Double Denim

60 Amateur Bestin debyyttialbumi No Thrills julkaistiin jo helmikuussa, joten tämä arvio on nätisti ilmaistuna hiukan myöhässä. Nimen takana musisoiva Joe Flory saapuu yhtyeineen ensi viikolla Suomeen Washed Outin lämmittelijänä, joten levyn arvioiminen on kuitenkin perusteltua. Aiemmin nimellä Primary 1 levyttänyt Flory on tehnyt albumillisen poplauluja omasta näkemyksestään tinkimättä. Miehen David Bowiesta muistuttavan laulun taustalla soi ennakkoluulottomasti sovitettua musiikkia. Flory on pelottomasti yhdistellyt kokeellisempaa sointia perinteisiin popkappaleisiin. Levyn ongelma on kuitenkin se, että vaikka Flory vakuuttaa osaamisellaan, ei hän pääse kuulijan ihon alle. No Thrills on virkistävän kuuloinen levy. Siltikään se ei – laiskasti levyn nimellä vitsaillakseni – värähdytä. (Vilho Pirttijärvi)

Video ei ole enää saatavilla

Willis Earl Beal – Nobody Knows

XL Recordings

73 Willis Earl Bealin toinen albumi on niin hip, että sattuu. Kiertolaiselämääkin maistanut 29-vuotias chicagolainen kiskoo soul-, blues- ja gospel-laulelmansa juurineen päivineen perinnemusiikin pellosta ja vie ne urbaaniin ympäristöön, keskelle tyhjien teollisuushallien kuminaa ja yöllisten valomainosten sähköistä huminaa. Ei ole yllätys, että neljää levyn kappaleista on ollut tekemässä Rodaidh McDonald, joka on XL Recordings -kollegansa Richard Russellin kanssa antanut samanlaisen avant-roots-käsittelyn muun muassa King Krulelle ja edesmenneelle Gil Scott-Heronille. Jousien säestämä a cappella -esitys Wavering Lines käynnistää levyn sielukkaasti, mutta lupaa liikoja. Beal on karismaattinen tulkitsija, muttei vielä ensiluokkainen lauluntekijä; moni levyn kappaleista jää hieman teennäiseksi ääriviileässä tyylittelyssään. Portisheadmaista uhkaavuutta huokuva Ain’t Got No Love tuo levylle kuitenkin kaivattua fyysisyyttä, ja The Flow vetoaa varmasti niihin, jotka kaipaisivat R&B-tuottaja The Weekndin musiikilta edes jonkinasteista rosoisuutta. Bealin ja Cat Powerin duetoima retrosoul-pala Coming Through jää hittihakuna hieman puolivillaiseksi, mutta varsin selvästi plussan puolelle kokonaisuus silti nousee. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Elvis Costello and The Roots – Wise Up Ghost

Blue Note

74 Palvottujen musiikkiheerosten yhteistyöprojektit eivät aina edusta tekijöidensä lahjakkuuden täydellistä yhteensulautumista, vaan joskus homma voi mennä niin sanotusti ”luluiksi”. Vaikka sekä Elvis Costello että The Roots ovat kummatkin onnistuneet yhteistyössä muiden artistien kanssa, heidän yhteislevynsä kuulosti paperilla hieman hermostuttavalta. Kylmä hiki nousi otsalle… E-ei kai Elvis Costello aikonut räpätä? Pelko pois. Hiphopin sijaan Costello ja The Roots ovat löytäneet yhteisen sävelen hitaasti kytevästä soulista, jossa kuuluvat etenkin Curtis Mayfieldin ja Isaac Hayesin 1960–1970-lukujen taitteen levytykset. Tummasävyinen, jopa apokalyptinen Wise Up Ghost groovailee maukkaasti ja hyödyntää oivasti tekijöidensä vahvuuksia. Kappaleiden hienoinen yksipuolisuus ja tarttuvien kertosäkeiden vähyys tosin vaativat hieman sulattelua. Lopulta syventymisen palkitseva Wise Up Ghost osoittautuu kuitenkin varsin maukkaaksi Costellon ja The Rootsin musiikillisten persoonien hybridiksi. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

The Dead C – Armed Courage

Ba Da Bing!

77 Aina kun mietin Uutta-Seelantia, mietin The Chillsin Pink Frostia. Se on kappale, joka kuulostaa tarkalleen Uudelta-Seelannilta. Eli siltä, millaista on elää kylmällä, kostealla, hengityksen huurtavalla Kansainyhteisön natsisaarella, jota hallitsee Elisabet II, jossa on vasemmanpuoleinen liikenne, ja jonka ainoat vientituotteet ovat merino-villa ja kääpiöistä kertovat elokuvat. Koko maassa on ehkä kaksi hyvää rockbändiä, joten kun ne eivät esiinny, ei kenelläkään ole muuta tekemistä kuin kasvattaa lampaita tai filmailla kääpiöitä. Kerran eräs uusiseelantilainen lammas pakoili keritsemistä kuusi vuotta luolassa. Kun se saatiin kiinni, siitä tuli kansallissankari ja se vietiin parlamenttiin, missä se tapasi pääministeri Helen Clarkin. Lampaan kymmenettä syntymäpäivää vietettiin Dunedinin edustalla ajelehtineen jäävuoren päällä järjestetyssä juhlatilaisuudessa, jonka jälkeen sille tehtiin eutanasia. Uudesta-Seelannista tulee myös noiserocktrio Dead C. Dead C on vähän kuin tuo rohkea lammas. Se on perustettu 1986, mutta piilotellut luolissa vuosikymmeniä ajamatta partaansa, koska se voisi muuten menettää maagiset kääpiövoimansa. Onneksi bändillä on nykyään Myspace-sivu, jonka kautta he saavuttavat myös kansainvälistä mainetta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

John Frusciante – Outsides EP

Record Collection

68 Tunteet ottavat vallan, ja kokeilunhaluinen mieli janoaa uusia haasteita. John Frusciante kokeilee uudella julkaisullaan harmonian ja kappalerakenteiden rajoja, tai oikeastaan heittää ne romukoppaan. Kaksi kolmesta ep:n kappaleesta ovat abstrakteja kokeiluja, samaan henkeen Fruscianten edellisen albumin kanssa. Outsides on Fruscianten pyrkimys uudenlaiseen musiikilliseen ilmaisuun, musiikkiin joka ei nojaa minkäänlaisiin konventioihin. Samalla ep:n avausraita, Same, on kymmenen minuuttia kestävä kitarasoolo. Soolo on mitä mainioin, mutta kappaleena se tuntuu työntävän ep:n kaksi muuta kappaletta kielekkeeltä alas. Frusciante selventää motiivejaan pikkutarkasti sivuillaan, mutta määrätietoisuudesta huolimatta, musiikki Outsidesilla kuulostaa luonnosmaiselta. Jokaisella kappaleella on omat hienot hetket, joita haluaisi kuulla jalostettavan, mutta ne kiitävät ohi juuri kun niistä saa otteen. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Julia Holter – Loud City Song

Domino

86 Julia Holterin musiikista ei heti tule Los Angeles mieleen. Uudella albumillaan Loud City Songilla säveltäjättären kotikaupunki on miltei pääosassa. Loud City Song on Holterin kolmas albumi ja ensimmäinen, jonka hän on äänittänyt makuuhuoneensa ulkopuolella. Tämä on mainio juttu, sillä Holterin hento ääni ja ilmavat sävellykset saavat tällä kertaa lihaa luiden ympärille. Holterilla on kyky luoda ahdistuksesta ja kaaoksesta kauniita ja voimakkaita tunnelmapaloja, kuten voi kuulla mainiolla Horns Surrounding Mllä. In the Green Wild puolestaan muistuttaa soundeiltaan Arthur Russellin jousisävellyksiä. Vaikka Loud City Song ei ole varsinaisesti teemalevy, on se parhaimmillaan nautittuna yhtenä kokonaisuutena. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

MGMT – s/t

Columbia

64 MGMT:n kolmannelta albumilta on lohkaistu jo kolme singleä, mutta vain houkka odottaisi yhdenkään levyn kappaleista nousevan hitiksi. Esikoislevynsä Oracular Spectacularin makupaloilla (Time to Pretend, Kids, Electric Feel) vuonna 2007 kaikkia maailman tanssilattioita hallinnut amerikkalaisduo ei ilmeisesti enää halua – tai osaa – pelata pop-peliä. MGMT, joka joskus vaikutti olevan maailman paras popyhtye, on nykyään ”vain” kohtalaisen hyvä psykedeelinen rockyhtye. Mieleen tulee jonkinlainen lastentarhaversio The Flaming Lipsistä; levyllä on paljon hauskoja ja oivaltaviakin yksityiskohtia, mutta mitään suurta ideaa niiden taustalta ei tunnu löytyvän. Mystery Disease on hyvä esimerkki levyn vahvuuksista ja heikkouksista: ryskyvän rytmi ja kuulaat analogisyntetisaattorit säestävät kohtalokasta melodiaa, joka tekee välittömästi vaikutuksen, mutta reilun neljänkään minuutin aikana kappale ei onnistu etenemään mihinkään lupaavista alkuasetelmistaan. Liian usein MGMT tyytyykin kierrättämään kappaleissaan muutamaa, sinänsä ihan kiintoisaa elementtiä, ja oikeastaan vain Plenty of Girls in the Sean, levyn popeimman ja heikoimman kappaleen, loppupuoli on alkupuolta parempi. Suurin osa MGMT:n esikoislevyn räiskähtelevään tanssihurmokseen rakastunut ei löydä tältä levyltä mitään kuuntelemisen arvoista, mikä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö levyllä olisi ansionsa. Ne vain ovat vaatimattommat ja aivan toisaalla kuin kuusi vuotta sitten. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Quasi – Mole City

Kill Rock Stars

85 Kai joskus oli aika, kun Quasin musiikki vielä kuulosti innovatiiviselta. When the Going Gets Dark (2006) taisi olla viimeinen sellainen hetki. Silloin bändissä viehätti Janet Weissin indiebändikontekstissa raskas perkussiosoundi, joka ajoittain teki duosta kuin sisäsiistin ja söpömmän port-la-la-landilaiskilpailijan Lightning Boltille – yhtyeelle, jota ei voi ylittää, mutta jonka kohdalla jo pelkästä haastamisesta on annettava krediittiä. Lyömäsoittimia ei kohdella enää yhtä kaltoin Mole Cityn kappaleilla, joita hallitsee selkeämmin Sam Coonesin hitaanlaisesti särisevä, narkoottinen ja nuhjuinen kitara, sekä laulajan MTV-filtterin läpi suodatetut beat-monologit. Eli ovelasti tähän päivään päivitettyä lusmusoundia. Silti Mole City on läpeensä hauska levy. Yhdeksänkymmentälukulaisesti puustapudonnut, ehkä vain hetkellisesti nykyisen pummirokin aallolla ratsastava tekele, mutta he tietävät sen itsekin: Nostalgia Kills. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Trentemøller – Lost

In My Room

56 Unkle julkaisi esikoisalbuminsa Psyence Fictionin viisitoista vuotta sitten. Siitä lähtien vierailevilla supertähdillä ladattu, rockin suuntaan kumartava elektronisen musiikin albumi on tuntunut auttamattoman nuhjuiselta konseptilta. Anders Trentemøller ei tästä piittaa: tanskalaisen kolmannelle albumille antavat panoksensa niin Low’n, The Raveonettesin kuin Blonde Redheadin kaltaiset indie-veteraanit kuin tuoreemmat yrittäjät Lower Dens, The Drums ja Ghost Society. Vieraslista on tavallaan kiinnostava, mutta ennen kaikkea masentava: ei tarvitse kuin vilkaista sitä, niin tietää täsmälleen, miltä Lost kuulostaa. Radikaaleinkaan kriitikko ei voi välttyä turvautumasta vanhaan kunnon rosolli-metaforaan, niin arvattavalla tavalla sekalaisen sillisalaatin 39-vuotias möhistuottaja on kavereidensa kanssa kokannut. Low’n kanssa tehty The Dream kuulostaa tismalleen Low’lta, Blonde Redheadin Kazu Makinon laulama Come Undone puolestaan Blonde Redheadilta. Hieman jännitystä elämään saa arvailemalla, miltä varsin tuntemattoman Marie Fiskerin henkäilemä Candy Tongue kuulostaa. Se kuulostaa Goldfrappilta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Jerry Lee Lewisilla on yhä whole lotta shakin’ goin’ on. Ja kuumat paikat.

