Eläin-duo 03.05.2013 Kasvisravintola Gopal Rongankatu, Tampere.

Eläin on ehkä kaikista parhain yhtye ja heidän uusi albuminsa ”Joensuu” on aivan suvereenia osaamista alusta loppuun. Levyostoksille, mars!

Fullsteam

47 Alangon viimeisin albumi voisi nimensä puolesta olla Arto Paasilinnan uusi romaani, miksei sisältönsäkin. Samasta suomalaisesta visakoivusubstanssista tämäkin teos on veistetty. Se ei kurota mihinkään, se limboaa alitse sähköpaimenen, johon ei ole edes kytketty virtaa. Musertavaa huomata, kun ottaa huomioon, että tässä on mies Hassisen ja Sielun Veljien takana. Alangon sooloura sen sijaan on ollut jatkuvaa löysällä nuoralla tasapainoilua. Ja tällä kertaa kapsahdetaan pahasti keskinkertaisen puolelle – osoituksena jo epäinnoittunut Harmaa on hyvä väri -single. Entä onko Naapurin saunareissu yritys tehdä Risto vs. Koskenniemi -tyylinen huumoriraita? Tuulen selkään, jossa Alanko näyttää, ettei hänen lauluäänensä ole vain kuluneen manieristista temppuilua, on valopilkku. Saisinko albumillisen tällaisia lauluja, sillä nyt käsissäni on vain epäkesko valikoima mielikuvituksettominta ja tasapaksuinta musiikkia aikoihin. Ajoittain sävelkynä pysyy sentään Alangon kädessä, kuten Vuoden turhin laulu osoittaa, kuulostaen enemmän herran pikkuveljen tuotokselta. Tuntuukin kohtalon ivalta, että kappale pilkkaa kertakäyttöpoppia sen potentiaalia hahmottamatta. Kun asioihin otetaan tarpeeksi etäisyyttä, huomaa Neljän Ruusun lopulta nousseen historiallisesti merkittävämpää Ismo Alankoa musiikillisesti kiinnostavammaksi entiteetiksi. Tässä koko ”taiderockin” ongelma: se on rakennettu vaihtoehtokulttuurin ehdoilla, ohjelmallisesti muka-oudoksi, tulevaksi klassikoksi, valmiiksi popmuseoon kelpaavaksi. Ja museot ovat kuolleita paikkoja. Todellinen etulinja kaivetaan lopulta populaarikulttuurin roskiksista. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Eläin – Joensuu

Juki Records

70 Minä tunnen useamman kuin yhden popnörtin, jotka joensuulaisyhtye Eläimen nimen kuullessaan alkavat toistuvasti puhua siitä, kuinka se on yksi Suomen aliarvostetuimmista bändeistä. Puheissa on kieltämättä siinä mielessä perää, että yhtyeen edellinen 2000 Deluxe -albumi (2011) sisältää tarttuvaa ja omaperäistä kitarapoppia. Esimerkiksi Television sininen valo on heittämällä yksi viime vuosien kovimmista kotimaisista popbiiseistä. Tuoreimmalla Joensuu-albumillaan yhtye ottaa kuitenkin suunnan pois bob hund -kaahauksesta. Esimerkiksi Tiedän ettet rakasta minua enää -kappale soi rehellisenä, Stellan mieleentuovana suomirockina. 2000 Deluxella yhtyeen tekstit kuulostivat parhaimmillaan siltä kuin YUP:n Jarkko Martikainen olisi havahtunut hereille ja huomannut, että elämme 2000-lukua. Nyt tekstit kuitenkin kompastelevat usein toteavuuteensa ja saarnaavuuteensa, kuten esimerkiksi Politiikka-raidalla. Levyn sinkkunakin julkaistu nimikappale jää sen kirkkaimmaksi hetkeksi. Kappalemateriaalista olisi saanut tiivistettyä erinomaisen ep:n. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Fleetwood Mac – Extended Play

