Erika M. Anderson – eläköön katharsis!

Erika M. Anderson loi itselleen uskottavan lauluntekijästatuksen eroamalla.

EMA tietää, mitä musisoivan taiteilijan on tehtävä, jos on paha olla.

Nimittäin levy. Lisää voitte kysyä vaikka Tori Amosilta, Mark Oliver Everettiltä tai PJ Harveylta.

Noisefolkbändi Gownsin solistin Erika M. Andersonin eli EMAn debyyttilevy Past Life Martyred Saints ammentaa samasta inspiraationlähteestä kuin legendaarisimmat pahanoloneepokset, kuten PJ Harveyn raadollinen Is This Desire? tai The Curen Pornography.

Harveyltä EMA lainaa anteeksipyytelemättömän asenteensa ja kylmänrauhallisen tavan tuoda esiin pahaa oloa. The Curelta on otettu veresliha.

Past Life Martyred Saintsin soinnillinen perusrunko pohjaa vaihtelevasti säestettyyn säröusvaan. Keskimäärin se muistuttaa Joensuu 1685:n rauhallisempia biisejä, joissa pulssi on hukutettu tasaisen ääniverhon taa. Rummut ja industrial-tyyppiset kompit jyskyttävät, jos on tarvis.

EMA ei päästä kuulijaa helpolla. Se ei ole kuitenkaan mitään verrattuna siihen, millaiseen rääkkiin hän laittaa itsensä.

Seitsemän minuutin säröeepokseksi alkudronestaan kehittyvän avausbiisin Grey Shipin lähes sortuvalla äänellä lauletut päätössäkeet kiteyttävät koko levyllä vallitsevan mielenalan. Taustalla riipii Warren Ellisistä ja Godspeed You! Black Emperorista muistuttava viulu.

”I hear a choir, I hear a symphony /
Great grandmother lived on the prairie /
Nothin’ and nothin’ and nothin’ and nothin’ /
I got the same feelin’ inside of me”

Levyn edetessä jokainen pala on selvästi liitettävissä Andersonin ja hänen entisen bändikaverinsa Ezra Buchlan eroon. Tätä klassikkoteemaa Past Life Martyred Saints käsittelee harvinaisen kauniisti ja intiimisti.

Vaikka albumi toimii kokonaisuudessaan sekä melodisesti että tuotannollisesti askeettisista säröfolk-lähtökohdista, se ei silti toista itseään tyylillisesti.

Isoin syy tähän on, että Andersonin ääni leijuu aivan lofi-kaiutetun tuotannon pinnassa. Se saa hänet kuulostamaan siltä, kuin hän repisi sielunsa vereslihalle aivan kuulijan korvan juuressa. Jokainen kappale elää ja kuolee vain solistinsa kautta – ja EMA tekee albumin aikana molempia.

Ilmiö korostuu vielä, kun Anderson laulaa a cappellana, kuten lohdunrippeitä esittelevän Anteroomin loppuhuipennuksessa:

”If this time through /
We don’t get it right /
I’ll come back to you /
In another life”

Sitaatti kiteyttää levyn eroahdistuksen. Anderson kuiskauksesta lähes huutoon paisuva lauluskaala saa tekstien jokaisen tavun tuntumaan merkitykselliseltä. Vaikkei ymmärtäisi kieltä, pystyisi silti kuulemaan, että kappaleita esittävä nainen on ajettu aivan äärirajoille, matkalle kohti pohjaa.

Raskaimmalla angstilatauksella on täytetty Marked, johon urut tuovat jopa virsimäistä tunnelmaa. Kappaleen avainfraasi lukeutuu niihin poikkeuksellisiin hetkiin, kun artistin tunnelataus on onnistuttu kaappaamaan sataprosenttisesti nauhalle:

”I wish that every time he touched me left a mark”

Levyn tuskaisuus korostuu, kun vallitseva tunnetila saattaa muuttua hetkessä ranteidenviiltelystä diapam-huuruisen tyyneksi ja eteeriseksi. Rauhoittavien käytön Anderson myöntääkin samaisen Marked-biisin loppuosassa, jossa hän anelee trepanaatiota poistaakseen Buchlan aivoistaan Eternal Sunshine of the Spotless Mind -tyyliin.

”I wish I had another hole to /
Get it out (trepanation)”

”These drugs they are making /
Me so sad /
I can’t stop taking them /
This night it is making me so sad”

Vaikka kukaan ei ole missään vaiheessa puhunut teemalevystä, Past Life Martyred Saints muodostaa selvän draamankaaren. Välissä hämmentää vain upean Californian uhoava ja hallusinoiva tajunnanvirta, josta saa nostettua vain yksittäisiä lauseita tarinalinjan osaksi. Tai sitten Anderson vain on nollannut eroaan vetämällä päänsä täyteen aivan kaikkia mahdollisia päihdyttäviä aineita.

Kaiken tuskan jälkeen on helpottavaa, että Past Life Martyred Saintsin loppu on onnellinen ja eheyttävä. Suuremmaksi ja suuremmaksi kasvavassa Red Star -päätösbiisissä Anderson pukee sanoiksi sen, miltä tuntuu päästä yli jostakusta.

”But I’m sick of waiting /
Round this birdhouse /
For enough flesh wounds to /
Make a kill /
I know nothing lasts forever /
And if you won’t love me /
Someone will”

Lisää voittekin sitten katsoa Runousopin kohdasta katharsis.

84 Puolestani kaikki maailman lahjakkaat muusikot saisivat käydä läpi raskaita eroja, jos se synnyttäisi lisää näin raastavia albumeita.

Video ei ole enää saatavilla