Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 113 Peaking Lights – All the Sun Shines

Kolmenkymmenen asteen helteet ja väkivaltainen auringonpaiste olivat viime kesänä lähinnä uuvuttavia, mutta onneksi nestehukkaa saattoi paeta isojen huivien, aurinkolasien ja Peaking Lightsin suojaan. Wisconsinilaisyhtyeen anesteettinen dubpsykedelia muuttuu helposti kieppuvaksi taustatapetiksi, mutta siihen on helppo upota myös hyytävän talven kolottaessa luita. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 112 Wire – Red Barked Trees

Taidepunkin suurmestarit yllättivät viime vuoden alussa julkaisemalla yhden uransa parhaista albumeista. Tapojensa mukaisesti Wire teki levyn päättäneellä melkein-nimikappaleella hypyn tuntemattomaan. Kolmijakoinen, akustisten kitaroiden dominoima laulu on elegia tuhoutuvalle luonnolle, eikä sen viattomalle herkkyydelle löydy verrokkia konkariyhtyeen tuotannosta. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 111 Beastie Boys – Too Many Rappers

Beastie Boys palasi tänä vuonna hurjan kovalla uutuuslevyllä. Sen ehdoton kohokohta on jo parisen vuotta sitten nettiin vuotanut Too Many Rappers. Levyllä vieraileva Nas ei heitä kaikkein ikimuistoisinta läppää mutta se ei haittaa, kun riimejä putoilee neljän räppärin toimesta puolelta ja toiselta. On and on ’til the crack of dawn, until the year 3000 and beyond! (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 110 Noel Gallagher’s High Flying Birds – AKA… What a Life!

”I’m gonna take that tiger outside for a ride.” Hieno lause vanhemman Gallagherin kryptisessä lyyrisessä virrassa. Siinä tiivistyy kaikki se keski-ikäisen haikailu villin Hacienda-nuoruuden perään, uhmaileva aikomus palata siihen vielä yhdeksi illaksi, mistä tässä samaan aikaan ylevässä ja tanssittavassa instant-klassikossa on kyse. On eletty, ja millainen elämä! (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 109 Gil Scott-Heron vs. Jamie XX – NY Is Killing Me

Hyvä kuolema on vaikea kuvitella. Meillä kaikilla on liioiteltu kuva omasta sankarillisesta potentiaalistamme Kuoleman edessä. Tai jos ei muuta, niin toiveita. Hyvä kuolema voisi kuulostaa tältä. Tai edes ne rauhan hetket, jotka sitä edeltävät. Ehkä se eksistentialistinen kauhu saisi raivattua itselleen tilaa viimeisellä ikuisuuden kestävällä nanosekunnilla. Ehkä. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 108 Lassi Valtonen – Kerran ollaan nuoria

Lassi Valtonen on erikoishahmo. Hänen käytöksensä vaikuttaa töykeältä ja lavalla Lassi ei osaa olla luontevasti sitten millään. Mutta kun tämä puustapudonnut nuori mies laulaa, voi perkele miten komeasti hän sen tekee! Ja kun Poutahaukoista tunnettu Marko Haavisto lahjoitti Lassin levylle juuri hänen suuhunsa sopivan huippukappaleen, ei mikään voi mennä pieleen. (Tomi Palsa)

Lassi Valtonen – puusta pudonnut.

Kuuntele Kerran ollaan nuoria Spotifyn kautta tästä.

# 107 Maria Minerva – 10 Little Rock Chix Listening to Neu!

Villein ja viilein noise/electrosonicyouth/anti-disco chic(k) tulee juuri nyt Virosta. Maria Minerva on kuin syväjäähauteestaan sulatettu Malaria! Mustahuulisen, totisen ja paskanharmaan DDR:n sijaan Minervan musiikissa kaikuu pankkiirien raiskaama, kiiltävä ja ränsistynyt, aamuviideltä korkkareissa nilkat mutkalla hoipertava Tallinna. Pian kaikki kuulostaa tältä. (Tapio Reinekoski)

Maria Mineva julkaisi viime vuoden aikana peräti kaksi albumi ja kaksi ep-levyä.

Kuuntele 10 Little Rock Chix Listening to Neu! Spotifyn kautta tästä.

# 106 Bright Eyes – Jejune Stars

The People’s Keyn jokaisessa kappaleessa piilee viisautta. Ei yksittäisiä nokkelia ajatuksia vaan täysivaltaista viisautta. Jejune Stars on selviytymistarina pienoiskoossa olematta tuomitseva, lässyttävä tai kiusallinen. Ennen kaikkea laulu on lohdullinen ja voimakas. Vaikuttaa kieltämättä lässyltä, mutta kuuntele biisi itse, jos epäilyttää. Kuuntele ja viisastu. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 105 Veronica Falls – Bad Feeling

Veronica Fallsin debyytti on vuoden indiepop-levy niille, jotka haluavat nauttia elämänsä ja musiikkinsa ylidramaattisena syöksykierteestä toiseen johtavien kohtausten sarjana. Kitarat helisevät C86-filterin läpi suodatettuja mollisointuja, joiden tahtiin voi silti tanssia pallomekko liehuen. Niin autenttista ja söpöä angstia, ettei siitä voi olla hullaantumatta! (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 104 Burial – Street Halo

Samannimisen ep:n avaava Street Halo kummittelee kuin viimeinen muistikuva eilisyön klubista. Krapulaverhon takainen tasainen jyske sekoittuu päänsärkyyn. Epäinhimilliseksi efektoitu dubstepbotin ääni ei tyynnytä, pelottelee vain. Kun musiikki vähitellen kaikuu pois, huomaa seisovansakin sateessa, pimeässä ja tuntemattomalla kadulla. Kello on puoli kuusi aamulla. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 103 Future Islands – Close to None

Toissa vuonna Twin Shadow’n Forget-levyyn ihastuneet saattoivat vuonna 2011 lääkitä musiikillisia vieroitusoireitaan baltimorelaisen Future Islandsin On the Water -albumilla. Sen kirkkaimpana tähtenä kimaltelee Close to None, oivallisen jakomielinen popkappale, jonka alkupuolen vellovasta ambient-merestä nousee lopulta määrätietoisesti tamppaava indiediskohirviö. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 102 EMA – California

Vuoden erolevyistä itsensä pahimmalle vereslihalle raapi EMAn Past Life Martyred Saints. Sen houreinen kliimaksi California lievittää paniikkikohtausta kodeiiniövereillä, leikkaa kallon halki ja tökkii aivojen puhekeskusta haarukalla. Tiedottomuudessa välitetyt ärsykkeet pulppuavat vuoden intensiivisintä tajunnanvirtaa ja maanisimpia fraaseja kitaradronepedillä. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Erika M. Anderson – eläköön katharsis!

Erika M. Anderson loi itselleen uskottavan lauluntekijästatuksen eroamalla.

EMA tietää, mitä musisoivan taiteilijan on tehtävä, jos on paha olla.

Nimittäin levy. Lisää voitte kysyä vaikka Tori Amosilta, Mark Oliver Everettiltä tai PJ Harveylta.

Noisefolkbändi Gownsin solistin Erika M. Andersonin eli EMAn debyyttilevy Past Life Martyred Saints ammentaa samasta inspiraationlähteestä kuin legendaarisimmat pahanoloneepokset, kuten PJ Harveyn raadollinen Is This Desire? tai The Curen Pornography.

Harveyltä EMA lainaa anteeksipyytelemättömän asenteensa ja kylmänrauhallisen tavan tuoda esiin pahaa oloa. The Curelta on otettu veresliha.

Past Life Martyred Saintsin soinnillinen perusrunko pohjaa vaihtelevasti säestettyyn säröusvaan. Keskimäärin se muistuttaa Joensuu 1685:n rauhallisempia biisejä, joissa pulssi on hukutettu tasaisen ääniverhon taa. Rummut ja industrial-tyyppiset kompit jyskyttävät, jos on tarvis.

EMA ei päästä kuulijaa helpolla. Se ei ole kuitenkaan mitään verrattuna siihen, millaiseen rääkkiin hän laittaa itsensä.

Seitsemän minuutin säröeepokseksi alkudronestaan kehittyvän avausbiisin Grey Shipin lähes sortuvalla äänellä lauletut päätössäkeet kiteyttävät koko levyllä vallitsevan mielenalan. Taustalla riipii Warren Ellisistä ja Godspeed You! Black Emperorista muistuttava viulu.

”I hear a choir, I hear a symphony /
Great grandmother lived on the prairie /
Nothin’ and nothin’ and nothin’ and nothin’ /
I got the same feelin’ inside of me”

Levyn edetessä jokainen pala on selvästi liitettävissä Andersonin ja hänen entisen bändikaverinsa Ezra Buchlan eroon. Tätä klassikkoteemaa Past Life Martyred Saints käsittelee harvinaisen kauniisti ja intiimisti.

Vaikka albumi toimii kokonaisuudessaan sekä melodisesti että tuotannollisesti askeettisista säröfolk-lähtökohdista, se ei silti toista itseään tyylillisesti.

Isoin syy tähän on, että Andersonin ääni leijuu aivan lofi-kaiutetun tuotannon pinnassa. Se saa hänet kuulostamaan siltä, kuin hän repisi sielunsa vereslihalle aivan kuulijan korvan juuressa. Jokainen kappale elää ja kuolee vain solistinsa kautta – ja EMA tekee albumin aikana molempia.

Ilmiö korostuu vielä, kun Anderson laulaa a cappellana, kuten lohdunrippeitä esittelevän Anteroomin loppuhuipennuksessa:

”If this time through /
We don’t get it right /
I’ll come back to you /
In another life”

Sitaatti kiteyttää levyn eroahdistuksen. Anderson kuiskauksesta lähes huutoon paisuva lauluskaala saa tekstien jokaisen tavun tuntumaan merkitykselliseltä. Vaikkei ymmärtäisi kieltä, pystyisi silti kuulemaan, että kappaleita esittävä nainen on ajettu aivan äärirajoille, matkalle kohti pohjaa.

Raskaimmalla angstilatauksella on täytetty Marked, johon urut tuovat jopa virsimäistä tunnelmaa. Kappaleen avainfraasi lukeutuu niihin poikkeuksellisiin hetkiin, kun artistin tunnelataus on onnistuttu kaappaamaan sataprosenttisesti nauhalle:

”I wish that every time he touched me left a mark”

Levyn tuskaisuus korostuu, kun vallitseva tunnetila saattaa muuttua hetkessä ranteidenviiltelystä diapam-huuruisen tyyneksi ja eteeriseksi. Rauhoittavien käytön Anderson myöntääkin samaisen Marked-biisin loppuosassa, jossa hän anelee trepanaatiota poistaakseen Buchlan aivoistaan Eternal Sunshine of the Spotless Mind -tyyliin.

”I wish I had another hole to /
Get it out (trepanation)”

”These drugs they are making /
Me so sad /
I can’t stop taking them /
This night it is making me so sad”

Vaikka kukaan ei ole missään vaiheessa puhunut teemalevystä, Past Life Martyred Saints muodostaa selvän draamankaaren. Välissä hämmentää vain upean Californian uhoava ja hallusinoiva tajunnanvirta, josta saa nostettua vain yksittäisiä lauseita tarinalinjan osaksi. Tai sitten Anderson vain on nollannut eroaan vetämällä päänsä täyteen aivan kaikkia mahdollisia päihdyttäviä aineita.

Kaiken tuskan jälkeen on helpottavaa, että Past Life Martyred Saintsin loppu on onnellinen ja eheyttävä. Suuremmaksi ja suuremmaksi kasvavassa Red Star -päätösbiisissä Anderson pukee sanoiksi sen, miltä tuntuu päästä yli jostakusta.

”But I’m sick of waiting /
Round this birdhouse /
For enough flesh wounds to /
Make a kill /
I know nothing lasts forever /
And if you won’t love me /
Someone will”

Lisää voittekin sitten katsoa Runousopin kohdasta katharsis.

84 Puolestani kaikki maailman lahjakkaat muusikot saisivat käydä läpi raskaita eroja, jos se synnyttäisi lisää näin raastavia albumeita.

Video ei ole enää saatavilla