”Father John Misty heittäytyy juopuneen pianon äärellä oman elämänsä Harry Nilssoniksi ja kasvattaa balladisminsa niin pateettiseksi, että sen voimalla voi lävistää koko kevyen musiikin historian.”

Yhdysvaltain valkoinen keskiluokka voi huonosti. Ja sitä katsellessaan voi huonosti myös Father John Misty.

”How many people rise and think
’Oh good, the stranger’s body’s still here
Our arrangement hasn’t changed?’”

Elämäntapojen kautta artikuloidun yhteiskuntakritiikin esittäminen poptaiteen keinoin voi mennä monella tavalla pieleen.

Jos moitittavat piirteet ruumiillistaa omassa itsessään, lopputulos on helposti älyllisesti velttoa itseinhoa, josta kuulija saa harvoin täyttä otetta ja joka herättää vielä harvemmin myötätuntoa. Jos ongelmaa puolestaan lähestyy kuvailemalla muita ihmisiä tai ihmisryhmiä, sortuu väistämättä osoitteluun ja stereotypioihin. Tälläkään tavoin keskustelu tuskin etenee. Ja jos koettaa nousta kerronnassaan rakenteiden tasolle, on epäonnistuminen lähes varmaa. Etäisyys muuttuu besserwisserismiksi, ja sidos arkipäivään hapertuu konstruktioksi. Analyysi voi olla koherentti, mutta se mikä selittää, ei välttämättä kosketa.

Etukäteisajatus Father John Mistystä ironisoimassa pohjoisamerikkalaisen keskiluokan ylipainoista tahdottomuutta tuo kaikki nämä riskit yhteen. On lähes mahdotonta uskoa, ettei taiteilija sortuisi piinterävän älykkyytensä kirvoittamana pisteliääseen ylimielisyyteen. Tai ettei hän innostuisi pyörittelemään rasvaisinta itsestäänselvyyttä sairaalloisen vahingoniloisesti niin pitkään, että kohde loitontuu ilkeämieliseksi abstraktioksi.

Bored in the USA onkin tätä kaikkea, nimensä sanaleikistä lähtien. Laulu on juuri niin osoitteleva, suureellinen, kliseinen, ylimielinen ja tahmea kuin kuvitella sopiikin. Mutta se on myös laulu, joka kumpuaa niin syvältä yhdysvaltalaisesta 2010-luvun mentaalitodellisuudesta, ettei raadollisinkaan esitystapa ole kuin aavistus siitä mitä todellisuus on.

Tämä on kappale reseptilääkeriippuvuuksiin ja viihdekuvastoihin hukkuneiden elämien juurilta. Tämä on kappale vaihtoehto-oikeiston maasta, jossa kertomukset ja tarinat määrittelevät identiteettejä ja reaktiomalleja. Tämä on kappale kuolleista teollisuuskaupungeista, joissa yksi sukupolvi havahtuu siihen, ettei heillä ole mennyttä saati tulevaa. Tämä on kappale autojen ja roskaruoan maailmasta, maissisokerivuoren alle tukehtuneesta nautinnonhalusta.

Tai vielä tarkemmin: tämä on kappale siitä pahoinvoinnista, joka sai ihmiset uskomaan, että Donald Trump olisi pikemminkin ratkaisu kuin osa ongelmaa.

”Oh, just a little bored in the USA
Save me, President Jesus”

Pohjimmiltaan Bored in the USA selvittää kaikki karikkonsa ajamalla vauhdilla niitä päin. Se repii myytit auki palauttamalla ne raadollisiksi totuuksiksi, joihin on lisätty tunnetila. Ja tuon tunteen Father John Misty välittää täydellisesti. Hän huokuu länsimaista etääntynyttä omahyväisyyttä, hän huokuu muutoshalun nujertanutta itseruoskintaa. Ja pienellä keikarimaisella koreilulla hän lisää kokonaisuuteen ummehtuneen itseylpeyden rippeen, sen tunteista tuhoisimman.

”Is this the part where I get all I ever wanted?
Who said that?
Can I get my money back?”

