Luke Steele tuli 2000-luvun alussa tutuksi The Sleepy Jackson -yhtyeen keulakuvana.

Australian juustomaakarit palaavat meijerille viiden vuoden levytystauolta.

Empire Of The Sunin – eli Luke Steelen ja Nick Littlemoren – ensilevystä on tosiaan vierähtänyt lähemmäs viisi vuotta. Projekti olisi tuolloin voinut jäädä hörhöindien ja ”vakavan” popmusan parista tunnettujen muusikkojen camp-hassutteluksi, ellei australialaisilla olisi ollut taskussaan paria todellista ässähittiä. We Are The People ja vuosituhannen nerokkaimpiin hömppäpoppiksiin lukeutuva Walking On A Dream tavoittivat paljon laajemman yleisön kuin herrojen aiemmat tekemiset The Sleepy Jacksonin ja Pnaun nimissä.

Noiden singlejen menestys perustui uskallukseen käsitellä hyvää melodiaa härskillä otteella. Vieläkin ihastuttaa, miten Walking On A Dream hankkiutuu A-osastaan eroon parissakymmenessä sekunnissa, jotta huippukertosäkeen pariin päästäisiin mahdollisimman äkkiä. Toisaalta Empire Of The Sunin juustoiset kasarielkeet ja surrealistis-teatraalinen julkisivu tuntuivat tuolloisessa popilmastossa kysymyksiä herättävän anakronistisilta. Duo myi janoiselle kansalle drinkkejä, joita moni muu ei silloin tarjonnut.

No, samoihin aikoihin Walking On A Dream -albumin kanssa ilmestyi myös erään Lady Gagan The Fame -debyytti. Hyvässä ja pahassa listapopin maailma kuulostaa sen ja monien perässä tulleiden jäljiltä nyt varsin toisenlaiselta. Huolettoman aurinkoista tamppausta ja 80- ja 90-lukujen listapopista pöllittyjä melodiakulkuja kuulee nyt joka diskossa. Asia erikseen, onko kovinkaan suuri osa tästä musiikista kovinkaan hyvin tehtyä.

Steele ja Littlemore ovat ilmeisesti käyttäneet välivuodet lähinnä päämäärättömään sekoiluun. Wikipedia tietää kertoa jälkimmäisen muun muassa kadonneen useiksi kuukausiksi kertomatta duokumppanille olinpaikkaansa. Popyhteisö tuskin on odottanut henkeään pidättäen Sleepy Jacksonin yhä asialistalla olevaa paluuta, mutta eiköhän Empire Of The Sunkin ole ehtinyt useimmilta unohtua. Tässä he nyt kuitenkin taas ovat, ja haasteena on pärjätä bisneksen menestyvimpien tuotantotalojen liukuhihnahittejä vastaan. Yllätyksen suomaa etua ei enää ole.

Mitään yllättävää Ice On The Dunessa ei tosiaan olekaan. Överi kuvakieli on entisellään; levynkansi tuo mieleen new age -henkisen avaruusoopperan, jos sellaisia joskus on tehty. Musiikin muotokieli taas kuulostaa siltä, että viimekertaista kasaripumppausta on päivitetty retroilevalla filtteridiskolla, soulahtavalla housella ja Amerikan autotune-tähtien taustalla käytettävällä jumputuksella. Kaikua on enemmän kuin tarpeeksi. Steelen hieman nuhainen huokailu viehättää edelleen ja tuo raskaasti käsiteltynäkin touhuun aavistuksen sympaattista muistumaa aidolta 1980-luvulta, jolloin kaikkea ei vielä voinut viilata kuntoon tietokoneohjelman avulla.

Vaan onko ässäbiisejä? No, ensikuuntelulla levy tempaa vaivatta mukaansa. Heti introa seuraavaan DNA:han on saatu mielialan korkealle vetävää nostetta. Alive-single yrittää tehdä walkingonadreamit eikä siinä tietenkään onnistu, mutta ei se huonokaan biisi ole. Jossain vaiheessa samasta muotista valetut kappaleet alkavat sekoittua toisiinsa, mutta sitten, levyn puolivälissä, kuulijaa herätellään hitaamman, 1980-lukulaista katupölyä ja alkuillan melankoliaa tihkuvan I’ll Be Aroundin ja astetta uskottavamman klubikilleri Old Flavoursin myötä. Näiden jälkeen palataan normaalimenoon, mutta tarjolla on vielä kuitenkin pari levyn tehokkaimpiin kuuluvaa poppista, Celebrate ja Disarm.

Tosiasia kuitenkin on, että Ice On The Dune paljastaa korttinsa sillä yhdellä kuuntelulla, eikä se enää viidettä kertaa pyöriessään jaksa pelastaa paskaa päivää tai pakottaa kuulijaa jääkaapille valkkaripullon äärelle. Jatkotutustumisen myötä se alkaa kuulostaa käyttötarvemusiikilta, jota kyllä kannattaa luukuttaa rantsussa pikkukajareista tai puistoetkoilun taustalla. Syksyyn mennessä sen on unohtanut.

Tällaista levyä pisteyttäessään kriitikko on ikuisuuskysymyksen äärellä: musiikkia pitäisi arvostella sen itselleen asettamien tavoitteiden täyttymisen valossa. Tässä mielessä Ice On The Dune ei ole epäonnistuminen, mutta ei se lähelläkään täydellistä onnistumistakaan ole. Onhan viime kuukausien aikana ollut mahdollista käyttää suunnilleen samoihin tarkoituksiin vaikkapa Daft Punkin uutta musiikkia. Se vaan ei tyhjenny yhtä nopeasti tai rajaa käyttötarkoitustaan yhteen mielentilaan.

72 Hyvä, mutta turhan yksipuinen ja viihdyttävyydessäänkin ilmeisiä ratkaisuja hyödyntävä tämän aikakauden poplevy.

Video ei ole enää saatavilla