Faarao Pirttikangas & Kuhmalahden Nubialaiset 22.06.2013 Valtteri-festivaali, Tullinaukio, Tampere.

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 293 They Might Be Giants – When Will You Die

Liki kolme vuosikymmentä toiminut kulttinimi julkaisi jälleen viime vuonna uutta musiikkia, eikä tapaus aiheuttanut minkäänlaista reaktiota, ainakaan meillä Suomessa. Yhtye saattaa olla liian linjaton ja näsäviisas suomalaiseen makuun. TMBG on tosin ollut pitkään Conan O’Brienin musiikkivieraista ahkerimpia, joten josko ura urkenisi sitä kautta viimein täälläkin. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 292 Brian Eno & Rick Holland – Bless This Space

Tuottajavelho Brian Eno todisti jälleen kerran olevansa parhaimmillaan yhteistyöhankkeissa. Drums Between the Bells -albumin avaavalla Bless This Spacella Eno luo jatsahtavan ja harkitun, mutta poikkeuksellisen aggressiivisen äänimaailman, jossa Rick Hollandin kirjoittamaa siunausta luetaan kosmos kumisten. Tuloksena kolme minuuttia 46 sekuntia siunattua tilaa. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 291 The Caretaker – Camaraderie at Arms Length

Turha väittää, ettei umpikäsitteellinen musiikki voisi olla riemastuttavaa, kaihoisaa, pelottavaa tai mitä tahansa tunneadjektiivia. Leyland Kirbyn mystisiä ballroom-savikiekkoja – tai niiden uria ja kulumia – soittavan The Caretaker -aliaksen (kyllä, The Shining) levyt soivat kadonnutta aikaa. Puistattaa ajatellakin, miltä oma Alzheimerini kuulostaa vuonna 2062. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 290 Yuksek – Dead or Alive

Ranskalainen elektropoppari kanavoi kakkosalbumillaan inasen liian terhakkaasti Elton Johnia. Suoraviivainen päätöskappale kuitenkin sammuttaa valot vastaansanomattomasti. Gallilogiikalla laadituista enkkulyriikoista on paha hahmottaa draaman kaarta, mutta musiikin loppunostatus antaa ymmärtää, että kyse on elämästä ja sen vastakohdasta. Mahtia ja pontta piisaa. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 289 Someone Still Loves You Boris Yeltsin – Yellow Missing Signs

Kitaravetoisen voimapopin parissa puuhastelevan yhtyeen riemastuttava pistäytyminen synapopin puolelle on ylijäämäkappaleista koostetun Tape Club -albumin helmi. Ja mikäli musiikissa ei ole vielä riittävästi koukkuja, kappaleen aihe se vasta kutkuttaakin: Yellow Missing Signs käsittelee yhtyeen kotikaupungissa 90-luvulla tapahtunutta, yhä ratkaisematonta rikosta. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 288 …And You Will Know Us by the Trail of Dead – Summer of All Dead Souls

Nimihirviöyhtye tarjoaa jälleen kerran hengästyttävää post-hardcoren intensiteettiä ja taivaita kurottelevaa pop-sensibiliteettiä. Aurinkoinen melodia saa mainiosti kontrastia vimmaisesti kasvattelevasta paukutuksesta. Tarttuvuuden ja rytisevän mekkaloinnin tasapaino pysyy kuitenkin hallinnassa tuottaen yhtyeelle tyypillistä ainutlaatuisen riehaannuttavaa jälkeä. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 287 Pusha T – Raid (feat. 50 Cent & Pharrell)

Juhlitun rap-veljespari Clipsen toinen puoli, ”räppärien räppäri” Pusha T ei jäänyt lepäämään laakereilleen duon edellislevyn jälkeen, vaan hankkiutui Kanyen GOOD Music -levymerkin hoteisiin ja julkaisi ensimmäisen soolo-mixtapensa. Raid on ihastuttavan bullshit-vapaata nykyräppiä: vain kuivausrummun säälimättömyydellä funkaava biitti ja päälle ladeltuja riimejä. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 286 Kathleen Edwards – Change the Sheets