LMJS Productions

67 Fleetwood Macin edellisistä uusista biiseistä on jo vuosikymmen. Tämä neljän biisin omakustanne tuli huhtikuun lopussa iTunesiin ladattavaksi ilman ennakkopromootiota. EP on pääasiassa laulaja-kitaristi Lindsey Buckinghamin vetämä kevyehkö reki, josta löytyy tutuntyyppisiä Mac-biisejä, mutta tavallista demohenkisempinä. Sad Angel ja Miss Fantasy ovat tätä hienoa brändin mukaista kitarapoppia. Stevie Nicksin biisipanos jää tällä kertaa 40 vuotta vanhaan Without Youhun, joka laulettiin Buckinghamin kanssa pöytälaatikkoon jo ennen duon Fleetwood Mac -pestiä. Bootlegiksi olisi suonut biisin jäävänkin, sillä se on tylsemmän puoleinen ja Fleetwood Macille harvinaisen suora rakkauslaulu, jonka julkaisu täyttänee lähinnä Buckingham/Nicks-shippereiden fantasioita. EP:ltä jää ikävästi uupumaan myös höyryinen popkokeilu, joita Buckingham on jaksanut viljellä eläkeikäisenäkin. Ehkä sellaisena voi pitää It Takes Timea, itseään hitaasti kiduttavaa pianoballadia, jollaisia on kuultu paljon ennenkin, muttei kuitenkaan Lindsey Buckinghamilta. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Karl Hyde – Edgeland

Smith Hyde Productions

84 Karl Hyden ensimmäinen sooloalbumi on ihanalla tavalla aikuinen levy. Edgeland soi moitteettoman kauniisti, ikinuorelle mutta silti 55-vuotiaalle Underworld-maestrolle luonnollisella tavalla. Pääyhtyeensä mullistavan ja aliarvostetun tekno- ja housesoundin sijaan levyllä soi kypsä, chilloutista ja maailmanmusiikista lainaava ambient-pop, joka sijoittuu samaan jatkumoon Brian Enon, Pink Floydin ja Talk Talkin mestariteosten rinnalta. Tuottaja, sessiomuusikko ja elokuvasäveltäjä (ja, öh, Imogen Heapin kiertuekitaristi) Leo Abrahams osoittautuu Hydelle sopivaksi aisapariksi; vaikka ensimmäisen äänimaailmat hetkittäin äiteliksi lipsahtavatkin, on jälkimmäisen ulosannissa aina ripaus Romfordin runopojan rosoa, joka teki Underworldinkin musiikista parhaimmillaan ainutlaatuista. Yllättävintä levyssä on sen ripeämpien kappaleiden (Dancing On The Graves Of Le Corbusier’s Dreams, The Boy With The Jigsaw Puzzle Fingers) leikkisä melodiikka ja rytmiikka, joka kumartaa Afrikan mantereelle samalla tavalla kuin Peter Gabriel ja Paul Simon 1980-luvun levyillään. Osaltaan levy on myös paluu Hyden nuoruuteen: Underworldia edeltäneen Freur-yhtyeen briljantti pikkuhitti Doot Doot istuisi Edgelandille kuin nenä päähän. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Iggy & the Stooges – Ready to Die

Fat Possum

54 Kun ei lähde, niin ei lähde. Maailman unohdettu poika on taas renkiensä seurassa, mutta nyt ei etsitä uutta tuhottavaa, vaan muistellaan menneitä saaliita. Aiheet ovat hyväksi havaittuja: on aseita, paskaduuneja ja isoja hinkkejä, ruotuun palannut James Williamson soittaa hyvin, mutta vimma puuttuu. Ja Stooges-levy ilman vimmaa on yhtä hauska kuin pyssy ilman panoksia. Ready to Die on parempi kuin vuoden 2007 Stooges-levy Weirdness ja helpommin sulava kuin Iggyn viime vuosien chanson-levytykset. Vanha fani kunnioittaa yhtyettä silti parhaiten ostamalla Ready to Dien mutta kuuntelemalla Raw Poweria. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Wolf People – Fain

Jagjaguwar

73 Fain on albumi, josta huomasin yllättäen pitäväni paljon enemmän kuin olisin osannut arvatakaan. Lontoolaisyhtyeen kolmas albumi kuulostaa ensi alkuun askeettisuudessaan hyvinkin vaatimattomalta, mutta hiipii hiljalleen ihon alle. Wolf Peoplen salaisuutta voi olla hankala hahmottaa; yhtyeellä ei ole hihassaan ällistyttäviä temppuja eikä laulaja Jack Sharp juuri milloinkaan poikkea kuulaan toteavasta tyylistään. Jotain meditatiivista bändin svengaavassa, harkitun oloisessa folk-progessa kuitenkin on. Wolf Peoplea on verrattu usein Jethro Tullin ja Gentle Giantin kaltaisiin, keskiajaltakin ammentaneisiin 1970-luvun mammutteihin, mutta aivan niin ummehtunutta kvartetin musisointi ei sentään ole. Itse kuulen sen napakasti pörisevissä riffeissä Black Sabbathin varhaisheavyä ja hienovaraisessa svengissä The Metersin minimalistista funkia. Muutama Fainin kappalee kutittelee seitsemän minuutin rajapyykkiä, mutta pääosin pysytään kohtuudessa, joka pukee Wolf Peoplea hyvin. Levyn tuotantokin miellyttää korvaa vanhanaikaisessa ”kaikki soittimet erottuvat” -tyylissään. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Young Galaxy – Ultramarine

Paper Bag

56 Efektipedaaleja polkien ja kenkiinsä tuijotellen uransa aloittanut vancouverilaisyhtye teki kolmannella albumillaan Shapeshiftingillä (2011) muodonmuutoksen ja viilasi göteborgilaisen Dan Lissvikin (Studio) johdolla tyyliään elektronisen popin suuntaan – ja teki sen melko onnistuneesti. Neljännelle albumilleen Young Galaxy ei ole yrittänytkään keksiä mitään uutta; Ultramarine on jälleen Lissvikin tuottama ja eroaa edeltäjästään lähinnä yhdentekevämmän biisimateriaalinsa osalta. En saa levyn muovisesta ja kliinisestä tunnelmasta oikein mitään otetta. Levyn avaava Pretty Boysin ”baleaarinen Yazoo” -fiilis toki viehättää, mutta jo sitä seuraava Fall for You tuntuu leikkisästä rytmistään huolimatta täysin kuolleelta – ei vähiten Catherine McCandlessin lattean laulutavan takia. Privileged Poor antaa flegmaattiseksi latistuvalle levylle tarvittavaa piristystä varhaisesta New Orderista muistuttavassa energisyydessään, mutta muilta osin Ultramarinella ei ole tarjota mitään mitä JJ ei olisi tehnyt tyylikkäämmin tai Chairlift innostavammin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Eläin 08.09.2011 Telakka, Tampere.

Bob hund on Ruotsin paras yhtye. Juuri sellainen, josta suomalaiset ovat aivan syystä kateellisia, kun samalla tavalla sympaattisen vinksahtanutta rockyhtyettä ei löydä kotimaastamme millään. Ellei sitten tyydytä ryöstöviljeltyihin Radiopuhelimet– ja Absoluuttinen nollapiste -vertauksiin.

Jo siksi suomirockin kannalta tämän kevään paras asia on, että joensuulainen Eläin jalostaa potentiaalinsa kovatasoiseksi kakkoslevyksi.

Samalla bändi saa tittelin ”Suomen bob hund”.

Se on selvää bändin kakkoslevy 2000 Deluxen ensisekunneista lähtien: laulaja Timo Torvinen rääkyy kuin Thomas Öberg ja taustalla nakuttava syntikoitu kitaramassa kuulostaa aivan tukholmalaisbändin tuotannolta. Erona on vain laulukieli ja Eläimen murteeton ilmaisu.

Toisena kuultava säröpop-kaahaus Kumisaappaat jatkaa samalla linjalla, sillä sen naivistinen teksti on kuin uudelleenkirjoitettu bob hundin klassikko-b-puoli Hörlurar.

”Mulla on uudet kumisaappaat / Ne kestävät vettä /
Mulla on uudet kumisaappaat / Seison lätäkössä”

Vaikutuksen korostamiseksi Torvinen jälleen ilmaisee itseään huutamalla. Ja ikään kuin vajaaseen kolmeen minuuttiin ei saisi mahtumaan tarpeeksi bobhundismeja, Eläin tuuttaa vielä timanttisen ja vuoden hölmöimmän kertosäkeen, joka nivoo biisin lyyriset teemat yhteen:

”Ei pääse vesi näihin saappaisiin”

Neroutta, eikö!

Ei liene liioittelua väittää, että Eläimen levy on vuoden 2011 parasta suomenkielistä rock-lyriikkaa. Helpoiten sen huomaa vertaamalla sitä ilmeisimpiin kollegoihin. Eläimen tekstit ovat oivaltavampia kuin Sydän, sydämen, Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen bändin tai Sur-rurin keskimäärin. Puhumattakaan YUP:stä vuoden 1996 jälkeen.

Torvisen kirjoittamien tekstien temaattinen sisältö on jonkinlaista naiivia futurismia. Lähes jokaisessa biisissä on viittauksia pop-kulttuuriin, joilla terävöitetään kulutusyhteiskunnan ja kapitalismin kritiikkiä. Osansa saavat sekä toimiston että television orjat.

Eläin haluaa 2000 Deluxella saada ihmiset huomaamaan, millaisia rakenteita he toiminnallaan tukevat.

Sinänsä bändin kantaaottavuus on verrattavissa Radiopuhelimiin, mutta suoran hyökkäävyyden sijaan Eläin operoi absurdismin keinoin. Jälki on niin komeaa, että useammallekin biisille tekisi mieli myöntää kasapäin mitaleita ja muffinsseja.

Kirkkain helmi tällä saralla on 2000-kappale, jonka vuotta 2000 käsittelevä, todellisuutta ja CSI:tä sekoittava käänteisfuturismi on pullollaan toinen toistaan osuvampia riimejä. Kontekstistaan irrotettuina niiden teho tuplaantuu, jos lykkää vuosilukuun 11 ekstraa.

”Eletään vuotta 2000 /
kaikki on pahemmin päin vittua kuin missään Riston biisissä”

Musiikillisesti 2000 Deluxe on vuodentakaista edeltäjäänsä rosoisempi. Kymmenen biisiä kaahataan läpi puoleen tuntiin, mikä kertoo lähinnä korkeista tempoista.
Eniten Eläimen musiikin suoraviivaisuus muistuttaa Karkkiautomaatin pehmopunkista, osin laulaja Torvisen ja Janskun samankaltaisen nasaalin takia.

Soundiestetiikka on kuitenkin lähempänä varhaista YUP:tä tai Radiopuhelimia. Varsinkin Toimistossa taas -biisin rujo groove on ilmiselvä tribuutti jälkimmäisen suuntaan.

Tärkeintä on silti, että kulmikkaasta lähestymistavastaan huolimatta Eläimen biisit ovat sisimmässään mitä koukuttavimpia pop-kappaleita. Näistä edellä mainittujen Kumisaappaiden ja 2000:n lisäksi hieman vähemmän punk ensisingle Television sininen valo puhkuvat täysin YUP-tasoista hittipotentiaalia.

2000 Deluxe voisi olla pidempikin, mutta toisaalta nyt huonoa hetkeä ei löydä etsimälläkään. Kymmenen erinomaista 2–3-minuuttista höystettynä nokkelan piikikkäillä teksteillä – enempää tuskin voisi toivoa.

”En tajua, miten joku voi olla näin hyvä”, ihmettelee Torvinen bändin nettisivuille kirjoittamassaan FAQ-esseessä ja osuu oikeaan. Tällaista levyä sietää itse vähän kehuakin.

84Jos ei 2000- niin ainakin 2010-luvun ensimmäinen suomenkielisen vinorockin merkkiteos sisältää useammankin merkin kulttiklassikkopotentiaalista.