Torilla tavataan, koska Tori ei osaa vielä lukea. *aplodit*

Y Kant Tori Read –> Tori Amos

Y Kant Tori Readin esikoisalbumin (1988) kannessa Tori Amos poseeraa hemaisevan seksikkäänä pörröpäänä rintaliiveissään, miekkaa mustissa hansikkaissaan pidellen. Kuvan perusteella on vaikea uskoa, että siinä seisoo sama myöhempien aikojen katebush, joka neljä vuotta myöhemmin mullistaisi vaihtoehtoisen aikuispopin maailman kypsällä, älykkäällä ja emotionaalisesti paljaalla esikoisalbumillaan Little Earthquakes. Y Kant Tori Readin tarina jäi yhden albumin mittaiseksi. Kosketinsoittaja Kim Bullard liittyi myöhemmin Kajagoogoo-yhtyeeseen, rumpali Matt Sorum puolestaan – Guns N’ Rosesiin.

Video ei ole enää saatavilla

’Til Tuesday –> Aimee Mann

Viime vuosituhannen lopulla ja 2000-luvun alussa taiteellisia ja levymyynnillisiä huippuvuosiaan elänyt yhdysvaltalaislaulaja-lauluntekijä Aimee Mann päätyi suuren yleisön tietoisuuteen Magnolia-elokuvan (1999) ja sen soundtrackin sekä vuotta myöhemmin julkaistun Bachelor No 2 -albumin myötä. Wise Up, Save Me ja Red Vines soivat vaikuttavassa episodielokuvassa, mutta Mann, 53, oli ehtinyt seikkailla musiikkimaailmassa jo ennen soolouraansakin. Laulaja oli mukana The Young Snakes -punkbändissä, joka julkaisi 1980-luvun alussa yhden ep:n, mutta suosiota Mann saavutti ensimmäisen kerran kohtuullisen menestyneessä new wave -yhtyeessä ’Til Tuesday. Ryhmä julkaisi kolme pitkäsoittoa, joista ensimmäinen käväisi parhaimmillaan Yhdysvaltain albumilistan sijalla 19. Vuonna 1990 yhtye hajosi, kun Mann lähti edelleen jatkuvalle soolouralleen, joka käynnistyi tosin virallisesti vasta vuonna 1992 johtuen ’Til Tuesdayn levytyssopimuskoukeroista Epic-yhtiön kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

Cheap Hotel –> Anna Calvi

Väkevä-ääninen englantilaislaulajatar Anna Calvi julkaisi hiljattain toisen albumillisen tummanpuhuvaa, dramaattista taiderockiaan. One Breathistä tuskin tulee sen suurempaa myyntimenestystä kuin Mercury-ehdokkuudestaan huolimatta korkeintaan kulttisuosikiksi nousseesta edeltäjästään, mutta toisen top 40 -albuminsa Calvi siitä kuitenkin sai – paitsi Britanniassa, myös Ranskassa ja Belgiassa. Ensimmäisen kerran top 40 -raja rikkoutui lisäksi Italiassa ja Irlannissa. Tämä kaikki on jo määrättömästi enemmän kuin mikään, mitä Calvin edellinen bändi Cheap Hotel saavutti. Lyhytaikaisen indierockyhtyeen ainoaksi saavutukseksi jäi vähin äänin unohtunut nettisingle New York, josta tehtiin jälkipolvien iloksi myös musiikkivideo.

Video ei ole enää saatavilla

DeYarmond Edison –> Bon Iver

Vähälle huomiolle aktiivivuosinaan jäänyt, Yhdysvaltojen keskilännestä ponnistanut folkrock-yhtye DeYarmond Edison julkaisi kaksi albumia ja yhden EP:n ennen hajoamistaan vuonna 2006. Ajottain oikein mainiota akustista folkia soittaneen yhtyeen nokkamies Justin Vernon siirtyi yhtyeen jälkeen soolouralle taiteilijanimellä Bon Iver ja kohosi Grammy-voittajaksi ja kriitikoiden suitsutusta kahmivaksi indie-jeesukseksi. Yhtyeen muista jäsenistä Brad Cook, Phil Cook ja Joe Westerlund muodostivat Megafaun-yhtyeen ja James Porterfield levyttää nimellä Field Report. Megafaunin friikkifolkiksikin kutsuttu maalaileva taideindie ei ole saavuttanut suurta kansainvälistä suosiota, mutta on löytänyt vakiintuneen kuulijakunnan. Field Reportin viime vuotinen esikoislevy taas sai pääasiassa kiittäviä arvioita.

Video ei ole enää saatavilla

Heatmiser –> Elliott Smith

Elliott Smithin, Neil Gustin, Brandt Petersonin (jonka vuonna 1994 korvasi Sam Coomes) ja Tony Lashin Portlandissa vuonna 1991 perustama yhtye soitti samanlaista vaihtoehtorockia kuin kaikki muutkin tuon ajan ja alueen bändit. Gustille on kreditoitu yhtyeen diskografian pirteämmät pop-biisit, kun taas Smith etsiskeli jo sitä itsesäälissä piehtaroivaa itseään, joka myöhemmin soolourallaan pääsi Oscar-gaalaan asti. Smithille Heatmiser muuttuikin pian rajoitteeksi, meluisaksi rock-bändiksi, jossa hänen sävellystensä dynamiikka ei päässyt oikeuksiinsa. Lavalla bändi teki usein ivaa Smithin alakuloisesta olemuksesta. Kun Smithin soololevyt saivat huomiota, välit Gustiin tulehtuivat ja Heatmiser hajosi. Bändi ehti kuitenkin julkaista kolme albumia ja EP:n. Ajasta kertoo paljon se, että koska Gust oli julkihomo, nimettiin Heatmiserin musiikki homocoreksi tai queercoreksi. Gustin ja Smithin välistä rakkaussuhdetta spekuloitiin pitkään.

Video ei ole enää saatavilla

First Floor Power –> Jenny Wilson

Moni kuuli Jenny Wilsonista ensimmäisen kerran vasta vuonna 2005 hänen soolodebyyttinsä Love and Youthin ja siltä lohkaistujen hittien Summer Time – The Roughest Timen ja Let My Shoes Lead My Forwardin myötä. Tuolloin 30-vuotias Wilson oli kuitenkin jo tunnettu tekijä Ruotsin indiepiireissä: olihan hän duetoinut Karin Dreijerin kanssa The Knifen You Take My Breath Away -singlellä (2003) ja tehnyt kaksi albumia First Floor Power -yhtyeensä kanssa. Nukkavierua, Pavementin sukuista indierockia tehnyt First Floor Power vieraili vuosituhannen vaihteessa Suomessakin, muun muassa Jyväskylän Jyrock-festivaaleilla. Tampereen Monsters of Pop -festivaalilla yhtye nähtiin vuonna 2008, kuitenkin ilman Wilsonia, joka oli jättänyt yhtyeen jo ennen soolouransa aloittamista.

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu maanantaina.

Steven Paul Smith kuoli 21.10.2003.

Nuorgamin Small talk -juttusarjassa artisteille esitetään kysymyksiä, joista jotkut toistuvat haastattelusta toiseen. Joskus vastauksia purkaessa näitä kysymyksiä tulee pohdiskeltua itsekin.

”Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua?”

Kuulun siihen ihmisjoukkoon, joka suhtautuu musiikkiin intohimoisesti, mutta säilyttää samalla etäisyyden kunnioittamiinsa artisteihin. Sama pätee myös muihin kiinnostuksenkohteisiini. Niinpä en voi sanoa, että kenenkään muusikon tai muun arvostamani henkilön poismeno olisi koskaan koskettanut minua erityisen syvästi. Tarkoitan siis ihmistä, jota en ole tuntenut, vaikka hänen elämäntyönsä olisikin ollut minulle läpikotaisin tuttu tai parhaassa tapauksessa jopa tärkeä osa omaa elämääni.

No, jos ollaan aivan tarkkoja, muistan kuitenkin kaksi ympäri maailmaa kiirinyttä suru-uutista poikkeuksellisen selvästi.

Kun Ayrton Sennan auto suistui Imolassa radalta vuonna 1994, seurasin tapahtumia ensin televisiosta, sitten radiosta. Seisoin tuolilla keittiössä ja kurkottelin käsilläni kattoon, kun toimittaja kertoi brasilialaiskilpa-autoilijan menehtymisestä.

Niin ikään olin radion ääressä, kun tieto Elliott Smithin kuolemasta lokakuussa 2003 saavutti minut. Lueskelin myöhään illalla sängyssä ja satuin avaamaan radion juuri Ylen pop-uutisten uusinnan aikaan. Vaikka kuulin uutistenlukijan sanovan ainoastaan ”… kuollessaan 34-vuotias”, tiesin heti, että nyt puhuttiin Smithistä.

Sattumat eivät kuitenkaan jää tähän. Juuri ennen radion avaamista olin kuunnellut Figure 8 -albumia, minkä jälkeen olin vaihtanut soittimeen ystäväni minulle polttaman Smith-kokoelman, jonka helmi oli viitisen vuotta aiemmin ilmestyneen XO-albumin Waltz #2.

Ja nyt menee todella oudoksi. Muistan tarkasti, kuinka kuunnellessani tuolloin lokakuisena iltana muutaman kerran peräkkäin pohjattoman surumielisyydestä, mutta silti puhdistavaa ja voimaannuttavaa Waltz #2:ta mietin, millaisin silmin näillä tuskaisilla kappaleillaan muiden taipaletta tasoittava muusikko mahtaa nähdä oman elämänsä. Ja näitä ajatuksia puolihuolimattomasti pyöritellessäni sammutin levysoittimen ja avasin radion.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Elliott Smith esitti aikoinaan Waltz #2:n akustisesti Ruotsin televisiossa avaten samalla lyhyesti ajatuksiaan laulunkirjoittamisesta.

http://www.youtube.com/watch?feature=endscreen&NR=1&v=kgU1oskpEkI

Elliott Smith teki elämänsä aikana viisi albumia. Kuudes jäi kesken.

Syksynä 2008 asuin Amsterdamissa. Joskus istuin opiskelija-asunnoksi muunnetussa laivakontissa, join teetä tai punaviiniä ja kuuntelin musiikkia, jota joku oli minulle aiemmin suositellut kuuntelemiseen kehottavin saatesanoin.

Sellaista oli muun muassa Elliott Smithin musiikki. Mutta silloin en tiennyt Elliott Smithistä mitään, ja sitä yhtä levyäkin, Either/Oria, kuuntelin vähän puolella korvalla. Ihan hyvältä se kyllä niinkin kuulosti.

Vaadittiin silti vielä yksi vuosi. Sitten kuulin Waltz #2:n.

Video ei ole enää saatavilla

Rakastuin Elliott Smithiin. En ollut koskaan sanottavammin perustanut mistään akustisesta enkä liioin laulaja-lauluntekijämusiikista, mutta Elliott kuulostikin joltain muulta. Niin muulta, että tuntuu melkein välttämättömältä kutsua häntä pelkällä etunimellä. Lauluäänessä oli voimapopin kaiku ja lauluissa raastavuutta ja umpisurullisuutta.

Tavallaan olisin voinut kuunnella Elliottia silloin, kun Elliott kuoli, vuonna 2003, mutta 19-vuotias minä ei tiennyt Elliottista. Elliott olisi ihan hyvin voinut olla minulle sukupolvikokemus, mutta ei ollut. Sen sijaan hän oli minulle merkittävä kokemus syksyllä 2009. Ostin nopeasti hänen kaikki levynsä. Opettelin soittamaan kitaraa vähän kohtalaisemmin ja innostuin muistakin soittimista.

Elliott nimittäin tykkäsi soittaa. Kitaran, pianon ja basson taitamista puidessa saattaa helposti unohtua, että Elliott oli myös oiva rumpali. Ei välttämättä virtuoosimainen, mutta laulujensa hengen mukainen. Tästä häntä on ylistänyt myös Wilcon rummunlyöjä Glenn Kotche, jota haastateltiin Benjamin Nugentin kirjoittamassa sinänsä pintapuolisessa elämäkerrassa Elliott Smith and the Big Nothing (2004).

Hyvä esimerkki Elliottin taidosta soittaa rumpuja on The Ballad of Big Nothing.

Video ei ole enää saatavilla

Elliott Smith äänitti ensimmäisen levynsä Roman Candle (1994) portlandilaisen talon kellarissa neliraiturilla, ja samalta kuulostaa huumeviittausten täyttämä synkkä ja akustispunkhenkinen kakkoslevy (Elliott Smith, 1995). Nuo kaksi levyä nostivat Elliottin kulttimaineeseen.

Kun kävin Portlandissa keväällä 2010, minunkin teki mieli kierrellä paikoissa, joihin Elliott lauluissaan viittaa. Kuljin (sinänsä erittäin merkityksetöntä) Division Street -katua, koska se mainitaan Either/Orin Punch & Judy -kappaleessa. Portlandissa sijaitsee myös paikka, jossa jäädään linja-auton kyydistä kakkoslevyn avaavassa Needle in the Hayssa: 6th Avenuen ja Powell Boulevardin risteys.

Video ei ole enää saatavilla

Elliott Smithin surullisuutta ei voi ainakaan hänen laulujensa perusteella kiistää. Ne laulut kuuluvat syksyyn ja talveen, ja keväisin pitää jo kuunnella muuta.

Mutta kun miltei kaikki muut Elliottin laulut ovat kevyimmilläänkin haikeita, yksi poikkeus kuulostaa sitäkin uskomattomammalta. Juuri siksi Say Yes on kaikista Elliottin lauluista erityisin. Se on onnellinen, seesteinen ja optimistinen. Se on myös vilpitön, aito ja kaunis, ensi riveistään alkaen.

”I’m in love with the world
through the eyes of a girl
who’s still around the morning after”

Video ei ole enää saatavilla

Elliott Smith ehti julkaista elinaikanaan viisi levyä. Kuudennen tekeminen oli hyvässä vauhdissa, mutta From a Basement on the Hill ilmestyi vasta Elliottin kuoleman jälkeen. Levy sisältää useita viittauksia itsemurhaan.

Se, oliko Elliottin kuolema itsemurha, on kuitenkin yhä selvittämättä. Hän kuoli 34-vuotiaana kahteen rintakehäänsä saamaansa veitseniskuun Los Angelesin -kodissaan, jossa myös hänen tyttöystävänsä Jennifer Chiba kuoleman hetkellä oli.

Video ei ole enää saatavilla