Ensimmäiset sanani Nuorgam-kollegalle Jean Ramsaylle olivat: “Meillä oli tänä vuonna sama suosikkilevy.” Tuo levy oli Failer, Kathleen Edwardsin rosoinen countryrock-helmi (2003). Yhdeksän vuotta myöhemmin laulaja on yhä tilanteessa, jossa Billboardin Top 100 -kynnys on ylittämättä. Change the Sheetsin perusteella pian ilmestyvä albumi Voyager muuttaa asian tolan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 285 Blitzen Trapper – Love the Way You Walk Away

Blitzen Trapper on onnistunut Love the Way You Walk Away -kappaleella vangitsemaan jotain olennaista 1970-lukulaisen amerikkalaisen southern rockin ja folkin ytimestä. Melankolinen ja herkkä kappale kaihoisine steel-kitaroineen, soljuvine banjoineen ja huuliharppuineen jättää kaikenmaailman fleetfoxesit lähtöruutuun. Perinnetietoisuutta oivaltavilla sovituksilla. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 284 A$AP Rocky – Bass

A$AP Rockyn narkoottiset räpit ja Clams Casinon tuotanto iskivät kultasuoneen ja ison levydiilin myötä undergroundhitit nousivat ansaitusti valtavirtaan. Bass on toivottavasti esikoislevyn seuraava singlelohkaisu: notkutunnelman kyllästyttäessä voi sitten soittaa biisin 78 kierroksen nopeudella ja fiilistellä kaiuttimien vuotaessa mahlanmakeaa purppurasiirappia. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 283 Faarao Pirttikangas & Kuhmalahden Nubialaiset – Unta se vain on

Tein Pekalle, tai hänen inspiroimanaan, kolme sanoitusta ja yhden käännöksen. Sanoituksista yksi päätyi aivan eri bändin käyttöön ja kaksi viruu käyttämättöminä (yksi niistä ihan syystä), mutta käännös meni läpi ja päätyi levylle sekä bändin settiin. Ihan syystä. Unta se vain on tuo Kuhmalahden Nubialaisten levylle pienen pilkahduksen taivasta. Ei se synti riitä. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 282 Canon Blue – Indian Summer (Des Moines)

Nashvilleläinen Daniel James osoittautui toisella albumillaan Owen Pallettin ja Sufjan Stevensin kaltaiseksi barokkipoplahjakkuudeksi. Jylhää, dynaamista, matikkarockin ja musique concreten koskettamaa orkestraalista popmusiikkia soivan Rumspringa-levyn hienoin hetki käy höyhenenkevyine rytmeineen musiikillisesta vastineesta kimmoisalle parille ballerinatossuja. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Tällaisenkin promokuvan voi yhtyeestään näemmä otatuttaa.

Sisäsuomalaisen seinähulluuden ja eksoottisen sisäavaruusmatkailun luonteva liitto.

Yhtä Suomea ei koskaan ole ollut olemassakaan. Se on 1800-luvun herraspoikien toiveajattelupäissään tekemä keksintö. Helsingin keskustan ja syrjäisten pirttien välillä on aina ollut loputtomia ja kulkukelvottomia etäisyyksiä.

Mutta kahtakaan Suomea ei ole koskaan ollut. Ei kansa ole ollut olemassa vain suhteessa Helsingin herroihin, vaan se on itse monenkirjava ja arvoituksellinen. Rehtien maalaisisäntien ja heidän rehtien tupiensa väliin on mahtunut metsätaipaletta, omituisia loukkoja ja niiden nurkissa rähiseviä ja ulvahtelevia todenpuhujia ja mielipuolia. On Aleksis Kiven hahmoista Pentti Haanpään kautta Kalervo Palsaan ja Timo K. Mukkaan yltävä surrealistinen ja hieman pelottava traditio.

Faarao Pirttikangas on nähtävä osana tätä jatkumoa. Cosmo Jones Beat Machine ja Astro Can Caravan -yhtyeissä vaikuttanut savolaismuusikko on siis hypännyt amerikkalaisen perinteen pahoinpitelystä suomalaiskansallisemman sekoilun pariin, kuitenkin kadottamatta kansainvälisiä vibojaan – vai pitäisikö puhua jostain sielun alkulimoista, jotka yhdistävät koko ihmiskuntaa.

Keitoksessa on degeneroitunutta saarnamiestä Appalakeilta ja kuviteltua Lähi-Itää. Levyn nimi, joka on samalla sillä soittavan muusikkokollektiivin nimi, paaluttaa mainiosti tämän mielenmaiseman, jossa istutaan topeliaanisen järven rannalla ja katsellaan taivaalla mystisesti loistavaa Afrikan kuuta ja ollaan tottakai sekaisin aivan vääristä sienistä ja jumalista.

Maailman omaperäisintä Faaraon musiikki ei ole. Vääjäämättömiä vertailukohtia ovat Tom Waits ja Tuomari Nurmio, jälkimmäisen tekemisistä erityisesti Hugry Tribal Marching Bandin trippailu ja yhteistyö Alamaailman Vasaroiden kanssa. Kuhmalahden nubialaistenkin soundi pelaa pitkälti puhaltimilla ja orientaalisilla sävytyksillä. Sopii kuitenkin kysyä, miksi suoraviivaisen rockin tai helisevän indiepopin jatkuva suoltaminen maailmaan olisi neutraali itsestäänselvyys, mutta tämän tapaisen musiikin ei.

Pirttikankaalla on omakin äänensä: jos Nurmio on asioita ilmoittava auktoriteetti, Faarao enemmänkin jupisee itsekseen ja hukkuu näkemiinsä näkyihin. Viimeistään muutaman kuuntelun jälkeen levy alkaa sitä paitsi paljastua tunnelmiltaan kohtalaisen moniulotteiseksi. Käärmeen seurakunta on innostuneen houreinen, Onkalo uhkaavan salaperäinen, Ruorimies-instrumentaali merellisen toiveikas ja avara. Monen kappaleen uskonnollinen tematiikka istuu musiikkiin luontevasti: Pirttikangas ei kerro uskonnosta mielipiteitä, vaan diggaa sen sanaston suomaa ilmaisuvoimaa eräänlaisena oikotienä painokkuuteen.

Yhtye venyy romuluisen svengin kaikkiin kuviteltavissa oleviin sävyihin. Meininki on resuista, analogista, kaukana studioäänimaisemasta. Kenties Suomessa olisi tehty 1950-luvulla tällaista musiikkia, jos meillä olisi enemmän korpelalaisuuden kaltaisia hämäriä kultteja.

Levyn tähtihetkeksi nousee pelastusarmeijan krapulajamien varma joraushitti Saarnaa erämaassa, jonka tekstissä murskataan kalloja ja jyrätään temppeleitä kuin Kaarlenkadulla aamukahdeksan paikkeilla.

Ei ole yllätys, että tämänkin hienon levyn on julkaissut hämmentävän korpisyvämietteisyyden johtava esitaistelija Helmi-levyt. Faarao Pirttikangas on sooloartistina parikin astetta kiinnostavampi kuin aiemmat tekemisensä antavat ymmärtää.

80 Mainio antiteesi ajanmukaisuudelle, siisteille kaupunkilaisvaatteille ja siisteille kaupunkilaisklubeille. Aito hulluus ei ole kiva asia, mutta on hyvä, että meitä terapoidaan tällaisella dramatisoidulla hulluudella.

Video ei ole enää saatavilla