Miten Guy Garvey raivasi tiensä festarien päälavoille?

– Kyynärpäätaktiikalla.

Elbow – tikapuita pitkin taivaaseen.

Virheellisesti alisuorittajina pidetty brittiyhtye näytti epäilijöille tekemällä 2000-luvun Stairway To Heavenin, tosin alkuperäistä paremman.

”So throw those curtains wide
one day like this a year could see me right”

Aloitetaan jonkinasteisella tunnustuksella. Minun perustunnetilani on tyytymättömyys, ja minun polttoaineeni, syyni jatkaa elämistä vaikka hampaat irvessä, on illuusio tyytyväisyydestä. Se lopullinen rentoutumisen ja täyttymyksen hetki on aina jossain nurkan takana, yhden taianomaisen baari-illan tai pahimmillaan yhden vaihdetun katseen päässä.

Kun kuulin viisi vuotta sitten tuoreeltaan Elbow-yhtyeen ylisanoja pakenevan mestariteoksen One Day Like This, tajusin sen pukevan sanoiksi tämän maailmankokemuksen. Biisin kertojahan tuntuu tyytymättömältä mieheltä, joka on lopulta saavuttanut tyytyväisyyden. Se olen minä, sitten kun kaikki on viimein hyvin. Se olen minä, joka herää salaa rakastamansa saavuttamattoman naisen vierestä, lievästi kankkusessa, tajuamatta mitä oikein tapahtui. Se olen minä, joka vetää verhot auki, räpyttelee silmiään aurinkoon, päättää hakea loiventavan jääkaapista ja mennä parvekkeelle tilannetta pohtimaan.

Keksin konkreettisia skenaarioita, jotka huipentuivat siihen, että näin tapahtuu. Kuuntelin One Day Like Thisia ja haaveilin siitä aamusta, jolloin voisin oikeasti kuunnella sitä, kuunnella sitä niin kuin sitä on tarkoitettu kuunneltavan.

On oireellista, että kaikista näistä skenaarioista muut ihmiset oli häivytetty näkymättömiin, vaikka niiden toteutuminen riippui juuri muista ihmisistä. Mihin se unelmien nainen jäi, kun minä menin parvekekaljalle? Kai se jäi nukkumaan. Ei se varmaan olisi tykännyt Elbow’sta kuitenkaan.

Niin, tällaiselle toiminnalle on olemassa nimikin. Sitä voisi kutsua vaikka henkiseksi masturbaatioksi.

Sitten jotain tapahtui. Ehkä se oli jonkinlaista viisastumista, mene tiedä. Se tapahtui varmasti vähitellen, mutta tietoisuuteeni se iski aivan varoittamatta – yöllä, ei aamulla. Silloin tulin soittaneeksi One Day Like Thisin juuri oikealla hetkellä. Se vain oli aivan erilainen hetki kuin kuvittelemani.

Olin Korjaamon Folks-klubilla soittelemassa levyjä. Valomerkki lähestyi, bändit olivat lopettaneet aikaa sitten, pari paikalla ollutta kaveriani oli lähtenyt kotiin nukkumaan. Minäkin olisin halunnut, mutta keikasta maksettiin pikkurahaa ja kaljaa, ja niiden voimalla jaksoin valikoida musaa sille ainoalle, suomalaisista ja ulkomaalaisista koostuvalle seurueelle, joka vielä oli paikalla. Lopulta päätin, että tämä saa olla tässä, laitetaan pitkä lopetusbiisi, jonka aikana ehdin pakata kamani. Siis One Day Like This.

Suomalais-ulkomaalainen seurue oli ilmeisesti kuullut kappaleen aiemminkin, koska siellä sähköistyttiin välittömästi. Vaikutti siltä, että pöydässä oli tuoreita pariskuntia tai vasta sellaisiksi pyrkiviä. Siellä oltiin nautittu rohkaisujuomia jo usean tunnin ajan, ja nyt siellä rohkaistuttiin. Siellä hihkuttiin, halailtiin ja suudeltiin, ja voisin veikata, että siellä itkettiinkin, vaikka olin liian kaukana nähdäkseni. Oli selvää, että olin soittanut heille illan Sen Biisin. Joku brittiaksentilla puhuva jantteri kävi oikein erikseen tästä kiittämässäkin.

Loppufeidauksen jälkeen heitin levykassin olalleni ja poistuin hiljaa syysyöhön. Halusin säilyttää mielessäni äsken näkemäni kuvan ihmisistä, joille tapahtuu reaaliajassa jotain merkittävää.

Kävelin hiljakseen jäähallin ohi, junaradan ali ja Alppipuiston mustanpuhuvien puiden varjoja myötäillen kotikulmille. Mietin: olin nähnyt juuri merkityksellisen hetken monen ihmisen elämässä, vaikka minulle itselleni kyse oli puisevasta rutiinista. Sen tarkkailemisessa ulkopuolelta oli jotain suurta. Se ylevöitti. Syksyinen kantakaupunki oli hiljainen ja kaunis. Kissa, oletettavasti karannut, juoksi Viipurinkadun poikki aivan edestäni. Minä olin siinä.

En herännyt aamulla unelmieni naisen vierestä, en ollut järin krapulassakaan, en ottanut loiventavaa eikä minulla edes ole parveketta. Soitin silti ensimmäisenä tekonani One Day Like Thisin.

Ajattelin, että ainoa tapa kukistaa oma tyytymättömyytensä on rusikoida se muodottomaksi ja tiristää siitä kaikki se vähä, josta voi jalostaa tarttumapintaa hetkiin. Ohikiitäviin, täydellisiin.

”Oh anyway,
it’s looking like a beautiful day”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Elbow’lta äänestettiin myös kappaleita An Audience With the Pope, Any Day Now, Lippy Kids ja Red.

Woodsist

72 Vivian Girlsin Cassie Ramone ja Woodsin Kevin Morby ovat yhdistäneet voimansa autotallibändiksi, joka kuulostaa juuri siltä kuin voisi odottaa. Eli autotalli on siistissä A-frame-talossa, kesäloma alussa, olut kylmää, vanhemmat ovat poissa ja heistä muistuttaa vain katu-uskottava levykokoelma säilöttynä pahvilaatikkoon nurkassa. Rajuja levyjä, näiden jokaisesta urasta on puristettava kaikki mehut irti. Syksyllä ei mennä enää takaisin kouluun, Cassie, silloin meillä on ennakkoshekki levy-yhtiöltä ja Knitting Factoryn keikka Best Coastin lämppärinä. Sitä paitsi, lemmikkikani ja bändimme maskotti Herman söi meidän koulukirjat, eli ei meistä nyt tulekaan englantilaisen filologian maistereita. Ei. Meistä tulee seuraavat 14 kuukautta kestävä indiesensaatio. Nyt on vain treenattava, jotta olemme tarpeeksi cool, bored & cute tässä The Strokesin jälkeisessä maailmassa. Älä huoli. Pian asumme hotellissa ja syömme suklaamuroja aamiaiseksi joka aamu ja käskemme Christy Wampolen painua helvettiin. Sinä, minä ja Herman. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Sera Cahoone – Deer Creek Canyon