Kansallisen veteraanipäivän kunniaksi Nuorgam päätti muistaa rockin ja popin veteraaneja, jotka ovat näyttäneet pitkän tauon jälkeen tekemillään huippualbumeilla, että vanhakin voi vertyä.

Kukin talkoisiin osallistunut nuorgamilainen valitsi suosikkinsa omasta levyhyllystään täysin subjektiivisesti seuraavin kriteerein: artistilla tai bändillä tuli olla mittarissa vähintään muutaman vuosikymmenen mittainen ura ja edellisestä oikeasti laadukkaasta albumista piti olla kulunut toistakymmentä vuotta.

Jane Birkin – Fictions (2006)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Vuonna 1968 levytetystä Jane Birkin/Serge Gainsbourg -albumista ja sen avaavasta teeskenneltyjen orgasmien ikonista Je t’aime… moi non plus. Serge Suuren suurin ja kaunein rakastaja on tuntenut kaikki 17-vuotiaasta asti. Pop-, kulttuuri- ja muotikuningatar näytteli ja levytti silloin kun huvitti, ja Ranska himoitsi – perässään maailma.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Vuonna 2006 koitti Fictions: covereita Kate Bushilta, Tom Waitsilta ja Neil Youngilta sekä vain ja ainoastaan Birkinin esitettäväksi tarkoitettuja tilaustöitä muun muassa – voi kyllä – Beth Gibbonsilta, Rufus Wainwrightilta, The Divine Comedyn Neil Hannonilta ja The Magic Numbersilta. Siellä täällä soittaa Smith Johnny Marr.

Ohuella mutta kaikkiin hillityn sävyihin virheettömästi pukeutuvalla ja epäinhimillisesti ikääntyneellä äänellään ja olemuksellaan Birkin ottaa omakseen kaiken. Gibbonsin My Secretissa soi tekijänsä Portisheadista tuttu melodraama taltutettuna Birkinin sydänsuruiseen charmiin. Homessa Neil Hannonin ylimieliseen dekadenssiin suodattuu salamavalojen aiheuttama päänsärky ja hotellihuoneikävä. Magic Numbersin Steal Me a Dreamia haluaisi lohduttaa aamuun asti. Mansikka samppanjassa on kuitenkin Neil Youngin Harvest Moon. Jos Birkin ja yhtye eivät rakastaisi jokaista hellimäänsä sekuntia, versio olisi hävytön. (Tapio Reinekoski)

Kolme parasta kappaletta: Harvest Moon, My Secret, Alice

Video ei ole enää saatavilla

Lindsey Buckingham – Under the Skin (2006)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Ilman Lindsey Buckinghamin tuotantoa ja sovitusideoita Fleetwood Macin jenkkiversion popvaistot eivät ole olleet puoliakaan siitä, mitä ne olivat miehen ollessa bändissä 1975–87. Buckinghamin soolona alkunsa saanut Tango in the Night oli myös kaupallisesti bändin viimeinen iso albumi.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Buckinghamin sooloura on ollut kaupallisesti vaatimaton. Out of the Cradle (1992) oli kuin henkilökohtaisempi Tango in the Night, mutta levy-yhtiön panostuksesta (muun muassa neljä musiikkivideota) huolimatta täysi floppi.

Buckingham ei julkaissut soolona mitään 14 vuoteen, mutta perusti perheen ja palasi Fleetwood Maciin. Under the Skin on muuttuneen miehen tuotos. Tuntuu kuin Buckingham olisi hyväksynyt ”pelkän” kulttisuosionsa ja karistanut pahimmat demoninsa. Yli kymmenen vuoden aikavälillä äänitetyt kappaleet muodostavat tätä muutosta heijastavan akustisen kokonaisuuden, joka etenee Not Too Laten itseinhosta Flying Down Juniperin hyväksyntään. Esillä ovat vanhenemisen paremmat puolet, sillä Buckingham on muuten yhtä leikittelevä ja intohimoinen kuin ennenkin.

Älä unohda myöhempiä soololevyjä Gift of Screws ja Seeds We Sow. Ne tuovat Under the Skinin formaattiin rokkia ja vähän enemmän outoilua. (Gaius Turunen)

Kolme parasta kappaletta: Show You How, Shut Us Down, Flying Down Juniper

Video ei ole enää saatavilla

Devo – Something for Everybody (2010)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Q: Are We Not Men? A: We Are Devo! (1978), Duty Now for the Future (1979) sekä Freedom of Choice (1980). Perinteisiä rokkisoittimia, syntikoita, futurista soundia ja omalaatuista huumoriaan yhdistelevä Devo-yhtye perustettiin jo vuonna 1972. Parhaiten heidät muistetaan hassuista hatuista. Hassujen hattujen lisäksi monet muistavat 1970-luvun lopulla ilmestyneet levyt, joilta löytyy monia ässävetoja kuten Whip It ja Mongoloid.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Bändin luuli jo vaipuneen ikitauolle albumien suhteen, koska vuoden 1990 Smooth Noodle Maps -levyn jälkeen uusia levyjä ei ilmestynyt 20 vuoteen. Vuonna 2010 ilmestyi kuitenkin Something for Everybody. Levy todistaa, että noiden hassujen hattujen alta löytyy vielä roppakaupalla ideoita hyviksi biiseiksi.

Levy ei ole mestariteos, sen varmaan kaikki myöntävät. Se on epätasainen ja siinä muutama yhdentekevä biisi. Silti se sisältää monta mainiota biisiä, jotka ovat saavat tanssijalan vipattamaan paremmin kuin suurin osa ylivakavista nykypoppareista. Soundit on päivitetty nykyaikaan, mutta jälki kuulostaa edelleen Devolta. Tykein biisi levyltä on ehdottomasti What We Do, jonka bassoriffissä on enemmän groovea kuin tusinassa hirviä. Humat Rocket ei jää kauaksi eikä levyn avausraita Fresh. Devon viimeisin levy todistaa sen, että myös vanha voi kuulostaa tuoreelta 2010-luvulla ja musiikki voi olla hauskaa ilman, että se vaikuttaa musiikin laatuun. Hienoa jälkeä, ja jos minulla olisi Devo-hattu, se nousisi nyt ilmaan. (Tero Uuttana)

Kolme parasta kappaletta: What We Do, Human Rocket, Fresh

Video ei ole enää saatavilla

Elvis Costello & Burt Bacharach – Painted from Memory (1998)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Burt Bacharach tuskin esittelyjä kaipaa. Legendaarisen laulunkirjoittajan sellaiset klassikkokappaleet, kuten The Look of Love, (They Long to Be) Close to You, What the World Needs Now Is Love, Raindrops Keep Falling on My Head ja lukemattomat muut, ovat osa popmusiikin ystävien yleissivistystä. Lähes yhtä legendaarinen Elvis Costello muistetaan erityisesti sellaisista uuden aallon klassikoista, kuten My Aim Is True, Armed Forces ja Get Happy!!.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: 1990-luvun Bacharach-renessanssin huipentumana vuonna 1998 julkaistu Painted from Memory on uljas ja hienostuneen melodinen levy, joka pursuilee surua, mustasukkaisuutta, pettymyksiä, yksinäisten öiden lohduttomuutta ja rakkautta, joka natisee eletyn elämän painolastin alla. Tällä juuri oikealla tavalla aikuisella levyllä Costello ja Bacharach täydentävät toisiaan upeasti – Costello tuo Bacharachin hienoihin melodioihin ja sovituksiin särmää, jota niissä ei aikaisemmin ole ollut. Parhaimmillaan tuloksena on kummankin uran hienointa musiikkia. Erityisesti alun perin Grace of My Heart -elokuvaan sävelletty ylvään surumielinen God Give Me Strength kuuluu kummankin osallisen hienoimpien luomusten joukkoon. (Kimmo Vanhatalo)

Kolme parasta kappaletta: God Give Me Strength, My Thief, The Sweetest Punch

http://www.dailymotion.com/video/x154so_burt-bacharach-elvis-costello-god-g_music?search_algo=1

Roky Erickson & Okkervil River – True Love Cast Out All Evil (2010)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: 13th Floor Elevatorsin psykedeliaklassikoista The Psychedelic Sounds of… ja Easter Everywhere sekä suoraviivaisempaa hard rock -otetta sekä kauhu- ja sci-fi-aiheisia sanoituksia sisältäneistä soololevyistä, kuten I Think of Demons ja The Evil One.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Vuonna 2010 julkaistu True Love Cast Out All Evil oli uskomaton paluu Ericksonilta, jonka monet olivat jo luokitelleet menetetyksi tapaukseksi. 1960-luvun lopulta asti mielenterveysongelmista kärsinyt Erickson oli harhaillut vuosikymmeniä eksyksissä harhojen ja paranoian kiusaamana. Silloin tällöin häneltä ilmestyi epämääräisiä levytyksiä, joista harvoista hän sai rojalteja lainkaan. 2000-luvun alussa Erickson kuitenkin aloitti hitaan paluunsa elävien kirjoihin ja musiikin pariin veljensä Sumner Ericksonin avustuksella. Uuden nousun kruunasi hieno Okkervil River -yhtyeen kanssa äänitetty True Love Cast Out All Evil, joka varmisti Ericksonin paikan rockhistoriassa – ei sekopäisenä LSD:n uhrina, vaan mestarillisena laulaja-laulunkirjoittajana. Se on juureva, kaunis ja seesteinen levy, jonka tekijä on selvästi reissussa rähjääntynyt ja käynyt pelottavan lähellä kadotusta. Albumilta kuulee surun ja katumuksen, mutta myös selviytyjän voitokkaan riemun. (Kimmo Vanhatalo)

Kolme parasta kappaletta: Goodbye Sweet Dreams, True Love Cast Out All Evil, Forever

Video ei ole enää saatavilla

Elton John – Songs from the West Coast (2001)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Kaikkien mielestä Elton John levytti merkittävimmät albuminsa 1970-luvulla ja on vaikea väittää vastaan, kun diskografiassa koreilevat Elton John (1970), Honky Château (1972), Don’t Shoot Me I’m Only the Piano Player (1973), Goodbye Yellow Brick Road (1973) sekä Captain Fantastic and the Brown Dirt Cowboy (1975).

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Elton Johnin 90-luku oli kaupallisesti kasaria menestyksekkäämpi, mutta yksittäisiä biisejä lukuun ottamatta taiteellisesti yhtä köykäinen. Candle in the Wind ’97 -single myi käsittämättömän paljon, mutta teki Johnille kriitikoiden silmissä hallaa, kuten myös leffa- ja musikaaliprojektit sekä The Big Picture (1997), monien mielestä hänen uransa kehnoin albumi.

Songs from the West Coastia inspiroivat kantri, ystävä Rufus Wainwright sekä Ryan Adamsin Heartbreaker. Pitkästä aikaa Johnin sävellykset palvelivat kappaleita: melodiat olivat täyteläisiä, kiitos tuottaja Patrick Leonardin, ja Bernie Taupinin sanoituskynä teroitettu huippukuntoon. Disney-krapulasta ei ollut enää jälkeäkään. Lisäksi singlelohkaisut osuivat täydellisesti nappiin. (Markus Hilden)

Kolme parasta kappaletta: I Want Love, Mansfield, This Train Don’t Stop There Anymore

Video ei ole enää saatavilla

Booker T. Jones – The Road from Memphis (2011)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Booker T & MG’s -yhtyeen tunnetuimman albumin Green Onions (1962) lisäksi Booker T ja kumppanit muistetaan muun muassa lukuisien Stax-yhtiölle levyttäneiden soul-legendojen klassikkoalbumeilta.

Miksi pitäisi muistaa tästä levystä: Vuonna 2009 Booker T palasi parrasvaloihin pitkän tauon jälkeen hienolla Potato Hole -albumillaan, jolla kosketinvirtuoosia säestivät Drive-By Truckersin southernrokkarit. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneellä The Road from Memphisillä maestro pisti The Rootsin tukemana vielä paremmaksi. Tuloksena edeltäjäänsä luontevammin ja tiukemmin groovaava albumi. Huippuluokan soittajajoukon keulilla vierailee huippusolisteja Sharon Jonesista Matt Berningeriin ja Lou Reediin. (Tuomo Yrttiaho)

Kolme parasta biisiä: Rent Party, Representing Memphis, Progress

Video ei ole enää saatavilla

Jerry Lee Lewis – Last Man Standing (2006)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Jerry Lee Lewis kuului rock’n rollin ensimmäiseen vuosikurssiin. Sun-yhtiölle 1950-luvulla levytetyt hitit Whole Lotta Shakin’ Goin’ On, Great Balls of Fire ja High School Confidential ovat kulmakiviä, joiden varaan rock on rakennettu.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Vuonna 2006 Jerry Lee oli oli 71-vuotias oldies-kiertueiden kehäraakki ja todella viimeinen mies pystyssä: Johnny Cashin kuoltua hän oli viimeinen elossa oleva Sunin rocktähti. Jerry Leen edellisestä levystä oli 11 vuotta ja edellisestä hyvästä liki kolme vuosikymmentä.

Takakantta lukemalla levy vaikuttaa tavanomaiselta nostalgiakiekolta: 21 duettoa 21 ”supertähden” kanssa, mukana niin Ringo kuin Kid Rock. Jo ensimmäinen kappale, Jimmy Pagen kanssa esitetty Led Zeppelinin Rock’n Roll, iskee kuitenkin luun kurkkuun. Jerry Lee soittaa pianoa kuin riivattu ja ottaa kappaleen röyhkeästi itselleen. Loput vieraista eivät pärjää sen paremmin: Jerry vie itselleen niin rokit kuin balladit ja tönii niin Bruce Springsteenin kuin B.B. Kingin tylysti sivuun valokeilasta.

Tappajan paluu ei jäänyt huomaamatta: Last Man Standing on Jerry Leen parhaiten myynyt albumi kautta aikain. (Juha Merimaa)

Kolme parasta kappaletta: Rock’n Roll, Twilight, Travellin’ Band

Video ei ole enää saatavilla

Frank Sinatra – She Shot Me Down (1981)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Maineikkaista konseptialbumeista, jotka Sinatra levytti Capitolille 1950-luvulla. Omalle Reprise-levymerkille tehdyissä on klassikkoja niissäkin, kenties viimeisenä virallisena Brasilian säveltäjäneron kanssa tehty Francis Albert Sinatra and Antonio Carlos Jobim (1967).

Sitten Sinatran kriittinen tähti olikin laskussa. Levyille mahtui aivan liikaa kyseenalaisia versioita päivän pophiteistä uusien standardien löytämisen toivossa. Konsertti-comebackeilla rahastamisesta tuli legendalle päätoimi, etenkin kun loistelias Watertown (1970) floppasi.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Tätä edeltänyt triplalevy Trilogy (1980) oli outo, Sinatraan itseensä viittaava pöhöprojekti. She Shot Me Down on rehellinen paluu 50-luvun baariballadeihin, ja ne tulevat eläkeikäiseltä luontevammin kuin swing-biisien swagger. Frank itkee kaljaansa, sytyttää savukkeen ja me kuuntelemme nojatuolissa kananlihalla kuten ennenkin. Mies, jonka ääni on 30 vuotta kuulostanut kaiken kokeneelta, ei uusia temppuja kaipaa. Yksi säe Sinatran suusta tekee nuoremmat komeljanttarit tarpeettomiksi. Tyttären 60-luvulla versioima Sonny Bonon Bang Bang on täydellinen ”uudempi” biisivalinta. (Gaius Turunen)

Kolme parasta kappaletta: Bang Bang (My Baby Shot Me Down), Monday Morning Quarterback, The Gal That Got Away/It Never Entered My Mind (Medley)

Video ei ole enää saatavilla

Scott Walker – Tilt (1995)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Walker Brothersin hiteistä ja neljästä ensimmäisestä soololevystään.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Walker Brothersien painajaismainen The Electrician ja Climate of Hunter antoivat jo odottaa Scott Walkerin uran uskomattominta teosta. 60-luvun fanit kaikkoavat kirkuen Tiltin soidessa. Tämä kuun pimeältä puolelta leiskuva synkkä, oopperamainen melutaidelaulujen mekka tarjoaa yhdeksän hullua lempiviisua. Ja kun maailmanloppu koittaa, tämä on sen taustanauha. Mitään vastaavanlaista ei ole julkaistu, lukuun ottamatta ehkä Walkerin omaa The Driftiä.
Musiikin käänteet ovat äkillisiä ja rajuja. The Cockfighter puhkeaa raamatullisten heinäsirkkojen industrial-diskoksi. Face on Breast on mutaisen kaivon pohjalta nouseva rakkauslaulu, joka ajoittain heitetään kirkuvien, kaiutettujen vihellysten sekaan. Bolivia ’95:n kitarat kuulostavat pahantuulisilta palavilta pensailta.

Itse hallusinoivan profeettamme dementoitunut impressionismi upottaa Tiltin kaikki tekstit kryptisyyden Styx-virtaan. Osa niistä on selkeitä uhkauksia (”Those tooth fairies, wait ’til they get here” ja ”Lemon bloody coal, gonna sponge you down”) ja osa jopa ystävällistä – Manhattanissa Walker nostaa hattua kaikille kansanryhmille valtavan kirkkourun loisteessa. Mutta aivoruohoa, silmäkaasua ja muita päivittäisasioita löytyy kaikista kappaleista.

Levyn parhaiten kiteyttävä teos The Patriot (A Single) luettelee angstisesti vaateostoksia, kunnes kertosäe, joka kuulostaa lähinnä partaveitsisiivin varustettujen kyyhkysten parvelta antaa tilaa kutsu-ja-vastaus -osiolle, joka toteutetaan piccolohuilulla ja patarummulla – Walkerin ylistäessä Luzerner Zeitung -päivälehteä.
Sen jokaista sekuntia värittää ideoiden supernova. Tilt on lempilevyni, ja Scott Walkerin uran parhaiten määrittelevä teos. (Antti Piirainen)

Kolme parasta kappaletta: The Cockfighter, Face on Breast, The Patriot (A Single)

Video ei ole enää saatavilla

Van Halen – A Different Kind of Truth (2012)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Van Halen (1978), 1984 (1984)

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Parinkymmenen todella ankean vuoden jälkeen kitaravelho Eddie Van Halen sai sovittua kultakauden solisti David Lee Rothin kanssa välinsä. Totutusti Eddie piti rumpaliveljensä Alexin mukana ja kaappasi poispotkitun basisti Michael Anthonyn tilalle poikansa Wolfgangin. Kauhulla odotettu paluu osoittautui kunniakkaaksi. Rohkeaa sinänsä, että bändi ei tukeutunut hittilevynsä 1984:n synavetoiseen soundiin, vaan räimii alku-uransa tyylin mukaista piinkovaa hard rock -boogieta vastustamattomalla tatsilla. Eddien soolot ja riffit ovat ensiluokkaisia ja edelleen harvinaisen kekseliästä kitarointia. Alexin omaleimaisen jämerä rumputyö imee mukanaan ja hyvin suoriutuva Lee Roth on ikääntyessään yhä karismaattisempi laulaja.

Vaikka yhtye onkin materiaalin suhteen kaivellut muinaisia demolaarejaan, levyn rautaista otetta ei käy kiistäminen. Riehakkuudessa ja biiseiltään levy päihittää kaikki vuoden 1984 jälkeen tehdyt Van Halen -äänitteet mennen tullen – ja pyyhkii samalla uuden ajan imitoijilla pöytää hymy korvissa. (Kimmo K. Koskinen)

Kolme parasta kappaletta: She’s the Woman, China Town, As Is

Video ei ole enää saatavilla

James Bluntin kämmenissä ei karva kasvaa, joten tälle listalle ei hänellä ole asiaa.

Yleisen käsityksen mukaan rokkareilla on aina kamalasti seksiä. Mutta jos tämä todella pitää paikkansa, niin miksi niin monet biisinikkarit ovat kovin perehtyneitä itsensä rakastamisen iloihin? Nuorgamin runkkurinki jättää asian muiden pohdittavaksi ja keskittyy nauttimaan. Keskiviikkona Tampereen Klubilla ja torstaina Helsingin Tavastialla konsertoivat Buzzcoksin kunniaksi: maailman 20 parasta biisiä masturbaatiosta, olkaa hyvä!

#20 Everly Brothers – All I Have to Do Is Dream

Aloitetaan varhaisimmasta päästä. Everly Brothers ei käytä rivoja ilmaisuja, mutta kun duo vaikeroi ”whenever I want you, all I have to dream”, edes virheetön lauluharmonia ei voi peittää mielikuvia rytistetyistä nenäliinoista. Ajankuvalle tyypillisesti mukana on hitunen moralismia: “Only trouble is – Gee Whiz – I’m dreaming my life away”.

Video ei ole enää saatavilla

#19 Roy Orbison – Only the Lonely (Know theWay I Feel)

Roy Orbison ei varmaankaan kuunnellut tai uskonut Everly Brothersin varoituksia, sillä siinä määrin hän tuntuu uponneen omaan yksinäisyyteensä. Roy voi laulaa itkemisestä ja kaipauksesta, mutta taustalla tykyttävä dum-dum-dum-dumdy-doo-wah kertoo kyllä muille yksinäisille, mitä hän huoneessaan puuhaa.

Video ei ole enää saatavilla

#18 The Who – Pictures of Lily

”Pictures of Lily made me feel so wonderful
pictures of Lily helped me sleep at night”

Pete Townshend kirjoitti 1960-luvulle kaksi klassikkoa masturbaatiosta. Loistavasti nimetty Mary Ann With a Shaky Hand jää kuitenkin Pictures of Lilyn taakse jälkimmäisen moniulotteisuuden vuoksi. Pornografian korkeassa veisussa on paitsi edistyksellinen isähahmo myös tragikoominen loppuhuipennus. Aika hyvin kolmen minuutin rokkihitiltä.

Video ei ole enää saatavilla

#17 The Vapors – Turning Japanese

Pictures of Lilystä viisitoista vuotta eteenpäin, eikä nuorten miesten fantasioissa ole tietenkään tapahtunut mitään kehitystä. The Vaporsin yksinäinen, hyperaktiivinen hitti kuulostaa loputtoman kiiman kourissa olevalta nuorukaiselta, jonka toiveet ovat ajoittain häiritsevää kuultavaa: ”I want a doctor to take your picture, so I can look at you from inside as well”. Lääketieteellisen pääsykokeisiin voi valmistautua monella eri tapaa.

Video ei ole enää saatavilla

#16 Violent Femmes – Blister in the Sun

Sukukypsyyden saavuttaminen tuottaa aluksi päänvaivaa. Lakanoihin ilmestyy tahroja harva se yö, käsiin syntyy outoja hankaumia, mutta kaikki lienee sen arvoista. Tyttöystäväkin jää itkemään, kun nuori mies fantasioi: ”I stained my sheets, I don’t even know why, my girlfriend she’s at the end, she is starting to cry”.

Video ei ole enää saatavilla

#15 Roxy Music – In Every Dream Home a Heartache

Joskus ”se kaikki” saa mitä synkimpiä piirteitä, ja muovinen rakas jättää yksinäiseksi. Rikkaudet, kartanot ja muut modernin elämän hienoudet eivät tyydytä Bryan Ferryä – lopulta ainoa pakokeino onkin löydettävissä orgasmista. Sekään ei ratkaise ongelmia, vaan synnyttää yhä enemmän tyhjyyttä. ”I blew up your body, but you blew my mind” – ainakaan tämä rakas ei pakene. Muttei se polttava yksinäisyyskään.

Video ei ole enää saatavilla

#14 Chuck Berry – My Ding-a-Ling

“And those of you who will not sing
you must be playing with your own ding-a-ling”

Chuck Berryn venytetty pippelivitsi olisi ehkä ollut parempi jättää livevedoksi. Runkkuvitsin voimaa ei kuitenkaan parane aliarvioida: kymmenminuuttisesta kokonaisuudesta editoitu neljän minuutin singleversio toi rock’n’rollin tärkeimmälle biisintekijälle hänen ainoan Yhdysvaltojen listaykkösensä. Surullista, mutta totta.

Video ei ole enää saatavilla

#13 Elvis Costello & the Attractions – Pump It Up

”Rock-kriitikot pitävät Elvis Costellosta enemmän kuin meistä, koska he näyttävät enemmän Elvis Costellolta kuin meiltä”, pilkkasi Van Halenin David Lee Roth aikoinaan. Rothin oivalluksessa saattaa piillä vastaus siihen, miksi Costello tuntuu olevan niin hyvin perillä onanoinnin iloista: ”Pump it up until you can feel it / Pump it up when you don’t really need it”.

Video ei ole enää saatavilla

#12 Billy Idol – Dancing With Myself

Kukaan ei voine syyttää Billy Idolia siitä, että hän näyttäisi rock-nörtiltä. Silti Dancing With Myself on masturbaatiogenren ehdoton klassikko. Korvat kannattaa kuitenkin pitää auki. Kaikesta uhmasta huolimatta kappaleessa on romanttisen tappion pohjavire. Ilmeisesti Billy Idol tanssisi mieluummin paritansseja:

“But your empty eyes
Seem to pass me by
Leave me dancing with myself”

Video ei ole enää saatavilla

#11 Cyndi Lauper – She Bop

She Bop on hakkaavan, pakkoliikkeitä mukailevan rytminsä vuoksi täynnä syntisiä mielikuvia. Huoleton itsejälkihehku korostuu vihellyksissä: “I can’t stop messing with the danger zone” – syntiähän se siis olisi! Mutta mikäs sen hauskempaa? Sokeutumisella ja muulla pelottelu ei pysäytä etelänmatkaa.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Prince – Darling Nikki

Prince Roger Nelsonin seksiä tihkuvassa tuotannossa Darling Nikkin viittaus masturbointiin on melko viaton osa henkilötutkielmaa: ”I met her in a hotel lobby / masturbating with a magazine”. Masturbaatiokappaleiden klassikoksi Darling Nikkin nostaa sen herättämä reaktio. Kun Al Goren vaimo Tipper kuuli 11-vuotiaan tyttärensä kuuntelevan kappaletta, hän suuttui niin, että perusti pahamaineisen Parents Music Resource Centerin, joka toi ”parental advisory” -tarrat paheellisina pidettyihin levyihin.

HUOM! Prince poistaa kappaleitaa Youtubesta ripeää tahtiin. Kirjoitushetkellä toiminut linkki ei ehkä toimi enää tätä lukiessasi.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Pixies – Holiday Song

Frank Black kehottaa istumaan hetkeksi alas. Seuraa tarina lomasta, joka ei tuo helpotusta laulajan elämään millään tavalla. Nöyryytyksien kautta hänen on hyväksyttävä, että joskus asiat eivät vain toimi: ”This ain’t no holiday, but it always turns out this way – here I am with my hand”. Toisaalta, jos vaihtoehto on insesti, ehkä näin on parempi.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Sebadoh – Homemade

Homemade ei todellakaan ole Lou Barlow’n ainoa kappale aiheesta, mutta se kaikkein selkein. Tyypin tyylin tietäen, masturbaatioon motivoi lähinnä tylsistyneisyys eikä epätoivo: “Sittin’ around with my homemade bone, I’m naked and loose when no one’s home, and I may let my fingers roam, juicing free on my holy bone”.

Youtubesta ei löydy kappaleen studioversiota, mutta tässä livenä The Flaming Lipsin Steven Drozdin kanssa esitetty versio:

Video ei ole enää saatavilla

#7 Juice Leskinen – Mies joka rakastaa itseään

Jo ensisingle Marilynilla onanoinnista laulaneen Juicen suhtautuminen runkkaamiseen oli ronskin mutkatonta. Mies joka rakastaa itseään on inhorealistinen kuvaus keikkamuusikon elämästä Suomessa vuonna 1980:

”On elämä taas yhtä rimpuilua
luen hotellissa rietasta julkaisua
olen mies joka rakastaa itseään”

Video ei ole enää saatavilla

#6 Kari Peitsamo & Hirttämättömät – Porno With Whiskey

”I’m a lonely boy
and my only joy
is to watch TV
I’m having porno with whiskey
All night having a ball“

Kun on julkaisee kappaleita Kari Peitsamon tahtiin, tulee väkisin sivunneeksi aihetta jos toistakin. Peitsamon laajasta tuotannosta löytyykin myös vastakkaisia kappaleita keikkasuosikki Porno With Whiskeylle: valistuslaulu Please Say No to Whiskey ja Peitsamon tutkielmaksi kutsuma Please Say No to Porno. Syntisillä on silti tälläkin kertaa hauskempaa.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Mari Rantasila – Auringossa

Toisin kuin Cyndi aiemmin tällä listalla, Mari ei tunne syyllisyyttä pukiessaan lihan ilot viattoman kesäiseen musiikkiin. Hiukset hulmuavat ja maasta nousee jotain, joka ottaa ”hameen pois, pikkuhousutkin pois, avaa pienet reidet, vie pientä sormea ylös ja alas”.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Pussycat Dolls – I Don’t Need a Man

”I can get off when you’re not around” – siinä tietoinen valinta, jonka kontrasti joihinkin muihin listan kappaleisiin on suuri. Jotkut ovat hypänneet sänkyyn muiden kanssa kostoksi, mutta entä itsetyydytys koston muotona? Pussycat Dolls laajentaa ärtymyksen käsittelyä suuntaan, joka on jäänyt monelta huomaamatta.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Crispin Helion Glover – Auto-Manipulator

”Women are sweet and girls are honey, but beat your meat and save your money” ovat alkusanat tälle ilottelulle. Kappale ei ole mitään muuta kuin onanoinnin ylistystä, ja King of Rockin aikaiselta Run-D.M.C.:ltä kuulostava rap-metal-tausta toimii useammankin hysteerisen toteamuksen pohjana.

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Divinyls – I Touch Myself

Tämän itsestään selvempää valintaa ei listalta voisi löytyä.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Buzzcocks – Orgasm Addict

”Well you tried it just for once
found it alright for kicks
but now you found out
it’s a habit that sticks”

Kaikkien aikojen runkkubiisin salaisuus piilee sen julkeassa asenteessa. Runkkaria ivaava kappale luettelee kaikki ne häpeän aiheet, joista vanhemmat varoittivat: tahrat farkuissa, lihan kipeytymisen ja maanisen riippuvuuden. Pilkaten huohottava taustakuoro lisää suolaa haavoihin. Mutta miten ihmeessä Pete Shelley ja kumppanit tietävät aiheesta niin paljon? Aivan.

Buzzcocks esiintyy Tampereen Klubilla ke 25.4 ja Helsingin Tavastia-klubilla to 26.4. Liput 23–27 euroa.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS

Kuten meille on huomautettu, olemme unohtaneet listasta vaikka mitä runkkukappaleita! Yksi, jonka unohtamista oikeasti karvaisine käsinemme harmittelemme, on Eddie Meduzan Runke Ball. Se siis tässä:

Video ei ole enää saatavilla

Ja jos välttämättä haluat nähdä videosta sensuroittamattoman videon, niin katso se täältä. (NSFW)

”I’m not going to get too sentimental
like those other sticky valentines /
’cause I don’t know if you’ve been loving somebody
I only know it isn’t mine”

Rolling Stone arvioi vuonna 2004 Alisonin maailman 318:nneksi parhaaksi kappaleeksi – eli anteeksiantamattoman alakanttiin. Elvis Costellon laulu tytöstä, jonka hän on menettänyt toiselle, on nimittäin yksi kaikkien aikojen sydämenmurskaajista. Erityisen musertavan kappaleesta tekee se, että vaikka Costello sylkeekin kaiken kitkeryytensä ja katkeruutensa Alisonin (jonka tosielämän esikuvaa laulaja ei ole koskaan suostunut paljastamaan) ylle, onnistuu hän paljastamaan ainoastaan oman heikkoutensa ja haavoittuvaisuutensa.

Kappaleessa Costellon taustalla ei muuten soita Attractions-taustayhtye, sillä sitä ei ollut toukokuussa 1977 vielä edes perustettu. Säestyksestä vastaa countryrockyhtye Clover, joka soitti myöhemmin muun muassa Huey Lewisin ja Lucinda Williamsin taustalla. Alisonin ovat myöhemmin coveroineet muun muassa Linda Ronstadt, Everything But the Girl ja Vic Chesnutt.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Elvis Costello nappasi Alisonin kertosäkeen The Spinnersin kappaleesta Ghetto Child.

Video ei ole enää saatavilla

Ehdokas Lievemaalla on hieno kitara.

lievemaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi

Mikä on soittolistasi nimi?

”Katsaus tähänastiseen elämääni.”

Millä perusteella valitsit juuri nämä biisit soittolistaasi?

”Mukana on kappaleita ja artisteja, jotka ovat olleet minulle tärkeitä jo pitkään, useimmat lapsuudesta ja nuoruudesta saakka.”

Keille ihmisille suosittele soittolistaasi ja miksi?

”Suosittelen soittolistaani aivan kaikille ihmisille!”

Mikä on soittolistasi sinulle kaikkein tärkein kappale ja miksi?

”Yesterday. Siinä kiteytyy musiikillinen taustani ehkä parhaiten.”

Olisitko halunnut listallesi jonkun kappaleen, jota ei kuitenkaan Spotifyssa ollut?

”Pelle Miljoonan Joskus tulee aika maksaa takaisin.”

Millainen musiikinkuuntelija olet?

”Kuuntelen melko paljon radiota sekä kotona että autossa. Levyjen kuunteleminen on viime vuosina tapahtunut perheessämme aika lailla lasten ehdoilla, mutta silloin tällöin, kun tilaisuus tulee, kaivan jonkun suosikkilevyni, ja kuuntelen kaikessa rauhassa.”

Kuka artisti tai mikä bändi on kaikkien aikojen suosikkisi?

”The Beatles. Koska se on popmusiikin historian tärkein ja paras yhtye.”

Minkä uuden artistin tai yhtyeen musiikin löysit viimeksi?

”Aika vähän minulla on suosikkeja uusissa artisteissa. Pidän joistain suomalaisista rap-artisteista, joilla on rankkaa yhteiskunnallista sanottavaa. Pidän myös joistakin kotimaisista kansanmusiikkiyhtyeistä ja -artisteista.”

Ostatko vielä fyysisiä äänitteitä?

”Kyllä, mutta ostotahti on hidastunut selvästi sitten nuoruusvuosien, jolloin levyjä tuli osteltua jatkuvasti. Kuuntelen kotona sekä vinyyli- että cd-levyjä.”

Spotify vai iTunes?

”Spotify, rajoitteistaan huolimatta. Käytän paljon myös Youtubea.”

Milloin viimeksi kävit kuuntelemassa livemusiikkia?

”Keikkareissulla Kruunupyyssä. Hotellin ravintolassa esiintyi kitaristi-laulaja, joka esitti cover-biisejä. Ihan mukiinmenevästi ja uskottavasti kaveri hoiti homman.”

Bonus: Jos Jumala ja Lemmy tappelisivat, kumpi voittaisi?

”Lemmy tietenkin.”

Tommi Lievemaan soittolista

1. Paul McCartney – Yesterday
2. Elvis Costello – London’s Brilliant Parade
3. Juice Leskinen – Haetarirock
4. Juice Leskinen – Ekumeeninen jenkka
5. John Lennon – Watching the Wheels
6. Wigwam – Nuclear Nightclub
7. Roy Orbison – The Comedians
8. Elvis Presley – Johnny B. Goode
9. Simon & Garfunkel – Boxer
10. Eppu Normaali – Kaikki häipyy, on vain nyt

Kuuntele Tommi Lievemaan soittolista.