kaliforniassa.

Video ei ole enää saatavilla

#85 Protomartyr (uusi)

Mikä: Neljä levyä julkaissut post-punk-yhtye Detroitista Yhdysvalloista.

Kauan odotettu: Vuosina 2014 ja 2015 julkaistuista Under Color of Official Right ja The Agent Intellect -levyistä asti. Tai siitä hetkestä asti, kun on oppinut muistamaan, että Preoccupations on kaksi levyä nykynimellään julkaissut post-punk-yhtye Calgarysta Kanadasta.

Tuleeko: Preoccupations esiintyy tämän kesän Sidewaysissa. Se voisi ihan yhtä hyvin olla Protomartyr. Useampi äänestäjä tästä kysyikin.

Video ei ole enää saatavilla

#84 Okkervil River (–21)

Mikä: Juurevaa country- ja folksoundia nautiskelevaan keskitien soft rockiin yhdistelevä indiejyrä Teksasin Austinista. Bändin yhdeksäs albumi In the Rainbow Rain ilmestyi huhtikuussa.

Kauan odotettu: Bändin osakkeet nousivat varsin korkealle vuoden 2005 kolmosalbumin Black Sheep Boyn jälkeen. Top 50 -tasolle bändin sekä kotimaassaan että Britanniassa nostaneen indiefolkbuumin laannuttua bändin suosio on ollut hiipumaan päin.

Tuleeko: Kiire alkaa tulla. Vielä vuosikymmenen alussa bändi olisi ollut oiva kiinnitys esimerkiksi Tavastialle – kuten nokkamies Will Sheffin aiempi bändi, Shearwater – jos bändi vielä 2020-luvun taitteen hujakoilla Suomeen tuodaan, niin kenties Juhlaviikoille?

Video ei ole enää saatavilla

#83 Ke$ha (uusi)

Kuka: Kymmenisen vuotta sitten biisintekijänä huipulle noussut omaleimainen popartisti, joka taisteli tuottajaansa Dr. Lukea vastaan oikeudessa syyttäen tätä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Julkaisi viime vuonna pitkän tauon jälkeen erinomaisen uuden albumin nimeltä Rainbow.

Kauan odotettu: Vuodesta 2010 ja Tik Tok -gigahitistä alkaen. Ke$han status ja vaikutusvalta naisartistien puolestapuhujana on kasvanut eksponentiaalisesti vuosien varrella.

Tuleeko: On parhaillaan Yhdysvaltojen-kiertueella Macklemoren kanssa. Viime vuonna kävi heittämässä yhden keikan Britanniassa. Suomi on kaikin puolin hyvin epätodennäköinen kohde, ellei aikataulu jonkin festarin kanssa osu täydellisesti yksiin hamassa tulevaisuudessa.

Video ei ole enää saatavilla

#82 Big Thief (uusi)

Mikä: Newyorkilaisen Adrienne Lenkerin rytmisesti ja emotionaalisesti monimutkaisia indierock-lauluja esittävä yhtye.

Kauan odotettu: Keväästä 2017, jolloin Saddle Creekin julkaisema kakkoslevy Capacity kuiskaili emo-revivalin aallonharjalla ja osoitti, että kappaleita voi tehdä myös eri tavalla ja eri perspektiivistä kuin on totuttu.

Tuleeko: Ihanaahan se olisi, varsinkin hämärtyvässä syysillassa Flow’n pallolavalla, mutta suosion kasvua joutunee vielä odottelemaan pykälän verran.

Video ei ole enää saatavilla

#81 Tracey Thorn (uusi)

Kuka: Vuosituhannen vaihteeseen asti Everything But the Girlin keulakuva. Vuodesta 2007 alkaen satunnaisesti levyttävä sooloartisti, erinomainen kirjoittaja ja muutenkin maailman paras ihminen.

Kauan odotettu: Indie-postimerkkeilijät Everything But the Girlin esikoissinglestä Night and Daystä (1983) lähtien, valtavirtayleisö hetken verran vuoden I Don’t Want to Talk About -hitin soidessa radioissa (1989), klubbailijat Massive Attackin Protectionin (1994) ja Todd Terryn remiksaaman Missing-singlen (1995) jälkeen.

Tuleeko: Ei, ellei Thorn jollain ilveellä pääse eroon esiintymispelostaan, josta hän on puhunut avoimesti ja johon hän viittaa vuoden 2015 kirjansa Naked at the Albert Hallin nimellä. Keikkatietoja kokoava Setlist.fm listaa 2010-luvulta kolme Thorn-esiintymistä, mutta ne ovat kaikki Thornin kirjaprojekteihin liittyviä haastattelu- tai lukutilaisuuksia.

Video ei ole enää saatavilla

Hyperdub

84 Uutta albumia pitää vieläkin odotella. Kindred-nimisen EP:n saapuminen ei ainakaan laannuta Burial-fanien kiimaa, sillä se on melkoinen harppaus viime vuoden mainiosta Street Halosta ylöspäin. Tyyli muuttuu julkaisu julkaisulta kiireisemmäksi, kunnianhimoisemmaksi ja avarammaksi – jos modernin klassikon aseman kehitellyt Untrue oli selkeästi sisäänpäinkääntynyt kuuntelukokemus aamuyön yksinäisiin hetkiin, niin Kindred kuulostaa enemmänkin valtavalta sadekuurolta, joka herättää siitä. Nimikkokappale ja Ashtray Wasp venyvät yli kymmenen minuutin laajakangas-esityksiksi artistin kasvavasta kyvystä tuottaa säkenöiviä, kuuntelijan veden pinnan alle tuudittavia pienoisplaneettoja. Odotukset kolmatta albumia kohtaan nousivat juuri melkoisesti, mutta tässä vaiheessa Burial kehittää tyyliään sellaista tahtia, että sen äänimaailmasta on vielä vaikea sanoa paljoakaan. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Disappears – Pre Language

Kranky

81 Sonic Youthin hajoaminen ei ollut välttämättä huono asia. Sekä Thurston Mooren viimevuotinen Benediction että Lee Ranaldon viime viikolla julkaistu Between the Times & the Tides ovat erinomaisia albumeja, eikä Steve Shelleyn rumputyöskentelyyn luottavan Disappearsin kolmas studioalbumikaan ole vailla ansiota. Ensimmäisen kymmenen minuutin ajan Pre Language on suunnilleen maailman paras albumi: Disappearsin tapa yhdistellä krautia, raskasta postpunk-jytää ja shoegazen tekstuureja on täydellisimmällään albumin avauskolmikolla Replicate–Pre Language–Hibernation Sickness, jolla jenkkikvartetti yltää jopa Kotkan kaivattujen mestarien Sergion tasolle. Motonisesti takovan Replicaten instrumentaalikertosäkeessä irti pääsevistä kitarariffeistä ja rumpufilleistä esimerkiksi joku Black Rebel Motorcycle Club maksaisi vaatimattoman omaisuutensa. Disappearsilla ei ole kuitenkaan tarjota mitään muuta, ja levyn jälkimmäiset kolmannekset ovat enemmän tai vähemmän sitä samaa, hiukan vähemmän vaikuttavasti toteutettuna. Tyylitaju yhtyeellä ei kuitenkaan petä missään vaiheessa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Field Music – Plumb

Memphis Industries

79 Tynesiden popparit tarjoavat neljännellä levyllään jotain hieman erilaista. Plumbin selkein esikuva on The Beatlesin Abbey Roadin b-puolen pitkä, kollaasimainen teos, jossa kappaleet sulautuvat toisiinsa luoden pidemmän yksittäisteoksen täynnä nyansseja. Tämä on tietenkin kehu: levy on tässä mielessä yhtyeen kunnianhimoisin kokonaisuus – ja paradoksaalisesti melko pienistä paloista tehty. Onneksi vuoden 2010 nimikkolevyn pituus ei toistu: yhtään 35 minuuttia pidempi keitos voisi muuttua puuduttavaksi, ja ensimmäiset kuuntelut voivat tuottaa hankaluuksia keskittymiskyvylle. Mutta yksittäiset kappaleet voidaan onnistuneesti kuulla myös kokonaisuuden ulkopuolella. Näistä Hide and Seek to Heartache ja You and I nousevat korkeimmalle. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Jaakko Laitinen ja Väärä raha – Yö Rovaniemellä

