”Killer Mike hävinnee räppärinä vain Kendrickille tällä vuosikymmenellä, El-P tuottajana tuskin kenellekään.”

Vuosikymmenen paras tag team kohtaa samanhenkisen agitaattorin.

”Blankets and pillow torchin’, where the fuck the warden?
And when you find him, we don’t kill him, we just waterboard him
We killin’ ’em for freedom cause they tortured us for boredom
And even if some good ones die, fuck it, the Lord’ll sort ’em”

El-P:n tuotantojen hienous keskittyy laajalti tilan käytön ymmärrykseen. Kappaleiden manipulointi on tällöin varsin helppoa: kovemmat bangerit, kuten The Full Retard, saavat onton ja kaikuvan syvyyden, kun taas hitaampia ja raskaampia vetoja voi tehostaa samalla tavalla – tilaa pakataan täydemmäksi.

Close Your Eyes tekee noista tempuista kummatkin, ja yhtäkkiä haluan hankkia low riderin tätä ja muutamaa muutakin samanhenkistä biisiä (T.I.:n Front Back, Clipsen Grindin’) varten.

Killer Mike hävinnee räppärinä vain Kendrickille tällä vuosikymmenellä, El-P tuottajana tuskin kenellekään ja Run the Jewels duona elää helpoiten Kuudes Aisti 2013:n hengessä. Kaatosateessa heitetyn keikan keskellä Mike julisti: ”We’re the greatest tag team in rap motherfuckers.” Se oli helppo uskoa: mikään luonnonilmiö ei olisi häätänyt yleisöä Hämeentien vierestä. Kaupan päälle Zach de la Rochan paras säkeistö ikinä?

Heinäkuussa 2014 lähdin kotiseudulleni Kajaaniin ja olin jo luovuttanut reissun viihtyisyyden suhteen. Varmaan kävelisin 10 kilometriä päivässä ja kuuntelisin levyjä.

No ei: tietysti tapahtui kaikki se, mitä en osannut odottaa: tapasin aivan upeita ihmisiä, kantabaari soitti jostain syystä Happy Mondaysia, Cania ja vaikka mitä suosikkeja. (Soittolistan takana oli muuan Dj Vastarannan Kiiski, joka on eittämättä maan parhaimpia.) Ehkä en vain ollut aikaisemmin tähän valmis.

Tuohon aikaan Close Your Eyes soi niin vapauttavana että huimasi. Sittemmin sen sävy on tuntunut paljon tummemmalta kaiken rodullisen väkivallan seassa. Onneksi se tulee repimään kaiken palasiksi niin kauan kuin asiat eivät ole kunnossa – sen jälkeen sen tahtiin voi taas juhlia.

Video ei ole enää saatavilla

Dead Oceans

80 Antiikin Kreikan maaginen unohduksen juoma lainaa nimensä Julianna Barwickin kolmannelle albumille. Mitä ikinä taustalla onkaan, musiikki tuntuu unohduksen tarpeessa pala palalta eteenpäin kulkevalta prosessilta. Lopputulos on haikeampi ja utuisempi kuin The Magic Placen pastoraalikirkkaus, ja eteerinen humina muuttuu useimmiten säriseväksi. Kaikki ei muutu, eikä tarvitsekaan muuttua: ylväs The Harbringer nousee Barwickin toistaiseksi täydellisimmäksi kappaleeksi liikkuessaan massivisista äänikollaaseista hurjiin kliimakseihin pienillä eleillä. Vain neljää ääniraitaa käyttävät Labyrinthine ja Forever onnistuvat pienellä miksaustempulla luomaan illuusion soot’, miltä musiikin kuuntelu tuntuisi, jos ihmisellä olisi neljä korvaa. Uutta maastoa on paljon: Adventurer in the Familyn vajaa kolmeminuuttinen kulkee särisevien kitarankielten saatossa, ja Waving to You jätetään täysin ilman lauluosuuksia. Suurin osa Nepenthestä kulkee täysin rytmittömänä, ja ainakin ajan käsite voi kadota hetkittäin. En usko, että Riesling tai Koff olisi levykokonaisuutena lähellekään näin vakuuttava. Nepenthe väistää myös päänsäryn ja pahoinvoinnin. Cheers. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Bonnie ”Prince” Billy – s/t

Palace Records

70 2013 on ollut yksinäisten miesten ja kitaroiden vuosi (eikö reppanakriitikoiden onanointiin keskittyvällä sivustolla jokainen vuosi ole?) Saa nähdä, löytyykö Bill Callahanin, Cass McCombsin ja Greg Garnetin albumeille vielä joukon jatkeeksi joku haastaja, mutta Will Oldham ei tällä kertaa sellaista pysty toimittamaan. Vaikka Oldhamin repertuaaria ei voi moittia yksipuolisuudesta, on hänen visionsa samalla hyvin konsistentti. Oldham on todistanut, että americaanonin perukoilta Everly Brothersin tai oman tuotannon jatkuvan uudelleen versioinnin pariin vaeltaessaankin yksin metsässä runkkaava mies on aina pohjimmiltaan yksin metsässä runkkaava mies. Äärimmilleen pelkistetyissä kitaran ja stoalaisesti artikuloivan tulkitsijan vuoropuheluissa on herkkyyttä. Näissä lauluissa miehet ovat häpeällisiä, pilkullisia sikoja ja kukkien päälle kielletään paskomasta. Olennaisin viesti toimitetaan muutamilla karsituilla riveillä, joiden käyttö erottaa bukowskit prousteista. Jossain taustalla vaanii pohjaton yksinäisyys. Ei Oldham siis keksi puskatumputusta uudelleen, mutta genressä on amatöörinsä ja sitten on Grand Old Manit, eikä Oldham taatusti kuulu ensiksi mainittuihin. (Joni Kling AKA Bonnie ’Prince’ Billy Joel Hallikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Gorguts – Colored Sands

Season of Mist

84 Gorguts on yhtä aikaa ylistetty ja hankala tapaus. Kitaristi-laulaja Luc Lemayn johtama bändi on aina löytänyt arvaamattomia käänteitä teknisen death-metallin tyylilajissa, ja tässä on kolmas perättäinen onnistuminen. Edellisestä on tosin jo 12 vuotta, ja miehistömuutosten vuoksi tämän hetken kokoonpano onkin kasattu Krallicen ja Behold the Arctopusin samanhenkisistä taitureista. Colored Sandsin materiaali on helposti erotettavissa Gorgutsin vanhemmasta tuotannosta lähinnä suoraviivaisuutensa johdosta – ja jos se kuulostaa liian yksinkertaiselta (sellaisia ihmisiä tuskin edes on), niin voitte kokeilla vuoden 1998 levyä Obscura, jonka tahtilajitkin merkataan polynomeilla ja integraalimerkeillä. Edelliset levyt eivät myöskään laskeneet näin paljoa hienovaraisuuden varaan. Täällä väripaletti tuntuu paljon vapaammalta ja ideoiden toteutukset haetaan huomattavasti laajemmalta alueelta, joten bändi ottaa myös uusia askelia. Le Toit Du Monden hiljainen viimeinen minuutti, jota en olisi Gorgutsilta ennen odottanut, saa An Ocean of Wisdomin alun murskainiskut tuntumaan aivan tuhottoman raskailta. LeMay pääsee toteuttamaan myös klassisesta jousikvartetista voimansa ammentavan The Battle of Chamdon, jossa ei edes yritetä pullistella teknisellä osaamisella, vaan luodaan jännite, jonka Enemies of Compassion saa laukaista rymistelyllä ja yltiöpäisen seonneella kitarankidutuksella – päättäen kaiken yhdellä suoraviivaisimmista pieksämisistä Gorgutsin tuotannossa. Kaikki tuntuu toimivan saumattomasti, ja kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Grave Miasma – Odori Sepulcrorum

Profound Lore

87 Kahden kulttimainetta niittäneen ep:n jälkeen kuluikin sitten yli kolme vuotta ennen kuin death metal -bändi Grave Miasma julkaisi ensilevynsä. Onneksi aika on käytetty todella tehokkaasti, ja tyylissään todella helposti esiin nouseva Odori Sepucrorum toteuttaa toiveet. Bändinä Grave Miasman tehokkain ase on jännite. Verille raastavaa jylinää on toki tarpeeksi, mutta ne pienet hiljaisuudet ja oudot käänteet heittävät yllättävät tunnelmanvaihtelut suoraa murjomista korkeammalle arvoasteikossa. Aggressiiviset äänivallit vetäytyvät syrjään, kliimaksit kulkevat hyökyaaltomaisina vanoina, ja instrumentaatiosta löytyy sitar, gongi ja ties mitä. Tuotanto ajaa tätä vahvuutta vielä hieman pidemmälle, ja jokainen hetki kuulostaa valtavasta luolasta kantautuvalta. Tunnelma ja särmikkyys saadaan kulkemaan ongelmattomasti käsi kädessä. Heti avausraita Death’s Meditative Trance esittelee lauluosuuksissaan lähes häiritsevän ennalta-arvaamattomat kaikuefektit samalla, kun bändi kaivertaa soitollaan rotkomaisia loukkoja. Lohkaremaiset Ascension Eye ja έσχατος taas jatkavat suoraviivaisemmin, mutta laulaja-kitaristi Y:n uniikki vesikauhuinen ulvonta pitää ne oudolla tavalla vieraannuttavina mutta myös puoleensavetävinä. Levyn ambienssin parhaat esiintymät Seven Coils ja Ossuary kuulostavat kuilun yllä leijuvilta – ja välillä muutaman sata metriä alaspäin tipahtavilta. Death metal taidemusiikkina voi tuottaa äärimmäisen vaikeasti avautuvia levyjä, mutta Odori Sepulcrorum vetää puoleensa jo ensikuulemalta – ja sen jälkeen vielä paljon enemmän. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Tim Hecker – Virgins

Kranky

81 Virgins lienee helpoimmin lähestyttävää Tim Heckeriä tähän mennessä. Ei sillä, että Ravedeath 1972, kanadalaisartistin lopullinen läpimurtoalbumi kahden vuoden takaa, olisi lempeine huminoineen ja sihinöineen vaatinut kuulijalta erityisen paljon. Nyt mukana on kuitenkin myös rytmisiä elementtejä, jotka saattavat houkutella Heckerin leiriin niitäkin, joiden mielestä ambient ja elektroninen minimalismi ovat pelkästään tylsää musiikkia. Heckerille tyypilliseen tapaan osa Virginsin kappaleista on jaettu useisiin osiin: nimikappaleesta ja Stigmatasta kuullaan osat I ja II, Live Room -kappaleen perään liittyy Live Room Out -lopuke. Päättymättömänä virtana soljuvan musiikin pilkkominen osiin on tietysti tavallaan hölmöläisen hommaa; Virgins on edeltäjänsä tavoin nautinnollisimmillaan kuunneltuna alusta loppuun yhtenä suurena kokonaisuutena. Hecker rakentaa kappaleensa häikäisevän taitavasti. Siihen nähden, miten vähän niissä tapahtuu, niissä tapahtuu hämmästyttävän paljon. Äänipankista löytyy melodioiksi jäsentymättömiä pianolooppeja, pahaenteisesti pöriseviä puupuhaltimia, kompuroivia ja rahisevia rytmintapaisia sekä tietenkin kaiken sisuksiinsa nielaisevia huminoita, joiden sävyt vaihtelevat mattapintaisista sähkönsinisiin ja sokaisevan valkoisiin. Virgins on alusta loppuun lumoavaa kuultavaa, vaikka – toisin kuin esimerkiksi Heckerin yhteistyökumppanin Daniel Lopatinin eli Oneohtrix Point Neverin tuoreella R Plus Seven -levyllä – todelliset wau!-hetket loistavatkin poissaolollaan. Toisaalta juuri tasaisessa, kommervenkkejä ja yleisönkosiskelua välttelevässä erinomaisuudessa taitaa piillä Tim Heckerin nerouden salaisuus. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Tero Hyväluoma – Junkyard Ball

Lusti Music & Arts

71 Veteliläislähtöinen viulupelimanni Tero Hyväluoma on edustanut suomietnon etuvartiota esimerkiksi yhtyeissä Snekka ja Frigg, ja ehtinyt soittelemaan myös Ismo Alangon kanssa. Sibelius-Akatemian kasvatin ensimmäinen sooloalbumi on tuotantonsa ja sävelkielensä puolesta varmaa ja tuttua SibA-laatua, ja kuten tavallista, tämä kuuluu niin hyvässä kuin pahassa. Parhaimmillaan tämä on ihan letkeää hyvän mielen musiikkia: Punaturkki Breakdown käynnistyy reippaan pseudoirlantilaisella poljennolla ja Highway to Iced Land on nimensä mukaista, moottoritien levyistä kruisailua. Toiset sävellykset kaatuvat helmasyntiseen kikkailuun, kuten sinällään viehättävällä pedrohietas-jatsilla alkava nimiraita, ja Itälahti puolestaan kuulostaa golfkentän mainosmusiikilta. Tämä on huvittavan tuttu maneeri SibA-folkissa jo vuosien takaa, eikä pelkästään Hyväluoman ongelma. Sitli se kertoo omalle mukavuusalueelle visusti jämähtämisestä. Onneksi Hyväluoman Frost V -kvintetin pianon ja kitaroiden helinät sekä viulujen kirkkaat sivallukset tuottavat raikkaudessaan arktisen suuveden veroista soundia. Se nostaa maestron sävellykset itsensä kuuloisiksi, minkä takia kuuntelukokemuksessa on virtaviivaisesti sisustetun kahvilan pääkaupunkilaista viihtyisyyttä. Ehkä niin kuuluu ollakin. (Mikael Mattila)

Laurel Halo – Chance of Rain

Hyperdub

76 Uudella Chance of Rain -albumillaan Laurel Halo ryhtyy teknokovikseksi. Upean Quarantinen (2012) abstraktit fiilistelyt ja vokaalivenyttelyt on laitettu hyllylle, ja pintaan nousee rytmikkäiden koneiden säksätys. Quarantinen jälkeen Chance of Rain tuntuu vastareaktiolta. Se on kaikin puolin tiukempi ja kovempi kuin edeltäjänsä, sekä hitosti enemmän tanssittava. Ehkä Halo sai tarpeeksensa naisartistin leimasta ja haluaa olla vakavasti otettava tuottaja. Ja hyvää tuotantoa levyllä piisaakin; kappaleet ovat tiheitä ja täynnä tuhansia leikkauksia, pyörryttäviä panorointeja ja kymmeniä basson eri sävyjä. Chance of Rain on hyvin hyperdubmainen soundeiltaan ja siksi onkin kotonaan lontoolaisella levy-yhtiöllä. Kun levyä kuuntelee luureilla, on kuin pää olisi puristuksissa Laurel Halon luomassa öisessä maailmassa. Chance of Rainin maalaama maisema on intensiivinen, iskevä ja tuhti, muttei läheskään yhtä kiehtova kuin Quarantinen. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

The Men – Campfire Songs

Sacred Bones

80 Newyorkilainen The Men on ehtinyt seikkailla neljällä albumillaan niin hardcoren, countryn, punkin kuin klassisen rockinkin maisemissa. Keväällä ilmestyneen New Moon -albumin sivutuotteena syntynyt EP-levy Campfire Songs lisää listaan akustisen kitararockin ja alaviitteeksi dronen. Vaikka Campfire Songs on äänitetty sananmukaisesti nuotion äärellä, kuulostaa sen teräksinen, kaiun puurouttama sointi siltä kuin se olisi syntynyt mittasuhteiltaan äärettömässä teollisuushallissa. Levyn viidestä kappaleesta kaksi on tuttuja New Moonilta. Niistä I Saw Her Face on oivallinen johdanto levyn hypnoottiseen tunnelmaan ja supermelodinen The Seeds puolestaan kuin muistuma Yo La Tengon tai Guided by Voicesin lofi-kauden klassikkoteoksilta. Niiden ja Electric-singlen b-puolelta pelastetun Water Babiesin lisäksi levyllä kuullaan kaksi uutta sävellystä, joista Turn Your Color jumittaa kuin nuotion loimusta lumoutunut Spacemen 3. Vapaamuotoisen Patiencen tärkein tehtävä puolestaan lienee kuvata sitä, kuinka riemukasta akustisen kitaran rämpyttäminen hyvässä seurassa voi parhaimmillaan olla. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Run the Jewels – s/t

Fool’s Gold

82 ”We’re the best duo in rap music right now, motherfuckers.” Kovia sanoja Killer Mikelta, mutta kesän esiintyminen Kuudes Aisti -festivaalilla tarjosi ihan tarpeeksi väitettä puoltavia todisteita. Cancer 4 Curen ja R.A.P. Musicin jälkeen El-P ja Killer Mike ansaitsevatkin kunniakierroksen. Kumpikin on sen verran itsevarmalla tuulella, ettei edes Banana Clipperissä vieraileva Big Boi pääse aivan samalle tasolle. Onnistumisistaan innostunut kaksikko käyttää paria poikkeusta lukuun ottamatta noin puoli tuntia lähinnä itsensä ylistämiseen – ja jos puolentoista vuoden yhteistyöhön mahtuu nyt jo kolme erinomaista levyä, niin se sallitaan ilomielin. Vapautuneen oloinen kaksikko riuhtoo tiensä läpi monesta päännytkyttely-beatista, ja ainakin 36” Chain, Sea Legs, Twin Hype Back ja Get It jäävät melko nopeasti päähän soimaan. Run the Jewels on El-P:n tuotannon näkökulmasta huomattavasti vähemmän rankaiseva kuin mikään aiemmin kuultu. Rytmit ja tekstuurit pysyvät eteenpäin katsovina, mutta tällä kertaa riivaajia ei tarvitse karkottaa niin ankarasti. Klubilattialle tätä ei vieläkään kuvittelisi, mutta Run the Jewels on kuitenkin lähempänä bilelevyä kuin voisi odottaa. Ja aidosti hauskaa kuultavaa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Russian Circles – Memorial

Sargent House

89 Russian Circles on chicagolaisyhtye, joka on levyttänyt yhdeksän vuoden ajan überraskaita ja draamantajuisia instrumentaalikappaleita. Tätä kieltä ovat Dave Turncrantz, Mike Sullivan ja Brian Cook hioneet jo useamman albumin verran. Yhtyeen edellinen albumi, uljas Empros, oli upeinta raskasta musiikkia miesmuistiin. Memorial tuntuu yhtyeen määrätietoisen tyylillisen kaaren jatkeelta – hyvässä ja pahassa. Memorial on upeasti sävelletty, sovitettu ja kauniisti tuotettu levy. Kaikki bändin vahvuudet ovat esillä, Sullivanin ja Cookin lyijynraskaat riffit, kappaleiden viimeistä piirtoa myöten hiotut sovitukset ja Turncrantzin erittäin hienostunut rytmittely. Jokaisella instrumentillä on oma paikkansa, mikään ei ole turhaa. Memorialilla kappaleet ovat tiiviimpiä kuin Emprosilla, mutta siihen eroavaisuudet loppuvatkin. Chicagossa Steve Albinin legendaarisella Electrical Audio -studiolla äänitetty Memorial tarjoaa uusia uljaita ja taidokkaita Russian Circles -biisejä, joista jokainen palaa kuin supernova. Yhtye ei tee tehnyt suuria muutoksia, eikä se ole tarpeenkaan, kun lopputulos on näinkin komea. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Wave Pictures – City Forgiveness

Moshi Moshi

75 Wave Pictures vietti viime vuonna kuusi viikkoa körötellen pakettiautolla ympäri Yhdysvaltoja. Allo Darlinin kanssa tehty kiertue sai englantilaisen indierocktrion luovuuden pulppuamaan; muutenkin tuotteliaan yhtyeen uusi albumi on 90-minuuttinen tupla. City Forgiveness vetää näppärästi yhteen ne americanan sävyiset langat, joista Wave Pictures on flanellinpehmeää nuhjuilupoppian jo yli kymmenen vuoden ajan kutonut. On klassista rohistelurockia Neil Youngin tyyliin (The Ropes, Chestnut), Paul Simonin afropoppia (Before This Day, Red Road Cloud) ja tietenkin jumittelevaa protopunkia The Velvet Undergroundin ja Jonathan Richmanin hengessä (The Woods, Missuula). Kahdenkymmenen biisin joukkoon mahtuu myös muutama onnistunut irtiotto, kuten Edwyn Collinsin sofistikoituneisuudesta muistuttava bossanova-pala Atlanta, jotka tuovat kaivattua piristystä sympaattiseen, joskaan ei millään lailla hätkähdyttävään kokonaisuuteen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

White Denim – Corsicana Lemonade

Downtown

67 Mitä näitä vaikutteita listaamaan: Jake Nymanin laulukirjaahan tässä luetaan. 1960- ja 1970-luku mallinnetaan kellosepän luupit molemmissa silmissä. Garagerockin paahteesta pehmopsykenerouden ja countryhippiboogien kautta fuzzaaviin hardrockkitarariffeihin ja suuruudenhulluihin kiipparisoolooihin. Teemoja juoksutetaan niin jatsahtavasti, että kaltaiseni putkiaivoinen kuulija menee sekaisin ja lähes ostaa tämän kaiken. Onhan White Denim toisaalta huippusympaattinen, toisaalta todella typerä yhtye. Aikamme hypnopoppareita vähemmän coolia (eli taitavampaa) musiikkia, ja toisaalta The Darknessista seuraava askel ravintoketjussa ylöspäin. Tiedostavuutta Corsicana Lemonadesta on turha hakea, mutta milloinkas tiedostavuudesta oikeastaan on viimeksi edes puhuttu? Vuonna 1975? Silloinkin se tarkoitti pohjimmiltaan hyvältä näyttäviä farkkuja, isoa tukkaa ja isoa vahvistinta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

El-P. Ostaisitko tältä mieheltä jäätelötötterön?

Newyorkilaisräppäri El-P on 2000-luvun vaihtoehtoisen hiphopin keskeisimpiä nimiä.

”Sign to Rawkus?
I’d rather be mouth fucked by Nazis unconscious”

Tuottaja-räppäri El-P ei säästele sanojaan puhuessaan entisestä levy-yhtiöstään Deep Space 9mm -raidalla. El-P:n jo tuolloin lopettaneen Company Flow –kokoonpanon julkaisut olivat tulleet Rawkus Recordsin kautta, mutta sooloartistina hän julkaisi musiikkiaan omalta Definitive Jux -levy-yhtiöltään.

El-P on myöhemmin listannut katkeruutensa syiksi esimerkiksi Rawkusin taloudelliset epäselvyydet ja sopimusrikkomukset. Mutta yksittäinen levy-yhtiölle suunnattu rivi ei suinkaan ole se syy, miksi Deep Space 9mm on ansainnut paikkansa 2000-luvun popklassikoiden joukossa.

Kappale on esimerkki El-P:n kyvystä rakentaa saumoistaan repeileviä äänimaisemia, jotka vaativat kuuntelijan herkeämättömän huomion. Deep Space 9mm ei ole tästä maailmasta eikä tästä ajasta, sillä neuroottisesti sykkivän rumpuraidan kuljettama, klaustrofobista tunnelmaa rakentava kappale pakenee määritelmiä.

”Existence on the fringes and such
My generation make friends with slugs
Thank god for the drugs and drums
Tell history that I’ll be right here hiding from guns”

Vain poikkeukselliset hiphop-kappaleet kuulostavat näin tuoreilta yli kymmenen vuotta niiden ilmestymisen jälkeen. Trendisoundit ovat tulleet ja menneet, mutta yhä nyt vuonna 2013 Deep Space 9mm säikäyttää kuin jäätelötötteröstä suuhun jäävä lasinsirpale.

Kuinka El-P saa koskaan nukuttua, jos hänen päänsä sisällä pyörii tällaisia ääniä?

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

El-P:ltä ei äänestetty muita kappaleita. Definitive Jux -levymerkin artisteista sen sijaan noteerattiin muun muassa Aesop Rock (Daylight) ja Cannibal Ox (The F-Word).

El-P, etäisesti James Murphyn näköinen mies.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat kolmea vuonna 2012 ilmestynyttä täyspitkää sekä halutessaan yhtä ep:tä tai reissueta. Vuorossa Niko Vartiainen.

El-P – Cancer 4 Cure

El-P eli Jaime Meline laittoi tänä vuonna ulos niin viimeistellyn ja hiotun levykaksikon, että vähemmästäkin olisi tullut ähky. Soololevynsä lisäksi Meline tuotti atlantalaisräppäri Killer Miken R.A.P. Musicin, jolla etelävaltio-rap, poliittinen raivo ja synkät New York -biitit lyövät kättä. Cancer 4 Curella El-P jatkaa samalla vainoharhaisella tieteisfiktiolinjalla, mistä hänet on opittu tuntemaan jo Funcrusherin ajoilta. Biittejä El-P on aina osannut takoa, ja levyn komeille instrumentaaleille on jätetty ansiosta tilaa. Vuoden 2007 I’ll Sleep When You’re Deadiin verrattuna Meline on nostanut tasoaan räppärinä eikä hän tällä kertaa vajoa yhtä pateettisille tasoille. Levy on Melinen soolouran paras ja lukuisista vieraista huolimatta se on täysin hänen näköisensä.

Video ei ole enää saatavilla

Various Artists – Don’t Break My Love: A Collection of Lost Memories from Sunset & Clown

…eli Nicolas Jaarin toinen, tai vähintäänkin puolestoista albumi. Jaarin johtaman Clown & Sunset -levymerkin kokoelmalevy oli kauan vuoden hankalimmin kuultavia julkaisuja – se julkaistiin maaliskuussa pienenä alumiinikuutiona, johon pystyi yhdistämään kaksi paria kuulokkeita. Väitetysti tuo 40 dollarin arvoinen metallikuutio, nimeltään The Prism, oli vielä hyvin hauras ja rikkoutui helposti. Onneksi Jaar ja kumppanit tulivat järkiinsä ja laittoivat kappalekokoelman myyntiin digitaalisessa muodossa marraskuun lopussa, sillä Don’t Break My Love -kokoelma kuuluu vuoden parhaimpiin. Kuunnellessa sitä voin jossain määrin ymmärtää julkaisumuodon: nämä kappaleet ovat tarkoitettu nimenomaan suoraan korviin annosteltavaksi. Levyn – tai kuution – huippukohta Avalanche on upea ja rauhallinen pianoballadi 2010-luvun elektroniseen musiikkiin yhdistettynä. Kun kuulin sen ensimmäisen kerran Jaarin mahtavassa Essential Mixissä, luulin kuuntelevani Feistiä, niin hyvin Sasha Spielbergin laulu voisi The Reminderille sopia.

Neil Young & Crazy Horse – Psychedelic Pill

Puolitoista tuntia? Ja yksi lähes puolituntinen kappale? Eihän tämä ole vielä edes pitkä! Ja kyllähän Niilolle aikaa pitää löytyä. Psychedelic Pillille Young ja luottoyhtye Crazy Horse ovat löytäneet loistavan soittovireen ja erityisesti Ramada Innin ja Walk Like A Giantin kohdalla kuusi-seitsenkymppisten soittoniekkojen jameja kuuntelee hypnotisoituneena. Youngin tekstikynä ei kenties ole enää terävimmillään – Driftin’ Back sen todistaa – mutta kun soitto on näin hyvää, hiphop-hiukset ja mp3-valitukset unohtuvat.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Wilco – Roadcase

Joviaaleina miehinä Jeff Tweedy ja kumppanit ovat ottaneet jamibändeiltä tutun kaavan käyttöönsä ja ryhtyneet julkaisemaan keikkataltiointeja verkkosivuillaan: http://wilcoworld.net/#!/roadcases/ Jos olet jäänyt miettimään kaiholla livevetoa Impossible Germanysta ja Nels Clinen sooloja, ei tarvitse kuin mennä bändin sivuille ja ostaa taltiointi tiedostoina koneelle. Impossible Germany ja muutama muu biisi löytyvät jokaisesta settilistasta, oma suosikkini Poor Places on harvinaisempi. Mutta sekin löytyy. Tältä kuulostaa yksi maailman hienoimmista livebändeistä.

Video ei ole enää saatavilla

El-P oli luomassa ug-hiphopia Company Flow -yhtyeellään.

Jaime Meline ei ole tuntenut pahemmin kiirettä levynjulkaisutahdin suhteen; yksi levy viidessä vuodessa on riittänyt. Ehkä siksikin laatu on – teemojen tavoin – pysynyt tappavana.

El-P on tehnyt musiikkia jo yli 15 vuotta. Tiivis historiakatsaus onkin mitä parhain tapa valmistautua räppärin keikkaan Helsingin Kuudennella Linjalla lauantaina 6.10.

Jos kuulette nämä levyt nyt vasta ensimmäistä kertaa, Nuorgam on teille hyvin, hyvin kateellinen.

Funcrusher Plus (1997)

Company Flow saapui suunnilleen tyhjästä ja käänsi käsityksiä ylösalaisin kuin pirulliseen vortexiin juuttunut Houdini. El-P:n ja Bigg Jusin verbaalimiekkailu haki abstraktiudessaan haastajia, ja tuotanto oli haettu jostain muusta galaksista kuin Linnunradalta. Kananlento sen nimi ei ainakaan ollut, sillä Funcrusher Plus onnistui myymään satatuhatta kappaletta ilman minkäänlaista promootiota. Underground rap alkaa tästä pisteestä.

Video ei ole enää saatavilla

Fantastic Damage (2002)

El-P perusti 2000-luvun alussa oman Definitive Jux -levy-yhtiönsä, joka keräsi pian suojiinsa samanhenkisiä, eteenpäin katsovia artisteja, kuten Aesop Rock ja Cannibal Ox. Yhtiön kulta-aikoina vuosituhannen alkupuolella ilmestyi lukuisia klassikoita, ja pomon oma lisä tähän oli Fantastic Damage. Tuotanto oli muuttunut savuisemmaksi ja tarinat vielä hirvittävämmiksi kuin pimeitä kolkkia tutkineella Funcrusher Plusilla. Missään ei ollut turvallista, olivat uhkana sitten isäpuolirobotit, kierot poliitikot tai kaduilla vaanivat sosiopaatit. El-P onnistuu luomaan ääni- ja ajankuvan, joka on äärimmäisen häiritsevä mutta samalla puoleensavetävä.

Video ei ole enää saatavilla

I’ll Sleep When You’re Dead (2007)

Viisi vuotta myöhemmin El-P:n päänsisäinen maailma oli yhä mattamusta, mutta ainakin hänellä oli samanhenkisiä ystäviä auttamassa toisen soololevyn tekemisessä. Niin Cedric Bixler-Zavala kuin Trent Reznorkin vierailevat I’ll Sleep When You’re Deadilla. Smithereensin ja Up All Nightin adrenaliinivyöry on entistä kaoottisempaa. Pieni huumori auttaa pitämään levyn vielä järjissään, kuten avaruusalus teloitustantereena -skenaarion kuvaileva Habeas Corpses, joka päättyy naurunpurskahduksiin tekijän tajutessa kuinka absurdilta kaikki kuulostaakaan. Myös harvoin toimiva temppu – noin seitsemän minuuttia kestävä hiphop -kappale – onnistuu Tasmanian Pain Coasterin pyörityksessä.

Video ei ole enää saatavilla

Muu tuotanto

Kolmannen sooloalbuminsa Cancer 4 the Curen (lue Nuorgamin arvio) tänä vuonna julkaissut Def Jux -nokkamies on tehnyt rutkasti tuotantotyötä muille artisteille. Näistä kaksi merkittävintä ovat Cannibal Oxin The Cold Vein, joka on helppo lukea kaikkien aikojen parhaisiin hiphop-levyihin, sekä Killer Miken tämänvuotinen R.A.P. Music. Usein El-P saa tuotannoissaan myös sanansijaa, kuten Aesop Rockin Bazooka Toothilta löytyvässä We’re Famous -dissauksessa. Biisi kertoo El-P:n näkemyksen omasta urastaan ja on pakollista kuultavaa hänen faneilleen.

Video ei ole enää saatavilla

El-P ja 18 askelta täydellisyyteen

1. Company Flow – 8 Steps to Perfection
2. Company Flow – Population Control
3. Company Flow – Vital Nerve
4. Company Flow – The Fire in Which You Burn
5. Cannibal Ox – Iron Galaxy
6. El-P – Deep Space 9mm
7. El-P – Dead Disnee
8. El-P – Stepfather Factory
9. El-P – Constellation Funk
10. Aesop Rock ft. El-P – We’re Famous
11. El-P feat. Cedric Bixler-Zavala – Tasmanian Pain Coaster
12. El-P – Smithereens (Stop Cryin’)
13. El-P – Up All Night
14. El-P feat. Trent Reznor – Flyentology
15. Killer Mike feat. El-P – Butane
16. El-P – The Full Retard
17. El-P feat. Mr. Muthafuckin’ eXquire & Danny Brown – Oh Hail No
18. El-P – Drones over BKLYN

Kuuntele soittolista tästä.

El-P esiintyy ensimmäisen kerran Suomessa Helsingin Kuudennella linjalla lauantaina 6.10.2012.

El-P, hahhah!

Are we human – or are we cancer? Essee hiphopin räyhähengestä kolmessa osassa.

I Nuorgamin kirjoittajakoulu, 9D-luokan oppitunti

Heipä hei lapsukaiset. Tänään opettelemme tärkeää sanastoa, joka auttaa meitä syventymään erään historian henkilön uusiin seikkailuihin. Syihin kuuluvat muun muassa ylilyönnit, ylikäyttö, toistamisen pelko ja itsestäänselvyydet. Asiaan tarkemmin perehtyneet oppilaat voivat mennä puhdistamaan crack-piippunsa ja myymään NASA:lta varastettuja avaruuspukuja ansioiden toivossa. Muistakaa kuitenkin tehdä kotitehtävänne!

Jaime Melinen eli El-P:n musiikkia on aina voinut kuvailla näillä sanoilla, ja nopea kuuntelu uuden Cancer 4 Curen kuilussa tarjoaa samansuuntaista. Sinä siellä oikealla, tavaathan seuraavan sanan:

futuristinen (adjektiivi)

• futurismin tyylisuunnan mukainen
• ylenmääräisen modernilta näyttävä; jonka voisi uskoa olevan tulevaisuudesta peräisin

Hienoa. Tämä ensiksi, koska tarvitsemme pienen historiakatsauksen. El-P ei ole koskaan tuntunut sopivan omaan aikakauteensa – ja tämä ei todellakaan ole moite, päinvastoin. Kaikki alkaa vuodesta 1997, kun underground-hiphopin selkeä maamerkki Funcrusher Plus yhdisti koolkeithmaista kummallisuutta sci-fi-äänikalustoon.

Muutamaa vuotta myöhemmin perustettu Definitive Jux -levymerkki nousi 2000-luvun alussa hiphopin uudismielisimpien joukkoon, ja vuosikymmenen alkupuolella yhtiö julkaisi useampia klassikkostatuksen ansaitsevia levyjä, osa niistä pomonsa ja osa taas muiden, kuten Aesop Rockin, hengentuotteita.

Myös El-P:n kokonaan tuottama Cannibal Oxin The Cold Vein tulee mainita tässä kohtaa, mutta koska pidän sitä 2000-luvun parhaana levynä, sortuisin melko nopeasti apinamaiseen (tämä johtunee jostain vakavasta aivosairaudesta, jonka hallitus on minuun tartuttanut riisimurojen kautta) ylikehumiseen. Se on Definitive Juxin kruununjalokivi. The Cold Vein, kuten El-P:n soololevyt Fantastic Damage ja I’ll Sleep When You’re Dead, ovat tunnelmaltaan Watership Down -lastenelokuvan natsipupujen piknikin vakiokalustoa.

Viime vuosina nämä levyt ovat todistautuneet huomattavan vaikutusvaltaisiksi. Esimerkiksi tämän vuoden avant-rap-maamerkki, Death Gripsin The Money Store on niin paljon velkaa El-P:lle, että ei yllättäisi, jos nuo tulokkaat maksaisivat tälläkin hetkellä vuokraa henkisen tontin käyttöluvasta. Sinä, jolla on teipillä korjatut lasit ja eri parin sukat jaloissa, mitä sanaa käyttäisit kuvaamaan tätä kaikkea?

dystopia (substantiivi)

• synkkä kuvitelma tulevaisuudesta
• utopian vastakohta

Oikein hyvä! Tulevaisuus ei näytä ollenkaan mukavalta vuoden 2001 jälkeisten tapahtumien kiertäessä El-P:n aivokuorta suurten toukkien tavoin. Eritoten pölyn seasta nousemista dokumentoinut Fantastic Damage heitteli kirveitään raivopäisten sotaherrojen suuntaan. Toisaalta, eivätpä asiat näyttäneet paljon valoisammalta viisi vuotta aikaisemminkaan, kun Funcrusher Plus hyökkäsi jostain tähtisumusta pahaa-aavistamattomien kimppuun.

Sinä siellä, lopeta se sädetykillä osoitteleminen ja tavaa mieluummin tämä seuraava sana, se on tärkeä kotitehtäväsi kannalta!

apokalyptinen (taivutus: apokalyptis/tä tai -ta, -essä tai -essa jne.)

• usk. ilmestyskirjallisuuteen (vars. Johanneksen ilmestykseen) kuuluva
• ilmestysmäinen. esim. Apokalyptinen kirjallisuus

Paljon parempi. Huomaatko kuinka positiiviset tulokset piristävät? Parempaan on aina hyvä pyrkiä. Ethän tahdo olla tämän seuraavan sanan kuvaama turmion iljetys?

poltergeist [ -gaist] (taivutus: poltergeisti/a, -lla jne.)

• parapsykologinen ilmiö, jossa esiintyy selittämättömiä ääniä ja esineiden liikkeitä tavallisesti jkn nuoren henkilön läheisyydessä
• räyhähenki

Tämä riittänee tältä päivältä, nyt tiedätte millaisesta aiheesta teidän tulee kirjoittaa. Muistakaahan pikku poltergeistit tehdä kotitehtävät ja tuokaa huomennakin omenoita!

* * *

II Kotitehtäväessee

Antti Piirainen, 9D

Kiusoittelusingle The Full Retardin ja Killer Miken loistavan R.A.P. Musicin ilmestyminen teki selväksi, ettei tuotannollisia huolia olisi taaskaan. Jälkimmäinen ei lukeudu pelkästään vuoden parhaiden levyjen joukkoon; niin pieneltä muutokselta kuin se vaikuttaakin, El-P tuottamassa atlantalaisräppärin levyä ei ollut viime vuosikymmenellä kovin todennäköinen skenaario Definitive Juxin sulkeutuneisuuden vuoksi. Vaikka When You’re Deadilla oli vierailijoita, kuten Mars Volta ja Trent Reznor, Cancer 4 Cure päästää vihdoin myös muita kuin sisäpiirin räppäreitä ääneen.

Levyn loistavan alkupuoliskon tähtihetki Oh Hail No päästää Mr. MuthaFuckin’ eXquiren ja Danny Brownin sanansäilät kosmisen tiiliskiven aiheuttamaa deliriumia muistuttavan taustan eteen. Jotenkin se onnistuu järjenvastaisesti antamaan tarpeeksi tilaa sanoilleen ja vierailleen – tämä onkin El-P:n hienostuneimpia kykyjä ja levyä kantava vahvuus.

Väärissä käsissä levyn biitit hautaisivat kaiken alleen, jättäen vain romua jälkeensä. Sen sijaan kaikkeen löytyy tasapaino, joka antaa lisäpotkua. Lähes kaikista kappaleista löytyy instrumentaaliosa, jonka teho on lyriikoiden tasolla. Kokonaisuus on lopulta enemmän kuin osiensa summa.

Cancer 4 Cure on myös armeliaan lyhyt 50-minuuttinen verrattuna Fantastic Damagen ja I’ll Sleep When You’re Deadin yli 70-minuuttisiin pääntakomissessioihin, jotka oli henkisesti terveellisempää käsitellä hieman pienemmissä osissa. Se päivä, kun El-P julkaisee levyn, jonka pystyy aina kuuntelemaan kerralla läpi ilman puutumista, on siis koittanut.

Vaihtokauppa on se, että variaatioita on huomattavasti vähemmän kuin ennen – täältä ei löydy Deep Space 9mm:n kannabiksenkatkua tai The Fire in Which You Burnin sitarsekoamisia. Bassot raivoavat merisairaina aaltoina ja rummut joko hakkaavat tietään kohti umpikujaa tai tipahtelevat kuin pommit. Keskittyminen on kuitenkin palkitsevaa, eikä Cancer 4 Cure menetä tehoaan tai suuntaansa. Tämä on El-P:n äänimaailmaltaan yhtenäisin levy.

Kuten jo paljon aikaisemmin tehtiin selväksi, iloiset puput eivät ole piknikillä, eikä edes silmäluomien sisäpuolelle ole maalattu aurinkoista päivää. Joka puolella on synkkyys: se värittää elämää naapurustokonfliktissa, New Yorkin yllä leijuvissa seurantalaitteissa, sodan kauheuksissa ja narkomaanisen nousun iloissa. Angsti on jotenkuten jaettavissa kahteen lajiin: yksilön ja lähipiirin vastoinkäymisiin tai globaalimpaan. Ensin mainittua edustaa lopetuselegia $ Vic/FTL (Me and You).

Näiden yhdistyessä tunteet katoavat täysin. Tougher Colder Killerin päähenkilö kertoo uhrinsa äidille teostaan uutistenlukijan empatialla – ”nyt kävi näin, kerron vain faktan”. Drones Over BKLYN on puhelimeen vastaavalle ystävälle hektisesti syljetty sarja selviytymisneuvoja.

Levyn toisella puoliskolla vastaan tulee kotiolojen kirojen triptyykki. Mikä yhdistää El-P:tä ja ABBAa? Se, että The Visitorsin aihe salaisen poliisin vainoista nousee esille, kun tuntematon virkavallan taho saapuu kotiovelle pahoin aikein The Jig Is Upissa.

Heti perään Sign Here asettaa El-P:n kuulustelijan puolelle pöytää, aseinaan mitä monimutkaisimmat manipulointitaktiikat, joiden avulla tunnustus pyritään nyhtämään. Jonkinlainen, ehm, tasapaino löydetään For My Upstairs Neighborissa, jossa perheväkivallan uhrille annetaan vinkki: jos hakkaaja menettäisi henkensä, kukaan ei tietäisi kuka sen teki. Tunnustuksia ei anneta.

Samankaltaista tilannetta käsittelevää uran huippukohtaa, Fantastic Damagen karmivaa Stepfather Factorya, nämä eivät laadullisesti uhkaa, mutta kolmen eri näkökulman käsittely luo vaikutuksen, että ne kaikki olisivat reaktioita samaan tilanteeseen.

Kaikki pyörii lopulta ihmisten, joko kaukaisten uhkien tai läheltä selkään, välillä naamaankin, puukottavien kaksijalkaisten ruutitynnyrien ympärillä – siellä missä kauhun lähde käy selväksi ja Thomas Hobbes tarjoaa sosiaalietiikan lähtökohdan.

88Cancer 4 Cure kuulostaa tuoreelta vielä vuosienkin päästä – kaiken keskellä El-P huutaa varoituksia ja synkkiä tarinoita pahuudesta kuin lihaksi tullut Cassandra-myytti. Moraalisen taantuman kautta voimme mennä aakkosissakin valikoivasti taaksepäin ja kysyä: are we human – or are we cancer?

* * *

III Opettajan palaute

Toitko sinä esseesi mukana tämän androidiomenan, senkin pikku räyhähenki?

Video ei ole enää saatavilla