Sub Pop

79 Myönnettäköön, että tietynlaisella musiikilla on lähtökohtaisesti muita suuremmat mahdollisuudet läpäistä allekirjoittaneen panssari. Sera Cahoonen kaksi ensimmäistä albumia edustivat juuri sen sorttista musiikkia: akustisten soittimien hallitsema äänimaisema, jossa kaihoisasti kaikuva laulu vie ajatukset vaeltelemaan jonnekin Yhdysvaltojen takametsiin, syrjäisiin pikkukaupunkeihin ja erämaiden autiotuville. Sinne ajatukset vie myös Cahoonen kolmosalbumi Deer Creek Canyon, joka viittaa jo nimellään lauluntekijän lapsuuden ja nuoruuden maisemiin Coloradossa. Vanha kotiseutu ja muistot ovatkin albumin keskeisenä teemana. Luottomuusikosta koostuva taustabändi tekee parhaansa luodessaan äänikuvaa tekstien tarinoille onnistuen siinä lähes saumattomasti. Laatutyötä on tehty myös tuotantopuolella, jossa Cahoone on työskennellyt yhdessa Tom Monahanin kanssa. Soitosta ja erityisesti Cahoonen lauluäänestä on onnistuttu taltioimaan juuri oikeat sävyt. Vaikka tällainen musiikki ei edes kaipaa popmusiikissa elintärkeää tarttuvuutta ja selkeämelodisia sävellyksiä, kenties juuri se erottaa uuden albumin Cahoonen kahdesta aiemmasta pitkäsoitosta. Nyt mukana ei ole siis omaa Baker Lakea, jonkinlaista avainkappaletta. Mutta vaikka Deer Creek Canyon ei myöskään tuo pöytään mitään erityisen uutta tai tuoretta, on se jällen kerran silti vahva näyttö tältä hienolta laulaja-lauluntekijältä. Sera Cahoone onnistuu jälleen tekemään ennen kaikkea kokonaisen albumillisen vaikuttavaa musiikkia. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Clinic – Free Reign

Domino

70 Clinic on arvokas yhtye. Se on sietänyt Britannian musiikkibisneksen armottomuutta jo viisitoista vuotta ja jatkanut sinnikkäästi oikeaksi katsomallaan tiellä levyn aina parillisina kalenterivuosina julkaisten, vaikka menestystä ei ole 2000-luvun puolivälin jälkeen juurikaan herunut. Kiitoksen ansaitsee myös Domino Recordings, joka antaa artistiensa kasvaa ja kypsyä eikä ole potkimassa niitä pellolle heti ensimmäisten vastoinkäymisten jälkeen. Free Reing herättelee toivoa Clinicin suhteen parin vähäverisemmän albumin (Do It!, 2008, ja Bubblegum, 2010) jälkeen. Se ei mullista bändin musiikillista palettia – samaa sirkkelillä soitettua migreenipunkia tämä pohjimmiltaan on – mutta tuo siihen kuitenkin uusia sävyjä; on kuin Clinicin pölyisen laboration katto olisi räjäytetty auki ja yhtäkkiä sen yllä loistaisi kuulas ja tähtikirkas yö. Clinicin klaustrofobisimpiin levyihin verrattuna Free Reign on täynnä ilmaa, happea – mukana on varhaista Kraftwerkia, kosmista jazzia, kenties vuosituhannen vaihteen Radioheadiakin. Mistyn ja Miss Youn kaltaiset nappibiisit antavat kuitenkin odottaa liikaa; levyn jälkipuolisko on Clinic-asteikolla kehno, joten liverpoolilaisbändi jatkaa tarpomistaan puolittaisessa limbossa, kryptisiä kirouksia hammasväleistään sihisten. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Elbow – Dead in the Boot

Polydor

72 Elbow’n b-puolet yhteen koostava Dead in the Boot on sävyltään huomattavasti surumielisempi kuin yhtyeen varsinaiset pitkäsoitot, joilla haikeuden on aina puhkonut valonsäde, vaikkakin usein ohut sellainen. Alavireestä johtuen kokoelma tuntuu putkeen kuunneltuna raskaalta ja aavistuksen yksipuoliselta. Guy Garveyn ääni jaksaa vaivoin uida esiin itkuisen pianon ja surisevan kitaran takaa, ja sinänsä hienojen sävellysten taika hukkuu, kun vastakohdaksi ei saada One Day Like Thisin tai Open Armsin kaltaisia elinvoimaisia onnentoivotuksia. Parhaiten joukosta erottuu väkivaltainen McGreggor, jonka humalaisesti keinuvassa bluespoljennassa on sellaisia sävyjä, joihin yhtye ei varsinaisilla levyillään juuri kajoa. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

James Ferraro – Sushi

Dirty Hit

66 Vuoden 2011 yksi yllättävimmistä levyistä oli James Ferraron Far Side Virtual, jolla hiljalleen kudottuihin new age -äänimaisemaan sekoitettiin elektronisen arkemme äänimattoa Skypen ja Applen jingleistä tietokoneiden äänitehosteisiin. Ferraro jatkaa Sushilla nörtti-sampletykitystään, mutta tällä kertaa Windowsin ja OSX:n äänitehosteet saavat rinnalleen tämän vuosituhannen tanssimusiikista ja 1990-luvun eurodancesta poimittuja, nykiviä pätkiä. Vaikka lähtökohta on herkullinen, Sushi tuntuu vain hetkittäin oivaltavalta. Ferraro on kuin kokki, jolla on käytössään parhaat raaka-aineet ja välineet, mutta joka jääräpäisesti päättää annostella osaamistaan vain pieniin yksityiskohtiin, unohtaen kokonaisuuden. Parhaimmillaan homma kuulostaa kännissä samplereiden kimppuun lasketun Aphex Twinin ja läppärillä leikkivän 3-vuotiaan yhteistyöltä, huonoimmillaan ei edes siltä. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Alicia Keys – Girl On Fire

RCA Records

59 Ei saatana. Näin siinä sitten kai käy, kun artisti erehtyy jossain lukuisien tuottajien, levy-yhtiöihmisten ja markkinointiväen kanssa pidetyssä palaverissa mainitsemaan, että hänellä on meneillään uusi elämänvaihe ja uusi levy voisi jotenkin luodata tätä. Sinällään on ihan luonnollista, että Alicia Keysin imago kulkee kehityskaaren herkästä naapurintyttöilystä ihmissuhdekohujen kautta aikuistuneen naisen julistukseen, mutta jotenkin koko homma haisee niin varman päälle pelatulta ja yksioikoiselta, että aiempia Keysin levyjä arvostaneen on vaikea sitä sulattaa. Okei, Maxwellin kanssa esitetty Fire We Make on ihan tyylikästä heruttelua ja singlenäkin julkaistu Girl On Fire kelpo pop-ralli, joten yritystä kyllä löytyy. Jumalaisella äänellä varustetun Keysin tulisi silti saada vähän mielenkiintoisempia ja rosoisempia biisejä tulkittavakseen. Kyllähän tämän ajan kaupallinen R&B saa muovista olla, mutta silloin siinä saisi olla jotain mahtipontisuutta tai röyhkeyttä. Nyt ei oikein ole löydetty kumpaakaan. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Melody’s Echo Chamber – s/t

Fat Possum

77 Tame Impalan Lonerism keikkuu todennäköisesti useimpien vuoden levylistojen kärjessä. Yhtyeen pääjehu Kevin Parker tuotti myös todennäköisesti näiden listausten katveeseen jäävän dream pop -helmen, Melody’s Echo Chamberin debyytin. Albumin äänimaailma on lähellä Beach Housen Devotionia, koska tuo levy kuulosti pimeältä huoneelta, jossa on Lovelessin kannen värisiä valoja, kynttilöitä ja kaikkea muuta kimaltavaa sälää. Se kuulostaa joululta! Jäisesti räsähtelevä tuotanto melkein pelastaa biisit pohjimmaiselta yltiösöpöydeltä, mutta vain melkein, sillä Melody’s Echo Chamber muistuttaa Broadcastia ja Blonde Redheadia, mutta siitä puuttuu viimeksimainittujen sisäänpäinkääntyineisyys ja yrmyisyys. Ehkä alakulon poissaolo johtuu tekijöiden kotimaista, en tiedä, ranskalaiset ja australialaiset elävät keveästi eivätkä osaa tunnetusti tehdä muuta kuin ”sea, sex and sun” -tyyppistä rennon eleganttia musiikkia. Kuten jo sanoin, on tämä musiikki edelleen liian nättiä, ja ehkä se vain johtuu tästä ajasta; nykyään indiepop ei kuulosta ”aidosti” vaaralliselta, mutta tätä debyyttiä mainiota kuunnella pimeässä huoneessa jouluvalojen ja kynttilöiden kajossa. Älä kaada steariinia tietokoneelle! (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Marissa Nadler – The Sister

Box of Cedar

83 Älkää unohtako, että tänä vuonna ilmestyi Marissa Nadlerin kuudes levy. Itse meinasin jo unohtaa, mutta nyt laitoin The Sisterin puolen vuoden koskemattomuuden jälkeen uudelleen soimaan, ja voi miten lumoava levy se onkaan. En haluaisi horista ”naisartistien” kohdalla kauniista ulkonäöstä tai lauluäänestä, mutta en voi jättää mainitsematta, että Marissa Nadlerilla on kurtvilemäisen hulmuavat hevosenhiukset ja niin maagillinen ääni, että sillä voisi liikuttaa lasin spiritismilaudan halki. Hän kirjoittaa synkistelyfolkia, joka muistuttaa pappamaisessa mystisyydessään Mazzy Staria ja Leonard Cohenia, mutta ei Marissa Nadler jostain syystä saa vieläkään huomiota. Ikään kuin hänet olisi loppuiäkseen tuomittu kiertämään pikkuklubeja bootsit jalassa ja kitaralaukku kädessään, punainen samettimekko yllään. Jättisuosion ei pitäisi tietenkään olla itsetarkoitus, mutta Marissa Nadlerin marginaalisuus surettaa, sillä The Sister on paljon parempi kuin Frida Hyvösen ja muiden ruotsalaisten synkkiskänisijöiden tänä vuonna ilmestyneet albumit. Se on paljon parempi kuin uusi Bat For Lashes ja paljon parempi kuin uusi Cat Power. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Tyvek – On Triple Be…

In the Red

82 Jos nimeää yhtyeensä kosteutta kestävän muovikankaan mukaan, on väistämättä oikeilla jäljillä. Niin kuin esimerkiksi tämä Tyvek, jo neljänteen studioalbumiinsa ehtinyt detroitilaisyhtye, joka roiskii garagerockiaan aivan yhtä pätevästi kuin kalifornialaiset In the Red -tallikaverinsa Ty Segall ja Thee Oh Sees – mutta vain murto-osaan niille osoitetusta huomiosta tyytyen. On Triple Beams on mitä erinomaisinta peltiämpärissä äänitettyä lofi-hurjastelua. Siinä voi kuulla niin The Fallin ihmisvihaisesti jurnuttavan äksyilyn kuin Constantinesin ja Archie Bronson Outfitin kaltaisten 2000-luvun alun aliarvostettujen kaikuja. Junnaavaa paukutusta, tarttuvia hoilotuskertsejä, biisejä joiden nimissä mainitaan Little Richard ja Wayne County – parhautta, tietenkin. 82/100. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Acid house auttoi meitä. Mikä sinua auttaa?

Hektisessä ”nyt kaikki mulle heti” -maailmassa oletuksena on, että bändi joko breikkaa pian tai sitten ei koskaan. Viimeistään silloin kun ensimmäinen levy on ulkona, mutta listasijoitus vain kaukainen kangastus, yhtyettä lasketaan jo kuoppaan ja innokkaimmat ripottelevat multaa päälle. Samalla menestyneitä bändejä pidetään lähinnä onnekkaina.

Vaikka onnella on osansa, yleensä menestyksen takaa löytyy pitkä ura, näännyttäviä rundeja ja paljon vastoinkäymisiä. Tämä juttu onkin omistettu bändeille, joiden matka maailmanmaineeseen oli pitkä ja monesti kivinen.

Genesis – Myydyin levy 19 vuotta perustamisen jälkeen

Vuonna 1967 perustetun Genesiksen alku ei ollut lupaava, sillä ensimmäinen levy (From Genesis to Revelations, 1969) myi aikanaan vaivaiset 650 kappaletta. Bändi tarvitsi lopulta 13 vuotta ja 9 levyä puskeutuakseen suuren yleisön korviin. Voidaan puhua myös aikamoisesta työvoitosta, kun 19 vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen julkaistusta, uran 13:sta levystä, tuli bändin myydyin.

Video ei ole enää saatavilla

Elbow – Kun levy-yhtiö jätti julkaisematta debyytin

Kuinka sopivaa onkaan, että nallemaisen Guy Garveyn luotsaama Elbow aloitti uransa vuonna 1990 nimellä Mr Soft. Nimi vaihtui ennen ensimmäistä levyä, joka jäi arkistojen uumeniin Universalin ahmaistaessa sisäänsä silloisen Island Recordsin. Onneksi bändi ei jäänyt naftaliiniin, vaan tästä sisuuntuneena äänitti kolmen EP:n ja albumin suoran, joka sai kiitosta kriitikoilta. Suuren yleisön suosiota nämä ansiokkaat äänitteet eivät kuitenkaan tuoneet.

18 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu The Seldom Seen Kid muutti kuitenkin kaiken. Vaikka albumi ei sinkoutunut räjähdysmäisesti listakärkeen, levy on myynyt tasaisen varmaan tahtiin tähän päivään mennessä yli miljoona kappaletta. Osaltaan menestystä ovat tukeneet albumin ”sivutuotteet”, kuten Mercury-palkinto, esiintyminen Wembleyllä ja Coldplayn kanssa kiertäminen. The Seldom Seen Kidia seuranneella Build a Rocket, Boys! -kiekolla (2011) Elbow pääsi ensimmäistä kertaa brittien albumi-listan kakkoseksi.

http://vimeo.com/15736825

Pulp – 17 vuoden matka huipulle rullatuolissa, pyllistellen ja nenä valkoisena

Vaikka Pulp tuli suurelle yleisölle tutuksi 1990-luvun brittipop-buumin yhteydessä, aloitti bändi taipaleensa jo 1978. Oman tyylin lisäksi hakusessa oli myös miehistö. Tätä nykyä bändin entisten jäsenten määrä on kasvanut jo yli parinkymmenen. Pulpin alkumetreille mahtui myös ulkomusiikillisia vastoinkäymisiä. Huvittavin lienee Jarvis Cockerin hämähäkkimies-episodi. Tehdäkseen vaikutuksen erääseen tyttöön hän esitti supersankaria ikkunanlaudalla ja huonostihan siinä kävi. Herra kopsahti kuudesta metristä alas ja vietti seuraavat pari kuukautta pyörätuolissa.

Myös musiikkibisnes heitti kapuloitaan Pulpin rattaisiin. Yhtyeen kolmas levy (Separations, 1992) nauhoitettiin viikossa levy-yhtiön painostuksesta, mutta sen julkaisun kanssa viivyteltiin vuosi. Seuraava levy-yhtiö ei tarjonnut juurikaan sen parempaa kokemusta; yhtiö jätti orkesterin purkittaman singlen kokonaan julkaisematta.

17 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu Different Class nosti Pulpin lopulta maailmanmaineeseen. Mainetta tuli ehkä enemmän kuin oli hyväksi, sillä pian menivät liitot karille, Kolumbian vientituote maistui ja omaa sarjaansa oli tietysti Jarvisin hyökkäys BRIT Awardseissa Michael Jacksonin keikalle, lapsikuoron keskelle pyllistelemään.

Tällä hetkellä Pulp on kuitenkin jälleen kasassa. Ja ehtipä Cocker joukkioineen esiintymään Ruisrockissakin päättyneenä kesänä.

Video ei ole enää saatavilla

Primal Scream – Kun masteri haihtui savuna ilmaan

Vuonna 1982 perustetun Primal Screamin alku ei ollut helppo. Bändin ensimmäinen kesken jäänyt nauhoitussessio oli sellaista galaksien räjähtelyä, että sinkun masteri ilmeisesti poltettiin ihan varmuuden vuoksi. Sitten laulaja Bobby Gillespie liittyi hetkeksi The Jesus and Mary Chainin riveihin ja jäi melkein sille tielle. Keikoilla homma ei myöskään toiminut, rumpalille näytettiin ovea ja vihdoin kun saatiin ensimmäinen levy valmiiksi, se lytättiin lehdistössä. Paremmin ei käynyt toisenkaan levyn kanssa, kun fanikunta ei pitänyt tyylin vaihdoksesta, eivätkä arvostelijatkaan olleet sen armollisempia.

Mikä pelasti sitten ryhmän? Innostuminen acid housesta. Bändi tapasi reiveissä DJ Andrew Weatherallin, joka työsti uudelleen kakkoslevyn kipaleen I’m Losing More Than I’ll Ever Have. Tuloksena oli Loaded, josta tuli yhtyeen ensimmäinen hitti. Nousukiidon aikana orkesterin jalat eivät kuitenkaan pysyneet maassa ja heroiinia alkoi kulua summattomasti. Loistavan Rocks-kipaleen sisältävän  Give Out But Don’t Give Upin ilmestymisen jälkeen bändi melkein hajosi, mutta pysyi kuitenkin pystyssä ja  24 vuotta perustamisen jälkeen julkaistu Country Girlistä tuli ryhmän myydyin sinkku.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – viidennellä levyllä tärppäsi

Vaihtoehtorockin suuri nimi R.E.M. perustettiin vuonna 1980, mutta bändi pääsi suosion syrjästä kiinni vasta viidennellä albumillaan Document vuonna 1987. Tämä varsin kantaanottava albumi sisälsi mm. hitin The One I Love ja oli ilmestymisen jälkeisenä vuonna myynyt jo yli miljoona kappaletta. Tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa, sillä 1990-luvulla bändi loisti listoilla Shiny Happy Peoplen, Man on the Moonin ja Losing My Religionin kaltaisilla biiseillä.

Video ei ole enää saatavilla

Screaming Trees – Kun edes Chris Cornell tuottajana ei auttanut

Vuonna 1985 perustetun Screamin Treesin neljä ensimmäistä levyä eivät ottaneet tulta alleen. Vaikka monet Seattle-bändit saivat sekä näkyvyyttä että myyntiä, ei yhtyeen viidennestäkään yrityksestä, Uncle Anesthesiasta, tullut kuin korkeintaan kulttiklassikko. Ei, vaikka tuottajana hääri Chris Cornell. Vasta kuudes levy, Sweet Oblivion, iski kultasuoneen. Osakiitos menestyksestä kuuluu Cameron Crowen ohjaamalle Singles-elokuvalle, jonka soundtrackille kiinnitetty Nearly Lost You pääsi X-sukupolven soittolistoille.

Video ei ole enää saatavilla

Soundgarden – Kun isolle levy-yhtiölle siirtyminen ei ollutkaan avain onneen

Kun cover-bändi The Shemps jammaili 1980-luvun alussa, ei kukaan vielä osannut arvata, että neljä vuotta myöhemmin sen jäsenistä Chris Cornell ja Kim Thayil perustaisivat yhden seuraavan vuosikymmenen tärkeimmistä bändeistä.

Soundgardenin uran alku ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen. Yhtyeen ensimmäisen levyn (Ultramega OK, 1988) tuottajalla ei ollut hajua, mitä Seattlessa oli tapahtumassa. Vaikka Soundgarden kirjoitti debyyttilevynsä jälkeen ensimmäisenä grunge-bändinä sopimuksen ison levy-yhtiön kanssa, ei se päässyt kaupalliselle aallonharjalle yhtä nopeasti kuin esimerkiksi Nirvana ja Pearl Jam. Sen sijaan suurelle levy-yhtiölle siirtyminen herätti närää faneissa.

Bändi löysi oman soundinsa vasta kolmannella levyllään, Badmotorfingerillä (1991). Myös kokoonpano asettui tällöin lopulliseen muotoonsa. Avaimia täydelliseen läpimurtoon ei tämäkään kiekko antanut, eikä MTV:n päätös lopettaa Jesus Christ Posen näyttäminen ohjelmissaan auttanut asiaa. Vasta kymmenen vuotta bändin perustamisen jälkeen ilmestynyt Superunknown toi kultaa ja kunniaa.

Video ei ole enää saatavilla

The Black Keys – Hiljaa hyvä tulee

Vaikka atleettinen Dan Auerbach ja syrjäänvetäytyvä Patrick Carney ovat tunteneet toisensa alle kymmenenvuotiaista lähtien, he eivät koskaan ole viettäneet vapaa-aikaansa yhdessä. He eivät tee sitä vieläkään, vaikka yhteinen bändi on ollut kasassa yli kymmenen vuotta. Kaksikon sovittivat aikanaan yhteen veljet ja olosuhteiden pakko, mutta myös yhdessä soittamisen ilo.

Yhtyeen matka maineeseen oli niin hidas, että Carney mietti kolmannen levyn jälkeen (Rubber Factory, 2004) vakavissaan paluuta koulun penkille. Vähitellen maine alkoi kuitenkin kasvaa ja bändin kappaleita käytettiin runsaasti TV-sarjoissa ja mainoksissa. Nyt tiukkaakin tiukempi seitsemäs albumi El Camino on myynyt kultaa Englannissa ja päässyt Yhdysvaltain albumilistan kakkoseksi. Tulevaisuus näyttää kuinka isoksi bändi vielä kasvaa.

Video ei ole enää saatavilla

Refused – Kun paras tapa saada hypeä on lopettaa bändi

Ruotsissa vuonna 1991 perustettu hardcorepunk-bändi Refused ehti tehdä viisi EP-levyä ja kolme albumia ennen kuin se pisti pillit pussiin vuonna 1998. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että tänä aikana bändillä ehti olla kolmetoista basistia. Viimeiseksi levyksi jäänyt Shape of Punk to Come oli ryhmän kohdeyleisölle liikaa, sillä se yhdisteli ennakkoluulottomasti muun muassa hardcorea, teknoa, progea ja hitusen jazzia.

Levyn yhteydessä tehty rundi oli henkisesti musertava ja pari viikkoa kiekon ilmestymisen jälkeen pojat pistivät pillit pussiin kesken kiertueen. Hyvän fiiliksen maksimoimiseksi poliisi keskeytti viimeisen keikan neljännen biisin jälkeen. Eipä siis ihme, että viimeinen katkera lehdistötiedote oli otsikoitu nasevasti ”Refused are fucking dead!”

Vuosia bändin hajoamisen jälkeen alkoi kuitenkin tapahtua. Vähitellen sana alkoi kiiriä ja  mm. Kerrang! listasi viimeiseksi jääneen levyn kaikkien aikojen 13:ksi vaikutusvaltaisemmaksi levyksi.  Innostus kasvoi kun Epitaph julkaisi deluxe-version, joka sai lehdistöltä rakkautta, ja lopulta fanien vinkuna sai bändin kasaamaan rivinsä. Tänä vuonna startannut paluukiertue kiertää sellaisia suuria festareita kuin Coachella, Primavera ja Roskilde. Vetipä bändi loistavan keikan myös Ruisrockissa.

Video ei ole enää saatavilla

Bad Religion – DIY-meiningillä maailmanmaineesen

Vuonna 1979 perustettu Bad Religion on merkittävä bändi monellakin tavalla. Yhtyeen levyjä myydäkseen kitaristi Brett Gurewitz perusti legendaarisen punk-lafka Epitaph Recordsin, ja yhtye on toiminut esikuvana lukemattomille ryhmille AFI:sta The Offspringiin. Kuten aina, yhtyeen paras julkaisu on makuasia, mutta bändi breikkasi isosti vasta vuonna 1993 ilmestyneellä Recipe for Hatella. Seuraavan vuonna ja 15 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu Stranger Than Fiction oli puolestaan yhtyeen kaupallisesti menestynein levy. Vaikka tänä päivänä Bad Religion ei olekaan ehkä se kovin juttu, on 16. albumi jo tuloillaan.

Video ei ole enää saatavilla

The Flaming Lips – Häröjengi iskee kultasuoneen 19 vuoden jälkeen

Muusikot ottavat yleensä tekemisensä vakavasti ja fanit ovat usein vielä tosikkomaisempia.  Vuonna 1983 perustettu The Flaming Lips on kuitenkin tehnyt alusta asti selväksi, että se on moisen yläpuolella. Niinpä sen häröilyt, kuten Christmas on Mars -leffa, eivät ole saaneet fanikuntaa kääntämään selkäänsä. Oikeita vastoinkäymisiä on kuitenkin tarjoillut varsinkin multi-instrumentalisti Steven Drozdilla, jonka taistelu heroiinin kanssa sai aika surullisia piirteitä.

The Flaming Lips saavutti kohtalaista suosiota Yhdysvalloissa jo vuonna 1993 julkaistulla She Don’t Use Jelly -kappaleellaan, mutta stadionluokkaan oli tuolloin vielä matkaa. Uransa taiteellisen lakipisteen yhtye saavutti vuonna 1999 julkaistulla The Soft Bulletinilla, ja 19 vuotta bändin perustamisen jälkeen ilmestynyttä Yoshimi Battles the Pink Robotsia pidetään bändin läpimurtolevyinä.

Video ei ole enää saatavilla

Soul Asylum – Bändi, joka melkein lopetti ennen läpimurtoaan

Useimmille Soul Asylum tuli tutuksi vuoden 1992 Runaway Train -hitin myötä. Bändi aloitti kuitenkin jo vuonna 1981 nimellä Loud Fast Rules; Soul Asylumina yhtye tunnettiin vuodesta 1983 lähtien. Yhtyeen 1980-luvun vähäinen levymyynti ei ole suuri ihme, sillä ryhmän alkuaikojen räkäinen punk oli kaukana hittilistojen kasari-meiningistä, jota hallitsivat tukkahevi ja Culture Club. Niinpä esimerkiksi yhtyeen sinänsä hieno debyytti Say What You Will, Clarence… Karl Sold the Truck myi alle 10 000 kappaletta. Homma toimi livenä, mutta kun pari vuotta ennen läpimurtolevyä ilmestynyt viideskään albumi ei myynyt, bändi harkitsi vakavissaan lopettamista. Se olisi ollut virhe, sillä heidän kaksi seuraavaa levyään myivät vähintään platinaa.

Video ei ole enää saatavilla

Goo Goo Dolls – Punkista mainstream-siirappiin

Soul Asylumin tavoin myös Goo Goo Dolls aloitti punkilla. Muun muassa The Replacementsilta kuulostanut bändi perustettiin ilman suurempia suunnitelmia ja yhtyeen nimikin poimittiin muuatta keikkaa varten lelumainoksesta. Kymmenen vuotta perustamisensa jälkeen bändi löi läpi viidennellä levyllään A Boy Named Goo. Tähän päivään mennessä yhtyeen albumeita on myyty jo yli 10 miljoonaa kappaletta.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave and the Bad Seeds – Luolamiehen heroiinihöyryistä Kylie-duetolla maailmanmaineeseen

Nick Cave and the Cavemen perustettiin vuonna 1983 The Birthday Partyn vielä savuaville raunioille. Myöhemmin Bad Seeds -nimen omaksuneen australialaisbändin matkaan mahtuu kaikenlaista; ongelmia ovat tuottaneet muun muassa Caven 1980-luvun sekoilu alkoholin ja huumeiden kanssa, joka on jatkunut vieroituksen jälkeenkin. Bändi rantautui listoille vuonna 1996 Kylie Minoguen kanssa nauhoitetun Where the Wild Roses Grow -dueton julkaisun myötä.

Video ei ole enää saatavilla

Ministry – Synapopista raskassoutuisille vesille

Trent Reznorin tapaan myös vuonna 1981 perustetun Ministryn menneisyys on kirjoitettu synapopin ihmeellisessä maailmassa. Vasta vuonna 1992 julkaistu viides levy Psalm 69: The Way to Succeed and the Way to Suck Eggs avasi yhtyeen tien listoille Jesus Built My Hotrod -hitin siivittämänä.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 29 Elbow – Birds

Kaikki lähtee pienestä ja kasvaa mykistävän suureksi ‒ tietenkin. Birds on kuin kaavakuva Elbow’n musiikista: tasainen mutta kuohuva, lohduttava mutta arvaamaton. Laulu venyy sellaisiin mittoihin, ettei rajojen uskoisi enää ylittyvän, mutta samalla se leikkii ilmalla kuin linnun siipi. Niinpä musiikin syliin mahtuvat niin taivaankansi kuin ihmisten talloma maakin. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 28 Panda Bear – Last Night at the Jetty

Noah Lennox tuntuu olevan usein epävarma siitä, mitä hän haluaa olla ja edustaa. Tummasävyisesti ja toiveikkaasti pulppuileva Last Night at the Jetty on samaa sarjaa kuin Person Pitch -levyn Comfy in Nautica tai Animal Collectiven My Girls, tutkiskelu siitä, mikä on oikeasti hauskaa ja aitoa. Lennoxin musiikkia ei onneksi tarvitse kuunnella sanoitusten takia, koska rytmit ja äänimaailmat ovat niin rikkaita ja valloittavia. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 27 Matti Johannes Koivu – 80-luvun lapset

”Tässä lauletaan 60-luvun virkamiehistä, ei tähän samaistu kukaan! Tee uusi teksti ja laula oikeista asioista jos haluat saada tästä hitin.” Näin Kauko Röyhkä neuvoi Matti Johannes Koivua kuultuaan tämän kappaleen demoversion yhteiskiertueellaan. Onneksi Matti jätti tekstin ennalleen. Se ilmestyi vuotta myöhemmin ja on tehnyt pesän monen 80-luvun lapsen sydämeen. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 26 Chisu – Kohtalon oma

Kun valaistun -albumin upean alkupuolen parhaiten päähän soimaan jäänyt hetki hytkyttää riemastuttavasti ensimmäisistä huumaavista syntetisaattoritahdeista alkaen. Kertosäkeen ”hei kohtalo, oon iso tyttö jo” lienee kaikunut pikkujoulussa halki valtakunnan vuoden lopulla. Entä montako Emma-palkintoa laulaja rohmuaa? Ja voisiko mies laulaa ”mä katkon sun peukalon”? (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 25 Austra – Lose It

Katie Stelmanisin ansiot vokalistina tiedettiin entuudestaan, mutta Austran debyytti yllätti silti täysin omintakeisella sekoituksellaan tummaa karnevalismia ja heleää syntikkapoppia. Nykyindien vavahduttavimpiin kuuluvaa ääntä voisi kliseitä viljellen kuvata sekä väkeväksi että eteeriseksi, eikä ärsytyskynnys ylity missään vaiheessa. Päihittää björkit ja knaiffit. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 24 Girls – Love Like a River

Hyvät taiteilijat lainaavat, suuret varastavat. Girls on vielä toistaiseksi pysytellyt lain oikealla puolen, mutta Love Like a Riverin velka Sam Cookelle ja A Change Is Gonna Comelle on selviö ensimmäisistä urkunuoteista alkaen. Alkuperäisen kappaleen yhteiskunnallinen sanoma ei sovi hedonististen rokkareiden suuhun, mutta katkeransuloinen haaveilu on ikuista. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 23 Destroyer – Kaputt

Se ui lempeän haikeasti korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta välissä tapahtuu valtavan sykähdyttäviä asioita. Kanadalaisyhtye Destroyerin Kaputt oli yksi vuoden ilahduttavimmista ja hyväilevimmistä levyistä. Nimiraita nousi vinhan videon vanavedessä indiesuosikiksi. Vietteleviä bikinityttöjä, ihku nörttipoika, saksofonia, kitaraa, kuplivuutta. Vastustamatonta. (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 22 Rubik – Laws of Gravity

Nyt kelpaa olla suomalainen! Rubik saa olon kovin ylpeäksi, vaikka vaarana olisikin leimautua persuksi: meidän pojat! Laws of Gravity on vuoden 2011 tanssittavin biisi. Nuorgamissakaan ei nähdä niin pimeää kaamospäivää, ettei tämän tahtiin jaksaisi nousta ylös ja tanssia. Up and down and all the way around, up and down and all the way around. Kaikki mukaan! Up and… (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 21 Britney Spears – I Wanna Go

On aina yhtä riemukasta huomata vanhan suosikkinsa löytäneen jälleen punaisen langan. Popikoni Britney Spears palasi keväällä kuin uudestisyntyneenä. I Wanna Go todistaa Max Martinin ja Shellbackin pistämättömät kyvyt kirjoittaa tutun tarttuvia ja sopivan särmikkäitä poplauluja europopbiitteineen sekä vihellyskoukkuineen. Eittämättä vuoden kovimpia tanssibiisejä. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 20 Gang Gang Dance – MindKilla

MindKilla kuulostaa siltä kuin Gang Gang Dance olisi sekakäyttänyt kaikkia vaikutteitaan ja saanut kahdeksanminuuttisen aivastelukohtauksen. Sen kuunteleminen on kuin pelaisi happopäissään Segalla Mortal Kombatia ja söisi samalla 400 gramman pussillista kirpeitä irtokarkkeja. Ylivireässä tilassa tekisi mieli myös tanssia – jos vain uskaltautuisi nousemaan tuolista. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 19 Adele – Rolling in the Deep

”There’s a fire starting in my heart / Reaching a fever pitch and it’s bringing me out the dark”. Täydelliset popkappaleet vangitsevat ensi säkeillään, vaikkei niissä olisi mitään sinänsä omaperäistä. Adelen kipinöivää vihaa ja kiihkeää kaipuuta naittava täysosuma johdatti 21-albumin ansaittuun megamenestykseen. Helposti samastuttavaa suurten tunteiden musiikkia. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 18 The Pains of Being Pure at Heart – Heart in Your Heartbreak

The Pains of Being Pure at Heartin toinen levy kuulosti Smashing Pumpkins -vaikutteiden kaltaisista soundipäivityksistä huolimatta harmillisen väsyneeltä ja epätasaiselta kokonaisuudelta. Singlejen kirjoittajana yhtye ei silti pettänyt taaskaan, ja Heart in Your Heartbreakin kaltaisissa osumissa tanssitennari juuttuu kiinni tuttuun vaaleanpunaiseen tweepurkkaan. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Garveyn mukaan Hoegaarden on "nice morning beer" - neroutta sekin. Kuva: Tomi Palsa

Guy Garveyn ja Elbow’n yhteydessä mainitaan usein sana setä – myös me nuorgamilaiset olemme syyllistyneet siihen, ja sorrumme varmasti jatkossakin.

Kun yhtye julkaisi vuonna 1998 ensimmäisen levynsä, Noisebox-nimisen ep:n, Guy Garvey oli kuitenkin vasta 23-vuotias. Sitä ei uskoisi levyn avausraidan, myöhemmin Asleep in the Back -debyyttialbumillakin kuullun Powder Bluen tarkkanäköisen riipaisevasta tekstistä, jossa erään romanssin polttoaine imetään likaisella ruiskulla polttavan kuumasta teelusikasta:

”Stumble through the crowds together / They’re trying to ignore us / That’s OK / I’m proud to be the one you hold when the shakes begin”

Kuva: Tomi Palsa

Sedättely johtuu tietenkin Elbow’n hillitystä musiikillisesta olemuksesta, joka huokuu arvokkuutta silloinkin, kun he huudattavat yleisöä f-alkuisin sanoin tai laulavat huppareidensa sisään kadonneista kulmien teineistä.

Ennen kaikkea yhtye vaikuttaa vuosiaan vanhemmalta Garveyn elämää, tuoppeja ja lihapiiraita nähneen ulkonäön ja hänen vuosikertatenoriäänensä ansiosta. Asiaa ei yhtään haittaa se, että nyt 37-vuotias laulaja pitelee konserttiyleisöä hyppysissään auktoriteetilla, jota ei ole siunaantunut monille vuosikymmeniä vanhemmille esiintyjillekään.

Ja jos hän oli sanoittajana valmis jo parikymppisenä, on Garvey viiden Elbow-albumin myötä kasvanut tekijäksi, joka osaa muotoilla ystäville osoitetun rakkaudentunnustuksen niin, että se sulattaa paatuneimmankin misantroopin sydämen:

”Dear friends / You are angels and drunks / You are magi / Old friends / You stuck a pin in a map I was in / And you are the stars / I navigate home by”

Video ei ole enää saatavilla

Elbow esittää kappaleen One Day Like This BBC Concert Orchestran ja Chantage-kuoron kanssa.

Elbow saa Hannu Linkolan sydämen väpättämään.

Elbow’lla ja The Nationalilla on paljon yhteistä. Molemmat ovat tavattoman hienoja yhtyeitä, joiden ansiosta maailma on monta klassikkotason kappaletta rikkaampi. Kummallakin on takanaan pitkä ja ansiokas ura, joka kohosi kaupalliseen kliimaksiinsa vasta neljännen albumin kohdalla. Yhtyeiden viimeisimmät, viidennet, levyt ovat monen mielestä heidän parhaansa.

Lisäksi kumpikin orkesteri saapuu Ruisrockiin, The National suomalaisten vanhana tuttuna, Elbow uutena ja äärimmäisen odotettuna vieraana.

The National saa Oskari Onnisen sisuskalut suhisemaan.

Orkesterit myös eroavat toisistaan. National esiintyy Ruisrockissa perjantaina, Elbow lauantaina. Ne, jotka pääsevät paikalle vain toisena päivänä, ovat vaikean valinnan edessä: kumpaan rahat kannattaa sijoittaa? Tilanteen ratkaisemiseksi orkesterit kutsuttiin kaksintaisteluun Nuorgamin kylänraitille. Katsaus yhtyeiden perimmäiseen olemukseen kertokoon valintatilanteeseen joutuneelle, kumman ilmaisu ja tunnelma ovat lähempänä omaa mielenmaisemaa.

Argumenttien kilvassa kyynärpäällä sohii Hannu Linkola, kansallisrintamaa edustaa Oskari Onninen. Voita väliin levittää päätuomarin ominaisuudessa Samuli Knuuti, mies jonka uskollisen ystävyyden kumpikin orkesteri on lunastanut.

Erä 1: Diskografia

Hannu Linkola: Levyn tekeminen on nykyään helppoa. Niinpä markkinoilta löytyy läjäpäin kiekkoja, joilla on kiinnostava soundi, mutta onneton kappalemateriaali, ja vielä enemmän levyjä, joiden soundissakaan ei ole näkemystä. Siksi on helppo arvostaa yhtyettä, jolla oli aikoinaan malttia hioutua valmiiksi ennen ensimmäistäkään levyä. Elbow’n diskografia kielii huolellisuudesta. Jos yhtyeen onnistumistarkkuutta mallintaa diagrammina, voi käyrään ilmestyvän v:n aihion tulkita korkeintaan sävyvaihteluksi ikimuistoisen ja hyvän välillä. Tällä hetkellä suunta on hieman täydellisestä ylöspäin. Myyntimenestykseksi osoittautunut Seldom Seen Kid (2008) toi yhtyeen ilmaisuun tuoreita vivahteita ja harras tulokas Built a Rocket Boys! paljastui klassikoksi jo syntyessään. Kun listaa täydennetään yhdellä kaikkien aikojen esikoisalbumeista (Asleep in the Back, 2001), on orkesteri ylisanansa ansainnut. Huono yhtye tekee huonoja levyjä, hyvä yhtye hyviä. Elbow’n laaduntarkkailulinjastolla ei ole nukuttu silmäystäkään.

Video ei ole enää saatavilla

Oskari Onninen: Ensimmäinen ep on harvoin paras. Ensimmäinen albumikaan on harvoin paras. Ensimmäisestä demosta puhumattakaan. The National on kypsynyt perinteisesti. Bändin ensimmäinen klassikkotason albumi oli sen kolmas, vuonna 2005 ilmestynyt Alligator. Sitä edeltäneet The National ja Sad Songs for Dirty Lovers sisälsivät korkeintaan viitteitä tulevasta, ja vuoden 2004 Cherry Tree EP jo pieniä annoksia loistavuutta About Today -biisin muodossa. Mutta mitä tulee albumijulkaisuihin, Alligatorin jälkeen The National ei ole saanut aikaiseksi yhden yhtä kauneusvirhettä. Bändin viimeisen viiden vuoden laatutason näkee jo siitä, ettei yleistä konsensusta parhaasta albumista ole. Niin paljon kuin Elbow’ta arvostankin, en voi hyvällä tahdollakaan väittää, että se – tai juuri mikään muukaan yhtye – olisi pystynyt samanlaiseen värisuoraan 2000-luvulla.

Video ei ole enää saatavilla

Samuli Knuuti: Asetelma on sikäli epäreilu, että Elbow pääsi studioon vasta vuosikymmenen epäonnen, turhien toiveiden ja pään seinään iskemisen jälkeen. Niinpä Asleep in yhe Back oli jo synnytyslaitokselta palatessaan täydellinen kuin – todellakin, takapenkille nukahtanut vauva – kun taas Nationalin ensiaskelissa oli sympaattisen mutta helposti sivuutettavan harrastusprojektin makua. (Jos Amerikassa pelattaisiin sählyä, The Nationalia ei ehkä koskaan olisi syntynytkään). The Nationalin viimeinen albumikolmikko on toki huima, mutta Elbow nappaa tämän erän kyynärpään mitalla, koska sen ainoa himmeä hetki on ”vain” ihan kelvollinen Leaders of the Free World (2005).

Tilanne: Elbow 1 – The National 0

Erä 2: Yhtyeen syvin olemus

HL: Rockmaailmassa nenäkkäät ja julkeat pääsevät pinnalle varmemmin kuin maltilliset ja harkitsevat. Onneksi pinnalla käy kova tuuli. Se jättää jäljelle ne yhtyeet, joiden ilmaisua kantavat kestävämmät hyveet. Elbow’n avainsanoja ovat kypsyys ja rauhallisuus. Yhtyeen levyt ja kappaleet ovat hitaasti aukeavia taideteoksia, joiden jokainen osa tuntuu perustellulta. Tunnelma on usein lähes pysähtynyt ja niin pitää olla kuulijankin. Vasta silloin löytyy orkesterin lopullinen ilmavuus, sovitusten taiten laadittu nerokkuus, sävelten pohjimmainen kauneus. Orkesteri on tehnyt ilmaisustaan pienen saarekkeen, jonne kantautuvat brittiläisen musiikkiperimän etäisimmät soinnit, mutta jossa maailman hälyt eivät estä yhtyettä rakentamasta yhä syvempiä ja hienompia kuvaelmia. Tietyssä eristyneisyydessäänkään Elbow ei tunnu etäiseltä tai luoksepääsemättömältä. Yhtye on ylevä ja uljas, mutta samalla kuin vanha kaveri, jonka kanssa voisi suoria koko illaksi baariin. Tuona iltana kaulailtaisiin paljon.

Video ei ole enää saatavilla

OO: The National on Brooklynista. Se kuuluu bändin musiikissa täysin – ei tosin siinä mielessä, että se heijastelisi aikansa trendejä, kuten brooklynilaisbändeillä on tapana. Sen sijaan The Nationalissa soi lyriikkapainotteisen amerikkalaisrockin perinne aina Bruce Springsteenistä Lambchopiin, ja urbaania mielenmaisemaa heijastelevat tekstit pohjaavat nimenomaan amerikkalaiseen kulttuurikenttään. Samalla bändin tekstit ovat kasvaneet nyt jo nelikymppisen Matt Berningerin mukana. Hänen teksteissään on aina kuulunut aikuistumiseen liittyvä nostalgia: ajat kaksikymppisenä ovat ohitse. Toisaalta bändi on ollut rivien välissä myös huomattavan poliittinen, kuten Mr. November tai Squalor Victoria osoittavat. Keskeisin Nationalin tuntomerkki on kuitenkin kappaleiden eleettömyys, joka saa ne kestämään kuuntelua loputtomiin. Biisien koukut eivät tee itsestään numeroa, eikä bändin levyistä yksikään aukea heti, mutta niin vain niiden tummasävyinen metropolimelankolia jaksaa koskettaa vielä vuosienkin intensiivisen suhteen jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

SK: Kuten argumentoijamme ansiokkaasti jo esittelivät, ottelu Elbow’n ja The Nationalin kesken on matsi englantilaisen ja amerikkalaisen indieperinteen välillä. Elbow’n kaverit ovat ulkoiselta hahmoltaan selkeästi ladeja, mutta mikään heidän habituksessaan tai käytöksessään ei vihjaa englantilaisen jäbäkulttuurin negatiivisiin puoliin: aggressiivisuuteen, machismoon, ignoranttiuteen. ”Natikan” heput taas voi kuvitella paperbackeineen lähibaariin hipelöimään etikettiä irti Samuel Adamsin lagerista ja katsomaan hajamielisesti äänettömällä pyörivää baseballia. Tämä ero kuvastuu myös teksteissä, sillä Elbow on liikuttavan suora, kun taas The National kiehtovan samea. Pinnan voisi antaa kummalle hyvänsä, mutta menköön Nationalille sen takia, etteivät yhtyeen tekstit tyhjene kymmenellekään kuulemalla. Ja pelkään pahoin, että Elbow’n jätkien puheesta voisi olla vaikeampi saada selvää. Plus että Nationalin seurueessa saisi varmasti helpommin naisia. Mikä ei nyt sinänsä ole niin tärkeätä. Ei lainkaan.

Tilanne: Elbow 1 – The National 1

Erä 3: Keulahahmo

HL: Guy Garvey pärjäisi varmasti ilman keulakuvan roolia, mutta Elbow ei pärjäisi ilman häntä keulakuvanaan. Miehestä on lähtöisin yhtyeen leimallisin tuntomerkki, hauras ja riipaiseva tenori, joka välittää niin olemisen tuskaa kuin uskonnollista hurmostakin. Garvey ottaa tilansa kuiskaamalla, mutta halutessaan hän kasvattaa laulunsa vuolaaksi virraksi, josta tunne ei lopu koskaan. Laulun alta paljastuvat sanat: tunnustukselliset kuvaelmat, joita onnistuneet metaforat maustavat. Garvey ei suostu ironisoimaan, vaikka ei ole vapaa brittiläisestä pisteliäisyydestäkään. Hänen tekstinsä tulevat lähelle, ne ovat kuin lohduttava taputus olkapäälle. Niissä on empatiaa, myötäelämistä ja sijaiskärsijyyttä, heikon puolelle asettuvaa poliittista virettä. Ja rivien takaa paistaa hatara aurinko. Sanojensa rinnalla Garvey esiintyy sellaisena kuin on. Hieman pulskana, charmantisti boheemina hahmona, joka voisi vaikkapa ajaa taksia, ellei rock olisi pelastanut häntä tavanomaisuudelta. Ja hän rockia.

Video ei ole enää saatavilla

OO: The Nationalin urbaanissa intellektualismissa on yksi esteettinen särö. Ja se särö eli solisti Matt Berninger nostaa yhtyeen kirkkaasti kollegoidensa yläpuolelle tekemällä kirjallisesta vaarallista. Vaikka The National on lähtökohtaisesti viimeisen päälle tyylikäs yhtye, Berningerin darrapartainen ja viinipöhnäinen habitus tuo siihen juuri tarvittavat 12 senttilitraa dekadenssia. Keikoilla mies karjuu ja kiipeilee yleisön seassa. Vaikkei sitä tyyppibrooklynilaisesta preesensistä heti uskoisi, Berningerissä on enemmän rocktähteä kuin monessa oikeassa rocktähdessä. Mikä tärkeintä, ulkoisten avujen ja esiintymistavan lisäksi myös sisäinen puoli on kunnossa. Berninger on tekstittäjänä älykäs ja monitasoinen, ja hänen maagisilla taajuuksilla väräjävä baritoninsa on selkein Nationalin musiikkia määrittävä tekijä. Nämäkin molemmat elementtejä, joista useimpien yhtyeiden keulakuvilla ei ole kumpaakaan.

Video ei ole enää saatavilla

SK: Olen pahoillani, mutta tässä on lumierän makua. Niin paljon kuin ”Natikan” musiikkia olenkin rakastanut ja kaksi kertaa yhtyeen keikallakin nähnyt, en suoraan sanoen muista miltä Matt Berninger näyttää. Hän voisi ryöstää kotimatkalla laukkuni bändinsä T-paita yllä, mutta en silti osaisi kertoa poliisille muuta kuin että, rosmolla oli The Nationalin paita yllään. Matt on hieno laulaja ja tekstittäjä, mutta keulahahmoksi hänestä ei näillä eväillä ole. Guy Garvey ei kovin paljon filmaattisempi ole, mutta ainakin hän on seissyt Q-lehden kannessa kotka olkapäällään, ja se on aika kova juttu se.

Tilanne: Elbow 2 – The National 1

Erä 4: Volyymitaso

HL: Kun kirjoitan tätä, aamu herää venytellen. Elbow soi hiljaisella stereoissani ja osoittaa samalla yhden erityispiirteensä: orkesterin musiikille on mahdotonta löytää oikeaa kuunteluvolyymiä – ja juuri siksi se on erityisen tenhoavaa. Yhtye karttaa mukavuutta ja kompressointia. Se rakastaa pieniä kudelmia, jotka räjähtävät massiiviseksi ryöpyksi tunnetilan sitä vaatiessa. Vaikka hiljainen kuuntelu leikkaa yhtyeen lakikorkeudesta muutaman mitan pois, se auttaa löytämään yhtyeen varsinaisen selkärangan. Orkesteria on määritelty lähes kaikkien aikalaistensa tavoin kitaroiden kautta, mutta äänivallit ovat sittenkin vain kuorrutusta varsinaisen sydämen ympärillä. Jopa laajat kosketinmatot ja Garveyn laulu tuntuvat kumartavan musiikin ydinelementille. Kappaleiden iskevyys, pehmeys, keinunta – mikään näistä ei olisi mahdollista ilman läpeensä virheettömiä bassoraitoja. Kun nämä tekstuurit lopulta huomaa, alkaa väistämättä ihmetellä, miksei Elbow’ta pidetä sen enempää bassorockbändinä.

Video ei ole enää saatavilla

OO: Kun kirjoitan tätä, on yö. The National soi hiljaisella stereoissani ja osoittaa samalla yhden erityispiirteensä: se kuulostaa uskomattoman hyvältä myös hiljaisella. Harvemmin Nationalia kuunnellessa tulee edes mieleen kääntää volyymipötikkää ääriasentoon. Bändin määräävin elementti on sen kappaleiden välittämä raukea mielentila, johon on helppo päästä sisälle, kun musiikki soi hiljaa. Kun äänenvoimakkuutta lisää, Bryan Devendorfin oivaltavan epäkeskojen rumpukomppien ja Berningerin äänen muodostamista seasta alkaa löytyä loputtomasti vivahteita. Nationalin sovituksiin olennaisesti kuuluvien jousien ja torvien sijaan bändin musiikin tärkeimmät häivähdykset ovat Dessnerin veljesten Brycen ja Aaronin kitarat, jotka on miksattu juuri niin alas, ettei niihin meinaa kiinnittää huomiota. Kun kitaratekstuurit lopulta huomaa, alkaa väistämättä ihmetellä, miksei The Nationalia pidetä sen enempää kitararockbändinä.

Video ei ole enää saatavilla

SK: Tämä on kiinnostava osio, sillä Elbow ja The National ovat selvästi matkalla ristikkäisiin suuntiin. Siinä missä Elbow’n Build a Rocket Boys! on suorastaan sakraalinen ja hymnaalinen levy, täynnä katedraalien hiljaisuutta ja ällistystä, The Nationalin High Violet on jo bussissa matkalla stadionille. Niin viettelevä kuin The Nationalin soundi juovuttavimmillaan voikin olla, annan tässäkin kategoriassa ääneni Elbow’lle, jonka taita hallita äänitilaa tuo mieleen Peter Gabrielin (jos tämä ei olisi kavunnut sisään omaan anukseensa). Ihailtavaa on myös Elbow’n kappaleiden skaala Coldplay-henkisistä stadionballadeista kiliseviin sarkasmiodysseioihin.

Tilanne: Elbow 3 – The National 1

Jatkoaika: Bonusmateriaali

HL: Elbow’n musiikkia voi kuluttaa sieltä täältä näykkien, parhaat kappaleet poimien. Tai sitten yhtyeestä voi nauttia kokonaisvaltaisena taideteoksena, jonka jokainen osatekijä on olennainen. Vaikka levyt rakentuvat kokonaisuuden ehdoilla, ovat myös kokonaisuudesta erilleen hakatut kappaleet ensiluokkaisia osoituksia yhtyeen luovuudesta. Elbow’sta saa terävän ja kiinnostavan kuvan, vaikka kuuntelisi vain b-puolia ja muita levyjen ulkopuolelle jääneitä kappaleita. Usein ne ovat jonkin kokonaisuuden osan hahmotelmia, monella tavoin mielikuvituksellisia teoksia. Tai sitten mukana on ripaus huumoria, luovuuden iloisempaa puolta. Brittipopin historiasta toimintafilosofiaansa ammentavan yhtyeen arvon mukaisesti Elbow panostaa b-puoliin edelleen. Sen singlet ovat pieniä varjokuvia vieressään seisovasta albumista – rosoisia, huojuvia, mutta palkitsevia. Kerättävää ja etsittävää riittää, sillä levyjen ulkopuolelle on jäänyt lähemmäs 100 laulua. Lähes jokainen niistä on palkinto löytäjälleen.

Video ei ole enää saatavilla

OO: Myönnän aluksi sen, että olen albumipuristi. Keskeisin musiikinkulutusformaattini on se noin kymmenen kappaleen annos, aina kuunneltuna samassa järjestyksessä ja kokonaisuutena. Tartun yksittäiseen biisiin keskeltä levyä vain hyvin harvoin. Väitän, että tämän vuoksi minun on ollut niin helppo kiintyä The Nationaliin. Vaikka bändin kaikki biisit toimisivat myös täysin satunnaisesti järjestettyinä – varsinkin, kun Alligator, Boxer ja High Violet ovat tyylillisesti täysin yhtenäisiä – ne avautuvat nimenomaan albumeina. Siitäkin huolimatta, että jokaiselta yhtyeen kolmelta uusimmalta levyltä löytyy yksi kappale (Mr. November, Fake Empire ja Bloodbuzz Ohio), jota voi sopivan herkässä tilassa hehkuttaa universumin kauneimmaksi. B-puolia National on läiskinyt bonus- ja ep-levyille. Lähtökohtaisesti nämä kappaleet ovat ylijäämää ja bonussälää, joita ilman pärjää muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta (Exile Vilify ja About Todayn liveversio etunenässä) fanikin. Mieluummin toki näin päin kuin siten, että joutuisi harmittelemaan albumeilta puuttuvia ässäbiisejä.

Video ei ole enää saatavilla

SK: Maidon ja hunajan maassa täytyy aina syödä lautanen tyhjäksi, ja siksi jenkkibändien b-puolet ja bonusraidat ovat yleensä silkkoja tähteitä. Englannissa puolestaan on totuttu jo perunanälänhädän päivistä siihen, että toisinaan toiseksi paras on parasta mitä voi saada ja ettei sellaista roskakoria olekaan, josta ei voisi teoriassa tiaraa löytää. Pinna siis Elbow’lle.

Lopputulos: Elbow 4 – The National 1

Odotukset albumin seuraajaa kohtaan olivat korkealla, ja Elbow ylitti ne kirkkaasti ilman, että havaittavissa oli merkkiäkään pinnistelemisestä. Build a Rocket Boys! ei avautunut kuuntelijalle nopeasti, mutta kärsivällisen sielun yhtye palkitsi avokätisesti.

Jesus Is a Rochdale Girl kuulostaa Guy Garveyn toistaiseksi henkilökohtaisimmalta laululta, Dear Friends on vähintään yhtä liikuttava päätöskappale kuin edellisen albumin Friend of Ours, ja eeppinen avausraita The Birds vie yhtyeen lähemmäs Peter Gabrielia kuin koskaan aikaisemmin.

Jo siinä on riittävästi syitä julistaa Build a Rocket Boys! yhdeksi vuoden 2011 mestariteoksista.

Video ei ole enää saatavilla

Elbow – Lippy Kids (live @ Blueprint Studios)