Ektro

80 Jos psykiatri-runoilija-ex-ministeri Claes Andersson olisi kolmekymppinen vuonna 2013 ja hokisi kaoottisen avaruusäänikylvyn päälle akateemisen helsinkiläisellä aksentillaan ”homosexuella… zigenare… alkoholister…” vaikkapa Kiasmassa, voisin jo kuvitella mielessäni ne Ulla Appelsinin tuohtuneet kolumnit. Mutta mitä ihmettä, noista Anderssonin sanoistahan on jo liki 50 vuotta. Miksi kukaan enää ärsyyntyisi 1960-luvun avantgardesta, jota nykyään muistellaan lähinnä nuorison viehättävänä ajanvieteprojektina (”olihan se hienoa kun Vanhaa vallattiin”) tai taistolaisten kiusallisena älämölönä? No, aikana jona jälkeenmainitun kaltainen yhden aatteen autuuteen uskova nuorisoliike valtaa otsikoita ja yhteiskunnan hyljeksittyjä halutaan kauniista puheista huolimatta hutkia ojiin, varmasti aika moni. Siksi Sähkö-shokki-illan näennäinen keskeneräisyys ja abstrakti törmäily kuulostaa äärimmäisen anarkistiselta ja modernilta. Alun perin teos oli osana taiteilija Eino Ruutsalon Valo ja liike -näyttelyä Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä vuonna 1968. Interaktiivisuutta ja kokemuksellisuutta painottaneen kokonaisuuden oheisnumerona nähtiin syntetisaattoreiden ihmemiehen Erkki Kurenniemen vempeleistä ja runoilijaduo Anderssonin sekä Kalevi Seilosen sanantaiteesta koostunut pläjäys, jonka kapellimestarina toimi jazz-visiiri Otto Donner. Yleisömenestykseksi nousseesta Sähkö-shokki-illasta ei tietenkään ole tallella yhtään äänitettä, pelkkiä kuvia. Mutta, kuin levyn julkaisseen Jussi Lehtisalon keskeneräisyyden filosofiaa palvellen, sen harjoitukset tarttuivat kyllä nauhalle. Mikään valmis teos Sähkö-shokki-ilta ei siis ole, mutta muistiinpanojen, luonnosten ja kokeilujen dokumentaationa mitä hienoin ajan kuva. (Mikael Mattila)

AlunaGeorge – Body Music

Island

79 Lontoolainen AlunaGeorge nimettiin viime vuonna Brit-ehdokkaaksi, jonka lisäksi yhtye sijoittui BBC:n Sound of 2013 -äänestyksessä toiseksi. Tätä debyyttilevyä edeltävät julkaisut olivat viileää ja jännittävää – jopa sensuellia – mutta helposti omaksuttavaa popstepiä. Yhtye kuulosti nykypäivältä ilman oman muka-eksentrisyyden ja tavattoman taiteellisuuden uuvuttavaa itsekorostusta. Levyä edeltäneet kappaleet ovat edelleen kertakaikkisen hienoja – Massive Attack ja Sugababes ja Aaliyah sädetettynä nykypäivään ja dipattuna jäätelötiskin karkkirakeisiin. Albumin rungon muodostavat juuri nämä kappaleet. Onko tämä sitten hyvä vai arveluttava asia riippuu täysin siitä, oletko kuullut yhtyettä aiemmin. Levy käynnistyy huolestuttavasti uudella, läpeensä verettömällä kappaleella, joka on yhtyeen uran huonoin. Vanhat kappaleet kuitenkin ihastuttavat edelleen, ja loput uusista kappaleista toimivat huomattavasti paremmin. R&b:n takkia lainaan halajavia poppaavia post-modernisteja on pohjoinen pallonpuolisko täynnä, mutta harvalla heistä on tällaista luontevuutta, tyylitajua ja melodiakorvaa. AlunaGeorge tarjoaa värikkäämmän, tuhdisti popimman ja seksikkäämmän vaihtoehdon harmaan sävyillä maalaaville, ilottomille uuden r&b:n airuille. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Bardo Pond – Peace On Venus

Fire Records

68 1960-luku on myytti, jota rakkaampi rockmuusikoille on ainoastaan tuon myytin purkaminen. Idealismin ja eksoottishakuisen metafilosofian jälkeisestä romahduksesta, uudesta pimeästä ajasta, hippikolikon b-puolesta ja kollektiivisista ”pahoista viboista” on tehty toisintoja stoner-bändin jos toisenkin toimesta. Jos Bardo Pond keksiikin tällä levyllä uudelleen pyörän, on se heksagrammin muotoinen, tehty ihmisluista, eikä sillä voi ajaa. Eli tuloksena on tavallista eksentrisempi, spiritistisen tumma psykedelialevy, joka toimii kuuntelukokemuksena melko harvassa tilanteessa. Kuten sanottu, on vastaavia viritelmiä kuultu ennenkin, mutta retrovaikutteilla pelaavista nimistä poiketen Bardo Pondin vahvuus on ennenkin ollut se, että bändi tuntuu tietävän paremmin kuin moni muu yhtye, miltä paha trippi tuntuu ja onnistuu myös kuulostamaan siltä. Melko erilaisella spektrillä operoivan Spacemen 3:n tavoin Peace On Venusilla tavoitetaan ilman turhia tehokeinoja jotain yhtä aikaa hyvin raskasta, melankolista ja kaunista. Mittaa levyllä riittää sekavasta illasta armahtavaan aamuun. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Jeremy Jay – Abandoned Apartments

Grand Palais / Modulor

67 Nuotin vieressä olevan nuotin vierestä hoilotteleva Jeremy Jay yhdisteli uransa alussa kirjastontäti-indiepoppia ja villaneule-rock’n’rollia tavalla, joka saa jokaisen Jonathan Richman -fanin sydämen väräjämään. Edellisellä albumillaan Dream Diarylla (2011) Ranskassa majaileva amerikkalaisartisti alkoi kuorrutella yksinkertaisia popsävellyksiään Pulp-henkisillä halpissyntikoilla. Abandoned Apartmentsilla Jay vie synteettisen äänimaisemoinnin vielä askelen pitemmälle; levyn nokturnaalinen tunnelma tuo ilmavuudessaan ja askeettisuudessaan mieleen Chromaticsin viimevuotisen Kill for Loven. Vuoden parhaimmistoon kuuluvalla Covered in Ivy -kappaleella kaikki on kohdallaan, mutta jo ennen levyn puoliväliä Jay alkaa menettää otteen kuulijasta. Liian moni kappaleista jää haparoivaksi yritelmäksi, ja sävellysten melankolinen flegmaattisuus alkaa ennen pitkää kääntyä itseään vastaan. Parhaimmillaan Abandoned Apartments toimii kuitenkin niin hyvin, että mielellään Jaylta kuulisi vielä toisenkin tällä reseptillä tehdyn levyn. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Los Campesinos! – No Blues

Wichita

29 Los Campesinosin uusimman albumin energiapotentiaali muistuttaa ns. sombreromallia. Sen musiikillinen pohja kattaa valtavan määrän alaa ja tyylikeinoja, sen keskiöstä nousee lopulta vain yksi kapea huippu, ja koko rakennelma kantaa nollavarausta (sisällä oleva tyhjä tila mukaan lukien). No Bluesin onttouden topologian päihittää ainoastaan Tom Campesinos! ja tämän lyriikkakynä, joka musteen sijaan on luultavasti täytetty Wite Outilla (muistatteko, se valkoinen tahma joka soveltui virheiden korostamiseen konekirjoitusliuskoissa niiden peittämisen sijaan sekä imppaamiseen?) Bikini Killin ja Sleater-Kinneyn levyistä muistettavaa John Goodmansonia käy sääliksi. Hän on joutunut hikoilemaan No Bluesin parissa kohtuuttoman paljon käyttääkseen jokaisen mahdollisen harhautuskeinon levyn keskinkertaisuuden peittämiseksi. On Walesin nummilla marssivan rojalistiarmeijan tunnelmaa, Pulttibois-henkisesti maanisen hysteeristä laulua kuvaamassa päähenkilön epästabiilia mielentilaa, ”massiivisten” shoegaze-kappaleiden breakdowneja akustisiksi, jopa cheerleader-kuoro todistamassa, että Britanniassa rugbyn ja prostituution voi yhdistää kunnialliseksi ammatiksi. Kaiken tämän takia itseriittoinen eksklamaatio ikuisesti päämäärätöntä indietä-indien-vuoksi-indietä tekevän Los Campesinosin nimen perässä tuntuu niin osuvalta. Kehnoinkin musiikki paranee vanhan teorian mukaan volyymiä lisäämällä ja No Bluesin kannessa pitäisi näin ollen lukea: ”To be played at maximum volume!” (Joni Kling!)

Video ei ole enää saatavilla

Moonface – Julia With Blue Jeans On

Jagjaguwar

78 Sehän tiedetään, että Moonfacella alias Spencer Krugilla (Wolf Parade, Sunset Rubdown ja noin sata muuta) on yksi 2000-luvun indierockin vaikuttavimmista lauluäänistä. Kolmannella sooloalbumillaan Julia With Blue Jeans Onilla kanadalainen antaakin baritonilleen kunnolla tilaa; levyllä ei kuulla muita instrumentteja kuin Krugin itsensä soittamaa pianoa. Kymmenen rakkauslaulua tällä reseptillä voi käydä väärässä mielentilassa kunnon päälle, mutta taitavasti säännösteltynä levystä saa paljon irti. Krug ei ole pianistina mikään virtuoosi, mutta varsin ilmaisuvoimainen. Jopa levyn pisimpien kappaleiden (kuten yli 8-minuuttisen Dreamy Summerin, jolla Krug tuntuu hyvällä tavalla kadottavan kappaleen punaisen langan) kesto on perusteltavissa. Yksittäisistä kappaleista nousee muiden yläpuolelle mahtipontinen Everyone Is Noah, Everyone Is the Ark, joka muistuttaa väkevästi ja koskettavasti, ettei se ihmisenä eksistoiminen ole mitenkään erityisen helppoa hommaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Gary Numan – Splinter

Machine Music

65 Kraftwerkin ja Bowien jalanjäljissä new wave -hittejä tehneen simulanttikeikarin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt jämähtää 1980-luvun myötä kepeästi diskoilevaksi uusromantikoksi, mistä hienot albumit Dance ja I, Assassin antoivatkin jotain viitteitä. Numan kuitenkin hoksasi verrattain varhain, että gootti- ja industrial-piireissä on gothoisampaa. Jälkiviisaasti päätös näyttää fiksulta ratkaisulta. Spartalaisen ankara äänenkuva sopii popveteraanille, joka on aina pyrkinyt maksimoimaan koukkunsa niiden mahdollisimman riisutulla esittämisellä. Numanin sävellykset eivät ehkä ole yhtä komeita kuin hänen polveileva lauluäänensä, joka kuitenkin tuli 1970-80-lukujen aikana hieman maneerimaisesti loppuunkäytetyksi. Kun pääsee yli siitä, että Splinterin raskaat, jossain Nine Inch Nailsin ja Marilyn Mansonin jäljissä ryskyvät industrialrock-taustat ovat auttamattoman vanhentuneita (vaiko jo lähes tuoreelta kuulostavia?) huomaa tajuavansa, että niihin yhdistettynä Numanin metallinen ääni saa aivan uutta dramatiikkaa alleen. Yllättävimmän tunnelatauksen asperger-artistilta tarjoaa kappale Lost. Kyllähän maailmassa riittää hieman pihalla olevaa kuusikymppistä mustahuulipönöttäjää, mutta luojan kiitos Numan tuntuu olevan paljon skarpimpi kuin monet aikalaisensa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Polica – Shulamith

Memphis Industries

53 Polica vaikutti ensimmäisten singlejensä perusteella harvinaisen omaperäiseltä elektronisen indiepopin tulokkaalta. Esikoislevy Give You the Ghost (2012) kuitenkin vihjasi, ettei minnesotalaisyhtyeellä taida olla ideoita tuhlattavaksi asti, ja kakkosalbumi Shulamith vain vahvistaa käsitystä. Polican kolhoa syntikkapoppia, rytmikästä R&B:tä ja Serge Gainsbourgin eurooppalaista svengiä yhdistelevä musiikki on yhä kiinnostavaa lähtökohdiltaan, mutta se on myös auttamattoman yksipuolista, jotta sitä jaksaisi sietää paria kappaletta suurempina kerta-annoksina. Channy Leaneagh tarkoituksettomasti kieppuvat laulumelodiat ja bändin rytmiryhmän ryskyvä ja polveileva soitto käyvät pidemmän päälle ärsyttämään, kun venyvistä ja vanuvista sävellyksistä ei saa kiinni. Siinä ei paljon Justin Vernonin taustalaulut auta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Suurten musiikkiteoreetikkojen kohtaaminen poiki dadaistisen albumin, joka on vuoden mielenkiintoisimpia kokeellisen musiikin hankkeita ja jonka merkityksellisyys jäänee täysin vastaanottajien kesken kinasteltavaksi.

Oli vain ajan kysymys, koska ja kuinka musiikkieksentrikot Jussi Lehtisalo ja Erkki Kurenniemi saataisiin samalle levylle. Kurenniemen heinäkuisen 70-vuotispäivän kunniaksi tämä lopulta tapahtui, vaikkakin vain näennäisesti. Yhteistyön osapuolet kun elävät levyllä eri paikoissa ja ajoissa; porilainen 1990-luvun lopun treenikämppä kohtaa helsinkiläisen keskusta-asunnon 1970-luvun alusta, täysin sattumanvaraisesti, tulevaa odottaen.

Levyn idea on saattaa yhteen kaksi sattumanvaraista tapahtumaa, jotka tässä tapauksessa ovat Circlen äänittämä toukokuinen jami vuodelta 1999 ja Kurenniemen sanelupäiväkirja tammikuulta 1972. Kas, Jussi Lehtisalon ja Circlen äänittäjän Tuomas Laurilan luomaa mash-upia ei ole ollenkaan jälkieditoitu, vaan Circlen ja Kurenniemen visiot törmäilevät hallitsemattomasti toisiinsa koko nelikymmenminuuttisen.

Siksi Rakkaus tulessa onkin levy, joka saattaa idealtaan ja toteutukseltaan vaikuttaa täysin järjettömältä. Siltä tuntuu myös idea levyn arvostelemisesta ja pisteyttämisestä. Näin levy onkin aidosti kokeellinen ja heijastelee täten Pori-skenen ideaa taiteesta käsitteiden ulkopuolella. Uskoisin, että Erkki Kurenniemi mieluusti jakaa tämän käsityksen.

Levyn aloittava Kello 12:15 ei vielä täysin paljasta, mitä tuleman pitää. Vajaan kymmenminuuttisen jamin aikana Kurenniemi ynisee ja mumisee meditatiivisesti, ja mieleen tulee väistämättä Mika Rättö. Sokkotreffit alkavat varsin sopuisasti.

On kuin alun yninä symboloisi jonkinlaista avaruusajan visiönääri Kurenniemen matkaa avaruusaluksessa, joka nauhan paukkeen ja sen lomasta kuuluvan DIMI-syntetisaattorin sähköpurkausten myötä laskeutuu. Ulos kömpii taiteilija itse, myös teoreetikkona, suunnittelijana ja elokuvantekijänä kunnostautunut sellainen. Hän ilmoittaa ensitöikseen kellon olevan 12.15 ja että viime yönä tuli mentyä nukkumaan vasta neljän jälkeen.

Näin alkaa erikoinen katsaus yhden päivän mittaisen jakson tapahtumiin Erkki Kurenniemen elämästä. 11.1.1972 oli aurinkoinen, muttei turhan kylmä. Kurenniemen tarinoissa sukelletaan talvisen Helsingin kaduille, kun referoinnissa vilahtelevat eri katujen nimet Töölöstä Merihakaan. Olemme siis kulttuuri-Helsingin ytimessä, ”Vesimiehen aikaan”. Tämä näkyy Kurenniemen mukaan säässä.

Kurenniemen tarinointi on tyyliltään varsin ailahtelevaa ja on nähtävästi täysin herran levottomien mielenliikkeiden armoilla. Nauhalta kuulee, että hän on itse editoinut erilaisia pätkiä yhteen, mutta useimmiten normaalihkolta kuulostava selostaminen vaihtuu itse äänityshetkellä äkkiä laulunomaiseksi resitaatioksi tai juhlallisen maaniseksi julistamiseksi.

Taustalla nelihenkisen ”Circlen” (jonka jäsenistö Lehtisaloa lukuun ottamatta poikkeaa paljolti tuon aikaisesta) rooli meinaa välillä unohtua, Kurenniemen vangitsevan referoinnin takia. Bändi takoo pitkin levyä motorisen kurinalaisesti groovaavaa, vinksahtanutta, Beefheart-henkistä jamia, joka on tyylillisesti melko uskollista tuon ajan levytyksille, kuten Andexeltille.

Äänen laatu on karun demomainen, soitto-ote on raskaan jämäkkä ja välillä taustalta kuuluu virityksen ja keskustelun ääniä. Silti bändin suggestiivisella jumituksella on tärkeä rooli; se luo kuvaa siitä, että Kurenniemen arkisissa havainnoissa oltaisiin jonkin suuremman äärellä. Kaiken lisäksi sattumanvaraisuus ei aiheuta sen räikeämpiä ristiriitoja, vaan sekä musiikin että puheen linjat kiertelevät toisiaan kiinnostavan yksimielisinä.

Mutta kuka onkaan tuo mystinen ”Nina-Beata”, jonka perään Kurenniemi hönkäilee pitkin levyä lähes pakonomaisesti? Dadaistisen pohdinnan keskellä Kurenniemi palaa haaveilemaan mielitiettynsä perään äkkiarvaamatta tai aasinsiltojen kautta – ja sitten siirtäen ajatuksensa muualle.

Yksi osuvia esimerkkejä on Latentti liike-energia -kappaleen loppupuoli, jolla Kurenniemen lausunta on manuaalis-genitaalisine hyväilyineen suorastaan eroottista, mutta loikkaakin pian pohdintaan siitä, miten ”maapallo on menettänyt inertiansa”.

Siksipä Rakkaus tulessa onkin nimensä veroinen albumi. ”Tulena” tässä yhteydessä toimii Kurenniemen poukkoileva mieli, joka seilaa vektoripotentiaali-pohdintojen, poliittisen yhteisön ”Tuulispään” ja sanattoman ”tsippadappaduu”-muminan välillä. ”Taas hukkui lauseen alku, mutta siitä viis”, Kurenniemi ironisoi omaa höpinäänsä.

Vaikka lineaarinen punainen lanka näin putoaakin kertojan hyppysistä yhä uudelleen, toimii Nina-Beata jonkinlaisena ajatusten yhteen kokoajana. Suhteesta saa hieman ongelmallisen kuvan: Kurenniemi pohtii muun muassa, miten hän kykenee vastaamaan Nina-Beatan tulevaisuuden suunnitelmiin ”universaalista rakkaudesta”. Epäselväksi jää myös, mikä Kurenniemen ja Nina-Beatan suhde ylipäätään edes on.

Kurenniemen tapa yhdistää kosmiset mittasuhteet arkisiin tapahtumiin Helsingin kaduilla tuo melkeinpä mieleen Terence Malickin Tree of Life -elokuvan, mikä käy ilmi etenkin monologin lopussa. On silti jotenkin sympaattista, että Kurenniemen kaltaisen lateraalisen pohdiskelijan syvin mysteeri ainakin tuona tammikuun päivänä olikin vain yksi nainen.

50 Tälle levylle on lähes mahdotonta antaa minkäänlaista selkeää arvosanaa, joten on valittava kompromissinomaisesti ”sieltä väliltä”. Sen Rakkaus tulessa tosin osoittaa, etteivät Lehtisalon visiot ole kasvaneesta suosiosta huolimatta muuttuneet ainakaan helpommin sisäistettäviksi.

Video ei ole enää saatavilla