Helmi Levyt

85 Nyt mennään eikä meinata. Mitä useamman kuuntelun Jaakko Laitisen ja Väärän Rahan balkanilaista sävelmaailmaa ja rytmiikkaa suomalaiseen iskelmäperinteeseen yhdistelevälle torvikarnevaalille suo, sitä paremmalta se kuulostaa. Laulujen aiheet ovat tyylilajiin kuuluvasti melankolisia, paatoksellisia, ja nostalgisesti kulkurireissuja tai lemmenoikkuja ruotivia. Ja mikäs siinä, Laitinen osaa nimittäin kirjoittaa yksinkertaisuudessaan mainioita kertomuksia, ja Väärän rahan musiikillinen anti on ilahduttavan rikasta. Yhtye ei sorru pelkästään tykittämään nopeita balkan-ralleja, vaikka erinomaisia sellaisia (Maltashan, Tanssi tanssi!) levyltä löytyykin. Ajoittain Jaakko Laitisen laulanta soi hieman hatarasti, mutta yksittäisissä kappaleissa (Äiti kulta, On kuuma) se on erittäin vahvaa notkahdellessaan surumielisyydestä intohimoon. Eikä Väärän rahan musisointikaan ole ehkä sitä tarkinta kotimaisen musiikin kentällä, mutta juuri tästä ailahtelevasta maanläheisyydestä ja luonnollisuudesta syntyy koko levyä kantava sympaattinen tunnelma. Tämä ei ole kiiltokuvamusiikkia, vaan tanssilavojen värivalojen alla kesäyössä hikoilevien miesten syvimpiä tuntoja ja kylänraitilta kerättyjen kolhujen kertausta, josta ei puutu huumoria, rakkautta ja tekemisen iloa. Viina virtaa, torvet soivat ja kaikki on kovin kaihoisaa. Tällaisen ilmaisun kanssa on aina se riski, että kliseet kääntyvät itseään vastaan ja liiallinen tuttuus tekee koko paketista yllätyksettömän. Jaakko Laitinen ja Väärä Raha tekee kuitenkin lähes kaiken tällä levyllä oikein, ja lopputuloksena on hilpeä, hersyvä ja ajoittain jopa liikuttava levy, jota ei voi kuin ylistää. Parasta aikoihin! (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Antero Lindgren – Mother

Eino

79 Kymmenen pisteen parran kasvattaneen Antero Lindgrenin esikoisalbumi on herättänyt ansaittua huomiota. Seitsemän vuotta muotoaan ottanut albumi on pelkistetty, 1980-luvun lopun melankolisen aikuispopin (Black, The Crowded House, jopa Tanita Tikaram) tummankuulaita äänimaisemia viitteellisiin gootti- ja countrysävyihin yhdistävä pikkuhelmi, jonka vahvuudet ovat selkeässä ja yhtenäisessä äänimaailmassa (Lindgrenin bändissä soittavat Topi Saha sekä Siinain Risto Joensuu ja Matti Ahopelto) sekä Lindgrenin vahvassa, karismaattisessa äänessä. Rosoisessa mutta näkemyksellisessä kotikutoisuudessaan Mother tuo mieleen John Fruscianten 2000-luvun alun erinomaiset sooloalbumit To Record Only Water for Ten Daysin (2001) ja Shadows Collide With Peoplen (2004). Aivan ”Frusin” vereslihaisuuteen Lindgren ei – ainakaan vielä – ymmärrettävästi yllä, mutta parhaimmillaan (Louise, Darkside) Motherin soidessa on hyvin vaikea uskoa kuuntelevansa suomalaisen lauluntekijän esikoisalbumia. Jos ajatus Angelo Badalamentin tuottamasta grungeballadi-teemalevystä on koskaan käynyt mielessäsi, Mother on pakkohankinta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Nite Jewel – One Second of Love

Secretly Canadian

80 Ramona Gonzalez hioi seuraajaa kiitetylle Good Evening -esikoiselleen peräti neljä vuotta. Kalifornialaisen vision vahvuudesta kertoo, että vaikka tuossa ajassa elektronisen popmusiikin trendisykli on ehtinyt pyörähtää kerran jos toisenkin, One Second of Love ei kuulosta tippaakaan vanhentuneelta. Päinvastoin, albumi kuulostaa jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla uudelta ja erilaiselta. Onkin luontevampaa ajatella Gonzalezin olevan Ariel Pinkin ja Julia Holterin kaltaisten makuuhuonenerojen kuin vaikkapa Goldfrappin tai Annien hengenheimolainen, vaikka One Second of Love tiukasti tanssilattialle tähtääkin. Jo Nuorgamin vuoden 2011 parhaiden kappaleiden listalla noteeratun albumin nimikappaleen lisäksi tyylikkäästä kokonaisuudesta nousevat esiin Scritti Polittin nautiskelevasta dub-funkista muistuttava She’s Always Watching You ja Everything But the Girlin maitokahvifolkia jazzahtaviin neo-soul-fiiliksiin yhdistelevä Mind & Eyes. Jotenkin tuntuu, että ajan mittaan levyn biisikymmeniköstä saattaa kuoriutua muitakin pikkuklassikoita. Nyt levyyn tulee kuitenkin vielä suhtauduttua hämmentyneellä kunnioituksella. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Northern Governors – This Is The Northern Governors

Blue Note

77 Soulin, funkin ja afrobeatin maailmoissa seikkailevan The Northern Governorsin esikoislevy on laatutyötä, joka lunastaa kaikki superkokoonpanoksikin kutsuttuun yhtyeeseen liitetyt odotukset. Bändin riveissä vaikuttaa tukku kotimaisen soul- ja jazzkentän kuuluisuuksia. Yhtyettä johtaa trumpetisti-laulaja Jorma Louhivuori, jonka rinnalla kuullaan muun muassa kosketinsoittaja-laulaja Tuomo Prättälää, kitaristi Petteri Sariolaa ja tämän veljen, Jyri Sariolan rummutusta. Hitaasti alkavan mutta biisi biisiltä monipuolisemmaksi yltyvän albumin kappalevalikoimassa näkyy vaikutteiden laaja kirjo, eikä bändi peittele musiikillisia esikuviaan. Albumin kolmas raita Hela Huti on nimeään myöten kunnianosoitus afrobeatin mestarille, ja myös levyn kansilehdissä kiitellään eri musiikkilajien maestroja Frank Zappasta Princen kautta James Browniin. Omituista kyllä, levyn parhaat kappaleet ovat juuri näiden esikuvien jalanjäljissä kulkevia teoksia, joiden kohdalla pastissimaisuus ei haittaa, sillä meno on sen verran rytmikästä ja svengaavaa. Esimerkiksi Bootsy Collinsin ja Curtis Mayfieldin mieleen tuova What Is IF to You, Sweety? ja neo soul -soundin kanssa flirttaileva When You Came in to My Life ovat taidonnäytteitä, joita harvoin kuulee näillä leveysasteilla. Ehkä NTG:n olisikin kannattanut laittaa kansissakin kiiteltyjen D’Angelon tai The Rootsin levyt vielä kertaalleen kuunteluun levyä tehdessä, sillä bändin biisimateriaalin heikkous on tietty takuuvarmuus ja yllätyksettömyys, jota voisi jopa kutsua sisäsiisteydeksi. Pieni annos näiltä esikuvilta otettua raakuutta ja vimmaa, tai sanoituksiin ladattua härskiyttä olisi antanut tälle levylle sen loppusilauksen, joka tekee joistain levyistä mestariteoksia. Voi olla, että The Northern Governorsista jalostuu vielä maamme kovin mustan rytmimusiikin yhtye, varsinkin jos sanoituspuoleen panostetaan jatkossa enemmän. (Juuso Janhunen)

We Are Augustines – Rise Ye Sunken Ships

Oxcart Records

80 Pari vuotta erinomaisen Anytown Graffiti -debyyttialbuminsa (2007) ilmestymisen jälkeen muun muassa The Nationalin kaveribändinä huomiota saanut Pela lopetti levy-yhtiö- ja bändikemiasotkujen takia toimintansa. Samalla bändin pitkään valmisteltu kakkosalbumi jäi keskeneräiseksi. Lopulta kitaristi-laulaja Billy McCarthy ja basisti Eric Sanderson päättivät jatkaa siitä mihin äänitykset olivat Pelan kanssa tyssänneet. We Are Augustinesin debyytti on rakennettu kesken jääneen albumiraakileen perustuksille. Vaikeuksien kautta voittoon -tyyppinen taustatarina on kaikin puolin kunnossa, varsinkin kun ottaa huomioon, että albumin kehyskertomus kietoutuu McCarthyn itsemurhan tehneen veljen vaiheisiin. Mikä näiden tarinoiden merkitys on kuuntelijalle, sen arvioikoon jokainen itse. Joka tapauksessa Rise Ye Sunken Ships on hyvin tunteikas ja optimistinen levy, eikä vähiten McCarthyn kiihkeän ja persoonallisen lauluäänen vuoksi. Dave Newfeldin (mm. Broken Social Scene) tuottamalla albumilla McCarthy ja Sanderson eivät tee irtiottoa Pelan tuotannosta, mutta varovaista pyrkimystä ilmaisun laajentamiseen on havaittavissa. Puhaltimet ja akustiset kitarat tuovat sopivasti vaihtelua tukevan kitararockin keskelle, kuten hieno Strange Days tai albumin päättävä vaskihehkutus The Instrumental osoittavat. Muutenkin yhtye on parhaimmillaan silloin, kun sovituksissa on jätetty kaikille soittimille enemmän aikaa ja tilaa. Pienehköstä tasapaksuudestaan huolimatta Rise Ye Sunken Ships on mukava tuttavuus, joka muistuttaa enemmän edellisen vuosikymmenen indierockista kuin epämääräisen genren viimeisimmistä villityksistä. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Xiu Xiu – Always

Bella Union

54 Heipä hei Jamie Stewart… ei, nyt ei ole aika tuon partaveitsen heiluttelulle. Katsotaanpa mitä olet tällä kertaa saanut aikaan. Voitko olla huutamatta edes hetken? Hienoa, istuhan alas hetkeksi. Katsotaanpa. Beauty Towne ja Gul Mudin kertailevat vapaamuotoisesti aiempia teemoja: Fabulous Musclesin Clowne Townea ja Support Our Troops (OH) -kappaletta, mutta heikommalla menestyksellä. I Luv Abortion kääntää vähemmän armeliaat korvat pois debyyttilevy Knife Playn tunnekakofoniasta. Hi, Honey Suckle ja Joey’s Song nousisivat ajatuksena kiehtovalle ”20 suosikkia: Xiu Xiu” -kokoelmalle. Hankaluutena on se, että tuntuu kuin tämän kaltaisia levyjä löytyisi Xiu Xiun tuotannosta useita – ja myös parempina versioina. Koetaan kummallinen hetki, jolloin yhtyeeseen voi suhtautua muutenkin kuin fanaattisella rakkaudella tai vihalla. Nyt voi todeta, että onhan sillä hetkensä. Alwaysilla niitä hetkiä on turhan harvassa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla