Sousafon

77 Bob hundin taannoinen levytystauko tuntuu enää kaukaiselta muistolta, kun yhtye tuo markkinoille toisen pitkäsoittonsa vuoden sisään. Kuin osoituksena uudesta luovuudesta, Låter som miljarder poikkeaa edeltäjästään melkoisesti. Siinä missä viimevuotinen Det överexponerade gömstället puuroutui futuristiseen kollaasimaisuuteensa, kuulostaa uutukainen erehdyttävän vaivattomalta. Yhtyeen alkuaikojen rääväsuisesta energiasta ollaan kuitenkin yhä kaukana. Sähäkästä nimikkokappaleestaan huolimatta Låter som miljarder on vakavahenkinen, jopa tummasävyinen. Se rakentuu monitulkintaisista avainlauseista, joiden ympärille elektronisen pehmeät sävelet on rakennettu kuhunkin hokemaan sopivaa tyyliä käyttäen. Mietteliäät sanoitukset avaavat totutusti oman universuminsa, jonka kaikista kerroksista ymmärtää vain murto-osan. Laulut liittyvät toisiinsa vain nimellisesti, mutta yhtyeen ainutlaatuinen ja määritelmiä pakeneva absurdismi sitoo kokonaisuuden kasaan pitävin saumoin. Albumin kiehtova yleistunnelma tuntuu vahingolta, mutta on samalla kenties syvintä mitä bob hund on tullut koskaan tehneeksi. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Enter Shikari – A Flash Flood of Colour

Hopeless

67 Tasaisuutta odottaville kuulijoille on edessä varsinainen kerberos: jos kuuntelee kymmenen nopeaa näytettä mistään kappaleesta, on hyvin mahdollista että tuomiona on skitsofreniadiagnoosi. Esimerkiksi Arguing With Thermometers on post-hardcorea, death metal -huutoja, dubstep-kosketinjuoksuja ja indierockia. Tyyli vaihtuu hirvittävää vauhtia: seuraava kappale Stalemate on lähes pelottava hienostuneen, asteittaisen nousunsa takia. Ihmeellisesti kappaleet pysyvät kuitenkin kasassa. Kaiken hulluuden seassa laulaja Roughton Reynolds rääkyy mielipiteensä nykyajan poliittisesta tilanteesta. Paras kuvaus siitä, mitä kuulija kohtaa, on Muse psykoosissa, Skrillexin ja At the Drive-In -tyylisen syntetisaattorifetisistin yrittäessä lääkitä riehuvaa potilasta. Se on myös levyn suurin vahvuus – yhtään vähemmän ylimenevä materiaali kuulostaisi todella nololta. Kaikki tyylit eivät toimi mutta moni kuitenkin. Uuvuttavaa, mutta yllättävänkin inspiroivaa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Hospitality – s/t

Merge

60 New Yorkilaisen indiepopyhtyeen debyytti ei ole tehty talvijulkaisua varten. Kesäinen levy kuuluu hetkeen, kun aurinko sulattaa jäätelöä. Omassa tyylissään levy on toimiva, muistuttaen ajoittain Camera Obscuraa vailla orkesterisivalluksia ja itsevarmuutta. Bändin ongelmana on myös ylitarjonta. Vaarana on jäädä todella mitäänsanomattomaksi kuohuksi jo valmiiksi täydellä kentällä. Hospitality pyrkii ratkaisemaan ongelman etenemällä kotipesältä rohkeasti: klarinetit ja hienovaraiset ääniefektit terästävät Friends of Friendsiä, ja Eight Avenue loppuu kevyesti pörisevään sooloon. Uninen Sleepover taas on vain muutaman nuotin päässä siitä, että Real Estate nostaisi oikeusjutun. Pirteät yksityiskohdat eivät kuitenkaan riitä materiaalin jäädessä keskinkertaiseksi. Hospitalityn esikoinen esittelee yhtyeen, joka odottelee vielä oman äänensä ja itsevarmuutensa kehittymistä. Kuulostaisi kesällä varmaankin kivalta, mutta siihen mennessä levy unohtunee. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

James Levy & the Blood Red Rose – Pray to Be Free

Heavenly

74 James Levy on jokusen albumin Levy– ja Yvel-nimillä tehnyt newyorkilainen lauluntekijä. Folkpopduo The Piercesistä tuttu Allison Pierce lienee sitten Levyn “verenpunainen ruusu”. Pray to Be Free on häpeilemätön sukellus menneeseen, sävellyksiä, sanoituksia ja soundeja myöten silkkaa Lee Hazlewood & Nancy Sinatra -fantasiaa. Levy laulaa Richard Hawleysta ja Stephin Merrittistä (The Magnetic Fields) muistuttavalla baritonillaan puoli-ironisia tarinoita kielletystä rakkaudesta, hengellisistä pyrinnöistä ja murskatuista sydämistä. Heleä-äänisen Piercen myötä konsepti muistuttaa väistämättä Mark Laneganin ja Isobel Campbellin yhteisistä tekemisistä, mutta on luonteeltaan teatraalisempi ja asetelmallisempi. Kantrikitarat, MOR-jouset ja länkkärikompit jaksavat viehättää läpi levyn, kiitos pätevien biisien (Handsome Familystä muistuttavat Hung to Dry ja Pray to Be Free) ja viileiden one-linerien (“I love you more than music”, “I wish I was a bum in love”). Viehättävää vintagehömppää. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Mux Mool – Planet High Shcool

Ghostly International

68 Newyorkilainen Brian Lindgren palaa elektronisen musiikin kentälle kaksi vuotta lupaavan esikoisalbuminsa Skulltasten jälkeen. Planet High School on mukava levy, josta ei kuitenkaan ole suunnannäyttäjäksi tai edes sesonkisuosikiksi. Lindgren käyttää rajallisen temppuarsenaalinsa jo ennen kuin albumi ehtii puolivälinsä eikä sen jälkeen edes yritä irtautua uusille urille. Soundiltaan Planet High School on digitaalisen rapsakka. Raukeissa hiphop-tempoissa kulkevat rytmit säestävät The Fieldin tyylisistä lyhyistä sampleluupeista ja kevysti jazzahtavista bassokuviosta koostuvia biisiaihioita, jotka kumartavat milloin chillwaven tai -outin (Palace Chalice, Baba), milloin Human After Allin aikaisen Daft Punkin (Cash for Gold), milloin Ninja Tunen leukapartaelectronican (Hand on the Scantron) suuntaan. Lähimmäs maalia Lindgren osuu näppärään arpeggiomelodiaan perustuvalla Ruin Everythingillä, joka on kuin digipilveä pössyttelisi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Phenomenal Handclap Band – Form & Control

Tummy Touch

44 Newyorkilaisen Phenomenal Handclap Bandin toinen albumi tuoksahtaa ikävällä tavalla musiikkiopistolta. Kahdeksanhenkinen yhtye yhdistelee rohkeasti musiikkityylejä 2000-luvun elektrosta ja indiepopista Uriah Heep -tyyliseen jytään ja Woodstock-psykedeliaan, mutta kuulostaa kaikessa seikkailumielisyydessäänkin kovin ontolta ja elottomatta. Bändin johtohahmot Daniel Collás ja Sean Marquand käyttävät taiteilijanimiä ”The Witch Doctor” ja ”The Medicine Man”, mutta aspiriinia tujumpaa rohtoa kaksikon on vaikea kuvitella potilailleen määräävän. Paljonpuhuvan intohimottomasti nimetty Form & Control alkaa ja loppuu hyvin: Following on melankolisuudessaan viehättävä diskoilu, The Attempt puolestaan Tennisin ja Camera Obscuran oloinen kelpo tweepop. Mitään muuta ikimuistoista albumi ei kuitenkaan tarjoa. Väkinäisimmillään Phenomenal Handclap Bandin on Mirrorsin, Afterglow’n ja Form & Controlin tyyppisissä kappaleissa, joiden laimennettu hardrockpsykedelia on sisäistämättömyydessään niin musiikkiluokan bändikerhoa kuin vain olla ja voi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Tennis – Young and Old

Fat Possum

67 Tennistä on vaikea saada kiinni kauneusvirheistä. Aviopari Alaina Mooren ja Patrick Rileyn ympärille rakentuva yhtye ohjastaa nostalgista makuuhuoneindietään tyylitietoisesti ja huolitellusti. Rileyn kitarointi on tehokasta ja pienimuotoista, koskettimet piirtelevät sävykkään naivistisia taustakuvioita ja Mooren kohtalokas laulu viettelee vältellen. The Black Keysin Patrick Carney on tehnyt tuottajan roolissa parhaansa saadakseen kaikki koukut ja yksityiskohdat erottumaan kertakuulemalla. Yhtye täräyttääkin kenttään muutaman ässän. Etenkin pakahduttavasti soulahtava Petition voittaa välittömästi puolelleen. Kolikon kääntöpuolella vaanii kuitenkin puuduttava yksitotisuus, joka kavaltaa yhtyeen tahtovan kuulostaa kekseliäämmältä ja syvällisemmältä kuin mitä se todellisuudessa on. Näinä aikoina, jolloin tyylistään tietoiset baarit ja kahvilat ovat jo valmiiksi täynnä nokkelasti kierrätettyä twee-popia, jää Tennis auttamatta parempiensa taakse. Vaikka yhtye vetää monista oikeista naruista, jää sen musiikki sittenkin työnäytteeksi sen sijaan että todella tavoittaisi tunteiden kolhimat ja repimät sydämet. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Tindersticks – The Something Rain

City Slang

72 Tindersticks on 20-vuotisella taipaleellaan patinoitunut siihen tympeän ruskeaan messingin sävyyn, jota on myöhäistä yrittää alkaa kiillottaa. Eivätkä fanit muuta toivokaan. He haluavat vaihtoehtorockinsa hiljaisissa väreissä, humidorinlämpöisenä, tunkkaisena kuin vanha tupakkatakki ja turvallisesti tammitynnyrissä mököttäneenä. Jos Something Rain tuo jotain uutta repertuaariin, on se bändisoiton jääminen yhä yhdentekevämmäksi Stuart Staplesin novellimaisten tekstien taustalla (avausraita Chocolate onnistuu melkein koskettamaan). Välillä olen kuulevinani instrumenttipuolella pelkkiä Hammond-uruista muistuttavia rytmiasetuksia; tunnelma on kohteliaan svengaava, lähes loungemainen. Sopisi obskyyrin viinakkeen kyytipojaksi Tradekan ketjuravintolaan. The Something Rain on liioitellun dekadentti asetelmamaalaus, jossa jokainen memento mori -aihe on ihailtavan huolellisesti sommiteltu paikalleen. Se edustaa rutinoitunutta, mutta samalla tylsää korkeakulinarismia. Täydellinen soundtrack sille kontemplatiivisemmalle ravintolaillalle, joka venyy ja venyy hieman liian kosteaksi käyden. Kuppilafilosofien syvällisistä keskusteluista huolimatta rusinalikööripulloa ei keksitä uudelleen. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

“Bussikuski” on Regan John Farquhar, 33-vuotias losangelesilainen räppäri, joka on kiinnitetty paremmin punkrockista tunnetulle Epitaph-levy-yhtiölle. Artistin kymmenes studioalbumi Beaus$Eros julkaistaan 16. tammikuuta. Levyltä löytyvän Kiss Me Back to Life -kappaleen näyttävän videon on ohjannut Chris Coats.

Video ei ole enää saatavilla

Grimes – Oblivion

Claire ”Grimes” Boucher on puolestaan 23-vuotias montrealilainen elektromuusikko, joka on herättänyt innostunutta kuplintaa pienjulkaisullaan ja kesällä d’Eonin kanssa julkaisemallaan Darkbloom-splitti-ep:llä. Oblivion on ep:näkin julkaistu lohkaisu artistin tammikuun lopussa julkaistavalta Visions-albumilta, joka herättänee ainakin Zola Jesusin ja Bat for Lashesin fanien kiinnostuksen.

Video ei ole enää saatavilla

Diagrams – Tall Buildings

Diagrams on folktronicayhtye Tunngissa vaikuttaneen Sam Gendersin uusi projekti. Full Time Hobbyn (Timber Timbre, School of Seven Bells) kiinnittämä yhtye julkaisee tammikuun puolivälissä esikoisalbuminsa Black Light. Levyltä poimitun Tall Buildings -kappaleen videon on ohjannut lontoolaisduo Mathy & Fran.

Video ei ole enää saatavilla

Herra Ylppö ja Ihmiset – Mies murtuu

Maj Karma -keulakuvan ”realityrockyhtye” julkaisee 18. tammikuuta jo kolmannen albuminsa, jolla Ihmisten joukkoon liittyy Stonesta ja SubUrban Tribestä tuttu Janne Joutsenniemi. Ylpön mukaan Mies ja nainen on hänen uransa ensimmäinen teemalevy – miehestä ja naisesta, luonnollisesti. Mies murtuu -kappaleen videon on ohjannut Itkevä tyttö -yhtyeen Lauri-Matti Parppei.

Video ei ole enää saatavilla

Enter Shikari – Sssnakepit

Nu-rave meni jo, mutta Enter Shikari porskuttaa. Tammikuussa bändi julkaisee A Flash Flood of Colourin, ensimmäisen albuminsa kolmeen vuoteen. Tällä kertaa yhtyeen lupaillaan hyödyntävän post-hardcoressaan vielä entistäkin monipuolisemmin elektronisen musiikin hektisempiä alalajeja. Esimerkkinä levyn ensisingle Sssnakepit, jonka videon on ohjannut Alex Harman.

Video ei ole enää saatavilla

Me olemme Attack Attack! Älä sekoita meitä yhtyeeseen Attack! Attack!

Jenkkiläisistä ja saksalaisista modernin metallin yhtyeistä koostuva The Mosh Lives -kiertue rantautuu Tavastialle toukokuun puolivälissä. Lavalla esiintyy jos jonkin sortin core-loppuisten musatyylien edustajia. Tunnetko muun muassa nämä coret?

1. Deathcore

Joku vanhemman liiton hevimies voisi jopa kutsua tätä musiikkityyliä ihan perinteisesti death metaliksi. Corea muuten teknisestä, nopeatempoisesta ja koukeroisesta deathista tekevätkin soittajiensa ei-niin-metalliset habitukset sekä hardcorea henkivät keskitempoiset sovitusratkaisut. Laulutyyli kumpuaa viemäreiden syvimmistä tervahaudoista, ja soundien bassovoittoisuus kuuluu asiaan. Tavastian-vieraista Emmure ja War from a Harlots Mouth lienevät lähimpinä deathcorea, jonka trendikkäin edustaja lienee Englannin Sheffieldistä ponnistava Bring Me The Horizon.

Video ei ole enää saatavilla

Bring Me the Horizon: Pray for Plagues

Video ei ole enää saatavilla

Emmure: Solar Flare Homicide

2. Crabcore

Tämä uudehko musiikkityyli, kotimaisittain ”rapukore”, on saanut nimensä soittajien rapujen liikehdintää imitoivista liikkeistä, joita on eritelty olevan toista kymmentä. Itse musiikki on usein yhdistelmä metallisia breakdowneja, örinää, discobiittejä, punk-komppeja ja autotune-efektoitua laulua. Kansainvälisellä tasolla tyylisuuntaa edustaa tyypillisimmillään jenkkiläinen Attack Attack!, jota ei pidä sekoittaman walesilaiseen Attack! Attack! -rockyhtyeeseen. Attack Attack! itse muuten kutsuu musiikkiaan dub coreksi. Genren kotimainen edustaja on vaasalais-jyväskyläläinen One Morning Left, jonka vokalisti on nähty useasti hölkkäämässä livetilanteissa. Tämä paikoillaan juoksu tunnustetaan yleisesti kuuluvaksi crabcore-liikkeiden kirjoon. Huomio: Älä sekoita crabcorea painonnostoheviin (esim. Steel Panther, Teräsbetoni), jonka tahdissa kelpaa vain puntata.

Video ei ole enää saatavilla

Attack Attack!: Stick Stickly

Tässä One Morning Leftin tuoreessa videossa on perinteistä vähemmän rapuliikkeitä, mutta mukana on yksi kaikkein legendaarisimmista: Talladega Bench Press. Siinä kaikki kitaristit (mukaan lukien basisti) vievät kitaransa päänsä taakse ja eteen yhtäaikaisesti. Liike vilahtaa kohdassa 2:07 – ole tarkkana!

Video ei ole enää saatavilla

One Morning Left: !liaF cipE

3. Mathcore tai animalcore

Estetiikaltaan läheistä sukua crabcorelle, mutta musiikkityyleissä on viljalti eroa. Alaskan Iwrestledabearonce ja kotimaiselle Spinefarm Recordsille kiinnitetty kanadalainen Protest the Hero edustanevat ”eläinkorea”, jälkimmäiset jopa pukeutuivat musavideollaan apinoiksi. Musiikille ovat tyypillisiä vaikeat ja usein vaihtuvat tahtilajit, ultranopeat blastbeat-pyrähdykset, mielettömän kimurantit kitarakuviot, kireäksi venyvä laulanta ja taidetta lähentelevät kappalerakenteet. Tunnetaan myös kansainvälisemmällä ja tunnustetummalla mathcoren nimellä. Mainittakoon vielä, että animalcorea googlettamalla tulokseksi saat lähinnä eläinpornosivuja. (Älä siis yritä sitä töissä!)

Video ei ole enää saatavilla

Protest the Hero: Heretics and Killers

Video ei ole enää saatavilla

Iwrestledabearonce: Tastes Like Kevin Bacon

4. Nintendocore

Yhdistelmä modernia rock- ja metallimusiikkia ja kahdeksanbittisten pelikoneiden soundimaailmaa. Genren pioneerina voidaan pitää viisi studioalbumia julkaissutta Horse the Band -yhtyettä, jolta myös termi nintendocore on peräisin. Genrensä tämän hetken kuumin mutta ei tyylipuhtain edustaja on eittämättä isobritannialainen Enter Shikari, joka on päässyt musiikihybridillään pitkälle: kotimaassaan Shikarit esiintyvät loppuunmyydyille saleille, ja bändi on kiertänyt maailmaa muun muassa The Prodigyn lämmittelijänä.

Video ei ole enää saatavilla

Horse the Band: A Million Exploding Suns

Video ei ole enää saatavilla

Enter Shikari: Sorry You’re Not a Winner

Tausta: lähtökohtina metalcore ja post-hardcore

Metalcoreksi alettiin noin 1990-luvun puolivälissä kutsua yhtyeitä, jotka yhdistivät hardcore-punkin raakuuden ja asenteen usein keskitempoisiin ja näin yleisöjään moshpiteihin ja slamdanceen kutsuneisiin metalliriffeihin, breakdowneihin sekä korkeatasoiseen soittotaitoon. Tällaisia varhaisia genren edustajia olivat muun muassa Suicidal Tendencies, Earth Crisis ja Agnostic Front.

Vuosituhannen vaihdetta kohti mukaan liittyi Biohazardin, Hatebreedin ja Pro-Painin kaltaisia selkeitä hc-bändejä, joilla oli kuitenkin soitossaan metallinen ote. 2000-luvun alussa Killswitch Engagen, All That Remainsin ja God Forbidin kaltaiset jenkkibändit lisäsivät metalcore-ilmaisuunsa melodisia laululinjoja, hitusen ruotsalaisia death metal -riffejä sekä ripauksen rockasennetta, ja genre oli valmis kaupalliseen läpimurtoon.

Osaltaan metalcore voidaan lukea myös luontaiseksi punkista lähtöisin olevaksi jatkumoksi, jossa punkimpaa ilmaisua metallisen kustannuksella suosivia bändejä voidaan kutsua post-hardcoreksi. Skenen tunnetuimpia bändejä ovat muun muassa jo hajonneet At the Drive-in, Glassjaw ja Refused. Tietenkin viiva post-hardcoren ja metalcoren välillä on veteen piirretty, ja molemmat tyylilajit kehittyivät suurin piirtein samana aikakautena ja toisiinsa kiinnittyen.

Myös monilla kaupallista menestystä 1990-luvulla niittäneillä mainstream-yhteillä on ollut vaikutuksensa metalcoren ja post-hardcoren kehittymiseen. Esimerkiksi Panteran riffit ovat hyvin lähellä klassisia breakdowneja, Faith No Moren laululinjat kaikuvat niin post-hardcore- kuin metalcore-bändienkin tuotannossa ja Helmetin ilmaisussa kolisevat post-hardcorelle tyypilliset kitarasoundit.

The Mosh Lives -kiertue: Emmure (US), Iwrestledabearonce (US), War from a Harlots Mouth (DE), Winds of Plague (US) ja We Set the Sun (DE) Helsingin Tavastia-klubilla tiistaina 17.5. Showtime kello 20.