Mitä ahnaammin tulkinta värisee sieluntuskissaan, sitä terävämmin musiikin sisältämät kulttuuriset viittaukset purevat. Father John Misty heittäytyy juopuneen pianon äärellä oman elämänsä Harry Nilssoniksi ja kasvattaa balladisminsa niin pateettiseksi, että sen voimalla voi lävistää koko kevyen musiikin historian. Kuitenkaan hän ei päästä laulua kasvamaan hallitsemattomaksi. Sävelkulku aaltoilee kautta kappaleen luontevasti, kauniistikin, ja pienten orkesterinyanssien paino on mittaamaton. Ja ikään kuin tämä ei riittäisi, puhaltaa laulaja kirkkaimpiinkin melodisiin kaariin lääkepöhnäisen ja laskuhumalaisen vainoharhan tuntua; kuin rasvaisen muovikalvon, jonka läpi laulun korutonta minäkuvaa pitää tulkita.

Oikeastaan kerronta on niin vahvaa, että sanat tuntuvat sen rinnalla melkein turhilta. Kaikki on ladattu jo musiikkiin. Mutta tyhjiksi unelmiksi ja lannistavaksi kilvoitteluksi osoittautuneen aikuisuuden päälle syljetyt rivit vahvistavat rikkumatta sen minkä musiikki kertoo. Father John Misty purkaa näkemänsä turhuuden syytteleviksi päälauseiksi, itsekunnioitusta väärin keinoin metsästäväksi ripittäytymiseksi. Ja koska hän on armoton kertojaansa kohtaan – niin armoton, että hänen täytyy nähdä hahmossa ripaus itseään – hän reunustaa tekstinsä irvokkaalla spektaakkelilla. Kolmannessa säkeistössä jokaisen huokauksen taustalla remahtaa studioyleisö, joka ei osaa nähdä alennustilaan ajautunutta elämää enää minään muuna kuin viihteenä.

”Oh, they gave me a useless education” – naurua!
”And a subprime loan” – aplodeja!
”On a craftsman home” – lisää naurua!
”Keep my prescriptions filled” – hurmiota!

Tässä laulu saavuttaa raadollisuutensa kliimaksin. Kaikki on käynyt niin kyyniseksi, että kuulijan on lähes pakko oksentaa. Lopettaa ei kuitenkaan voi. Laulua on kulutettava kerta toisensa jälkeen, kunnes on sulautunut itse osaksi sen kuvaa, muuttunut laulun kertojaääneksi.

Olo on kuin Kafkan kovakuoriaisella.

Mihin tästä voi enää jatkaa? Vielä yksi kertosäe, sanat jotka Father John Misty luettelee myrkyllisen tietoisena siitä, miten väärin Bruce Springsteenin Born in the USA aikoinaan ymmärrettiin. Hieman paisuttelua sen päälle, musiikilliset muistumat ajalta joka tuntui aurinkoiselta, mutta jonka keskellä kollektiivinen sairaus kasvoi jo kuin syöpä. Ja sitten hiljaisuus, yleisölle alistettu loppu, se mihin kaikki tämä kuitenkin johtaa, se mikä tekee kaikesta niin katkeran turhaa.

Father John Mistyn osoittama tie ei vie mihinkään, mutta eivät vie muutkaan. Kun kappaleen minäkuvan on ottanut omaksi kuvakseen, ei oikeaa suuntaa enää kerta kaikkiaan löydy. Kaikkialla soi halu luovuttaa, mukautua. Mikään muu ei tunnu järkevältä.

Olemme saapuneet kulttuurimme ytimeen. Siellä on paha olla. Ansassa, jonka itsellemme viritimme.

”I’m bored in the USA
How did it happen?”

Video ei ole enää saatavilla

Hengen valo lankeaa Joshua Tillmanin kasvoille.

Joskus teknologia on ihmeellistä. Father John Misty -nimellä toukokuussa debytoinut Joshua Tillman on juuri ryhtynyt kertomaan, miksi lähtisi Jean-Paul Sartren kanssa oluelle, kun puhelinyhteys vääristää Suomeen tulevan äänisignaalin vokoderimaiseksi murinaksi. Aluksi luulen, että kyse on Tillmanin jäynästä, mutta hänkin vaikuttaa yllättyneeltä. Kokemus muuttuu surrealistiseksi. Aivan kuin kuulisin Tillmanin ajatuksia Stephen Hawkingin puhumana – kaksi neroa yhden hinnalla.

Sinnittelemme hetken, mutta vuorovaikutteisesta kommunikoinnista ei tule mitään. Robottiäänen lauseet soivat tulkintakelvottomina ja Tillmanin naurahdukset vääristyvät huonon tieteiselokuvan kalseaksi efektiikaksi. Haastatteluaikakin alkaa loppua. Kiitän kohteliaasti ja kuulen, kuinka sanani katoavat jonnekin konemaisen tyhjyyden sisään. Vokoderi toivottaa hyvää jatkoa ja lupaa polttaa kotikaupunkini. Katson taivaalle nähdäkseni vihreän valojuovan.

Aamulla löydän nauhuristani kummitustarinoita. Jotenkin tämä kaikki sopii siihen omituiseen maailmaan, jota Tillman päätyy luomaan kirjoittaessaan lauluja omasta elämästään. Tästä maailmasta on mahdollisuus päästä osaksi 11. marraskuuta, kun Father John Misty järjestää isänpäivämessun Tavastialla. Luvassa lienee hurmahenkisyyttä, karismaa ja kielillä puhumista.

Hengen valo lankeaa Joshua Tillmanin kasvoille.

Marraskuista keikkaasi on mainostettu Suomessa Fleet Foxesin ex-rumpalin keikkana. Millaisia terveisiä lähetät niille, jotka tulevat katsomaan ensisijaisesti Fleet Foxesin ex-rumpalia?

”Enpä tiedä. Ainakin sen, että rumpusoolo tulee olemaan uskomaton.”

Olet tehnyt pitkän soolouran J. Tillmanina. Miksi päätit yhtäkkiä rakentaa Father John Mistyn alter egoksesi?

”Ei se ole alter egoni. Kasvoin kirjoittajana ja päätin muuttaa nimeä, koska aloin kyllästyä aiempaan. Olin aluksi laittamassa levyä ulos J. Tillmanina, mutta päätin viime hetkellä keksiä jonkun täysin naurettavan nimen. Ajattelin, että John Misty on kyllin typerä.”

Sitä se tosiaan on.

”Se on oikeastaan eräänlainen pila. Laulut kertovat luonnollisesti minusta sen sijaan että ne kertoisivat jostakin keksitystä hahmosta. Father John Misty on minun kertojaääneni. Samalla se on kunnianosoitus typerille nimille.”

Oliko sinun kuitenkin helpompi lähestyä elämääsi eri nimellä?

”Kyse ei ollut siitä. Nimi oli viimeinen asia, jonka keksin ennen levyn julkaisua. Levy oli jo valmis siinä vaiheessa kun valitsin nimen. Eli en tosiaankaan ajatellut, että luonpa jonkun kuvitteellisen hahmon ja kirjoitan täysin vapaasti nipun kappaleita, joissa voin piiloutua hänen aiheuttamiensa mielleyhtymien taakse.”

Video ei ole enää saatavilla

Kaikki syntyi siis varsin spontaanisti?

”Siltä minusta ainakin tuntuu. Valtaosa kappaleista on kirjoitettu noin kymmenessä minuutissa, aivan kuin olisin kirjoittanut kertomuksia. Kun laulut alkoivat tulla ulos, tuntui että en mahtanut niille mitään. Ne syntyivät juuri niin naurettavina kuin syntyivät. Kirjoitin niitä lähinnä huvin vuoksi. Aluksi en edes ajatellut levyn tekemistä.”

Toukokuussa ilmestynyt Fear Fun -levysi kuulostaa kiehtovan monisyiseltä ja utuiselta sekoitukselta monia amerikkalaisen kulttuurin myyttejä. Onko mielessäsi joitakin myyttejä, jotka inspiroivat tai ärsyttävät sinua?

”Voi luoja, monet kulttuuriset narratiivit ärsyttävät minua. Muun muassa banaalius ja eskapismi. Jos tarkastelen asiaa musiikin näkökulmasta, niin tuntuu että kukaan ei sano nykyisin mitään. Kaikki on niin kohteliasta ja epämääräistä. Ihmiset suhtautuvat esteettisyyteen pakkomielteisesti ja koettavat rajata tekemisensä ajan hengen mukaisesti.”

Onko Fear Fun vastareaktiosi näihin trendeihin?

”Fear Fun oli tapani sylkäistä päin sitä modernia musiikillista maisemaa, jossa ihmiset kuvittelevat tekevät jotakin omaperäistä. Päätin tehdä mahdollisimman epäomaperäistä paskaa, mutta tosissani.”

Epäomaperäisyytesi tarkoittaa vahvaa sitoutumista countryn ja folkin perinteisiin. Mitä nämä perinteet merkitsevät sinulle?

”Tuntuu hieman liioittelulta puhua perinteistä. Nehän ovat vasta noin 60 vuoden ikäisiä. Se ei ole ajallisesti mitään. Joku Ottomaanien valtakunta oli kauan sitten, mutta rock-musiikki on vielä nuorta. On typerää ajatella että jokainen vuosikymmen olisi jotain uutta. En pidä vuosikymmen-ismeistä. En usko siihen, että elämä on pirstottavissa vuosikymmeniksi, jotka ovat itsenäisiä, toistumattomia aikayksikköjä”

Silti tuntuu, että musiikkisi henkinen koti on 1960- ja 1970-luvuilla.

”No, valtaosa kuuntelemastani musiikista tulee 1970-luvulta tai kauempaa. Kuten vaikkapa jotkut Waylon Jenningsin kappaleet. Ne on levytetty 40 vuotta sitten, mutta voisivat yhtä hyvin olla tätä päivää. 40 vuotta on niin lyhyt aika.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi esittääksesi coolimpaa kuin todellisuudessa olet?

”Heh, enköhän. Sikäli kun cooliudella on mitään tekemistä musiikin kanssa.”

Mitä kappaleita pyydät todennäköisimmin dj:ltä kun olet todella, todella humalassa?

”Katsotaanpas. Todennäköisesti jonkun biisin A Little Touch of Schmilsson in the Nightilta. Se on hyvä kännilevy. Tai sitten vaadin Waylon Jenningsin Honkey Tonk Heroesia.”

Video ei ole enää saatavilla

Päihteistä puheen ollen, olet kertonut että Fear Fun syntyi, kun lähdit ajelemaan pitkin länsirannikkoa pakettiautolla, joka oli täynnä sieniä. Tapahtuiko tuolla matkalla mitään erikoista?

”Olin muutaman päivän yksin eräässä majassa, jossa kummitteli. Meinasin seota siellä. Se oli rakennettu 1900-luvun alussa ravintolaksi pienen joen päälle. Kokin tytär hukkui siihen puroon joskus vuonna 1915. Se oli melkoinen paikka.”

Olisiko levystä tullut erilainen, jos olisit ajanut itärannikolle tai keskilänteen?

”Ei. Enpä usko.”

Yhdessä laulussasi mainitaan Sartre, Martin Heidegger ja Neil Young. Se kiteyttää mielestäni sanoitustesi olemuksen ja musiikkisi maailman kokolailla täydellisesti. Kenet ottaisit noista kolmesta kernaimmin olutseuraksesi?

”Sartren. Pidän ranskalaisten eksistentialistien meiningistä. Mennään baariin, juodaan ja filosofoidaan.”

Tuleeko marraskuinen keikkasi noudattamaan tuota metodia?

”Luulen että aiomme vain polttaa koko Helsingin matalaksi. Siitä tulee hauskaa.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Ei kumpaakaan. Hän oli lähinnä omituinen eksentrikko, josta on keksitty paljon tarinoita. Tuollaiset hahmot ovat käyttäytyneet varmaan sekä nerokkaasti että typerästi.”

Video ei ole enää saatavilla

Father John Misty ja NO Helsingin Tavastialla isänpäivänä 11.11.2012.

Gracias teki erinomaisen levyn. Nyt sen sai sanottua Nuorgamkin.

Se oli siinä. Vuoden 2012 A-puoli, meinaan. Vaikka arvioimme sen aikana päälle 250 albumia tai ep:tä, kaikensorttisia hyvyyksiä jäi aika paljon huomioimatta.

Siispä ohjeistimme toimittajakuntaamme kirjoittamaan miniminikritiikin niistä alkuvuoden parhaimpiin kuuluvista levyistä, joita emme ole vielä Nuorgamissa arvioineet, jotta tiedottajat saisivat jotain siteerattavaa ja te kenties löytäisitte uusia tuttavuuksia. Tässä on teille kooste ja siinä mainituilta levyiltä poimituista kappaleista koostettu soittolista.

Talkoisiin osallistuivat, Iida Sofia Hirvonen (ISH), Juuso Janhunen (JJ) Joni Kling (JK), Kari Koivistoinen (KK), Antti Lähde (AL), Mikael Mattila (MM), Oskari Onninen (OO), Teemu Purhonen (TP), Tapio Reinekoski (TR), Anton Vanha-Majamaa (AVM), Niko Vartiainen (NV), Mervi Vuorela (MV), Verna Vuoripuro (VV) ja Tuomo Yrttiaho (TY).

Kuuntele soittolista tästä.

Francis Bebey – African Electronic Music 1975–1982

70 Francis Bebey löysi syntetisaattorin 1970-luvulla ja kohteli sitä kuin akustista akustista kitaraa. Lopputuloksena oli safaribaarin hermostuttavaa onnentuntimusaa, joka kuulostaa paperisateenvarjoilta ja pelikoneilta. (ISH)

Allo Darlin’ – Europe

73 ”So you’re scared and you are thinking that maybe we ain’t young anymore” -tyyppistä pophaikeilua The Go-Betweensin hengessä. (ISH)

Black Dice – Mr. Impossible

74 On 11-vuotissyntymäpäiväsi. Olet toivonut lahjaksi Frontside Ollien tms. levyä. Juhlapäivänä lahjapaperista paljastuu tämä. Seuraavat 20 vuotta mietit, oliko se oikeasti vahinko vai sairasta pilaa. (JK)

Father John Misty – Fear Fun

77 Välillä unohtuu, miten hyvältä näinkin amerikkalainen kantrirock-soundi voi kuulostaa. Fleet Foxesin ex-rumpalin kahdeksannella levyllä kuuluu kyseisen bändin kaiku, mutta klangi on rouheampi. (MM)

Damien Jurado – Maraqopa

78 Amerikkalaislaulaja-lauluntekijän levyihin on mukava uppoutua. Edeltävän Saint Bartlettin tavoin Maraqopa on nasta yhdistelmä levollista ja jämptimpää Juradoa. Kuin hienoa käsityötä. (TY)

Friends – Manifest!

78 Surffikitarat, funk ja new wave -rytmit, teiniromantiikkaa kukkivat sanoitukset sekä Samantha Urbanin raukean hekumallinen ääni muodostavat Manifestin selkärangan. Täydellinen kesälevy, kuin prosciuttoa cantaloupe-melonin kera ja lasillinen rommikolaa: sopivasti suolaista, makeaa ja humalluttavaa. (JJ)

The Cribs – In the Belly of the Brazen Bull

79 Viidennellä levyllään The Cribs kumartaa Dave Fridmannin ja Steve Albinin avustuksella 1990-luvulle, onnistuen samalla luomaan hävyttömän tarttuvia kertsejä. (KK)

Phédre – s/t

79 Phédre on visuaalisempaa musiikkia kuin miltä se kuulostaa. Sen pinta on sisäsyntyisempi kuin sen ulkopuolelle jäävä sisäpuoli. En tiedä – se on yksi helvetin kompostiastia täynnä ideoita. (JK)

Kiveskives –Joystick

80 Kiveskiveksen lanseeraama nintendohevi on Joystickillä läsnä, mutta soppaan mahtuu myös loisteliasta pekkapohjolamaista progehenkeä. Trion juna rullaa hyvin, mutta suunnasta ei liene hajua kellään. (TP)

Suomen Tulli – Uuteen maailmaan

80 Torniossa perustetun yhtyeen perinnetietoinen ja silti selvästi 2010-lukulainen debyytti palauttaa kiinnostuksen uudempaan kotimaiseen progressiiviseen rockiin. Ei mikään Korppi, mutta lähellä. (TY)

The-Drum – Heavy Liquid

80 Yhdysvaltalainen tuottajakaksikko The-Drum herättää hetkittäin mielleyhtymiä Burialiin, mutta kappaleet soivat laskuhumalaisempina ja alakuloisempina. (TK)

 The Magnetic Fields – Love at the Bottom of the Sea

82 Jotkut eivät saisi luopua hyväksi havaituista toimintametodeista. Stephin Merritt on yksi heistä. Syntikoiden kaivaminen komeroiden perältä palautti The Magnetic Fieldsin pienen ja hennon otteen nerouteen ja sydänsuruihin. (OO)

Circle – Manner

83 Harvoinpa osuu termi ”avant-AOR” näin naulan kantaan. Toto ja Can kohtaavat mitä sopuisammin, kun Porin spandex-ristiretkeläiset maalaavat hienoimpia riffejään hetkeen aikaan. (MM)

d’Eon – LP

84 Arkkienkeli Gabrielista internetissä kertova teemalevy on valtavien kaarien IDM-r&b-odysseia, jonka rumpukoneet paukkuvat hyperaktiivisemmassa tilassa kuin 20 tuntia newsfeedejään maanisesti skrollannut somenisti. (OO)

Colleen Green – Milo Goes to Compton

84 Kalifornian osavaltiossa on tiettyjä lakeja, jotka rajoittavat metsästystä: esimerkiksi liikkuvasta autosta ampumisen kieltäminen ja säädös, joka estää Colleen Greenin käyttämisen elävänä pyydyksenä. (JK)

Killer Mike – R.A.P. Music

84 Michael Render tuuppaa riimiä ilmoille taidolla ja raivolla, kaapaten huomiosi. Tämä musiikki ei vaeltele ujosti taustalla, vaan nappaa rinnuksista kiinni ja pakottaa kuuntelemaan. (KK)

Roberto Rodriguez – Dawn

84 Kotimaista house-osaamista parhaimmillaan. Maailmaa riivaavan EDM-buumin aikakaudella on riemastuttavaa löytää näin tinkimättömän tyylitietoista, hiottua ja soundimaailmaltaan raikasta tanssimusiikkia, josta löytyy niin klubien lattiat täyttävää tykitystä kuin leudon kesätuulen lailla hitaasti vietteleviä tunnelmapaloja. (JJ)

Mac DeMarco – Rock and Roll Night Club

85 Langanlaiha montrealilainen on ihastuttava tuttavuus jokaiselle, jolle yhden miehen/naisen lofi-outsiderit ovat heikko kohta. Rockabillyä, loungea, suhinaa ja seksiä, sopivassa suhteessa, sopivan epävireisesti. (AL)

Pyuria – Incarnadine Reverly

85 Incarnadine Reverlylla soiva tekninen ja sopivasti härski kuolonmetalli toimii kuten se kuuluisa kuutio Hellraiserissa: helvetin hyvin. (TP)

Trust – TRST

87 Jos Interpolin Paul Banks kärsisi kroonisesti ummetuksesta ja alkaisi tehdä synteettistä goottipoppia Anvil-klubin tarpeisiin, syntyisi musiikkia, jollaista kanadalaisen Trust-duon esikoislevy on tulvillaan. (AL)

Actress – R.I.P

88 Reivaamiseen väsynyt dj silpoo korvienvälikirjastoaan ja tekee täyteäänistä groovea. Jos olisin algoritmi, tanssisin itseni solmuun vuoden hinkatuimmalla biisillä Ravenilla. (TR)

Lapko – LOVE

88 Melko nopeasti unohtuneen New Bohemian jälkeen Love tuntuu henkeäsalpaavan intensiiviseltä. Lapko on nyt täydellisessä tasapainossa mustien vyörytysten ja Ville Maljan melodisuuden kanssa. (VV)

Ride For Revenge – Under the Eye

88 Helsinkiläistynyt Ride For Revenge on kolmannella levyllään juuri niin kvlt, lofi ja evil (in league with satan), kuin vitun kovan black-/death metal -bändin kuuluukin olla. Hail! (MV)

Verneri Pohjola Quartet with Aki Rissanen – Ancient History

88 Pohjolan yhtyeet soittavat aina kuin yksi kieltä pakeneva ajatus, nykyinen kvartetti jo ehkä liiankin saumattomasti. Hulppeaan pop-standardien sarjaan liittyy nyt putoileva Björkin Hyperballad. (TR)

Ty Segall Band – Slaughterhouse

88 Ylituotteliaan Segallin nerous kristalloituu viimein koukukkuuden ja murhaavuuden yhdistäväksi jyystöksi. Levy, jolta turpaan saaminen naurattaa räkäisesti sekä lyöjää että lyötävää. (OO)

Ilkka Kalevi Tillanen & Rantaremmi – Maailman paras maa

88 Tillasen ja Rantaremmin Joku Roti -debyytti yllättää kypsyydellään. Ote on terävöitynyt ja lopputulos on suora, paikoin jopa roisi tulkinta upean Suomenmaan nykytilasta. Lisää tätä herkkua! (TP)

Homeboy Sandman – Subject: Matter

89 Hykerryttävän hieno 20-minuuttinen 31-vuotiaalta newyorkilaiselta, jolla on älyttömän hieno nimi: Angel de Villar II! Ajaton sekoitus hiphopia, soulia ja psykedeliaa priimakauden Commonin ja Cunninlynguistin hengessä. (AL)

Gracias x JTT – Globe

90 Deogracias Masomi teki vuoden parhaan räppilevyn. Miksei tästä ole puhuttu enemmän? Vaivaton flow, JTT:n a-luokan tuotanto ja huipputerävät enkunkieliset lyriikat. Jumaloin. (AVM)

Voices from the Lake – s/t

90 Ambient-teknon hienoimpia teoksia sitten Global Communicationin 76:14:n. Tuudittaa, kunnes koukuttaa. (NV)

Shaved Women – s/t

90 Noisepunk-trio Shaved Womenin debyyttilevy on raaka ja verinen kuin tartar-pihvi. Tätä pihviä ei tosin nautita ravintolassa, vaan mahdollisimman matalakattoisessa squattikellarissa. (MV)

Gareth Davis and Frances-Marie Uitti – Gramercy

91 Bassolla, klarinetilla ja pohjattomalla varannolla mustaa, mustaa ja mustaa kaivetun kaivon seinistä ahdistuu hengiltä aina kuin ensimmäistä kertaa. (TR)

Can – Lost Tapes

92 Vuoden 2012 paras musiikki on tehty 1960- ja 1970-lukujen taitteessa! Kolmituntinen arkistokokoelma perustelee Canin ylivertaisuuden suvereenilla yhteissoitolla, eläimellisellä funk-groovella ja hulppeilla drone-sukelluksilla. (MM)

Suomen eturivin indierocklupauksiin kuuluva Yournalist julkaisee esikoisalbuminsa Drink Tonight Recordsin kautta. Rumban ja YleX:n Tulevaisuuden tusinaan valitun turkulaisyhtyeen merkittävimpiä vaikuttajia ovat Vampire Weekend, The Beatles ja The White Stripes. Horror and Terror -albumi julkaistaan 18. huhtikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Father John Misty – Hollywood Forever Cemetery Sings

Father John Misty on yhtä kuin Fleet Foxesin rumpujakkaran viime vuonna jättänyt Joshua Tillman. Peräti seitsemän albumia J. Tillman -nimellä tehtaillutta monilahjakkuutta ovat hänen ensimmäisellä uuden taiteilijanimen alla julkaistulla levyllään avittaneet folksuosikki Jonathan Wilson ja tuottaja Phil Ek. Fear Fun -albumi julkaistaan 1. toukokuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Santigold – Disparate Youth

Sandi Whiten odotettu kakkosalbumi ilmestyy lähes päivälleen neljä vuotta amerikkalaispopparin Santogold-esikoislevyn jälkeen. Osin Jamaikalla äänitettyä albumia on ollut tuottamassa TV on the Radion Dave Sitek. Master of My Make-Believe -albumi julkaistaan 1. toukokuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Norah Jones – Happy Pills

Yli 40 miljoonaa levyä myynyt amerikkalainen jazz-folk-laulajatar viidennen albuminsa. Little Broken Heartsin on tuottanut Gnarls Barkleysta ja Broken Bellsistä tuttu Brian ”Danger Mouse” Burton. Little Broken Hearts -albumi julkaistaan 1. toukokuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Lower Dens – Brains

Bradford Coxin suosikkiyhtye jatkaa uudella Nootropics-levyllään siitä, mihin kahden vuoden takainen Twin-Hand Movement jäi. Nootropics-albumi julkaistaan 1. toukokuuta.

Video ei ole enää saatavilla