Queens Of The Stone Agen luona voi käydä vieraisilla ja poistua kun huvittaa.

Hietaniemen rantaan keikalle saapuvan Queens Of The Stonea Agen uusin albumi, … Like Clockwork, on pullollaan vierailijoita. Tässä niistä viisi mielenkiintoisinta.

Josh Homme on joskus verrannut Queens Of The Stone Age -bändiään nuoreksi rakastajaksi, jota vierailijat voivat käydä panemassa silloin kun huvittaa ja poistua aktin jälkeen. Uusimman, …Like Clockwork -albumin, äänityssessioissa makuuhuoneen ovi kävi taajaan. Vällyihin ei pujahtanut mitä tahansa kokemattomia puskarunkkareita, vaan rutinoituneita panomiehiä. Vierailijalista koostuu suurista rocktähdistä ja ansioituneista taiteilijoista.

QOTSA:n laulaja, Josh Homme, on kuitenkin pitänyt äänitysstudiossa diktaattorin valtaa tiukasti hyppysissään. Hänelle on täysin yhdentekevää, kuinka isosta nimestä on kysymys: Hommea lukuunottamatta kaikki musiikilliset suoritukset on painettu tiiviisti taustalle palvelemaan kokonaiskuvaa ja Hommen hahmoa bändinsä kiistattomana keulakuvana. Myös bändin vakijäsenet ovat jatkuvassa kierrossa. …Like Clockworkin vierailijoita ei ole vaivauduttu edes nimeämään ainakaan cd-levyn kansiin.

Kuten arvata saattaa, ketään Queens Of The Stone Agen parhaista rakastajista on turha odottaa näkevänsä keskiviikkoisessa Helsingin-konsertissa, mutta heidän taidoistaan voi nauttia tämän artikkelin parissa.

#5 Dave Grohl

Fresh Pots!

Nirvanasta ja Foo Fightersista tuttu rumpali-kitaristi-lauluntekijä teki yhteistyötä Hommen kanssa jo Queens Of The Stone Agen vuoden 2002 hittilevyllä Songs For The Deaf. Miehet soittivat lisäksi yhdessä Led Zeppelin -basisti John Paul Jonesin kanssa superkokoonpanossa Them Crooked Vultures. …Like Clockworkilla Grohl takoo kannuja tunnistettavalla tyylillään yhteensä viidellä raidalla, kuten esimerkiksi My God Is The Sun -kappaleella.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Nick Oliveri

No voin mä laulaakin

Nick Oliveri tekee …Like Clockworkilla yllätyspaluun Queens Of The Stone Agen pariin. Josh Homme potki aina Katzenjammer– ja Kyuss-ajoista asti mukana olleen basistinsa bändistä vuonna 2004. Hommen mukaan miehet ovat kuitenkin pysyneet ystävinä. Kuullessaan, että Dave Grohl on mukana uuden albumin äänitysprosessisa, Oliveri pyysi päästä mukaan basistina. Tämä ei Hommelle käynyt, mutta Oliveri sai laulaa taustat kahdelle raidalle, kuten If I Had A Tail -kappaleelle.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Alex Turner

Bye, bye, black balloon, see you real soon.

Arctic Monkeys -nokkamies Alex Turnerin ja Josh Hommen yhteistyö alkoi vuonna 2009, kun Homme tuotti osittain bändin Humbug-albumin Kalifornian aavikoilla. …Like Clockworkille Turner tarjosi taustalaulun lisäksi myös sanoituksellista panostaan. Hän on osin vastuussa Kalopsian tekstistä.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Jake Shears

Josh. Tämän äänityksen ajan olen vain sinun.

Scissors Sistersistä tunnetun laulajan, Jake Shearsin, keijumaista olemusta ei äkkiseltään yhdistäisi Hommen yltiömachoon yhtyeeseen. Shears on kuitenkin fanittanut Queens Of The Stone Agea jo pitkään. Kenties vielä yllättävämpää on se, että Homme on kertonut pitävänsä yhtälailla Scissors Sistersin musiikista. Shears laulaa …Like Clockworkin avaavalla Keep Your Eyes Peeled -biisillä.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Sir Elton John

Elton John – oikea kuningatar.

Mitä helvettiä Sir Elton John tekee Queens Of The Stone Age -albumilla!? No soittaa pianoa ja laulaa taustoja Fairweather Friends -raidalla. Elton John päätyi mukaan Hommen projektiin yhteisen tuttavan, Jake Shearsin, välityksellä. John oli soittanut Hommelle puhelimella ja kertonut, että albumille on tulossa kaikkea muuta, paitsi itse kuningatar. Eltonistahan sellainen sitten saatiin. 66-vuotias legenda on kutsunut …Like Clockworkia maailman parhaaksi rock-albumiksi viimeiseen viiteen vuoteen – luultavasti siksi, että on sillä itse mukana.

Koska Fairweather Friendsiä ei löydy youtubesta, esitettäköön tässä Elton Johnin Crocodile Rock -tulkinta Muppet Showsta!

Video ei ole enää saatavilla

Queens of the Stone Age Rock the Beach -festivaalilla tänään 26.6.2013 kello 18.55.

Ellie Goulding laulaa sinun laulujasi.

Yksi brittilaulajatar Ellie Gouldingin suurimmista hiteistä on hänen coverversionsa Elton Johnin Your Songista. Gouldingin tulkinta kappaleesta julkaistiin singlenä hänen debyyttialbuminsa Bright Lightsin (2010) uusintapainokselta. Sen jälkeen kappaletta on kuultu Briteissä niin tavarataloketjun joulumainoksessa kuin prinssi Williamin ja Catherine Middletonin häissä.

Alkuperäinen Your Song löytyy Elton Johnin omaa nimeä kantavalta kakkosalbumilta, joka ilmestyi vuonna 1970. Kappale on Johnin säveltämä, sanoitus on peräisin hänen yhteistyökumppaninsa Bernie Taupinin kynästä. Kappale oli hitti myös Eltonin itsensä esittämänä. Se ylsi sinkkulistojen kärkikymmenikköön niin Yhdysvalloissa kuin Briteissäkin.

Goulding ei suinkaan ole ainoa artisti, joka on versioinut Elton Johnin hitin. Nuorgam listaa viisi upeinta tulkintaa Your Songista.

#5 Francis Goya: Your Song (1985)

Video ei ole enää saatavilla

Belgialainen kitaristi Francis Goya tekee Your Songille ”goyat”. Hän vääntää sen herkkää tunnelmaa tavoittelevaksi hissimusiikiksi. Kappale löytyy muun muassa Goyan kitarainstrumentaaleja esittelevältä The Romantic Guitar of Francis Goya -kokoelmalta.

#4 The Streets: Your Song (2007)

Video ei ole enää saatavilla

The Streetsin Mike Skinner ei häpeile rajallista lauluääntään. Skinner kuulostaa mieheltä, joka kerjää vaimoltaan pääsyä pubikierrokselle. Siksi tulkinta on aidosti koskettava. Kappale on julkaistu alun perin BBC:n Radio 1 -kanavan 40-vuotispäivän kunniaksi tehdyllä coverkokoelmalla.

#3 Alwari Tuohitorvi: Sinun laulusi (1973)

Video ei ole enää saatavilla

Alwari Tuohitorvi käsittelee Your Songia hellin ottein – rakkaudella.

#2 Sugar Minott: Your Song (2006)

Video ei ole enää saatavilla

Jo edesmenneen jamaikalaisen Sugar Minottin käsissä Your Song kuulostaa siltä kuin sen voi kuvitellakin kuulostavan reggaeartistin versioimana. Upealta siis.

#1 Pate Mustajärvi: Sinun laulusi (1988)

Video ei ole enää saatavilla

Popedan Pate Mustajärvi versioi kappaleen Lago Nero -sooloalbumilleen. Kun Mustajärvi laulaa ”ja jokainen saa sen tietää, tää laulu on sun, sen tunnetta täyteen laadin, se on rakkautta mun”, ei jää kysyttävää.

Ellie Goulding ja Charli XCX Tavastialla maanantaina 15. huhtikuuta.

Giffaa hei! Vintage: Elton John 25.06.1998 Olympiastadion, Helsinki.

The Beach Boys ja heitä kopioineiden yhtyeiden master-nauhat”

Vaikka The Beach Boys kuuluukin siihen rocklegendojen ylimpään kategoriaan, jonka ovat saavuttaneet vain sellaiset nimet kuin The Beatles, The Rolling Stones ja Bob Dylan, yhtyeessä on myös paljon sellaista, joka mahdollistaa intohimoisen kulttisuosion. Sen tarina pursuilee satumaisen menestyksen ohella hulluutta, huumeita, ennenaikaisia kuolemia, vallanhimoa, kateutta, oikeusjuttuja, unohdettuja levytyksiä ja häikäisevää, mutta tuomittua lahjakkuutta. Sivuosia tarinassa näyttelevät kaikki Charles Mansonista Phil Spectoriin ja John Stamosista Iggy Popiin.

The Beach Boysin ainutlaatuinen asema sekä amerikkalaisen populaarikulttuurin symbolina että kulttisuosikkina on johtanut myös siihen, että lukemattomat musiikintekijät läpi koko musiikin kentän ovat ottaneet The Beach Boysin esikuvakseen. Yhtyeet ja artistit popsuosikeista kulttitähtiin – Backstreet Boysista Animal Collectiveen – ovat maininneet Brian Wilsonin ja The Beach Boysin innoittajakseen tai tehneet heille kunniaa muodossa tai toisessa.

Viime vuonna The Beach Boys täytti 50 vuotta ja tänä vuonna se on juhlinut merkkipäiväänsä muun muassa kiertueen ja uuden levyn muodossa. Tänään (1.10.2012) on kulunut tasan 50 vuotta siitä, kun The Beach Boysin ensimmäinen albumi Surfin’ Safari näki päivänvalon. Juhlistamme merkkipäivää valitsemalla kymmenen hienointa The Beach Boysille ja Brian Wilsonille vuosien varrella tehtyä musiikillista kunnianosoitusta. Surf’s up!

#1 John Cale: Mr. Wilson (1975)

John Calen vuonna 1975 julkaistun viidennen sooloalbumin Slow Dazzlen avausraita kumartaa Brian Wilsonin suuntaan sekä sanoituksissaan että musiikissaan. Kuten monissa Calen 1970-luvun puolivälin levytyksissä, Mr. Wilsonissakin tuntuu upeasti lipuvan musiikin alla piileksivän jotain synkkää ja uhkaavaa – kappaleen noustessa kauniin harmoniseen codaansa Calen toistelema ”California wine tastes fine” tuntuu kuin juopon tokkuraiselta soperrukselta. Lopulta laulun kertoja jää yksin unelmoimaan kaukaisesta, paratiisimaisesta Kaliforniasta:

”And you know that it’s true
That Wales is not like California in any way
And when I hear your music
You’re still thousands of miles away”

Mr. Wilson onnistuu upeasti tavoittamaan Kalifornian unelman lohduttoman varjopuolen, joka liittyy myös vahvasti Brian Wilsonin ja The Beach Boysin tarinaan.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Roy Wood: Why Does Such a Pretty Girl Sing Those Sad Songs (1975)

Roy Woodilla ja Brian Wilsonilla on paljon yhteistä. Molemmat aloittivat uransa 1960-luvulla suositussa popyhtyeessä, molemmat tekivät myöhemmin yksilöllistä ja paikoin höyrähtäneeltä vaikuttanutta musiikkia ja molemmat ovat neroja. Eksentrisen Woodin vuonna 1975 julkaistulta toiselta soololevyltä Mustard löytyvä Why Does Such a Pretty Girl Sing Those Sad Songs on suvereenin upea ja sydäntäsärkevän kaunis kunnianosoitus Wilsonin musiikille.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Dinosaur Jr.: Take a Run at the Sun (1997)

1960-luvun kuvitteellisesta Brill Building -laulaja-laulunkirjoittaja Denise Waverlysta kertovassa Grace of My Heart -elokuvassa Matt Dillonin esittämän Jay Phillipsin esikuvaa ei kauan tarvitse miettiä. Hän aloittaa soittamalla simppeliä teinipoppia The Riptides -surfyhtyeessä (jota elokuvassa esittää Redd Kross), mutta siirtyy pian seuraamaan muusaansa kohti musiikkia, joka on niin hurjasti aikaansa edellä, ettei edes hänen oma yhtyeensä tahdo ymmärtää sitä. Lopulta Phillips murtuu järkälemäisten paineiden ja huumeiden käytön ristipaineessa ja tappaa itsensä hukuttautumalla meren aaltoihin. Phillipsin Brian Wilson -vaikutteisesta musiikista vastasi Dinosaur Jr.:n J Mascis ja, kuten Take a Run at the Sun theremineineen ja upeine harmonioineen osoittaa, lopputulos on kerrassaan loistelias.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Elton John: Someone Saved My Life Tonight (1975)

Elton John ei ole koskaan piilotellut ihailuaan Brian Wilsonia kohtaan, ja nämä legendat ovat myös tehneet musiikillista yhteistyötä useamman kerran. Johnin vuonna 1975 julkaistun mestariteoksen Captain Fantastic and the Brown Dirt Cowboyn ainoa singlelohkaisu Someone Saved My Life Tonight käyttää upeasti hyväkseen Beach Boyseilta opittuja harmonioita ja wilsonmaisen kauniisti vellovaa melodiaa. John onkin myöntänyt saaneensa inspiraation kappaleen sointuihin Pet Sounds -klassikko God Only Knowsista. Sisällöltään se on kuitenkin syvän henkilökohtainen. Homoseksuaalisuudestaan epävarma John oli vuonna 1969 menossa naimisiin tyttöystävänsä Linda Woodrow’n kanssa. Lopulta onneton ja hämmentynyt John yritti (tosin hieman puolivillaisesti) tappaa itsensä työntämällä päänsä uuniin. Kesken yrityksen paikalle ilmestynyt Johnin hovisanoittaja Bernie Taupin löysi laulajan pää tyynyn päällä uunista, kaasu pienimmällä asteella ja ikkunat auki. Lopulta itsekin homoseksuaali blueslaulaja Long John Baldry (laulun ”Sugar Bear”) puhui Johnille järkeä, ja tämä jätti tyttöystävänsä. Tapahtumien inspiroimana syntyi tämä Johnin ja Taupinin hienoimpiin kappaleisiin kuuluva klassikko.

Video ei ole enää saatavilla

#5 The High Llamas: Nomads (1996)

Sean O’Haganin johtaman The High Llamasin koko uran voisi sanoa olevan yhtä suurta kunnianosoitusta The Beach Boysille ja Brian Wilsonille. Tämä saattaa olla hiukan turhan yksinkertaistettu näkemys O’Haganin taiteesta (esimerkiksi Burt Bacharach ja Stereolab-tyylinen viileä elektroninen pop ovat myös suuria vaikuttajia), mutta Wilsonin Pet Soundsista alkaneen ja Smileen huipentuneen visionäärisen popvaiheen vaikutusta High Llamasin musiikkiin on mahdotonta kieltää. Yksi yhtyeen hienoimmista luomuksista on Smile-levyn Cabin Essenceä ja I’m in Great Shapea sekoitteleva veikeän banjon johdattama Nomads. Minkä myös singlenä julkaistu ja yhtyeen vuoden 1996 albumilta Hawaii löytyvä kappale innovatiivisuudessa häviää, se enemmänkin kuin tarpeeksi korvaa samalla sekä leikkisällä että haikealla soinnillaan ja hienolla melodiallaan.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Spongebob Squarepants: Best Day Ever (2004)

Brian Wilsonin ja The Beach Boysin musiikissa on aina ollut jotain hyvin lapsenomaista. Esimerkiksi Pet Soundsin upealla Caroline No -kappaleella Wilson pohti lapsuuden viattomuuden kuolemaa:

“Break my heart
I want to go and cry
It’s so sad to watch a sweet thing die
Oh, Caroline why”

Etenkin Smilen jälkeisen hermoromahduksen jälkeen hän tuntui vetäytyvän yhä syvemmälle lapsuuden viattomuuden turvaan. Ei siis mikään ihme, että The Beach Boys -vaikutteinen musiikki sopii saumattoman loistavasti piirrossarjaan. Paavo Pesusieni -sarjan päähenkilön laulama Best Day Ever on hauska ja teeskentelemättömän riemukas kappale, jonka yhteys The Beach Boysiin ei jää pelkästään kunnianosoituksen tasolle – sen tuottaja ja toinen kirjoittaja on useaan otteeseen Wilsonin kanssa yhteystyötä tehnyt tuottaja-muusikko Andy Paley.

Video ei ole enää saatavilla

#7 The Dukes of Stratosphear: Pale and Precious (1987)

XTC-yhtyeen alter ego The Dukes of Stratosphear oli poikkeuksellisen taidokas kunnianosoitus 1960-luvun loppupuolen psykedelialle ja kitarapopille Syd Barrett -aikojen Pink Floydista The Beatlesiin ja The Byrdsistä The Holliesiin. Yhtyeen ainoan, vuonna 1987 julkaistun, albumin Psonic Psunspotin (löytyy yhdessä mini-lp 25 O’Clockin kanssa levyltä Chips From the Chocolate Fireball) päättävä Pale and Precious kääntää katseensa Pet Sounds ja Smile -aikojen The Beach Boysin suuntaan oletettavan loistokkain lopputuloksin. Pale and Precious ei ole vain nokkela pastissi, vaan myös kertakaikkisen upea kappale.

Video ei ole enää saatavilla

#8 R.E.M.: At My Most Beautiful (1998)

Upilla, ensimmäisellä albumillaan ilman rumpali Bill Berryä, R.E.M. vasta opetteli, kuinka toimia trio-kokoonpanolla. Voisi ehkä sanoa, ettei se oikein koskaan löytänyt kunnolla suuntaansa, mutta se ei tarkoita, etteivätkö Michael Stipe, Peter Buck ja Mike Mills tehneet vuosina 1998–2011 paljon hienoa musiikkia. Poikkeuksellisen upea on tämä häpeämätön kunnianosoitus The Beach Boysin lempeän melankolisesti aaltoilevalle harmoniapopille.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Ernos: Miks leikit kanssain (1968)

The Beach Boysin ja The Mamas & the Papasin kalifornialaisesta sunshine popista esimerkkiä ottanut Erno Lindahlin johtama Ernos oli kunnianhimoisine sovituksineen ja lauluharmonioineen poikkeuksellinen yhtye 1960-luvun lopun Suomessa. Toki esimerkiksi “se toinen miehen etunimen mukaan nimetty yhtye” Jormas oli versioinut The Beach Boysia suomeksi, mutta Lindahl ja kumppanit eivät tyytyneet vain covereihin, vaan kirjoittivat kappaleita, jotka haastoivat itse maestro-Wilsonin. On selvää, ettei tuon ajan Suomessa kyetty tekemään tuotannollisesti samanlaista jälkeä kuin ison veden toisella puolen, eivätkä Ernosin harmoniat olleet aivan yhtä virheettömiä kuin esikuvallaan, mutta nämä pikkuseikat eivät lainkaan vähennä upean Miks leikit kanssain -kappaleen tenhoa.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Fleetwood Mac: That’s All for Everyone (1979)

Ei ole mikään salaisuus, että Brian Wilson on Fleetwood Macin oman tuottaja- ja säveltäjäneron Lindsey Buckinghamin suurimpia idoleita. Kenties Buckinghamin upein kunnianosoitus Wilsonille on vuoden 1979 Tusk-albumilta löytyvä katkeransuloisissa aalloissa kelluva That’s All for Everyone, jonka aavemainen tunnelma viittaa Til I Diehin, yhteen Wilsonin tuskaisimmista lauluista. That’ All for Everyonekin tihkuu epävarmuutta, katkeruutta ja surua (“I can’t stay/ I can’t deceive/ That’s all for everyone/ Must be just exactly what I need/ So that’s all for everyone/That’s all for me”), mutta toki sydäntäsärkevän kauniissa muodossa.

Video ei ole enää saatavilla

Polyvinyl

80 Torontolainen Brian Borcherdt hankkii elantonsa erinomaisessa Holy Fuck -yhtyeessä, jonka leipälaji on ryskyvästi tanssittava elektroninen noisepop. Hänen Dusted-aliaksen alla julkaisema sooloesikoisensa on kuitenkin jotain aivan muuta: kokoelma hauraita folk-lauluja, joissa Galaxie 500:n tähtiintuijotteleva viattomuus yhdistyy Mark Laneganin minimalistiseen murjotukseen. Total Dust pitää itsestään hyvin vähän meteliä ja on ohi alle puolessa tunnissa, mutta puolet sen kymmenestä kappaleesta on erinomaisia. Niistä paras, Property Lines, yhdistää briljantisti murisevan PJ Harvey -riffin sinisilmäiseen Neil Young -falsettilauluun. Eniten päänvaivaa aiheuttaa kuitenkin single (Into the) Atmosphere, jonka kertosäe on anastettu suoraan… niin, mistä? (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Elton John vs. Pnau – Good Morning to the Night

Mercury

86 Pakko myöntää, että tämä albumi tuli täysin puskista, vaikka tänä kesänä Ibizalla viihtyvä Elton John otti australialaisen Pnau-duon hoiviinsa jo aikoja sitten. Pnau on ommellut tilkkutäkin lähinnä Johnin 1970-luvun kappaleista ja se täkki lämmittää ruumista, mieltä ja sydäntä. Nimibiisi rullaa vastustamattoman house-biitin avulla, pieneksi hitiksi kehittynyt Sad keimailee diskopallon alla kyyneleet silmissä ja Telegraph to the Afterlife on täydellistä musiikkia kesäisen aamyön tärkeisiin hetkiin. Phoenix puolestaan sysää kaikki samannimisen yhtyeen tuotokset kertaheitolla turhakkeiden joukkoon. Relevantista otteestaan huolimatta Good Morning to the Night tempaisee kuuntelijan salakavalasti aikaan, jolloin nerollamme oli hassummat kakkulat ja paremmat huumeet. Ehkä paras Elton John -levy, ehkä paras tänä vuonna kuulemani levy ja ehkä täydellinen esimerkki siitä, miten vanhan musiikin voi muodistaa tyylillä viemättä lähdeteoksilta mitään pois. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Mary Epworth – Dream of Life

Hand of Glory

84 Mary Epworth on saanut kehittyä rauhassa; brittilaulajattaren ensimmäiset singlet julkaistiin jo viime vuosikymmenen lopulla, mutta albumimitassa häntä kuullaan vasta nyt. Asialla on puolensa: lopputuloksena on häkellyttävän kypsä esikoisalbumi – mutta kiinnostaako se ketään, kun The Saddle Songin ja Black Doen nostattamat aallot ovat aikaa sitten laantuneet? Britannian ykköstuottajaksi (Adele, Florence + the Machine) nousseen Paul Epworthin sisar on vahvaääninen laulaja vailla maneereja. Hänen äänessään on samaa vaivatonta luontevuutta kuin Aimee Mannilla tai Low’n Mimi Parkerilla. Epworthin musiikki on kuitenkin monipuolisempaa: aisaparinsa Will Twynhamin kanssa hän on luonut musiikillisen universumin, jossa folkin maanläheisyys lyö kiehtovalla tavalla kättä milloin goottirockin, milloin gospelin ja milloin 1960-lukuisen barokkipopin kanssa. Levyn yhdestätoista kappaleesta ainakin kahdeksan on erinomaisia. Black Doen muhjuinen jyrinä kuulostaa Mount Eerien ja Bad Seedsin kaksintaistelulta, Heal This Dirty Soul rakentaa sillan Emmylou Harrisin kuisticountryn ja Jason Piercen lohtulaulujen välille, kun taas Come Back to the Bough’n kieppuvat stemmat ovat pakanallisia kuin Dead Can Dance. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

John Frusciante – Letuf-Lefr EP

Record Collection

83 Maailman ihanin John Frusciante on ollut viime aikoina harmillisen etäinen. Vuosituhannen alkupuolella levyn viikossa, kaksi parhaassa julkaisseelta kitaristilta ei ole ilmestynyt sekuntiakaan uutta musiikkia omissa nimissä sen jälkeen, kun hän joulukuussa 2009 ilmoitti jättäneensä Red Hot Chili Peppersin – aika on tärvääntynyt The Mars Voltan Omar Rodriguez-Lopezin ja Speed Dealer Moms -elektriotrion kanssa häärätessä. Syyskuussa ilmestyvää PBX Funicular Intaglio Zone -sooloalbumia ennakoiva ep on hämmentävyydessään riemastuttava paluu: viisi kappaletta progressiivisesti rönsyilevää makuuhuone-elektro-blues-hiphopia sisältävä levy piirtää uusia siveltimenvetoja Fruscianten entisestäänkin värikkääseen taiteilijakuvaan. Letur-Lefrin hienoin hetki on Glowe, 88-sekuntinen instrumentaali, jonka hajamielisen kitaranlurittelun taustalla pärisee kappaleen aikana lähes 20 toinen toistaan napakampaa rumpubreikkiä. Eniten hämmennystä aiheuttaa FM, joka yhdistelee hurmaavan epäloogisella tavalla oopperaa, räppiä, Beckiä, Wendy Carlos -syntikoita ja blues-kitarointia. Hanskasta homma karkaa vain In My Light -päätösraidalla, johon siihenkin on uhrattu ideoita keskimääräisen tupla-albumillisen verran. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

PURITY RING – SHRINES

4AD

70 Keinotekoisen genren maineestaan huolimatta witch house puhututti aikansa ja tässä on tulos. Salemin ja Pictureplanen aidosti vaarallisesta elektrosta on nyt tislattu listakelpoista söpöstelyemoilua. Näin ainakin haluaisi ensin ajatella. Shrines on pidemmän päälle toki valaiseva albumi, niin leimallisesti se kuulostaa vuodelta 2012. Levy antaa aavistuksen siitä, kuinka tasapaksu klubimusiikki on kenties viimein taipumassa joksikin muuksi: vääntyneemmäksi, kulmikkaammaksi, väkivaltaisemmaksi (vaikka Purity Ringin yösävyjä värittävä veripisarojen tihkusade onkin parfymoitu epäilyttävästi róseviinin äiteläksi). Jos tämä Corin Roddickin ja Megan Jamesin väristyksellinen äänimaailma saa 4AD-hyväksynnän, niin tuskin indievaltavirta on aivan tärviölle menossa. Toisaalta juuri Jamesin lauluääni viimeistelee Shrinesin loft-asuntoon sisäsiistiksi taustamusiikiksi. Se saa varmasti yhtyeen tien nousemaan pystyyn usean kuulijan kohdalla. Yhä useamman se saanee rakastumaan. Miten kiltti levy. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Jerry Lee Lewisilla on yhä whole lotta shakin’ goin’ on. Ja kuumat paikat.

Kansallisen veteraanipäivän kunniaksi Nuorgam päätti muistaa rockin ja popin veteraaneja, jotka ovat näyttäneet pitkän tauon jälkeen tekemillään huippualbumeilla, että vanhakin voi vertyä.

Kukin talkoisiin osallistunut nuorgamilainen valitsi suosikkinsa omasta levyhyllystään täysin subjektiivisesti seuraavin kriteerein: artistilla tai bändillä tuli olla mittarissa vähintään muutaman vuosikymmenen mittainen ura ja edellisestä oikeasti laadukkaasta albumista piti olla kulunut toistakymmentä vuotta.

Jane Birkin – Fictions (2006)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Vuonna 1968 levytetystä Jane Birkin/Serge Gainsbourg -albumista ja sen avaavasta teeskenneltyjen orgasmien ikonista Je t’aime… moi non plus. Serge Suuren suurin ja kaunein rakastaja on tuntenut kaikki 17-vuotiaasta asti. Pop-, kulttuuri- ja muotikuningatar näytteli ja levytti silloin kun huvitti, ja Ranska himoitsi – perässään maailma.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Vuonna 2006 koitti Fictions: covereita Kate Bushilta, Tom Waitsilta ja Neil Youngilta sekä vain ja ainoastaan Birkinin esitettäväksi tarkoitettuja tilaustöitä muun muassa – voi kyllä – Beth Gibbonsilta, Rufus Wainwrightilta, The Divine Comedyn Neil Hannonilta ja The Magic Numbersilta. Siellä täällä soittaa Smith Johnny Marr.

Ohuella mutta kaikkiin hillityn sävyihin virheettömästi pukeutuvalla ja epäinhimillisesti ikääntyneellä äänellään ja olemuksellaan Birkin ottaa omakseen kaiken. Gibbonsin My Secretissa soi tekijänsä Portisheadista tuttu melodraama taltutettuna Birkinin sydänsuruiseen charmiin. Homessa Neil Hannonin ylimieliseen dekadenssiin suodattuu salamavalojen aiheuttama päänsärky ja hotellihuoneikävä. Magic Numbersin Steal Me a Dreamia haluaisi lohduttaa aamuun asti. Mansikka samppanjassa on kuitenkin Neil Youngin Harvest Moon. Jos Birkin ja yhtye eivät rakastaisi jokaista hellimäänsä sekuntia, versio olisi hävytön. (Tapio Reinekoski)

Kolme parasta kappaletta: Harvest Moon, My Secret, Alice

Video ei ole enää saatavilla

Lindsey Buckingham – Under the Skin (2006)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Ilman Lindsey Buckinghamin tuotantoa ja sovitusideoita Fleetwood Macin jenkkiversion popvaistot eivät ole olleet puoliakaan siitä, mitä ne olivat miehen ollessa bändissä 1975–87. Buckinghamin soolona alkunsa saanut Tango in the Night oli myös kaupallisesti bändin viimeinen iso albumi.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Buckinghamin sooloura on ollut kaupallisesti vaatimaton. Out of the Cradle (1992) oli kuin henkilökohtaisempi Tango in the Night, mutta levy-yhtiön panostuksesta (muun muassa neljä musiikkivideota) huolimatta täysi floppi.

Buckingham ei julkaissut soolona mitään 14 vuoteen, mutta perusti perheen ja palasi Fleetwood Maciin. Under the Skin on muuttuneen miehen tuotos. Tuntuu kuin Buckingham olisi hyväksynyt ”pelkän” kulttisuosionsa ja karistanut pahimmat demoninsa. Yli kymmenen vuoden aikavälillä äänitetyt kappaleet muodostavat tätä muutosta heijastavan akustisen kokonaisuuden, joka etenee Not Too Laten itseinhosta Flying Down Juniperin hyväksyntään. Esillä ovat vanhenemisen paremmat puolet, sillä Buckingham on muuten yhtä leikittelevä ja intohimoinen kuin ennenkin.

Älä unohda myöhempiä soololevyjä Gift of Screws ja Seeds We Sow. Ne tuovat Under the Skinin formaattiin rokkia ja vähän enemmän outoilua. (Gaius Turunen)

Kolme parasta kappaletta: Show You How, Shut Us Down, Flying Down Juniper

Video ei ole enää saatavilla

Devo – Something for Everybody (2010)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Q: Are We Not Men? A: We Are Devo! (1978), Duty Now for the Future (1979) sekä Freedom of Choice (1980). Perinteisiä rokkisoittimia, syntikoita, futurista soundia ja omalaatuista huumoriaan yhdistelevä Devo-yhtye perustettiin jo vuonna 1972. Parhaiten heidät muistetaan hassuista hatuista. Hassujen hattujen lisäksi monet muistavat 1970-luvun lopulla ilmestyneet levyt, joilta löytyy monia ässävetoja kuten Whip It ja Mongoloid.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Bändin luuli jo vaipuneen ikitauolle albumien suhteen, koska vuoden 1990 Smooth Noodle Maps -levyn jälkeen uusia levyjä ei ilmestynyt 20 vuoteen. Vuonna 2010 ilmestyi kuitenkin Something for Everybody. Levy todistaa, että noiden hassujen hattujen alta löytyy vielä roppakaupalla ideoita hyviksi biiseiksi.

Levy ei ole mestariteos, sen varmaan kaikki myöntävät. Se on epätasainen ja siinä muutama yhdentekevä biisi. Silti se sisältää monta mainiota biisiä, jotka ovat saavat tanssijalan vipattamaan paremmin kuin suurin osa ylivakavista nykypoppareista. Soundit on päivitetty nykyaikaan, mutta jälki kuulostaa edelleen Devolta. Tykein biisi levyltä on ehdottomasti What We Do, jonka bassoriffissä on enemmän groovea kuin tusinassa hirviä. Humat Rocket ei jää kauaksi eikä levyn avausraita Fresh. Devon viimeisin levy todistaa sen, että myös vanha voi kuulostaa tuoreelta 2010-luvulla ja musiikki voi olla hauskaa ilman, että se vaikuttaa musiikin laatuun. Hienoa jälkeä, ja jos minulla olisi Devo-hattu, se nousisi nyt ilmaan. (Tero Uuttana)

Kolme parasta kappaletta: What We Do, Human Rocket, Fresh

Video ei ole enää saatavilla

Elvis Costello & Burt Bacharach – Painted from Memory (1998)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Burt Bacharach tuskin esittelyjä kaipaa. Legendaarisen laulunkirjoittajan sellaiset klassikkokappaleet, kuten The Look of Love, (They Long to Be) Close to You, What the World Needs Now Is Love, Raindrops Keep Falling on My Head ja lukemattomat muut, ovat osa popmusiikin ystävien yleissivistystä. Lähes yhtä legendaarinen Elvis Costello muistetaan erityisesti sellaisista uuden aallon klassikoista, kuten My Aim Is True, Armed Forces ja Get Happy!!.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: 1990-luvun Bacharach-renessanssin huipentumana vuonna 1998 julkaistu Painted from Memory on uljas ja hienostuneen melodinen levy, joka pursuilee surua, mustasukkaisuutta, pettymyksiä, yksinäisten öiden lohduttomuutta ja rakkautta, joka natisee eletyn elämän painolastin alla. Tällä juuri oikealla tavalla aikuisella levyllä Costello ja Bacharach täydentävät toisiaan upeasti – Costello tuo Bacharachin hienoihin melodioihin ja sovituksiin särmää, jota niissä ei aikaisemmin ole ollut. Parhaimmillaan tuloksena on kummankin uran hienointa musiikkia. Erityisesti alun perin Grace of My Heart -elokuvaan sävelletty ylvään surumielinen God Give Me Strength kuuluu kummankin osallisen hienoimpien luomusten joukkoon. (Kimmo Vanhatalo)

Kolme parasta kappaletta: God Give Me Strength, My Thief, The Sweetest Punch

http://www.dailymotion.com/video/x154so_burt-bacharach-elvis-costello-god-g_music?search_algo=1

Roky Erickson & Okkervil River – True Love Cast Out All Evil (2010)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: 13th Floor Elevatorsin psykedeliaklassikoista The Psychedelic Sounds of… ja Easter Everywhere sekä suoraviivaisempaa hard rock -otetta sekä kauhu- ja sci-fi-aiheisia sanoituksia sisältäneistä soololevyistä, kuten I Think of Demons ja The Evil One.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Vuonna 2010 julkaistu True Love Cast Out All Evil oli uskomaton paluu Ericksonilta, jonka monet olivat jo luokitelleet menetetyksi tapaukseksi. 1960-luvun lopulta asti mielenterveysongelmista kärsinyt Erickson oli harhaillut vuosikymmeniä eksyksissä harhojen ja paranoian kiusaamana. Silloin tällöin häneltä ilmestyi epämääräisiä levytyksiä, joista harvoista hän sai rojalteja lainkaan. 2000-luvun alussa Erickson kuitenkin aloitti hitaan paluunsa elävien kirjoihin ja musiikin pariin veljensä Sumner Ericksonin avustuksella. Uuden nousun kruunasi hieno Okkervil River -yhtyeen kanssa äänitetty True Love Cast Out All Evil, joka varmisti Ericksonin paikan rockhistoriassa – ei sekopäisenä LSD:n uhrina, vaan mestarillisena laulaja-laulunkirjoittajana. Se on juureva, kaunis ja seesteinen levy, jonka tekijä on selvästi reissussa rähjääntynyt ja käynyt pelottavan lähellä kadotusta. Albumilta kuulee surun ja katumuksen, mutta myös selviytyjän voitokkaan riemun. (Kimmo Vanhatalo)

Kolme parasta kappaletta: Goodbye Sweet Dreams, True Love Cast Out All Evil, Forever

Video ei ole enää saatavilla

Elton John – Songs from the West Coast (2001)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Kaikkien mielestä Elton John levytti merkittävimmät albuminsa 1970-luvulla ja on vaikea väittää vastaan, kun diskografiassa koreilevat Elton John (1970), Honky Château (1972), Don’t Shoot Me I’m Only the Piano Player (1973), Goodbye Yellow Brick Road (1973) sekä Captain Fantastic and the Brown Dirt Cowboy (1975).

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Elton Johnin 90-luku oli kaupallisesti kasaria menestyksekkäämpi, mutta yksittäisiä biisejä lukuun ottamatta taiteellisesti yhtä köykäinen. Candle in the Wind ’97 -single myi käsittämättömän paljon, mutta teki Johnille kriitikoiden silmissä hallaa, kuten myös leffa- ja musikaaliprojektit sekä The Big Picture (1997), monien mielestä hänen uransa kehnoin albumi.

Songs from the West Coastia inspiroivat kantri, ystävä Rufus Wainwright sekä Ryan Adamsin Heartbreaker. Pitkästä aikaa Johnin sävellykset palvelivat kappaleita: melodiat olivat täyteläisiä, kiitos tuottaja Patrick Leonardin, ja Bernie Taupinin sanoituskynä teroitettu huippukuntoon. Disney-krapulasta ei ollut enää jälkeäkään. Lisäksi singlelohkaisut osuivat täydellisesti nappiin. (Markus Hilden)

Kolme parasta kappaletta: I Want Love, Mansfield, This Train Don’t Stop There Anymore

Video ei ole enää saatavilla

Booker T. Jones – The Road from Memphis (2011)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Booker T & MG’s -yhtyeen tunnetuimman albumin Green Onions (1962) lisäksi Booker T ja kumppanit muistetaan muun muassa lukuisien Stax-yhtiölle levyttäneiden soul-legendojen klassikkoalbumeilta.

Miksi pitäisi muistaa tästä levystä: Vuonna 2009 Booker T palasi parrasvaloihin pitkän tauon jälkeen hienolla Potato Hole -albumillaan, jolla kosketinvirtuoosia säestivät Drive-By Truckersin southernrokkarit. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneellä The Road from Memphisillä maestro pisti The Rootsin tukemana vielä paremmaksi. Tuloksena edeltäjäänsä luontevammin ja tiukemmin groovaava albumi. Huippuluokan soittajajoukon keulilla vierailee huippusolisteja Sharon Jonesista Matt Berningeriin ja Lou Reediin. (Tuomo Yrttiaho)

Kolme parasta biisiä: Rent Party, Representing Memphis, Progress

Video ei ole enää saatavilla

Jerry Lee Lewis – Last Man Standing (2006)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Jerry Lee Lewis kuului rock’n rollin ensimmäiseen vuosikurssiin. Sun-yhtiölle 1950-luvulla levytetyt hitit Whole Lotta Shakin’ Goin’ On, Great Balls of Fire ja High School Confidential ovat kulmakiviä, joiden varaan rock on rakennettu.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Vuonna 2006 Jerry Lee oli oli 71-vuotias oldies-kiertueiden kehäraakki ja todella viimeinen mies pystyssä: Johnny Cashin kuoltua hän oli viimeinen elossa oleva Sunin rocktähti. Jerry Leen edellisestä levystä oli 11 vuotta ja edellisestä hyvästä liki kolme vuosikymmentä.

Takakantta lukemalla levy vaikuttaa tavanomaiselta nostalgiakiekolta: 21 duettoa 21 ”supertähden” kanssa, mukana niin Ringo kuin Kid Rock. Jo ensimmäinen kappale, Jimmy Pagen kanssa esitetty Led Zeppelinin Rock’n Roll, iskee kuitenkin luun kurkkuun. Jerry Lee soittaa pianoa kuin riivattu ja ottaa kappaleen röyhkeästi itselleen. Loput vieraista eivät pärjää sen paremmin: Jerry vie itselleen niin rokit kuin balladit ja tönii niin Bruce Springsteenin kuin B.B. Kingin tylysti sivuun valokeilasta.

Tappajan paluu ei jäänyt huomaamatta: Last Man Standing on Jerry Leen parhaiten myynyt albumi kautta aikain. (Juha Merimaa)

Kolme parasta kappaletta: Rock’n Roll, Twilight, Travellin’ Band

Video ei ole enää saatavilla

Frank Sinatra – She Shot Me Down (1981)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Maineikkaista konseptialbumeista, jotka Sinatra levytti Capitolille 1950-luvulla. Omalle Reprise-levymerkille tehdyissä on klassikkoja niissäkin, kenties viimeisenä virallisena Brasilian säveltäjäneron kanssa tehty Francis Albert Sinatra and Antonio Carlos Jobim (1967).

Sitten Sinatran kriittinen tähti olikin laskussa. Levyille mahtui aivan liikaa kyseenalaisia versioita päivän pophiteistä uusien standardien löytämisen toivossa. Konsertti-comebackeilla rahastamisesta tuli legendalle päätoimi, etenkin kun loistelias Watertown (1970) floppasi.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Tätä edeltänyt triplalevy Trilogy (1980) oli outo, Sinatraan itseensä viittaava pöhöprojekti. She Shot Me Down on rehellinen paluu 50-luvun baariballadeihin, ja ne tulevat eläkeikäiseltä luontevammin kuin swing-biisien swagger. Frank itkee kaljaansa, sytyttää savukkeen ja me kuuntelemme nojatuolissa kananlihalla kuten ennenkin. Mies, jonka ääni on 30 vuotta kuulostanut kaiken kokeneelta, ei uusia temppuja kaipaa. Yksi säe Sinatran suusta tekee nuoremmat komeljanttarit tarpeettomiksi. Tyttären 60-luvulla versioima Sonny Bonon Bang Bang on täydellinen ”uudempi” biisivalinta. (Gaius Turunen)

Kolme parasta kappaletta: Bang Bang (My Baby Shot Me Down), Monday Morning Quarterback, The Gal That Got Away/It Never Entered My Mind (Medley)

Video ei ole enää saatavilla

Scott Walker – Tilt (1995)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Walker Brothersin hiteistä ja neljästä ensimmäisestä soololevystään.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Walker Brothersien painajaismainen The Electrician ja Climate of Hunter antoivat jo odottaa Scott Walkerin uran uskomattominta teosta. 60-luvun fanit kaikkoavat kirkuen Tiltin soidessa. Tämä kuun pimeältä puolelta leiskuva synkkä, oopperamainen melutaidelaulujen mekka tarjoaa yhdeksän hullua lempiviisua. Ja kun maailmanloppu koittaa, tämä on sen taustanauha. Mitään vastaavanlaista ei ole julkaistu, lukuun ottamatta ehkä Walkerin omaa The Driftiä.
Musiikin käänteet ovat äkillisiä ja rajuja. The Cockfighter puhkeaa raamatullisten heinäsirkkojen industrial-diskoksi. Face on Breast on mutaisen kaivon pohjalta nouseva rakkauslaulu, joka ajoittain heitetään kirkuvien, kaiutettujen vihellysten sekaan. Bolivia ’95:n kitarat kuulostavat pahantuulisilta palavilta pensailta.

Itse hallusinoivan profeettamme dementoitunut impressionismi upottaa Tiltin kaikki tekstit kryptisyyden Styx-virtaan. Osa niistä on selkeitä uhkauksia (”Those tooth fairies, wait ’til they get here” ja ”Lemon bloody coal, gonna sponge you down”) ja osa jopa ystävällistä – Manhattanissa Walker nostaa hattua kaikille kansanryhmille valtavan kirkkourun loisteessa. Mutta aivoruohoa, silmäkaasua ja muita päivittäisasioita löytyy kaikista kappaleista.

Levyn parhaiten kiteyttävä teos The Patriot (A Single) luettelee angstisesti vaateostoksia, kunnes kertosäe, joka kuulostaa lähinnä partaveitsisiivin varustettujen kyyhkysten parvelta antaa tilaa kutsu-ja-vastaus -osiolle, joka toteutetaan piccolohuilulla ja patarummulla – Walkerin ylistäessä Luzerner Zeitung -päivälehteä.
Sen jokaista sekuntia värittää ideoiden supernova. Tilt on lempilevyni, ja Scott Walkerin uran parhaiten määrittelevä teos. (Antti Piirainen)

Kolme parasta kappaletta: The Cockfighter, Face on Breast, The Patriot (A Single)

Video ei ole enää saatavilla

Van Halen – A Different Kind of Truth (2012)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Van Halen (1978), 1984 (1984)

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Parinkymmenen todella ankean vuoden jälkeen kitaravelho Eddie Van Halen sai sovittua kultakauden solisti David Lee Rothin kanssa välinsä. Totutusti Eddie piti rumpaliveljensä Alexin mukana ja kaappasi poispotkitun basisti Michael Anthonyn tilalle poikansa Wolfgangin. Kauhulla odotettu paluu osoittautui kunniakkaaksi. Rohkeaa sinänsä, että bändi ei tukeutunut hittilevynsä 1984:n synavetoiseen soundiin, vaan räimii alku-uransa tyylin mukaista piinkovaa hard rock -boogieta vastustamattomalla tatsilla. Eddien soolot ja riffit ovat ensiluokkaisia ja edelleen harvinaisen kekseliästä kitarointia. Alexin omaleimaisen jämerä rumputyö imee mukanaan ja hyvin suoriutuva Lee Roth on ikääntyessään yhä karismaattisempi laulaja.

Vaikka yhtye onkin materiaalin suhteen kaivellut muinaisia demolaarejaan, levyn rautaista otetta ei käy kiistäminen. Riehakkuudessa ja biiseiltään levy päihittää kaikki vuoden 1984 jälkeen tehdyt Van Halen -äänitteet mennen tullen – ja pyyhkii samalla uuden ajan imitoijilla pöytää hymy korvissa. (Kimmo K. Koskinen)

Kolme parasta kappaletta: She’s the Woman, China Town, As Is

Video ei ole enää saatavilla

Kermit tietää, ettei ole helppoa olla vihreä.

Viihde ja taide ovat ihmeellisiä asioita. Vaikka ne yleensä pyritäänkin näkemään toistensa vastavoimina, molempien tehtävä on herättää tunteita hysteerisestä naurusta aina pakahduttavaan surumielisyyteen asti ja saada ihminen ajattelemaan sekä pakenemaan arjesta.

On kuitenkin erittäin harvinaista, että yksittäinen taiteilija, elokuva, äänilevy, koomikko, maalaus tai tv-ohjelma onnistuu niin kokonaisvaltaisesti käsittelemään tunteiden koko skaalaa kuin alkuperäinen Muppet Show, jota tehtiin viisi kautta 1970-luvun puolivälistä 1980-luvun alkuun.

Tänään saa Yhdysvaltain-ensi-iltansa uusi Muppet-elokuva. Sitä juhlistaaksemme kokosimme listan kahdestakymmenestä Muppet Show’n unohtumattomasta musiikkiesityksestä. Kuten ohjelman luonteeseen kuuluu, osa näistä naurattaa, osa herkistää. Osa on älyllistä, osa pähkähullua.

Pitäkää peukkuja, että uusi elokuva saadaan elokuvateattereihin myös Suomessa!

Muppet Show’n musiikkiesityksiä on yhteensä yli 600. Mitkä ovat sinun suosikkisi? Kerro se meille kommenteissa.

Mahna Mahna

Klassikoiden klassikko! Ensimmäisen Muppet Show -jakson ensimmäinen musiikkiesitys, joka asetti heti lähtöviivalla riman päätähuimaavalle korkeudelle.

Muppet Show’ssa käytettyjen kappaleiden alkuperä on usein hieman hämmentävä, sillä ohjelman musiikillinen johtaja Jack Parnell kaivoi välillä mukaan materiaalia, joka jo 1970-luvun lopulla oli kadonnut aikaan. Harva yksittäinen tapaus on kuitenkaan yhtä herkullinen kuin Mahna Mahna, joka on alkuperältään italialaisen Piero Umilianin säveltämä tunnari pehmopornahtavaan ruotsalaisten seksuaalisuutta, alkoholismia ja itsemurhia käsittelevään mondo-dokkariin Svezia, inferno e paradiso. 

Video ei ole enää saatavilla

Woodland Animals: Man Smart, Critter Smarter

Metsäneläinten hykerryttävä luonnonsuojeluaiheinen viesti ihmisille Harry Belafonten calypso-klassikkoa Man Smart (Woman Smarter) mukaillen. Biisin huipentava tehtaan räjäyttäminen ei välttämättä menisi tänä päivänä enää läpi.

Video ei ole enää saatavilla

Elton John: Crocodile Rock

Yksi Muppet Show’n ikimuistoisimmista musiikkivierailuista, jonka Cee-Lo Green palautti mieliimme esittämällä Forget You -biisinsä tämän vuoden Grammy-gaalassa Sir Eltonin asun jäljennös yllään ja aidoista Muppeteista koostuvan taustabändin kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

The Swedish Chef: Yes, We Have No Bananas

Mikään Muppet-lista ei olisi täydellinen ilman Ruotsalaista Kokkia! Vaikka hän ei varsinaisesti musiikkimiehiä olekaan, tämä borkinkielinen tulkinta 1920-luvun musikaalihitistä Yes, We Have No Bananas tuskin jättää ketään kylmäksi.

Video ei ole enää saatavilla

Behemoth & Shaky Sanchez: I’ve Got You Under My Skin

Muppetmainen luenta Frank Sinatran klassikoksi laulamasta Cole Porterin sävellyksestä. Shaky Sanchez -raukan karu kohtalo Behemoth-hirviön kidassa sopii loistavasti kauhukuningas Vincent Pricen tähdittämän kauhuteemaisen jakson tarjontaan.

Video ei ole enää saatavilla

Muppet Pigs: In the Navy

Viikingeiksi pukeutuneita possuja esittämässä Village Peoplea ja ryöstämässä kylän? Kyllä! Muppet Show’ssa.

Video ei ole enää saatavilla

Whatnot Girls feat. Crazy Harry: Chanson D’Amour

Muppetit ovat parhaimmillaan täyttä dadaa, joka potkii kaikki kulttuurilliset muurit murskaksi. Tämä ohjelman kakkoskauden klassikkoesitys on sitä parhaimmillaan. Kaunis 1950-luvun lopun laulelmahitti yhdistettynä Crazy Harryn maaniseen räjäyttelyvimmaan ei ole voinut syntyä kirjoittajien palaverissa täysin vailla kemiallista apua.

Lopussa Statler & Waldorf -parivaljakon klassista puujalka-näsäviisastelua.

Video ei ole enää saatavilla

Buddy Rich vs. Animal Drum Battle

Muppet Show’n keskeinen hahmo musiikillisessa mielessä on toki aina ollut kaikkien rock-rumpaleiden tärkein esikuva, Animal. Tässä legendaarisessa klipissä yksi maailmanhistorian kirkkaimmista rumpalitähdistä Buddy Rich ottaa Animalista mittaa rumpubattlessa.

Video ei ole enää saatavilla

Rita Moreno & Animal: Fever

Latinokaunotar Rita Moreno (mm. West Side Story) yrittää saada Animalia vetämään asteen hillitymmin setin takana. Turhaan.

Video ei ole enää saatavilla

Johnny Cash & Miss Piggy: Jackson

Myös mies mustissa nähtiin ohjelman vieraana sen viimeisellä kaudella, ja tietysti Miss Piggyn piti päästä olemaan Nancy Sinatra Johnny Cashin Lee Hazelwoodille. Taustalla tietysti Muppet Show’n oma jug band.

Video ei ole enää saatavilla

Robin the Frog: Over the Rainbow

Kermitin veljenpojan, Robinin, laulamat kappaleet ovat lähes poikkeuksetta Muppet Show’n pakahduttavimpia hetkiä. Wizard of Ozin ikiklassikko ei ole kuulostanut näin herkältä sitten Judy Garlandin. Kannattaa myös katsoa Robinin klassikko Halfway Down the Stairs.

Lyömme myös mistä tahansa vetoa, että Mercury Revin Jonathan Donahuen yksi suurimpia vaikuttajia tässä maailmassa on juurikin Robin-sammakko (Ja Kermit My Morning Jacketin Jim Jamesin! – edit. huom.).

Video ei ole enää saatavilla

Dr. Teeth and The Electric Mayhem: Minuet in A Major

Muppetien rajut rokkijäbät, Dr. Teeth Electric Mayhem -bändeineen, yrittämässä vetää normaalin Uriah Heep -henkisen jyystönsä sijaan klassista. Siihen asti, kunnes Animalin itsehillintä pettää ja homma lähtee Spinal Tap -sfääreihin.

Video ei ole enää saatavilla

Hugga Wugga

Jäätävän Uuno Turhapuro -henkisen wah-kitaran vauhtiin piiskaavaa avaruudellista musiikkihupailua, jossa ei ole järjen hiventä, mutta neroutta sitäkin enemmän.

Video ei ole enää saatavilla

Roger Moore: Talk to the Animals

Vaikka Lasse Mårtenson vetikin musiikillisesti ehkä pidemmän korren tämän 1960-luvun elokuvasävelmän coveroinnissa, 007:n puhelauluun nojaava tulkinta aiheesta ei missään tapauksessa ole ansioton, vaikka Moore uhkaakin hieman jäädä käsinukke-kanssanäyttelijöidensä varjoon.

Video ei ole enää saatavilla

Rowlf the Dog: Man’s Best Friend

Tom Waitsia fanittaville koiraihmisille ei Rowlf-koiraa parempaa asiaa ole olemassa! Koskettavia pianon kuljettamia tarinoita Waitsin varhaisten levyjen hengessä ja koira-aiheisia puujalkavitsejä, mitä muuta voi elämältä toivoa?

Marvin Suggs and his Muppaphone: Witch Doctor

Monty Pythonin klassiselle Arthur Ewing and his Musical Mice -sketsille paljon velkaa oleva sekoilu, joka saa Pythonin tavoin kierimään lattialla naurusta.

Video ei ole enää saatavilla

Debbie Harry & Kermit the Frog: The Rainbow Connection

Muppeteille varta vasten sävelletyistä kappaleista ylivoimaisesti klassisin, ensimmäisen Muppet-elokuvan ikimuistoinen avainsävelmä Kermitin ja New Yorkin taidepunkin ylipapittaren sekä jokaisen indie-kuikelon päiväunen, Blondie-yhtyeen Debbie Harryn duettona. Parhautta.

Video ei ole enää saatavilla

Gonzo the Great: My Way

Muppetien surullisen hahmon ritari Gonzo esittämässä katkeransuloisen tulkinnan My Way -klassikosta. Täynnä haikeaa optimismia ja surusilmäistä kaukokaipuuta, kuten Gonzolla aina.

Video ei ole enää saatavilla

Rowlf the Dog & Sam the Eagle: Tit Willow

Konservatiiviselle Sam The Eaglelle naureskelu on yksi Muppetien suosikkiajanvietteitä. Tässä laulussa Rowlf pistää Samia halvalla laulattamalla hänellä ”kevyttä oopperaa”.

Video ei ole enää saatavilla

Bernadette Peters & Muppets: Just One Person

Muppetit liikuttavimmillaan klassisissa musikaalinpäätöstunnelmissa, jossa näyttelijä Bernadette Peters haluaa auttaa Robin-sammakkoa itsetunto-ongelmissaan.

Laulun perässä on vielä Muppetien esittämä uskomattoman koskettava versio samasta laulusta Jim Hensonin muistolle.

Video ei ole enää saatavilla

Lisää tietoa Muppeteista mm. Muppet Centralista ja Muppet Wikistä.

Bonus!

Weezer osoitti vuonna 2002 rakkautta Muppeteille huikealla Keep Fishin’ -videollaan.

Video ei ole enää saatavilla

Olisitko valmis rakkauteen tämän miehen kanssa?

Thom Bell syntyi Jamaikalla vuonna 1943, mutta kasvoi Philadelphiassa, jossa lauloi nuorena yhtyeessä Kenny Gamblen, Leon Huffin ja Daryl Hallin kanssa. Isona hänestä tuli säveltäjä ja tuottaja, joka vei 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa kotikaupunkinsa nimen musiikkimaailman kartalle Philadelphia Soul -soundin myötä: The Delfonics, The Stylistics, The Spinners sekä miehen levytyksillä bändinä toiminut MFSB.

Vuonna 1974 David Bowie kävi Philadelphiassa äänittämässä Young Americans -levyä, vaihtaakseen glam rockin plastic souliin, Luther Vandrossin avustuksella, sekä yhden roolin toiseen. Kolme vuotta myöhemmin, Elton John saapui samaan taajamaan tekemään levyä jo hitti-mojonsa menettäneen Thom Bellin kanssa.

Eltonin odotukset eivät täyttyneet eikä sessioista syntynyt levyä, mutta Are You Ready for Love? syntyi. Single julkaistiin uudelleen miksattuna vuonna 1979. Menestys ei ollut kaksinen. Matka brittilistan huipulle tyssäsi sijaan 42.

Onneksi biisi jäi elämään klubeilla, piilossa suuren maailman katseilta, sillä kyseessä on hieno esimerkki Thom Bellin pehmeän orkestraalisesta soundista. Ashley Beedlen baleaarinen remix herätti biisin henkiin vuonna 2003, Brittien sinkkulistan ykköseksi, ja samana vuonna Fatboy Slimin Southern Fried -levymerkki julkaisi EP:n, jolta löytyy kappaleesta vuoden 1979 radioversio, 7:47 pitkä versio sekä Three Way Love Affair. Pitkän version instrumentaaliosio on tiukka.

Elton Johnin sinisilmäsoulista puuttuu David Bowien (itse)ironinen venkoilu. Se tekee Are You Ready for Lovesta paremman kuin yhdestäkään Young Americansin kappaleesta. Elton ei revi asiasta itselleen kulttuuri-imperialistista kompleksia vaan tekee hienon levytyksen itselleen vieraalla tavalla. Lahjakas laulaja-lauluntekijä voimiensa tunnossa työskentelee tässä kuin tallitähti Motownin kulta-aikana. Koneisto (tässä tapauksessa tuottaja) säveltää ja sovittaa, laulaja vokalisoi.

Elton soittaa kappaletta yhä keikoilla.

Tämän videon avulla voit opetella laulamaan kappaleen portugaliksi. Toivomme, että käännös on taattua Hittimittari-tasoa!

Video ei ole enää saatavilla