Ninja Tune

61 Uncean monotonisen, Steve Reichin ja The Fieldin migreeniminimalismista muistuttavan kohinajankutuksen tauottua odotukset ovat korkealla – onko tässä yksi alkuvuoden parhaista elektronisen musiikin albumeista? Mutta sitten lässähtää ja käy ilmi, että ei todellakaan ole: indeksinumerosta viisi eteenpäin newyorkilaisen Drew Lustmanin kolmas albumi tarjoaa lähinnä kädenlämpöisiä, inspiroitumattomia ja kahvipöytä-mielikuvia synnyttäviä harjoitelmia housen, garagen ja synafunkin eri tyyleissä. Parhaimmillaan, kuten aggressiivista rytmikyyttä ambient-maisemointiin yhdistävällä Stay I’m Changedilla tai viileän viettelevällä She Sleepsillä, FaltyDL on kuitenkin lähes lyömätön. Ja kyllähän minä mieheltä käytetyn remixin ostaisin, mutta en välttämättä kokonaista albumia. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Ruby Suns – Christopher

Memphis Industries

59 Ryan McPhun jatkaa päämäärätöntä harhailunaan popmusiikin ihmeellisessä maailmassa. The Ruby Sunsin neljäs albumi on epäjohdonmukaisuudessaan johdonmukainen jatke uusiseelantilaisen sekavaan diskografiaan, jonka levyjä yhdistää lähinnä täydellinen omaleimaisuuden puute. Beach Boys -plagiaattorista köyhän miehen Animal Collectiveksi ensimmäiseillä levyillään ”kehittynyt” McPhun kuppaa Christopherilla 2010-luvun elektronisen musiikin artisteja Cut Copyn (Desert of Pop) ja Friendly Firesin (Jump In) kaltaisista tanssittajista Junior Boysin (Futon Fortress) ja Active Childin (levyn paras kappale Dramatikk) tyylisiin herkistelijöihin. Levy on pirskahtelevuudessaan rytmikäs, mutta tuotannoltaan siloittelematon ja parhaimmillaankin vain “ihan hyvä”. Musiikillisesti se on tietyllä tavalla jopa kekseliäs ja monipuolinen, mutta biisiensä puolesta kuitenkin lopulta vain nippu haalistuneita vedoksia lahjakkaampien aikalaisten tekemisistä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Räjäyttäjät – s/t

Dead Beat

76 Erinomaisilla kasettijulkaisuillaan, Räjäyttäjät räjäyttää! -seiskallaan sekä käsittämättömän – noh – räjäyttävillä liveperformansseillaan minut ja aika monen muunkin harvinaisen hurmoshenkiseen tilaan saattanut, a-kaljalla käyvä karvaisten miesten testosteronikerberos lienee armottomassa jytä-menossaan niitä viimeisiä aitoja kotimaisia rockbändejä. Tervetullut ilmiö, joka on näyttänyt yhdistäneen niin alakulttuuripuristit kuin kalliolaiset hipsteritkin (anteeksi) hoilaamaan ”verivasaraa” yhtenä mylvivänä olentona. Seiskatuuman täydellisestä kompaktiudesta huolimatta Räjäyttäjien meininki on ollut melko vaikeasti simuloitavissa olohuoneolosuhteisiin, joten kokonainen LP samaa meininkiä kuulostaa aika raskaalta ajatukselta. Jo klassikoksi muodostuneella Huikon lavalla -raidalla alkava kokonaisuus on jonkinlainen dekadentin tenutussinfonian muotoon puettu tanssilavafantasia, jonka biisien välissä kuullaan kaikenlaista välihälinää hanurisooloista torviorkestereihin sekä täysiin asiaankuulumattomiin ja juuri siksi hulvattomiin välihorinoihin. Mistähän ovat nauhalle mahtuneet tarttua. Musiikillinen anti on juuri niin Räjäyttäjille ominaista kuin kuvitella saattaa, joskin aiemman Hurriganes–Stooges-reseptin lisäksi mukaan on lorahtanut annos Sleepy Sleepersia. Etenkin Tikkalan Masat kuulostaa lähinnä Sliippareilta versioimassa Stoogesin L.A. Bluesia. Erikoismaininta myös Keskiyön jälkeen -biisin ”kuus kuus kuus / soita blue suede shoes” -riimistä. Vaikka Räjäyttäjien levytetty versio onkin lähinnä ykkösolutta – jos siis bändi iskee livenä kuin kotipolttoinen kilju – niin onhan tämä silti pirun tarttuvaa rokinsoittoa. Parempaa kuin Hurriganes. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Utu – Songs in Flesh-minor

omakustanne

75 Muutaman vuoden verran Tampereen ja vähän laajemmankin tahkon maita ja mantuja kiertänyt, Petra Poutasen folk-jazz-chanson-mikälie-todellisuus Utu julkaisi debyyttialbuminsa viime joulukuussa juhlavin menoin Tampereen ylioppilasteatterilla. Laulaja-kantelisti-kitaristi Poutanen tekee kuusijäsenisine bändeineen kieltämättä monta asiaa oikein: orkesteri maalaa välillä kuvaa Kuusumun Profeetasta versioimassa merimieslauluja jossakin pariisilaisessa kapakassa. Ylipäätään levyä ympäröi kaihoisa, merellinen tunnelma. Se johtunee pienieleisesti laahaavista haitarista ja viulusta sekä siitä, miten Poutanen kähisee avausraita Sailorissa kaipaavansa ”lastaan” takaisin satamaan, pois Amsterdamin synneistä. Puinen kaljuuna narisee taustalla. Bändin sinällään ilmava soundi jää silti hieman kesyksi, ja mainiot biisit, kuten Hammer, Enough ja 2nd Handfull, jäävät esityksinä hieman pidättyväisiksi. Tämän takia omakustanteen rohkeampi tuotanto ei olisi ollut pahitteeksi. Vaan viettävätpä post-rock, hanurit ja viulut sekä jazzahtava laulu lopulta ilahduttavan sopuisaa yhteiseloa, mikä ei ole alkuunkaan itsestäänselvyys näinkin moniin tyylilajeihin viittaavassa musiikissa. Siksi Utun kaltaista musiikkia ei tunnu kukaan muu tällä hetkellä Suomessa tekevän. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Wooden Wand – Blood Oaths of the New Blues

Fire Records

71 En ole aivan varma, kuinka monta raukeasti valssailevaa ja kevyesti kokeellista pimeiden tuntien americana-albumia ihmisen täytyy elämässään kuunnella, mutta jälleen yhtä sellaista kaipaavalle Wooden Wandin Blood Oaths of the New Blues on kelpo välipala. Noin 72 000 kasetti-, splittisingle- ja mitä-lie-flexidisc-freebietä julkaisseen James Jackson Tothin uusin teos on tällaisen tavaran ystäville pakollinen tutustuttava ylivertaisen Outsider Bluesin takia, joka nousee Näsinneulan verran levyn muun materiaalin yläpuolelle jo koukuttavat “Kristy finally sold a painting” -avausrivinsä ansiosta. Willard Grant Conspiracy soi jännittävämmin ja Richard Bucknerilla on enemmän karsimaa, mutta kyllä maailmaan aina yksi Wooden Wandkin mahtuu. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla