Temporary Residence

85 Matthew Cooper tietää tyylinsä vaarat. Ambientin kenttä voi tehdä hankalaksi löytää itselle ominainen ja tunnistettava tyyli, ja ehkä siksi osaisinkin nopeasti nimetä vain kymmenisen selkeästi tunnistettavaa artistia koko tyylilajista. Eluviumin tyyli on yksi tunnistettavimmisia, koska se on suoraviivainen ja melodinen – välillä jopa popmelodiota lähestyvä. Jos yksittäiskappale Static Nocturne lasketaan, Nightmare Ending on kuudes levyllinen Eluviumin laajakangasdronea. Juuri sellaista, joka voi pelkällä äänimassalla hukuttaa tarkemman tuntemuksen. Mutta Nightmare Ending pystyy haastamaan jopa Copian, Cooperin vuonna 2007 julkaistun mestariteoksen, joka sai raskaan dronen tuntumaan lähes popilta, mutta sisälsi häkellyttävän monia ulottuvuuksia. Tämä on uusi yritys samaan, välittömästi iskevään tunnelmaan, jossa kolmen vuoden takainen Similes unohdetaan kokeiluna ja uudelleenjalostetaan Talk Amongst the Treesin, Copian ja Static Nocturnen yhteensopivimmat puolet. Ensin mainitun ryömivä tahti, toisen upea melodiataju ja kolmannen rosoiset sävyt kohtaavat Nightmarella laajempina kuin koskaan. Mikä tärkeintä, pianopohjaisia teoksia ajoittain tahrannut pinnallisuus on poistunut, ja kun Cooper rakentaa jotain yksittäisistä elementeistä, hän tekee sen sävykkäämmin ja tulkinnanvaraisemmin kuin koskaan ennen. Pelkäsin joskus Copian jäävän viimeiseksi loiston hetkeksi tässä tuotannossa: välillä on ihanaa olla väärässä. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Eleanor Friedberger – Personal Record

Merge Records

80 Olisinpa kesäisessä Amerikassa, jossa puut kurottavat taivaisiin ja pikkukaupungit uinuvat rehellisen työn ja vaahterasiirapin tuoksuisten lounasbaarien ajattomuudessa. Siinä Coca-Colan kiillottamien hampaiden maassa, jossa aurinkoiset hymyt ja jenkkiraudat hohtavat kilvan. Tällaista elokuvien ihmemaata ei tietenkään ole olemassa, mutta Eleanor Friedbergerin vaivattomasti rullaavan ja 1970-lukulaisesti soivan rallattelun kuullessani haluan uskoa, että valtavien, kultaisina hohtavien vijlapeltojen ja aina lämpimänä paistavan auringon alla hehkuva maa on saavutettavissa ainakin henkisenä tilana. Tämä on tietysti vain pintaa, ja jos levyä kuuntelee tarkemmin, sen kevyehkön traveller-nukkavieruisuuden alta löytyy herkkiä, pieteetillä kirjoitettuja novellilauluja. Kaiken kaikkiaan mukava levy, joka ei heti kulu puhki. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Jon Hopkins – Immunity

Domino

81 Kyllä: Immunity on helppo kuvitella soimaan graafiseen suunnitteluun tai moderniin arkkitehtuuriin keskittyvän yrityksen minimalistisesti sisustetuun avokonttoriin. Mutta mitä kaikki maailman graafiset suunnittelijat ja arkkitehdit saisivatkaan aikaan, jos heidän työskentelyään siivittäisi näin jännittävä musiikki? Muun muassa Brian Enon, Coldplayn ja viime vuosina skottifolkkari King Creosoten kanssa työskennellyt Jon Hopkins tekee tarkkaa työtä: aina, kun Immunity on lipsahtamassa banaaliksi ambient-tyylittelyksi, brittituottaja vetää hihastaan jonkuun yllättävän elementin. Siksi hänen hitaasti mutta varmasti kehittyvät kappaleensa säilyttävät kiehtovuutensa vielä seitsemännen ja kahdeksannenkin minuutin kohdalla. Jos ostat tänä vuonna yhden kunniallisen, taidegalleriaystäviesi kelpuuttaman electronica-albumin, se voi yhtä hyvin olla Burialin öistä huminaa, Four Tetin laajoja kaaria ja glitch- ja IDM-artistien digitaalista roskaa yhdistelevä Immunity. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kylesa – Ultraviolet

Season of Mist

76 Savannahin sludge-ryhmä ei tee suurempia muutoksia kuudennella levyllään. Avausraita Exhale antaa valokeilan kiertää kahden rumpalin lattiaan reikiä lyövästä työstä kahden kitaristilaulajia ylle: ensin Laura Pleasantsin tarjoamaan koukkuun ja siitä eteenpäin Phillip Copen maanvieremiä aiheuttavaan karjuntaan. Ei ehkä täystyrmäys, kuten Static Tensionsin murhaava Scapegoat, mutta Unspoken muistuttaa taas siitä, kuinka harvat bändit pystyvät tällaiseen tasapainoon murskaavuudessa ja svengissä. Low Tiden uneliasta balladia lukuun ottamatta Ultraviolet on kuitenkin edeltäjiään vähemmän uskalias. Vaikka se ei missään nimessä tee tästä kaikesta huonoa, se tuntuu harmilliselta, koska edelliset levyt ovat olleet täynnä todisteita kekseliäisyydestä ja visiosta. Levyn parhaat vedot ovat alle kolmiminuuttisia. We’re Taking Thisin syyttävät huudot antavat tilaa Kylesankin mittapuulla hyytävälle kertosäkeelle, ja What Does It Take raivoaa 120 sekuntia vailla hengitystaukoa. Kaikki ne asiat, jotka tekivät Kylesasta alun perin hyvän, löytyvät myös Ultravioletiltä, vaikka pientä toiston makua onkin ilmassa. Sarjassamme ”tämän bändin kuuluisi olla tunnetumpi.” (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Mother Susurrus – Maahaavaa

Ektro

71 Jostain syystä luin tämän levyn nimen useasti muotoon ”Mahahaava”. Ajattelinkin jo veistellä jonkinlaisista yhteyksistä kyseisen vaivan sekä tamperelaisviisikon edustaman tyylilajin välillä, vaan totuus oli toisenlainen! Joka tapauksessa, Mother Susurrusin debyytti astelee suomi-doomin pitkässä letkassa, viittaillen välillä sellaisten synnyttäjien kuin Skepticismin ja Reverend Bizarren suuntaan, mutta levyltä kuuluu myös Hebosagilin kaltaisten aikalaisten louhinta. Kappaleet kiertelevät hidasta kehää saalistaan vaanivan petolinnun tai sellissään jaloittelevan vangin lailla – tunnelmasta riippuen. Parhaimmillaan tämä viiden kappaleen kolmivarttinen on keskivaiheillaan: läheltä neofolkia liippaava Anagorisis kuulostaa öiseltä rituaalilta, jossa loihdinta sekoittuu hiidenkirnusta kaikuvaan henkien tulvaan. Turruttavan kauniiseen äänivalliin sulautuu myös Pekko Käpin jouhikko. Rituaalia seuraava Ylösnousemus on jo nimensäkin puolesta varsinainen astraaliprojektio. Kokonaisuus on tiheää ja kuohkeaa kuin sateenjälkeisen suon pohjaturve, mutta loput manaukset eivät aivan samoja alitajunnan kartanoita saavuta. Myös sinällään monipuolisen laulajan ääntelystä tuntuu puuttuvan se lopullinen maanisuus. Silti Maahaavaa on vaikuttava kokemus. (Mikael Mattila)

PacificUV – After the Dream You Are Awake

Mazarine

78 Kahdella ensimmäisellä albumillaan (Pacific UV, 2003, ja Longplay 2, 2008) 1990-luvun dream pop -suuruuksia uskollisesti jäljentänyt amerikkalaisyhtye on sittemmin löytänyt syntetisaattorit ja popmelodiat. After the Dream You Are Awake onkin kuin Slowdivea syntikkapopasetuksilla. Yhden tunnelman levyä piristää yhtyeen uusin jäsen Laura Solomon, jonka ääni on tavanomainen mutta tervetullut vaihtoehto Clay Jordanin hellälle kuiskinnalle. Kahden laulajan resepti toimii etenkin italodiscon raukeutta huokuvalla Eyes Without a Facella, jonka ranskaa ja englantia sotkeva kertosäe on levyn hienoin yksittäinen hetki. Huonoja hetkiä After the Dream You Are Awakelta ei oikeastaan löydykään; tuo Pacific UV mieleen sitten Beach Housen, The Belovedin tai Burning Heartsin, sen lämpimään syliin on kiva käpertyä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

James Skelly & the Intenders – Love Undercover

Skeleton Key

61 The Coral -laulajan ensimmäinen sooloalbumi on pettymys. Se on tuiki tavallisten ja 1960-luvulta löyhkäävien rock-, R&B- ja soul-laulujen kokoelma, joka ei heijastele juuri millään tavalla liverpoolilaisyhtyeen leikki- tai seikkailumielisyyttä – siitäkin huolimatta, että taustabändi The Intenders on käytännössä sama yhtye kuin The Coral. Laulunkirjoittajan Skelly on edelleen sukupolvensa parhaimmistoa: You And I on a-luokan soulballadi Save the Last Dance for Men hengessä, Here for You puolestaan kuin sivu Carole Kingin laulukirjasta. Perusasetuksilla soiteltuina pub rock -sovituksina (Yardbirds meets Motown) Love Undercoverin parhaatkin hetket kuitenkin vaipuvat keskinkertaisuuden harmaaseen massaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The-Dream – IV Play

Def Jam Records

71 Vielä 1990-luvun alussa hiphopin ja R&B:n liitto tarkoitti mureasti soivia bassolinjoja ja hunajaisesti hekumoivia laulusuorituksia sellaisilta aivan kurkoilta artisteilta ja ryhmiltä kuin R. Kelly, Jodeci ja vaikkapa Blackstreet. Nykyään, hiphopin imettyä klubimusikin elektronisen soinnin itseensä ja R&B:n sekoituttua listapoppiin, tästä yhteistyöstä syntyy usein kovin muovisia ja ähkyisen vakavia yritelmiä tehdä yökerhohittejä. Edellä mainittujen ja oikeasti hienojen, herkästi lihan himojen ja tunteiden välisiä ristiriitoja puivien tunnelmointien parissa operoidessaan The-Dream tulee luoneeksi kasan kaamean tasapaksua löpinää, esimerkiksi avausraidan High Art, jonka kekseliäisyys rajautuu sanan high kaksinaismerkityksellä vitsailuun. Samalla hän tulee kuitenkin tehneeksi myös juuri tuohon 1990-luvun R&B:n kultakauteen nojaavia, puhtaasti nerokkaita kappaleita, kuten albumin nimiraidan. Heikko kokonaisuus, jossa on kuitenkin nippu timantteja. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Vampire Weekend – Modern Vampires of the City

XL Recordings

55 En ole koskaan ”pitänyt” Vampire Weekendistä, mutta en ole koskaan päättänyt vihata sitä. Paitsi nyt, kun kuuntelin Modern Vampires of the Cityn viisi kertaa. Inhosin sitä niin paljon, että minun oli pakko kääntää Spotifysta privaattisessio päälle jo ensimmäisen kuuntelukerran puolessavälissä. Se on jo valmiiksi varhaiskypsän bändin monipuolinen ”aikuistumislevy”. Sen voitte huomata jo levynkannesta, jossa Futura-fontin alla näkyy Neal Boanzin valokuvateos vuodelta 1966. Kansikuva kertoo vakavoitumisesta: ”Nyt Vampire Weekend jättää nuoruuden huolettomuuden ja opiskelijabileet taakseen ja käsittelee sielukkaasti elämän Suuria Kysymyksiä”. Monet biisit käsittelevät ihmissuhteita, matkustamista ja nuoren miehen aikuistumista. Ne sisältävät paljon viittauksia, jotka saavat kuuntelijan googlettelemaan ja vakuuttumaan siitä, että Ezra Koenigilla on paitsi korkea koulutus, myös ”sydämen sivistystä”. Mutta se ei auta, kun levyn biisit kuulostavat joko tylsiltä tai rasittavilta. Yleensä molemmilta, etenkin Diane Young tai miedosti reggae Ya Hey! En käsitä, miten kukaan voi olla klikkaamatta stop-nappulaa viimeistään siinä vaiheessa, kun ”johoohohohooo, jooooo-o, joooo-o”-jodlaus alkaa. Koenig on kirjoittanut biisin myös ex-tyttöystävästään Hannah Huntista, joka vaikuttaa”manic pixie dream girl”- tyyppiseltä tytöltä, joka saa kertojahahmon ”kasvamaan ihmisenä”. Kuvittelen hänet Girlsin Jessan näköiseksi. Kuvittelen Ezra Koenigin Joseph Gordon-Levittin näyttelemäksi. Yllään: vaaleansininen kauluspaita. Pahinta tässä levyssä on kuitenkin se, että melodiat ja tuotanto kuulostavat kauttaaltaan vastenmielisiltä. KERTOKAA MITÄ HYVÄÄ TE TÄSSÄ LEVYSSÄ KUULETTE, EN YMMÄRRÄ! (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 197 Rival Schools – Wring It Out

Kappale on hardcore-veteraanien alternative-bändin upean paluulevyn kirkkainta antia. Vaivattoman intensiivisesti helkkyvä kitararäminä, nasevasti paukkuvat rummut ja alakuloisuudessaankin tarttuva, positiivissävytteinen melodia yhdistyvät kappaleessa erittäin mukaansatempaavasti. Sujuvien koukkujen höystämästä biisistä muotoutuu vaihtoehtorockin priimaesimerkki. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 196 Maria Mena – Habits (feat. Mads Langer)

Nais–mies-duetot ovat aina otollisella maaperällä vaarassa valua korniuden ja siirapin puolelle. Onnistuessaan ne sen sijaan voivat olla kuin Maria Menan ja Mads Langerin duetto. Nainen myöntää tekevänsä virheitä ja pyytää mieheltä tilaa, mitä hän lupaa rakastuneena antaa. No, kuulostaahan se kornilta, mutta yllättäen laulu on liikuttava, herkkä ja todellinen. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 195 Boris – Looprider

New Albumin hienosti rakentuva seitsenminuuttinen päätösraita on kuin kirjoittamattoman animesarjan lopputunnari. Loputtoman sinisen taivaan alla hahmot katoavat voitonriemuisina horisonttiin, taustalla ulisee kauniin hypnoottinen synamelodia ja Takeshi laulaa ”ARUU-PURAIDAA!” Dronemetallitrio loikkasi hetkeksi melodisen shoegaze-popin pariin – ja tämähän toimii. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

# 194 Crooked Fingers – The Counterfeiter

The Counterfeiter lienee eräs Eric Bachmannin levytysuran hienoimmista hetkistä. Breaks in the Armor -albumin nukkavieru nelosraita on päällisin puolin jopa hieman viimeistelemättömän oloinen. Silti kaiken kädet taskussa kuljeskelevan vaatimattomuuden ja alakuloisuuden alla se sykkii rintaa pakottavaa elinvoimaa, joka etsii tietään kohti vapauttavaa piano-outroa. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 193 Jaakko Laitinen & Väärä raha – Malja elämälle

Lapland Balkan -termillä musiikkiaan luonnehtiva orkesteri on faniensa mielestä Suomen kovin keikkabändi. Laajempi yleisö saattaa löytää yhtyeen kiihkeän romani-iskelmän maaliskuussa ilmestyvän Yö Rovaniemellä -kakkoslevyn myötä. Esimakua tarjoaa tämä Balkan Fever -kokoelmalla julkaistu ylistyslaulu elämän elämiselle tappiin. Rouhean romanttista luomumusiikkia. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Voit kuunnella kappaleen studioversion Soundcloudista.

# 192 Ke$ha – Blow

Ke$han Tik Tok on ylivoimaisesti yksi kuluvan vuosituhannen parhaita valtavirran hittibiisejä, mutta Ke$han esikoisalbumin muu materiaali antoi ymmärtää neidin tarjonnan olevan vain yhden onnistumisen varassa. Toisin kuitenkin kävi. Blow’ssa yhdistyy Tik Tokin tapaan iskevän moderni tuotanto hedonistiseen nuoruuden ylistykseen keskisormi juuri sopivasti pystyssä. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 191 Jamie Woon – Lady Luck

Lucklady on Malmin kuumin yökerho. Siellä ei soi Jamie Woonin Lady Luck -kappale, sillä vaikka sitä on mukava laulaa mukana, on sitä vaikea tanssia. Lady Luck on Woonin paras kappale. Toiseksi paras on Charles & Eddien Would I Lie to You, jota britti esittää livenä. Se ei ole sattumaa, sillä Woon on kuin modernin soulin Charles tai Eddie. Ehkä Eddie, joka yhä elää. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 190 Hooray for Earth – Bring Us Closer Together

Että kehtaavat! Tällaisen korvamadon päästivät ihmispopulaatiota kiusaamaan. Poppikoukkuja lojuu väijyssä joka kulman takana. Kertosäe täyttäisi Rion kuulun Maracana-stadionin äärimmäistä kolkkaansa myöten. Jytästomppi pistää sukat ja tumput pyörimään. HFE-maestro Noel Heroux ei olekaan mikään hento indiehyasintti, vaan säälimätön radiohittikone. U-u-u-uu-u-u-u. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 189 Beirut – Santa Fe

Beirutin sooloprojektista bändiksi paisuttanut Zach Condon on kotoisin Santa Festä, josta hän laulaa niin kuin paikasta pitää laulaa: helmeilevän herkästi sekä sympaattisesti sävellyksessä, jota voi vaivatta hyräillä. Kappale rakentuu yksinkertaisen rumpukompin varaan, kunnes kepeät mariachi-torvet ottavat vallan. Santa Fe tuoksuu auringon polttamalta heinikolta. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 188 Rainbow Arabia – Without You

Kuinka moneen elektroniseen duoon meillä on varaa nykyisessä maailmantalouden tilanteessa? Rainbow Arabia vielä menköön. Danny ja Tiffany Prestonilla, Los Angelesista kumpuavalla avioparilla, on sentään jokin koukku, nimittäin maailmanmusiikillinen ja eritoten itämainen hälinä. Without You sijoittunee kombon skaalassa lähimmäs kotikulmia muovisankoperkussioineen. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 187 SMC Lähiörotat – Raffii Suomi-flättii

Skatemaniacs, Espoo-Wu, Foghorn, Daggers, Los Lepes. Kuulostaako tutulta? Niin. Itä-Helsingin lähiöistä rullaava SMC Lähiörotat saa olon haikeaksi, vaikka ei olisi koskaan kyseisistä skeittijengeistä kuullut. ”Spotilta spotille raffii Suomi-flättii”. On siitä jotain kaunista, kun kymmenpäinen lauma vanhoja ja nuoria astuu dekkien päälle ja muistelee nuoruuttaan. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 186 Eleanor Friedberger – Heaven

Kimuranteista kappaleistaan ja eriskummallisista levyprojekteistaan tunnetun Fiery Furnacesin jäseneltä ei välttämättä osaisi odottaa raikkaan melodista poplevyä. Eleanor Friedbergerin ensimmäinen soololevy Last Summer oli kuitenkin juuri sellainen. Loistokkain näyte naisen taidoista on purkka- ja taidepopin välimaastossa ihastuttavasti tanssahteleva Heaven. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Loose Lips

89 Kahden tuottajan ja kahden laulajan muodostaman Azari & III:n esikoisalbumia on odotettu kieli suhteellisen pitkällä sen jälkeen, kun se jo kaksi vuotta julkaisi Chicagon ja Detroitin house- ja techno-perinteestä ammentaneet singlet Hungry for the Power ja Reckless (With Your Love). Nimetön albumi täyttää helposti kaikki odotukset, jotka torontolaiskvartetille on uskallettu asettaa. Erinomaisen singlekaksikon lisäksi levyltä nousevat esiin raikkaasti ja ilmavasti poppaava avausraita Into the Night, kulmikas acid-pala Tunnel Vision, hypnoottinen Prince-elektro-pastissi Manic sekä väkivaltainen ja kaoottinen Undecided. Yhdentoista kappaleen ryppääseen ei huteja mahdu, ja Azari & III nouseekin vuoden elektronisten levyjen kärkikaartiin Washed Outin Within and Withoutin, Toro Y Moin Underneath the Pinen ja Gatto Fritton eponyymin albumin rinnalle. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Emmy the Great – Virtue

Close Harbour

80 Oletko kuullut Emmy the Greatin uusia lauluja? Niin hyvätapainen joukko, että voisit viedä ne tapaamaan vanhempiasi. Niiden kanssa voit kävellä puistossa, tutkia unohdettuja ullakkohuoneita tai katsella kaukoputkella tähtiä. Ne ovat selvästi sukua toisilleen, mutta silti kaikki erilaisia. Iris on suloinen, Paper Forest (In the Afterglow of Rapture) salaperäinen, Creation seesteinen ja North surumielinen. Kun tutustut niihin paremmin, löydät niistä uusia puolia. Yhdellä on pilkettä silmäkulmassa, toisella hyvin terävät hampaat. Joku niistä voi jopa särkeä sydämesi. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Fountains of Wayne – Sky Full of Holes

Lojinx

67 Fountains of Waynesta on ollut aina helppo pitää, mutta vaikea innostua. Pitkän linjan voimapoppareilla on kyky asetella melodiat luontevasti soljuviksi mutta harmittomiksi levyiksi, joiden uumeniin kätketyt aarteet jäävät helposti ”ihan kivan” massan varjoon. Sky Full of Holes jatkaa tutuilla linjoilla. Harvakseltaan levyttävä orkesteri on työstänyt huolellisesti muotoillun sikermän, jota on helppo luulla rakastavansa, kunnes kokonaisuuteen alkaa kaivata kahmalokaupalla rosoa ja ahavaa. Laulut rynnivät vaivatta eteenpäin ja niiden kyljessä on sopivasti leikkisää kimalletta, mutta syvemmässä käytössä liian moni kappale osoittautuu yhdentekeväksi. Satunnaisina täkyinä kannattaa joka tapauksessa katsastaa tyylipuhdas powerpop-helmi Someone’s Gonna Break Your Heart ja marssirummun naulitsemaa kohtalokkuutta tihkuva folk-kaunokki Cemetary Guns. Ne osoittavat, että Fountains of Waynen ammattitaitoista muotoiluosastoa tahdittaa suuri sydän. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Eleanor Friedberger – Last Summer

Merge

85 The Fiery Furnacesin kulkema polku on ollut vähintäänkin polveileva. Jo toisella levyllään se marssi pelotta konseptilevyjen pariin ja myöhemmin sen reitille osuivat muun muassa yhteislevy sisarusten isoäidin kanssa (Rehearsing My Choir) ja aivoja käristävä live/studio-kollaasi (Remember). Vuonna 2009 julkaistulla I’m Going Awaylla duo palasi maan pinnalle helpoimmin lähestyttävällä levyllään sitten Gallowsbird’s Bark -debyytin. The Fiery Furnacesin pääasiallinen laulaja Eleanor Friedberger jatkaa samaa linjaa melkein yllättävän popilla soolollaan Last Summer. My Mistakes löylyttää valjun nyky-Strokesin sen omin asein, Inn of the Seventh Ray keinahtelee upean melankolisesti, Heaven on jumalaista 1970-luvun purkkaa ja Roosevelt Islandin funkyssa popissa soi klavinetti kuin Stevie Wonderilla konsanaan. Kesä 2010 ei selvästikään ole ollut Friedbergerille helppo, kuten Glitter Gold Yearin säe “You said it wouldn’t be so bad / but it’s worse” kertoo, mutta se on synnyttänyt omalaatuisen ja raikkaan tarttuvan rock-levyn. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Theophilus London – Timez Are Weird These Days

Reprise

72 Uskomattoman typerästi nimetty Timez Are Weird These Days ei suinkaan ole tämän uskomattoman mahtavasti nimetyn brooklyniläisen pop-räppärin esikoisalbumi. Maailma vain ohitti sitä edeltäneen This Charming Manin (2009) yksimielisellä olankohautuksella. Theophilus Londonin kurssia ovat sittemmin kohentaneet vierailu Dave Sitekin (TV on the Radio) Maximum Balloon -albumilla (avausbiisi Groove Me), sitä seurannut chillwave-hiphop-single Flying Overseas ja keväällä ilmestynyt erinomainen Lovers Holiday EP, jonka viidestä kappaleesta 24-vuotiaan tyyliniekan debyytillä kuullaan kolme. Dan Careyn (Lily Allen, Franz Ferdinand) tuottama albumi on soundiltaan raikas, rapea ja räpeilemättömän pop. Love Is Real rullaa Off the Wallin discotunnelmissa, All Around the World nostaa hattua Princelle, I Stand Alone voisi olla Gnarls Barkleya ja Lighthouse mitä tahansa viime vuosien ison rahan postpunkilla sävytettyä tanssirockia. Kelpo sillisalaattia, mutta häviää maussa EP:n herkkupaloille, Notorious B.I.G:n Juicya ja a-luokan Kylie-poppia naittavalle Why Even Trylle tai TV on the Radion pahaenteisyyttä murisevalle Wine and Chocolatesille. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Portugal. The Man – In the Mountain in the Cloud

Atlantic

53 Indierockin ahkerimpiin yhtyeisiin kuuluva Portugal. The Man on tehtaillut yhden albumin vuodessa vuodesta 2006 lähtien. Särmät portlandilaisyhtyeen musiikista jatkavat odotetusti hioutumistaan, kun bändi julkaisee kuudennen albuminsa – ensimmäisen ylikansallisen levy-yhtiöön kautta. Jos Portugal. The Man vielä puoli vuosikymmentä sitten tekikin jännittävää ja aidosti omaperäistä (vaikkei välttämättä aina kovin hyvää), progressiiviselta ja matemaattiselta haiskahtavaa kitararockia, kuulostaa bändi In the Mountain in the Cloudilla lähinnä keskinkertaiselta MGMT-tribuutilta, jota on ruokittu 1970-luvun pehmeällä psykedelialla, Beatlesin myöhäistuotannolla ja Elton Johnilla. Biisit vellovat ja vaeltavat aurinkoisesti, mutta purevuus ja viimeinen isku puuttuu tästä näennäisnätistä soittelusta lähes täysin. Singlekappale Got It Allin ei kannata hämätä, sillä se on albumin selvästi paras biisi. Pisteet siitä, että peräti kuuden biisin nimessä on sulut! Meat Loaf arvostaisi! (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla