Soundin cd-kokoelmien kuratoimiseen keskittyneen osaston analyysin mukaan vuonna 1998 ”uskomattomia” biisejä tekivät muun muassa Tarrakuva, James the Beaver ja… The Trip?

Apulanta, Tehosekoitin, YUP, Egotrippi, 22-Pistepirkko. Kaikki nuo yhtyeet julkaisivat uuden albumin vuonna 1998. Nuorgam muistelee tärkeitä kotimaisia albumeita, jotka täyttävät tai ovat täyttäneet 20 vuotta.

Albumit ovat aakkosjärjestyksessä.

#1 22-Pistepirkko – Eleven

Muistan vieläkin vilpittömän tuohtumukseni. Olin juuri löytänyt Elevenin levyn sisältä niin monta uutta maailmaa, etteivät sanat tahtoneet riittää kuvaamaan kokemuksen syvyyttä. Ja sitten Soundi otti ja haukkui purkitteen. Kaksi tähteä ja vähätteleviä sanamuotoja. Suurin synti: ei kuulosta Larry and the Lefthandedilta. Johan on perkele, mietin. Koko levyn tarkoitushan on nimenomaan kuulostaa joltakin aivan muulta.

Noina vuosina suhtauduin sekä levyihin että niistä esitettyihin ajatuksiin sapella ja sydänverellä, aivan kuin oma oleminen ja identiteetti olisivat olleet niistä kiinni – niin kuin ne olivatkin. Siksi päätin, etten anna koskaan anteeksi. Ja että tulen vaalimaan vääryyttä kokenutta rakastani aivan erityisellä hartaudella.

”One more ride
In a mystery night”
(Taxi 74)

Maailma on täynnä levyjä, jotka vain ilmestyvät; lipuvat keskelle olevaisuutta kuin huomaamatta, täydentävät jotakin mutta eivät muuta mitään. Ja sitten on levyjä, joita rymisevät sisään karmit kaulassaan ja määrittelevät uudestaan koko sen elämänvaiheen, jonka keskelle ne ovat rynnineet.

22-Pistepirkon kuudes pitkäsoitto, Eleven, kuuluu jälkimmäisiin. Se vie minut edelleen siihen hetkeen, jolloin tutustuimme.

Yksiö Kalliossa, kellarikerros, synkein syksy. Vesi kaatuu taivaalta kuin suuresta ämpäristä, rännit soittavat urbaania bluesia ja taivas takertuu katuun. Ystäväni laittaa levyn soittimeen. Odotamme siltä rivakkaa tahdistusta oluenjuonnille, mutta ensimmäiset äänet pysäyttävätkin illan. Taxi 74:n uneliaaksi luupitettu intro tarttuu vesipisaroihin, mutkittelee kuin ikkunalasin vesivanat ja kääntää kellomme omaan aikaansa. Kun kertosäe räjähtää pirstaleiksi syksyn piiskaamille kaduille, tiedän sydämeni saaneen uuden sykkeen.

Tuolta se tuntui silloin, liioittelematta. Eleven oli mullistava äänite, joka avasi valtavasti uusia näkökulmia niin elämääni kuin musiikkiinkin. Ja vähintään yhtä radikaali se tuntui olevan tekijöilleen. Albumi määritti perusteluja esittämättä koneet ja ohjelmoinnit 22-Pistepirkon musiikin keskipisteeksi, ja päivitti reissussa nuhrautuneen yhtyeen hetkessä osaksi aikaansa. Samalla levy kuitenkin väisti samalla valtaosan 1990-luvun lopun ilmeisimmistä tuotantoansoista. Se hyppäsi intuitiotaan seuraten jokaisen hetkelliseksi muotivirtaukseksi jääneen kehitysvaiheen yli, suoraan jonnekin mihin muut eivät tulisi ikinä pääsemään.

Täysin vaivatta levy ei toki taipunut muotoonsa. Yhtye sai itsestään aluksi irti vain säikeitä, ehdotuksia, vaikutelmia, aihioita ja suuntaviivoja, joita se koetti saada eloon alkeistason koneluupeilla ja soitinraidoilla. Samalla se rääkkäsi ulkopuolisiksi avustajikseen pestaamansa Petteri Rajantin ja Jussi Jaakonahon henkihieveriin laulunriekaleidensa kanssa. Kun etsintöjen, kokeilujen ja yritelmien seurauksena hallitsemattomaksi kasvanut äänitepino uuvutti lopulta niin yhtyeen kuin sen yhteistyökumppanitkin, sysättiin paketti sellaisenaan Riku Mattilalle. Vasta hänen jääräpäisessä käsittelyssään informaatioähkyn seasta löytyi Elevenin lopullinen sielu.

Työtapa oli epäilemättä tuskaisa, mutta lopputulos oikeutti kärsimyksen. Kaikkien kierrosten jälkeen Eleven oli kärsimättömän täynnä eri suuntaan juoksuttavia polkuja, mutta albumilla oli myös oma, tunnistettava identiteetti, joka palautti 22-Pistepirkon keskelle luovinta alkutilaansa. Asemansa saavuttaneesta rock-yhtyeestä oli yhtäkkiä jäljellä vain tomuinen ulkokuori, jonka alla rummut oli korvattu rytmikoneilla ja kitaratontit jätetty villiintyneiden koskettimien armoille. Levyn sisäistynyt epämukavuus sai bändin kuitenkin kukoistamaan.

Se etsi jälleen, kuumeisemmin kuin koskaan, ohjekirjoja lukematta, ja osui monessa valinnassaan odottamattoman oikeaan.

”Sometimes I feel like
I wanna go
Walking to the ballroom”
(Boardroom Walk)

Kaikki tämä kelpasi minulle hyvin; Eleveniltä huokunut järjettömyyden, täydellisyyden ja lämmön suhde oli juuri sitä mitä tuolloin tietämättäni janosin. Oikeastaan tarvitsin vuonna 1998 vain kahta levyä, Eleveniä ja Kentin Isolaa (1997). Ne seurailivat kokemusmaailmaani rikkumattomasti. Kent toisti asuntoni ikkunasta näkyneiden yötaivaiden sävyt ja jalosti ne eksistentiaaliseksi levottomuudeksi. 22-Pistepirkko puolestaan muistutti koko ajan, että todellinen maailma on kaikkialla mieleni ulkopuolella, jossakin siellä missä myytit ja maisema kohtaavat.

Boardroom Walkissa kaikuivat ajalle alistuneet haaveet ja utopiat, Coma Moonissa puhalsivat etäisten aavikoiden yksinäisyydet, Beautiful Morningissa sarastivat lupauksina venytelleet säteet ja Shadow jalosti kaiken tuhansien täyttyneiden rakkauksien varmuudella iskeneeksi toiveikkuudeksi – siitäkin huolimatta, etten vieläkään ymmärrä laulun sanoista rahtuakaan.

Ja sitten, kaiken kruununa, oli Let the Romeo Weep; lähes pyhä teos, joka toi kaikki Elevenin tavoittelemat ajat, paikat ja asetelmat nuolena keskelle tunteideni keskipistettä. Laulu oli balsamia nuoren itsesäälini haavoille, ja suolaa joka sai janoamaan lisää tuskaa. Se oli lohtua ja se oli kidutusta. Enkä voinut kuin upota ilta illan jälkeen sen tummaan rytmiin ja empaattiseen kerrontaan.

”Old dreams
Ancient senses
Daddy keeps his eyes on
Young couples kissing at
Kissing at the higher fences”
(Let the Romeo Weep)

Syksy 1998 oli kivulias kuin mahdollisuuksiinsa kompastunut vapaus, täynnä toinen toistaan vahvempia vaikutelmia. Minun on mahdotonta erottaa Eleveniä kaikesta tuosta. Silti aina levyn pariin palatessani yllätyn siitä, miten tuoreelta ja monipuoliselta se edelleen kuulostaa – ehkä ammoista kärkiraitaansa Onion Soupia lukuun ottamatta. Levy on nyanssitarkan tunnelmanhallinnan riemujuhlaa ja mässäilyä uutena avartuneen maailman pitopöydissä. Se on itsepintaista ihanteiden perässä juoksemista, mutta myös rajattomaksi taiteellisuudeksi avartuvaa ihanteista luopumista. Se on täysin valmis ja jokaisesta äänestään täydellistynyt levy, mutta samalla kokoelma juonteita, joilla on varaa ja halua pukeutua jatkossa täysin toisenlaiseen asuun.

Yhtyeen uralla Eleven oli tietenkin vain välivaihe, yksi horjahdus ennen seuraavaa. Loppujen lopuksi 22-Pistepirkko jalosti teknologiasuhteensa huippuunsa vasta seuraavalla levyllään (Rally of Love, 2001). Ja loppujen lopuksi bändi pääsi lähemmäs tavoitteitaan palatessaan 2000-luvun kuluessa bändisoiton ja pelkistetyn blues-luennan pariin. Ehkä sillä oli myöhemmin myös paljon hauskempaa, ehkä se koki myöhemmin olevansa paljon tiiviimmin oma itsensä.

Mutta Eleveniä parempaa levyä se ei tehnyt enää koskaan. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Absoluuttinen Nollapiste – Simpukka-amppeli

Rovaniemen suurimman kulttibändin kolmas levy merkitsi heille eräänlaista uutta alkua: kahden ensimmäisen albumin lukioälykkötykittelyä seurasi pieni tauko erilaisten armeija-tyyppisten velvollisuuksien takia, joskin laulaja Tommi Liimatta käytti tilaisuuden hyväkseen ja teki sooloalbumin Liimatan Pan Alley (1996), joka luokittuu vielä varhaistuotannon jatkeeksi.

Ratkaisevaa linjanmuutosta ei Simpukka-amppelikaan edusta, mutta rönsyjä on karsittu jo biisien määrällä ja levyn pituudellakin mitaten. Onhan touhussa nyt myös havaittavissa tiettyä vakavoitumista.

Toki Liimatan diipit kelat ovat yhä hyvin liimattamaisia, mutta musiikillisesti bändi kurottaa jopa juhlallisen-staattisen progen suuntaan, varsinkin päätösraidoilla Sunnuntai ja Viittä vaille sadetta, jotka ovatkin levyn kovinta antia. Mutta kokonaisuutenakin sanoisin Nollapisteen olevan tällä levyllä juuri oikeassa sekoilun ja vakavan taiteellisuuden risteyskohdassa. Se onnistuu olemaan nokkela ja koskettava jopa samaan aikaan.

Mainittu Viittä vaille sadetta on ylevässä kryptisyydessään bändin paras biisi koskaan, ja levykokonaisuuksistakin tälle vetävät vertoja vain juhlittu teema-albumi Suljettu (1999) ja vähän väheksytympi Nimi muutettu (2002). (Niko Peltonen)

#3 Apulanta – Aivan kuin kaikki muutkin

Kuten kaikki hyvin tietävät, Disco Ensemblen Miikka Koivisto oli mies, joka toi emon Suomeen. Kaikki olisi voinut olla toisin, jos Heinolassa olisi ollut 1990-luvulla parempi levykauppa kuin Sävel-Silta. Tai ylipäänsä jokin reitti, jota Apulannan Toni Wirtanen ja Sipe Santapukki olisivat löytäneet jostain käsiinsä vaikkapa Sunny Day Real Estaten levyjä (en tiedä, onko näin tapahtunut) ja kasvaneet emobändiksi, joka siitä meinasi monta kertaa tulla.

Apulanta joutui kuitenkin tyytymään betoninraoista versovan kasvin logiikkaan. Sen neljäs levy ja kiistattomin mestariteos Aivan kuin kaikki muutkin on täynnä eheintä Apulanta-soundia. Sen osat ovat yksinkertaiset: Nirvana, Weezer, vähän Pixiesiä ja Heinola – kuin muuta ei olisi ollut tarjolla. Tuskin olikaan. Wirtasen tuolloin fanittamat Kent ja Manic Street Preachers kuuluvat vasta seuraavilla levyillä.

Apulannan riippumattomuus on aina välittynyt vaihtelevana laadunvalvontana: edelleen levyillä saattaa olla vaikka millaisia roiskaisuja, joita seuraa mestarillinen single, jonka jälkeen kuullaan taas jotain järjetöntä.

Aivan kuin kaikki muutkin on poikkeus. Se on bändin ensimmäinen albumi, joka tuntui harkitulta kokonaisuudelta. Kappaleiden nimettömyys korosti sitä entisestään. (Wirtanen on sanonut, että bändi keksii nimet joka tapauksessa vasta ihan viime tipassa ja pakon edessä.)

Apulannasta tuli punkbändin kautta suomirockbändi. Aivan kuin kaikki muutkin sisältää tärkeimmät häivähdykset niistä hetkistä, jolloin Suomi melkein sai ensimmäisen emobändinsä – jos täällä juuri edes tyylilajista puhuttiin.

Sen kiistattomin klassikko 007 eli Teit meistä kauniin on läpiabstrakti ja liioitellun repivä ihmissuhdekappale – muotovalio siis.

Levyn päättävä 0010 / Kaupungissa puolestaan vangitsee paitsi Apulannan maagisimmat minuutit, myös vihan, rakkauden ja romantiikan täyttämän pikkukaupunkitunteen, josta koko midwest emossa oli niin usein kysymys.

Wirtaselle kappale oli kenties totta jo vuonna 1998, mutta heinolalaiselle 0010 muuttuu vuosi vuodelta elämänkokoisemmaksi lauluksi. Siinä on puhtaimmillaan taakse jäänyt elämä, jota Apulannastakin on tullut.

20 vuotta myöhemmin rautatiesillalle voi nousta ja nähdä, kuinka kaupunkimme on tyhjillään. Eikä mikään possessiivisuffiksi ole koskaan tuntunut yhtä painavalta. (Oskari Onninen)

#4 Egotrippi – Alter Ego

Egotrippi nousi yhdeksi omakohtaisesti tärkeimmistä kotimaisista yhtyeistä 1990-luvun lopulla sekä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Täysin tuurilla ja bändistä mitään tietämättömänä kivan värisellä kannella Porin Anttilan alennuslaarista noin 20 markan hintaan mukaan tarttunut debyyttilevy Egotrippi (1995) herätti keskellä pahaa brittipophurahdusta orastavaa mielenkiintoa, joka syveni yhtyeen toisen albumin Superegon (1997) myötä. Superego teki niin ison vaikutuksen, että Alter ego (1998) tuntui aluksi pettymykseltä.

Ennen levyn julkaisua julkaistu single Pois minusta paha henki ja yhtyeen keikoilla tutuksi tullut voimapop-runttaus Flipperikuningas olivat nostaneet odotukset korkeuksiin, mutta brittipophurahduksen käännyttyä vahvasti indien suuntaan Radioheadin ja Kentin johdolla, Alter ego tuntui vaisulta. Lopulta levyn viimeiset kappaleet – Kiire, Suklaasydän ja paras tietämäni Eppu Normaalin kappaleesta levytetty cover-versio (Lautturi) – muuttivat asian.

Osa albumin lauluista ei ole kestänyt aikaa järin hyvin, mutta kaikki jo mainitut kappaleet sekä raukeanhaikea kaipuuballadi Posteljooni ja Flipperikuninkaan voimapop-serkku Vieterit kuulostavat vielä 20 vuotta julkaisunsa jälkeenkin vereviltä ja melodisen kotimaisen kitarapopin valiohetkiltä. (Visa Högmander)

#5 Jolly Jumpers – Ruis

Vuonna 1998 Jolly Jumpers oli jo niin vanha yhtye, että se olisi saanut ajaa autoa ja ostaa kaupasta kaljaa. Se kuulosti kuitenkin paljon vanhemmalta – ja juomatottumuksiltaan enemmän kotipolttoiseen kallistuvalta.

Rakastuin Ruisiin (vai Ruikseen / Rukiiseen / Ruis’hin?) jo ennen kuin olin kuullut sitä sekuntiakaan, koska sen kannessa oli Jukka Tilsan piirtämä kuva. Jukka Tilsaan olin rakastunut jo 6-vuotiaana, kun olin lukenut kotimaisen sarjakuvan antologiasta Ruututarhasta, kuinka ”jalka irtoz”, ”makkaraa myydään metreittäin”, ”on meny zoppaa gorfaan” ja ”laskuvarjon tilalla onkin jättimäinen teepussi”.

Ruis-levyn kannessa on kuva viiksekkäästä ja sombreropäisestä tuhatjalkaisesta puhaltelemassa sikaristaan ruisleivän (!) muotoisia samalla, kun jonkinlaiseen juuttisäkkiin sulloutunut intiaani vetelee hirsiä kukkulan uumenissa. Takakannessa on preeriamaisemaan obligatoorisesti kuuluva morjestelija-kaktus, juurellaan suurikokoisen nisäkkään pääkallo.

Levy alkaa kärttyisällä didgeridoon pörinällä, joka potkaisee käyntiin yhden soinnun drone-boogien nimeltä Bottle and Chain. Kappale kiteyttää olennaisimman Jolly Jumpersista: yhden soinnun yllä leijuvaa, sisällöllisesti leveälierisestä hatusta vetäistyä mielikuvitusamericanaa, joka kuulostaa maailman helpoimmalta ja luonnollisimmalta asialta.

Juurevaa musiikkia? Kyllä. Juuret vain muhivat jossain aivan toisessa kuin Tyrnävän saati Tampereen maaperässä. Niin koskettavasti kuin Jolly Jumpers onnistuukin ajoittain murahtelemaan, sen maailmassa kaikki on ikuisesti niin kuin sarja- tai elokuvissa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Kaartamo Kettunen Kuustonen – Kaartamo Kettunen Kuustonen

Tätä kotimaisen aikuisrockin troikkaa voi varmasti syyttää monesta: he ovat jättäneet taakseen kokonaisen sukupolven, joka tekee kevytamerikkalaista Radio Suomi -tavaraa päiväohjelmien täytteeksi ja Tero Lietteen erikoisohjelmissa soitettaviksi. Toisaalta samasta saadaan tämän tyylilajin kotimaassa kiittää Tom Pettyä tai Eaglesia – ja mikäpä olisikaan universaalimpaa kuin keski-ikäisten perheenisien tien päälle tarkoitettu duunarirock.

Broadcast-yhtyeestä maailmalle lähteneiden Edu Kettusen ja Esa Kaartamon sekä gospelista maalliseen rockiin vaihtaneen Mikko Kuustosen urat olivat 1990-luvun loppupuolella melkoisen uomissaan, joskin suurin suosio näytti olevan jo takanapäin. Yhteislevy onkin nähtävissä erääksi neljääkymppiä lähestyvien artistien kasvojenkohotusyritykseksi ja – jos nyt jotain löyhää rinnastusta yrittää – suunnilleen samanlaiseksi tempaukseksi kuin tämän vuosikymmenen starojen Voice of Finland -tuomaroinnit.

Suosio oli kohtuullista: trion levy keikkui listoilla muutaman kuukauden, mutta sattui hieman epäonnisesti ilmestymään samoihin aikoihin kuin J. Karjalaisen Laura Häkkisen silmät tai Ismo Alangon Pulu, jotka varmasti söivät sen listasuosiota. Levyltä on jäänyt kuitenkin elämään kärkisinkku Elämän haamu, joka onkin kotimaisen faijarockin merkkiteoksia. Paha siinä on vastaan sanoa, kun setämiehet laulavat vastasyntyneestä ja keksivät elämälle sellaisia vertauskuvia kuin ”vanha harmaa beatnik Monte Carlon kasinon parkkiksella”. (Mikael Mattila)

#7 J. Karjalainen Electric Sauna – Laura Häkkisen silmät

”Vielä muistan, luiset sormet kättäin puristi
vielä muistan kultasormuksen
vanha autonrähjä, se sillä huristi
kanssa Rock-n-Rollin jätin entisen”

Harva artisti uudistuu uransa kypsässä vaiheessa yhtä luontevasti kuin J. Karjalainen 1990-luvun alussa. Keltaisessa talossa -soolollaan (1990) sekä kolmella Yhtyeineen nauhoittamallaan levyllä mies päivitti sekä tuotantokulmansa että suhteensa musiikillisiin juuriinsa. Siinä sivussa syntyi nippu hittejä, jotka soivat sulavampina kuin koskaan aiemmin.

Kun jalostusprosessi huipentui vuosikymmenen puolivälissä perustettuun Electric Sauna -yhtyeeseen, oli Karjalainen tullut kuin huomaamattaan määritelleeksi nipun uusia standardeja niin itselleen kuin koko silloiselle suomirockillekin.

Electric Saunan nimetön debyytti (1996) oli monessa mielessä Karjalaisen uran kulminaatiopiste. Etenkin omassa ajassaan se tuntui mullistavan uudistusmieliseltä ja tuoreelta. Taiteilijalle itselleen levy oli kuitenkin samalla vain yksi askel tuoreeltaan esiin raivatussa polkuverkostossa. Kun Karjalainen esitteli pari vuotta myöhemmin Laura Häkkisen silmät, kävi selväksi, ettei hän halunnut enää katsoa taakseen kuin metaforisessa mielessä. ”On kaikki niin kuin ennenkin”, mies lauloi avaussinglellä kuin piruillakseen – ja lähti sen jälkeen avomielin kohti useita uusia suuntia.

”Mä pistin kepin laulamaan ihan tosta vaan
ja yhdessä me kaikki voitettiin
kauempaakin vartavasten tultiin katsomaan
kun Rock-n-rollin kanssa silloin soitettiin”

Laura Häkkisen silmät oli sisäistyneempi ja kypsempi, mutta myös villimpi versio edeltäjästään. Jos Electric Saunan ydinajatus oli yhdistää uusi tuotantojälki ja järeästi rouhitut traditiot moderniksi blues-iskelmäksi, seikkaili seuraaja rennolla otteella ympäri maailmaa. Albumin johdonmukainen kappalekeskeisyys ja ilmaisun rento luontevuus harhauttivat aluksi pitämään musiikkia miellyttämisenhaluisena, helpponakin, mutta tarkemmalla kuuntelulla pinnan alta paljastui häkellyttävä tyylien kirjo. Kaikessa tunnusomaisuudessaan ja ammattitaitoisuudessaankin levy oli vaistonvaraisen sulattelun, heittäytymisen ja irrottelun riemujuhlaa.

Ja mikäs irrotellessa. Electric Sauna oli hitsautunut parissa vuodessa huikean tyylikkääksi yksiköksi, jonka notkeus tuki täydellisesti Karjalaisen leikittelynhalua. Yhtyeeltä sujuivat yhtä luontevasti niin repivä rock-balladismi, ylivertaisen kutsuva diskopoljento, mietteliäs downbeat kuin Bob Dylania lainaileva iskelmöintikin. Eikä maestro epäröinyt heittää orkesterin myllyyn muutamia uransa terävimpiä sävellyksiä. Vaikka heppoinen avaussingle On kaikki niin kuin ennenkin, pinnistelty blues-loungeilu Aulaava Anki sekä mökkisammakon jälkiä seurannut Prinssi kukkapadassa saivat kuulijan ajatukset välillä harhailemaan, oli Laura Häkkisen silmien kappalemateriaali kokonaisuudessaan enemmän kuin vaikuttavaa.

Täsmäteokset kuten Pygmit bailaa, Juhlakentällä, Mading ja Vuokses sun olisivat olleet monella Karjalais-levyllä ehdotonta kärkeä. Laura Häkkisen silmillä niiden tehtävänä oli kuitenkin sulautua keskiarvoksi, osaksi tasavahvaa kokonaisuutta, jossa jokainen laulu sai loistaa vuorollaan.

”Elämä on kuolemaa, hän sanoi minulle
ja heitti mulle kultasormuksen
muista mitä sanoin, tää on kaikki sinulle
sitten painui alle veden mutaisen!

Lopullisen silauksen levylle antoivat Karjalaisen sanoitukset. Kepeät sanahelinät, piilosyvälliset tiivistykset ja assosiatiiviset tunnelmakuvat virtasivat totuttuun tapaan, mutta upposivat samalla yllättävän syvälle. Esimerkiksi Karjalaisen isän lapsuudenkotia nostalgisoinut Villi poika kasvoi kutkuttavasti romantisoituneeksi unikuvaksi, jonka karsitun ilmaisun alla pyöri toisiinsa risteytyvien aikatasojen virrasto.

Lisäksi levy nosti esille uudenlaisella rintaäänellä puhuneen tarinankertojan. Nimikkokappaleen monisäkeistöinen aavetarina oli taitavasti rakennettu pienoisnovelli, jota Karjalainen kertoi muhitelleensa kymmenen vuoden ajan. Ja Rock-N-Rollilla hän pisti vielä paremmaksi. Deltan suomaasta kummunnut kahdeksanminuuttinen kertomus matkasta rock-mytologian ytimeen oli huikea yhdistelmä herpaantumatonta juonenkuljetusta, moniulotteista visuaalisuutta ja taiten viljeltyjä iskulauseita. Tällaisenaan laulu muodosti myös vakaan pohjan Karjalaisen myöhemmälle autofiktiiviselle hahmogallerialle verisestä miehestä Lännen-Jukkaan, Markkuun ja Stindebindeen.

Kuluneet vuodet ovat osoittaneet, että hyvät tarinat eivät vanhene. Pikemminkin patina vain korostaa Laura Häkkisen silmien merkitystä ja avarakatseisuutta. Jos levy tuntui ilmestyessään ensisijaisesti johdonmukaiselta jatkolta edeltäjälleen, nousee se nykyisin esille itsenäisenä merkkiteoksena. Ja kuten oikeastaan jokainen sitä seurannut Karjalais-äänite todistaa – ehkä laimeahkoa Electric Picniciä (1999) lukuun ottamatta – albumi ei ollut ainoastaan pitkän kehitysvaiheen päätös. Pikemminkin Laura Häkkisen silmät oli uuden, entistäkin raikkaamman ja rohkeamman ilmaisun alkupiste; kokonaistaideteos, jolla Karjalainen lopullisesti oivalsi voivansa tehdä aivan mitä haluaa. (Hannu Linkola)

#8 Karkkiautomaatti – Suudelmilla

Katsotaanpas… Kymmenen pistettä kappaleille Arvoitus on meille poika tuo, Seikkailuun, Toinen onneen vie, Susan ja Voi kuinka on tää maailmain.

Yhdeksän pistettä kappaleille Minne vaan, Kemijoki, Yks-kaks-motocross ja Parisuhteen aakkoset.

Nyt heitän arpakuution ja Mä tahdon romanssin – hauskoja kappaleita nekin, sellaisia vahvoja kaseja, kuten lyhyt välisoitto Wambadakin.

Joten: vaikka skippaisi ihan tyhmän avausbiisin Rio Wamban ja päätösraidan Kaks-kol-motocross (Chinon & Rhodes Remix), joka on kauniisti sanottuna ”aikansa kuva”, jäljelle jäisi silti 48 minuuttia keskimäärin yhdeksikön hujakoilla huitelevaa popmusiikkia.

Sellaiseen suoritukseen ei ole moni yhtye Karkkiautomaatin lisäksi Suomessa kyennyt – eikä vuonna 1998 yksikään. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

#9 Larry & The Lefthanded – Quantum Rider

1990-luvun lopussa oli jännittävää tarkkailla suomalaista musiikkimaailmaa Rovaniemeltä käsin: kaikki muuttui niin nopeasti, minun kaltaisillani teineillä ei ollut vielä internetiä ja Helsinki ”skeneineen” tuntui fantasiamaailmalta. Tuli sellaisia bändejä kuin Larry & The Lefthanded, johon törmäsin ihan ensin nimenä Soundin levyarviopalstalla ja sitten, kuulokuvana, kaikista mahdollisista yhteyksistä MTV:n tiistai- ja torstaiöisin lähettämässä Alternative Nation -ohjelmassa. Luonnollisesti Dance Me Me kuulosti parhaalta, kun sitä katseli lukulomalla kolmelta yöllä omakotitalon alakerrassa hyvin hillityllä volyymillä, ettei muu perhe heräisi. Siinä oli mystiikkaa.

Quantum Riderin ilmestymisen aikaan olin jo valmistautumassa sivarikoulutukseen Lapinjärvellä, ja ajattelin ostavani levyn sitten Helsingistä, kun etelään menisin. Minulla oli myös Helsingissä asuva kirjekaveri, johon olin vähän ihastunut ja joka oli luvannut minulle viikonlopuksi yösijan solukämpästään.

Tapasimme rautatieasemalla ja ensimmäiseksi suuntasimme Stupido Shopiin levyostoksille. Ostin The Verven kaksi ekaa levyä, Giant Robotin Helsinki Rock City -ep:n ja Quantum Riderin. Se oli urbaania!

Naisjuttu meni aivan vituiksi, mutta ostamistani levyistä kuuntelin eniten Quantum Rideria. Se oli trendikästä, outoa ja melodista samaan aikaan. Se kuulostaa tosi hyvältä edelleen. Utuinen soundimaailma ei ole vanhentunut, ja keskitempoiset biisit ja laulukoukut tekevät musiikista hyvin helposti lähestyttävää – euforiakarkkimaisen kuulokuvan nuoruudesta, joka olisi voinut mennä paremminkin. (Niko Peltonen)

#10 Lemonator – Maison Rilax

Päättymäisillään oleva teini-ikä, sydänsurut, melankolia ja lohtua tuova, parantava musiikki – tuttu kombo 1990-luvun lopulta. Kyllä. Joskus saattoi käydä niin, että tyttö, johon oli palavasti ihastunut, ei tuntenutkaan samoin ja koko maailma tuntui murenevan mikroskooppisen pieniksi mutta kivuliaiksi palasiksi. Noina hetkinä Lasse Kurki lauloi särökitaravallin säestämänä ”Don’t need your love / Don’t need your explanations / I wish you best luck / All of our windows broken” ja olo helpotti.

Nuo rivit ovat vuonna 2015 pillit pussiin laittaneen Lemonator-yhtyeen parhaan albumin Maison Rilaxin (1998) avauskappaleen raadollisen kauniista kertosäkeestä.

Maison Rilaxin ja Lemonatorin debyyttilevyn Yellow’n (1997) välinen kontrasti oli mykistävä. Yellow oli pirteydessään liki täydellinen kesälevy, Maison Rilax taas soundtrack syksyisen melankolisiin ja masentaviin harmaisiin hetkiin.

Avausraidan lisäksi levyn avainhetkiä ovat muun muassa raukea Same Old Same, tunnemyrskyisään loppusoittoonsa komeasti kasvava Lost sekä tietysti pikkuhitit Not Your Game ja Headlights.

Maison Rilax on levy, joka menee täydellisesti luihin ja ytimiin. Se on albumi, joka 20 vuotta myöhemminkin lohduttaa ja parantaa. (Visa Högmander)

Video ei ole enää saatavilla

#11 Kari Peitsamo – Hoodoo

Kari Peitsamon kolmannen kymmenen viidennen levyn julistamisessa klassikoksi voi olla pientä liioittelun makua. Hoodoolla ei ollut suuria hittejä, siitä ei ole jäänyt kappaleita Peitsamon keikkasettiin, eikä vuoden 2003 tuplakokoelmallekaan kelpuutettu levyltä kuin yksi ainoa biisi (Crawling King Snake Ballad Blues). Kuitenkin levy oli tärkeä askel Peitsamon Skootterista alkanutta loputonta iterointia kohti täydellistä rock-levyä.

Nimensä mukaisesti levy liikkuu syvällä Yhdysvaltojen etelän mystiikassa. Seurataan Green Riveriä, tavataan Hoochie Coochie Man ja käytetään käärmeennahkabootseja.

Hoodoon varsinaista sisältöä tärkeämpää on kuitenkin sen antama merkki Peitsamon elinvoimasta melko Kari Peitsamo & Hirttämättömien epäonnistuneen ensilevyn ja parin ylipäänsä hiljaisemman vuoden jälkeen. Hoodoo avasi Peitsamon uralla lyhyen, mutta onnistuneen vaiheen, joka jatkui Hirttämättömien mainiolla kakkoslevyllä (1999), Retkibanaanin kanssa tehdyllä yhteislevyllä (2000) ja uran päätepisteeksi tarkoitetulla Pelle Show’lla (2001). Lopettaminen tosin kesti vain reilut kaksi vuotta, mutta se on jo toinen tarina. (Juha Merimaa)

#12 Tehosekoitin – Varoittava esimerkki

Varoittava esimerkki edustaa Tehosekoittimen tuotannossa siirtymävaihetta varhaisten albumien glam-punkin ja Freak Outilla lanseeratun iskelmälinjan välissä, mutta samalla siinä toteutuu kiteymä, jossa bändi todella löytää itsensä ja sisäisen romantiikkansa.

Albumikokonaisuuksissa Tehosekoitin ei koskaan enää yltänyt Varoittavan esimerkin jylhyyteen, kaihomielisyyteen ja melodraamaksi kasvavan melankolian täydelliseen visualisoimiseen ja ääneksi pukemiseen.

Varoittava esimerkki on elokuvallinen albumi, laajakangaslevy. Siinä on samaa määrittämätöntä lähdön tuntua kuin Mika Kaurismäen Arvottomissa. Ei niinkään kuvaus kesästä kuin tieto sen loppumisesta.”End credits roll.” Ei ainoastaan Tehiksen parhaita levyjä, vaan suomalaisen rockin suurimpia albumisaavutuksia. Kansallinen maisema ja soundi, toteutus Amerikan tuliaisia. Chrysler ‘57 kylänraitilla. Yölintu soittamassa katurokkia.

Lopuksi tietysti 13-minuuttinen proge-eepos. Mahtipontisuuden pohjalla kaikessa silti yhtyeen leipälaji, sen uniikiksi tekevä grandiöösin apatian kuvaus. Ei enempää blues, ei enempää down. (Joni Kling)

#13 Jonna Tervomaa – s/t

Vuonna 1995 Alanis Morissette raivasi tien auki ”nuorille vihaisille naislaulajajille”. Tuo välillä jopa rasittavaksi yltynyt buumi rantautui Suomeen muutamaa vuotta myöhemmin ja kärkiniminä oli kaksi uutta nuorta artistia. Maija Vilkkumaa lauloi soittavansa joka yö Satumaa-tangon ja panevansa stereot lujempaa kun tuntuu siltä, että joku huutaa apua merellä päin. Jonna Tervomaa taas lauloi likaisesta miehestä ja päästä, joka ei edes yritä ymmärtää, mikä tuossa miehessä mättää.

Lapsitähtenä julkisuuteen jo 1980-luvulla nousseen Tervomaan aikuisuran debyyttilevy oli albumin markkinoinnista syntyneen mielikuvan sijaan jotain ihan muuta kuin yritys olla Suomen Alanis Morissette. Jonna Tervomaa (1998) oli ja on edelleen yksi laulajan vahvimmista ellei jopa vahvin kokonaisuus.

Albumin suurin hitti Suljettu sydän on kuin malliesimerkki 1990-luvun lopun tarttuvasta särökitarapopista Keskeneräisen, Peilikuvan, Stopin ja Tarkkailen sua -hienouden tavoin.

Levy esitteli myös sen puolen Tervomaasta, joka on noussut laulajan tavaramerkiksi ja suurimmaksi vahvuudeksi – vereslihaiset balladit. Julma maa, En sinulta rauhaa saa ja albumin päättävä Etsii ovat Jonna Tervomaata parhaimmillaan: täynnä tunnetta ja latausta, niin hillitymmässä kuin räiskyvämmässäkin muodossa. (Visa Högmander)

Video ei ole enää saatavilla

#14 YUP – Outo elämä

Outo elämä lienee tehty YUP:n uran suosiollisesti herkimmässä vaiheessa, juuri hetkeä ennen lopullista kansallista läpimurtoa. Levy on eräänlainen ”itsenäisen rokkarin” haave: bändi oli kiinnitettynä isolle levy-yhtiölle, joka kuitenkin luotti tulokkaisiin kylliksi, eikä näin ollen lähtenyt liiaksi puuttumaan sisältöön.

Miljoonasateen Matti Nurron tuottama albumi oli kuitenkin ehdottomasti YUP:n kepein ja popein levy. Toki pitää muistaa, että aitojen taidelukioelitistien mielestä bändi meni pilalle jo vuosikymmenen alussa, joten mitään hävittävää ei ollut. Siksi se saattoi sisällyttää albumille Hullun planeetan kaltaisen kansanmusiikkitiluttelun tai kuin suurille lavoille luodun Suomen suurimman TV:n. Pekka Ruuskan Rafaelin enkelistä pilailevan teemamelodiansa varastava Tavaroiden taikamaailma taasen oli YUP:n menestynein single siihen mennessä.

Samalla Outo elämä on pienoinen väliinputoaja. Se ei ole Homo sapiensin kaltainen faniklassikko tai Normaalien maihinnousun veroinen hittilevy, muttei suinkaan silkka välityökään. Siitä löytyy paljon YUP:lle ominaisia rönsyjä ja kiperyyksiä (joita muutamalla tulevalla levyllä siistittiin paljonkin – laadun onneksi erityisemmin kärsimättä), ja nivoo yhteen bändin siirtymäajan klubien hämäristä isojen festareiden päälavoille. (Mikael Mattila)

Hyvää syntymäpäivää, Egotrippi!

Porin Anttilan levyosaston alehyllystä se löytyi. Helsinkiläisen Egotripin keväällä 1995 julkaistu, bändin omaa nimeä kantava debyyttialbumi ei ollut suuri myyntimenestys ja ostin levyn saman vuoden syksyllä noin 30 markan hintaan. Olin kuullut ja nähnyt Egotripillä-kappaleen videon Jyrkissä ja albumin kannet näyttivät hauskalta. Siinä olivat ensikosketukseni nykysuomipopin kulmakiviin lukeutuvaan yhtyeeseen.

Superegon (1997) myötä suhteeni niin sanottuun uuden aallon suomalaiseen popmusiikkiin syveni. Egotrippi, Don Huonot ja Lemonator sekä myöhemmin Jonna Tervomaa nousivat suurten suosikkien joukkoon Radioheadin, Red Hot Chili Peppersin, U2:n ja muiden seuraksi.

Alter ego (1998) hieman etäännytti, mutta kaksi vuotta myöhemmin julkaistu Helsinki–Hollola (2000) palautti innon seurata Egotripin tekemisiä. B-puolikokoelma Moulaa! Hittejä ja harvinaisuuksia (2001) piti kiinnostuksen yllä ja Matkustaja (2003) toi esiin kokonaan uudenlaisen, kypsemmän ja vakavamman puolen yhtyeestä.

20 suosikkia -kokoelmalta (2004) julkaistun Matkustaja-singlen noustua suureksi hitiksi, Egotrippi alkoi vihdoin menestyä ansaitsemallaan tavalla. Yhtyeen tähän asti paras albumikokonaisuus Vielä koittaa uusi aika (2006) jatkoi tuota menestystä. Viimeisin uutta materiaalia sisältävä Egotrippi-albumi Maailmanloppua odotellessa julkaistiin viisi vuotta sitten.

Video ei ole enää saatavilla

Viime viikolla Egotrippi julkaisi Pilvien alla, maan päällä -levyn, jolla yhtye versioi laulajiensa Mikki Kausteen ja Knipi Stierncreutzin muille artisteille kirjoittamia kappaleita. Levy julkaistiin bändin 20-vuotisen taipaleen kunniaksi.

Egotrippi soitti ensimmäisen keikkansa 8. lokakuuta vuonna 1993 – noin 20 vuotta sitten. Yhtyeen biisintekijä-laulaja-kitaristi Knipi istui Nuorgamin toimituksen edustajan kanssa loppukesäisenä iltana helsinkiläisravintolan terassille muistelemaan Egotripin taivalta ensilevyn julkaisusta aina tähän päivään asti. Pitkän kaavan mukaan.

Ensilevy ja haastavat ajat – Egotrippi (1995)

Egotrippi on tunnettu alusta lähtien ahkerana keikkabändinä. Ensimmäisen keikkansa yhtye soitti Helsingissä, Kulosaaren Casinolla.

Egotrippi ensimmäisellä keikallaan Helsingin Kulosaaren Casinolla 8. lokakuuta vuonna 1993.

”Debyyttilevyn biiseistä Egotripillä, Eikai taas ja Gloria olivat biisejä, jotka demotimme jo vuonna 1992, ennen kuin bändillä oli edes nimeä. Levytyssopimuksen saimme niin, että silloisen basistimme Aakun kitaransoitonopettaja Ben Granfelt vei demomme Sony-levy-yhtiöön ja siellä innostuttiin sen verran, että päättivät julkaista levymme. Yhteistyömme ei mennyt ihan nappiin. Jossain vaiheessa huomasimme, ettei yhtiön suunnalla juuri oltu kiinnostuneita tekemisistämme. Tuottaja T.T. Oksala häipyi kesken studiosessioiden ja olimme yhtäkkiä ensikertalaisina studiossa keskenämme.”

”Tällaiset vastoinkäymiset ovat vaikuttaneet siten, että emme ole antaneet periksi joka käänteessä. Ennen debyyttilevyn julkaisua meillä oli jo puolet Superegon materiaalista valmiina. Sony vitkastutti albumin julkaisua yli puolella vuodella ja siinä odotellessa teimme uusia biisejä. Yhtiöllä oli optio toiseen levyyn. Julkaisun jälkeen yritin parin viikon ajan saada ihmisiä kiinni kyselläkseni jatkosta ja lopulta he soittivat takaisin kertoakseen, että yhteistyö ei jatku. Soitin saman tien bändin jätkille ja kerroin uutiset. Laitoimme heti bileet pystyyn. Suurin piirtein seuraavana päivänä olimme jo tapaamassa muiden levy-yhtiöiden edustajia.”

Egotrippi keväällä 1995: Skele, Aakku, Knipi, Mikki ja Pide.

”Tapasimme Zen Gardenin Kari Hynnisen, joka ei kuitenkaan ollut heti täysillä messissä. Hänellä oli kummallinen periaate, että hän ei julkaise lainkaan suomenkielistä musiikkia, pelkästään englanninkielistä. Zen Gardenin artisteja olivat silloin muun muassa Sub-Urban Tribe ja Jimsonweed. Kari oli käynyt katsomassa Don Huonojen ja Sub-Urban Triben yhteiskeikan ja tajunnut kuitenkin sen myötä, että suomenkieliselläkin materiaalilla voisi menestyä.”

Ensimmäisten hittien aika – Superego (1997)

Egotripin ensimmäinen rumpali Mikko ”Pide” Von Hertzen lähti yhtyeestä vuoden 1996 lopulla.

”Pide soitti myös Lemonatorissa ja päätti keskittyä siihen. Sampo (Haapaniemi) taisi olla ensimmäinen ehdokas uudeksi rumpaliksi. Kukaan meistä ei tuntenut häntä. Sampo oli soitellut monissa bändeissä, muun muassa Piia Nykäsen yhtyeessä – josta häntä usein kiusasimme. Hän halusi bändiin, joka tekee omaa musaa. Sampo on muistellut ensimmäisiä yhteisiä treenejämme, joissa kuulemma minä ja Mikki aloimme riidellä ennen kuin olimme soittaneet ensimmäistä sointuakaan. Itse en tuota tilannetta muista, mutta voihan se hyvin pitää paikkansa. Sampo oli kysellyt treenien jälkeen basistiltamme Aakulta että ’mitäs helvettiä tuo oli’, johon Aakku oli todennut, että ’eihän tuo ollut vielä mitään’.

”Saatoimme hyvinkin ajaa Mikin kanssa toisemme sellaiseen tilaan, että alamme riidellä täysin vieraan ihmisen edessä.”

Knipi ja Mikki esiintymässä Ankkarockissa kesällä 1997. Kuva: Tomi Palsa.

”Meillä on Mikin kanssa ollut samanlaiset välit alusta lähtien. Yhteentörmäyksiä on sattunut välillä enemmän, välillä vähemmän. Viime vuosina sellaista ei ole enää kauheasti ollut, molemmat ovat vähän rauhoittuneet. Erimielisyydet eivät ole olleet taiteellisia, enemmänkin ne ovat käsitelleet sitä, miten asiat hoidetaan. Olen aika tavoitteellinen. Kun päätän että jotain tehdään, en jaksa katsella vierestä, jos sitä ei tehdä kunnolla.”

”Vuonna 1997 Egotripillä alkoi olla enemmän keikkoja festareillakin. Teimme muun muassa Jarkko Suon eli Lauri Tähkän silloisen Kuudennusmiehet-bändin kanssa rundin Pohjanmaalla. Elämä vie.”

Video ei ole enää saatavilla

”Se on tosi jees oli ensimmäinen single. Se sai nostetta videon myötä. Kävimme Lasipalatsissa soittelemassa uuden musiikkiohjelman studiossa noin kuukauden ajan, kun Jyrkin kuvaajat harjoittelivat kamera-ajoja sun muita ennen ohjelman varsinaista starttia. Palkkioksi saimme tehdä videon. Siihen aikaan kuvattiin filmille, se oli iso juttu. Videoon saatiin vaikutteita Foo Fightersin Big Me -videosta sekä 1950-luvun mainosmeiningistä. Musavideoiden tekeminen maksaa tänä päivänäkin paljon, mutta silloin pelkkä kuvan laatu maksoi rutkasti. Itse Superego-levyhän ei ollut silloin vielä edes valmis. Siihen aikaan laitettiin single pihalle heti, kun se saatiin valmiiksi.”

Superegon kansikuvaussessiot. Kuva: Lasse Kurki.

”Levyn muu materiaali oli melko erilaista. Unihiekkaa nousi hitiksi. Jo biisiä tehdessä mietittiin, että tässä on nyt jotain erikoista. Näin biisin videon taannoin, enkä ollut nähnyt sitä sitten viime vuosituhannen lopun. Näyttihän se vähän kuumottavalta. En tiedä, mikähän idea siinä oli, että mennään talvella vesipuisto Serenaan kuvaamaan video.”

Video ei ole enää saatavilla

Superegolta löytyy Egotripin ainoa instrumentaalikappale Pako aavekaupungista. Biisi on kuin tehty lännenelokuvan takaa-ajokohtauksen taustamusiikiksi.

”Siinä biisissä oli aluksi myös laulu, mutta se vaan tuntui toimivan paremmin instrumentaalina. Sehän on suora tribuutti ruotsalaisbändi Atomic Swingille ja sitä on soitettu välillä myös keikoilla, vielä viime vuosinakin. Koko Superego-levylle yritettiin saada treenikämppämeininkiä. Unihiekkaa-biisin takaperin soivat kitarat nauhoitettiin kelanauhalle. On hienoa, että takana on niin pitkä levytysura, että on kokenut ajat ennen tietokoneiden mukaantuloa. Nykyään ne hommat ovat helpompia.”

Kohti uutta suuntaa – Alter ego (1998)

Egotripin basisti vaihtui Alter egon studiosessioihin. Alkuperäinen basisti Aakku jäi miehistöstä pois vuonna 1997 ja tilalle astui Mikko Mäkelä.

Egotrippi Alter ego -levyn äänityssessioissa vuonna 1998. Kuva: Lasse Kurki.

”Alter egon aikoihin Don Huonot oli breikannut Hyvää yötä ja huomenta -levyllä, ja meitä vertailtiin heihin melko paljon, mikä taas ärsytti, koska omia vaikuttajiani olivat tuolloin esimerkiksi Crosby, Stills, Nash & Young sekä Teenage Fanclub. Mutta jos materiaaliamme ei tuntenut paremmin, Don Huonot oli kieltämättä helppo vertailukohta. Kalle (Ahola, Don Huonojen laulaja) oli toisena sanoittajana Ulkopuolella-biisissä, mikä ei ainakaan vaikeuttanut vertailua.”

Video ei ole enää saatavilla

Yhtyeen omaa biisimateriaalia oli tarjolla levylle runsaasti, mutta Alter ego päättyy cover-versioon Eppu Normaalin Lautturista. Levy päättyy tavallaan kahteen kertaan: ensin Suklaasydän-biisiin ja sitten vielä uudelleen Lautturiin.

”Lautturi on muodostunut keikoilla suosikkibiisiksi. Levytetystä versiosta tuli tosi hyvä. Kaikki bändin jäsenet olivat isoja Eppu-faneja, minä etenkin. Olen aina tykännyt Historian suurmiehiä -levystä, josta suuri yleisö muistaa vain Tahroja paperilla -hitin. En oikeastaan tiedä miksi versioimme Lautturin. Se taisi olla vain fiilisjuttu. Olemme usein aloittaneet keikkoja Lautturilla.”

Egotrippi tunnettiin ensimmäisten levyjensä aikaan ja tunnetaan vieläkin energisestä keikkameiningistään. Posteljooni-kappale oli jotain uutta ja jotain muuta.

Video ei ole enää saatavilla

”Se oli viimeisiä biisejä, joita tehtiin Alter egolle. Hyvin erilainen kappale muuhun levyyn verrattuna. Itselleni se oli jotenkin Joni Mitchell -henkinen biisi. Posteljooni on yksi niistä biiseistä, joka on avartanut näkemystä siitä, mitä kaikkea tälle bändille voi tuoda soitettavaksi. Ensimmäisiä biisejä, joiden kohdalla on miettinyt, että ei kaiken tarvitse mennä mihinkään tiettyyn muottiin.”

Vuonna 1998 Egotrippi esiintyi Helsingin Olympiastadionilla Puhdas elämä lapselle -konsertissa. Omien biisiensä lisäksi bändi säesti Ville Pusaa. Yhteistyö jatkui En man utan namn -kappaleen verran myös Pusan Silver-levyllä (2000).

”Heh, olin unohtanut koko jutun! Ylellä oli radio-ohjelma, jossa Ville lauloi Unihiekkaa-biisin ruotsiksi ja me säestimme häntä siinä. Siitä se yhteistyökuvio taisi lähteä. Missään vaiheessa ei ollut kuitenkaan puhetta sen isommista yhteistyökuvioista. Olisipa hauskaa kuulla se Villen Unihiekkaa-versio pitkästä aikaa! Soitimme tuolloin myös Jiri Nikkisen levyllä. Olin itse kova Clifters-fani ja soitimme keikoilla bändin Hyvä bore -biisiä.”

Video ei ole enää saatavilla

Egotrippi esiintyi ensimmäisten levyjensä kiertueilla monenlaisissa paikoissa. Kalenteriin mahtui keikkoja perinteisillä rockfestareilla, mutta myös pienemmillä paikkakunnilla. Omakohtaisena muistona toimittajan mieleen on jäänyt elävästi Up on the Hill -niminen festivaali läntisellä Uudellamaalla, Lohjan kaupungissa. Muistijälki on syntynyt siitä, että minä ja kaksi ystävääni muodostimme Egotripin keikan aikana kolmen hengen kreisibailausringin. Lavan edessä ei juuri muita näkynyt.

”Siihen aikaan menimme ihan mihin vaan keikalle. Oikeastaan menemme vieläkin ihan mihin vaan ja siten myös päädymme ihan mihin vaan. Tuosta Lohjan keikasta muistan parhaiten sen, että Kari Peitsamo näki oman keikkansa aikana lavalta katsoessaan kentällä juoksevan koiran ja mies teki siitä niin sanotusti lennosta biisin. Naureskelin siellä myös The 69 Eyesille, kun oli about kesän kuumin päivä ja jätkät pinnistelevät mustissa nahkavetimissään. Veikkaan, että heillä oli ainakin vähän lämpimät oltavat.”

Idiot Orientated Rock – Helsinki–Hollola (2000)

Egotripin jäsenille jäi Alter egosta sellainen olo, että he haluavat kuitenkin vielä rokata.

”Ajattelimme, että seuraavan levyn tulee olla sellainen, mitä musiikkimme keikallakin on. Etenkin, koska keikkailimme siihen aikaan niin paljon. Puhuimme nimenomaan, että nyt haluamme tehdä rokkilevyn. Koivuniemen herra ja Käytettyä ilmaa olivat ensimmäisiä levylle tehtyjä biisejä. Nauroimme kundien kanssa, että nyt teemme tällaisen IOR- eli Idiot Orientated Rock -levyn.”

Video ei ole enää saatavilla

”Tuottajaa miettiessä olimme tehneet jo joitakin biisejä ja kysyimme edelliset levyt tuottanutta Kalle Chydeniusta jälleen tuottajaksi. Kalle ei oikein innostunut ja oli kovin kiireinen, mutta koko bändi oli erittäin fiiliksissä tekemistämme kappaleista. Lasse (Kurki) sattui ikään kuin olemaan sitten siinä.”

”Olimme soittaneet järjettömän paskan keikan Munkkiniemen Koneen puistossa (Helsingissä), emme saaneet keikkaliksaa vaan saimme studioaikaa palkkioksi. Äänitimme läjän demoja ja pyysimme Lassen studiosessioihin ikään kuin valvomaan meininkiä. Hän oli vilpittömän innoissaan biiseistä ja rohkaisi mielettömän paljon. Tunnelmanvaihdos Alter egosta Helsinki–Hollolaan oli iso. Alter egon kiertue oli vaikea ja kaipasimme vähän kepeämpää meininkiä. Ettei tarvitse yrmistellä.”

Knipi, Skele, Mikki, Sampo ja Mikko Koivuniemen herra -videon kuvaustauolla vuonna 2000. Kuva: Lasse Kurki.

”Helsinki–Hollolaa äänitettiin välillä vähän kuin vuorotyönä. Rytmiryhmä eli Sampo ja Mikko kävi hoitamassa omat osuutensa heti aluksi, ja sen jälkeen me muut (Knipi, Mikki, kitaristi Skele ja tuottaja Kurki) kohkasimme omat osuutemme kasaan. Levy äänitettiin Hollolassa Petrax-studiossa, ja homma eteni välillä niin, että Lasse laulatti Mikkiä aamuun asti. Kun Skelen kanssa heräsimme, Mikki ja Lasse tulivat aamusaunasta ja aamupalan syötyämme aloimme äänittää omia juttujamme.”

”Se oli hemmetin hauskaa puuhaa! Meillä oli hirveä draivi päällä ja tuntui, että koko ajan syntyy musaa. Helsinki–Hollola-sessiot olivat mieletöntä luovuuden aikaa. Siihen ei liity minkäänlaisia huonoja muistoja.”

Helsinki–Hollola oli selkeä vastareaktio Alter egon hieman varautuneeseen tunnelmaan. Knipi muistelee pettyneensä siihen, että Egotrippi ei noussut suosioon levyn myötä.

”Oli hauskaa lukea kirjan (Ilkka Mattilan kirjoittama Egotrippi-historiikki Aina matkalla jonnekin) vedosta, kun siinä Mikko (Mäkelä, yhtyeen silloinen basisti) kertoi kokeneensa, että hänellä ei ole enää mitään asiaa tänne. En itse ajatellut asiaa ollenkaan niin. Levytyssessiot ehkä sitten olivat enemmän minun, Mikin, Skelen ja Sampon juttu. Ei sitä silloin tajunnut, että joku meistä ei ehkä saanut haluamaansa panosta mukaan siihen.”

Levyltä löytyy kappale nimeltä Mitä susta mietin selkäsi takana vaikka kohdatessa hymyillään. Biisissä lauletaan naishenkilöstä nimeltä Terhi.

”Luin muinoin muistaakseni Nyt-liitteestä juttua, jossa käsiteltiin suomalaispoppareita. Kokkosen Terhi kommentoi meidän kohdallamme jotain siihen tyyliin, että ’onhan nää ihan mukavia jäbiä, mutta ei näistä oikein ole mihinkään’. Tai sellainen viba itselle jäi. Itsetunto oli suhteellisen alhaalla silloin, ja luin jutun muistaakseni vielä omana syntymäpäivänäni. Se biisi syntyi sitten niissä fiiliksissä. Mietin pitkään, että onko tässä mitään järkeä.”

”Puhuimme Mikin kanssa, että kai hän nyt ymmärtää, mitä on laulamassa. Lassenkin kanssa mietimme, että pitäisikö tekstissä muuttaa jotain, nimiä ja muuta. Minulla oli jonkinlainen Neil Young–David Crosby-vaihde päällä, että kaiken, mitä sanoo, pitää olla totta jollain tasolla. Niin se kappale vain syntyi. Eipä missään pahemmin touhotettu siitä, että se kertoisi nimenomaan Terhi Kokkosesta. En mitenkään häpeä sitä biisiä. Se asia käytiin moneen kertaan läpi ja lopulta sen julkaiseminen tuntui vain oikealta.”

Knipi, Skele ja tuottaja Lasse Kurki Helsinki–Hollolan äänityssessioissa vuonna 1999.

”Terhi otti luonnollisestikin biisistä nokkiinsa ja kyllä, olen ansainnut kaiken paskan, mitä sieltä suunnasta tulee. Mutta sittemmin juttelimme muistaakseni Rovaniemellä jonkun keikan jatkoilla, hän veti minut sivuun ja halusi puhua asiasta. Olemme ihan väleissä, pystymme puhumaan ja moikkaamaan toisillemme.”

Asunto 35 on yksi Helsinki–Hollolan kappaleista, jotka ovat pysyneet mukana Egotripin keikkasetissä näihin päiviin asti.

Video ei ole enää saatavilla

”Se on merkittävä biisi. Minulla oli nostalginen fiilis ja halusin muistella nuoruutta ja lapsuutta. Olin juuri muuttanut Ruoholahdesta Laajasaloon, jossa olin elänyt lapsuuteni. Teimme alun perin Skelen kanssa biisistä demon, jossa minä laulan. Biisistä tuli melkoinen murheenkryyni. Äänitimme sitä neljissä eri studiosessioissa eri paikoissa, mutta Mikki ei saanut lauluun siihen sitä tunnelmaa, minkä biisi vaati.”

”Minun biisini ovat välillä hemmetin hankalia Mikille, minkä ymmärrän täysin. Mikin omat kappaleet ovat juhlavia ja hyvin selkeitä, erilaisia kuin omani, jotka ovat taas pienieleisiä ja välillä jopa jokaisella pienellä henkäyksellä on merkitystä. Mikki varmasti allekirjoittaa tämän: olen välillä aikamoinen natsi näissä jutuissa. Mutta niin se vaan menee. Kun on tietty idea siitä, miten joku biisi menee, sen vision haluaa pitää loppuun asti.”

”Asunto 35 oli Helsinki–Hollolan biiseistä ainoa, jonka kanssa oli enemmän ongelmia. Pekka Gröhn kävi soittamassa biisiin pianoa. Välillä kappale kuulosti ihan L.A. Law’n tunnarilta. Lopulta Lasse sai piiskattua Mikistä sellaisen laulusuorituksen, että homma loksahti paikalleen.”

Eräänlainen välitilinpäätös – Moulaa! B-puolia ja harvinaisuuksia (2001)

Helsinki–Hollolan kiertueella Egotrippi oli mainiossa keikkakunnossa. B-puolikokoelman kiertue ei ole jäänyt Knipille mieleen erityisen hyvänä muistona.

”Sillä rundilla oli säätöä tosi paljon. Mikillä oli tulehdus jalassa ja hän kulki kainalosauvojen kanssa. Mikko sairastui. Jäi sellainen olo, että tämä ei ole yhtään hyvä juttu. Moulaa!-levy sen sijaan oli hauska kokemus. Suuri osa materiaalista äänitettiin Helsinki–Hollolan studiosessioissa. Nylon Beat -coverit päätyivät levylle, koska tykkäsin vilpittömän paljon heidän ensimmäisestä levystään! Ja onhan ajatus siitä, että meikäläinen laulaa esimerkiksi Naparengasta, olihan ja onhan se hauska.”

”Moulaa!-biisiin saatiin sellaista meininkiä, mistä tykkään tosi paljon. Myöhemmin saimme samaa menoa taltioitua Matkustaja-levylle. Rokki voi olla rokkia myös siten, että se ei ole mitään järjetöntä tuuttausta, siinä voi olla myös nyansseja. Tekstihän on täysin pöljä teksti lottovoitosta.”

Video ei ole enää saatavilla

”Levynjulkaisukeikalla oli Mr C -showbändi soittamassa meidän biisejämme eri solistien tulkitsemana, itse olimme paikalla vain juhlimassa. Kalle Ahola lauloi Ulkopuolella-biisin, Laura Närhi Posteljoonin, Maija Vilkkumaa tulkitsi Umpikujassa, Clichén Keke lauloi Unihiekkaa. Me vain joimme kaljaa ja fiilistelimme.”

”Jossain vaiheessa iltaa olimme jo melko tuiterissa ja vedimme sitten Moulaa!-biisin. Meikäläinenkin nousi pöydälle laulamaan kaikkien paikalla olleiden toimittajien ja muun yleisön edessä.”

Vaikeuksien kautta voittoon – Matkustaja (2003)

Egotripin silloinen basisti Mikko Mäkelä lähti yhtyeestä Moulaa!-kiertueen jälkeen. Egotripin sisällä tunnelmat eivät olleet parhaat mahdolliset, mutta bändi oli kuitenkin yksimielinen siitä, että Helsinki–Hollolan rokkimeininkiä haluttiin jatkaa.

”Biisejä ei sitten tahtonutkaan oikein syntyä. Tuli fiilis, että ei tämä homma nyt näin helposti tule menemään. Itse en saanut tehtyä tekstejä kappaleisiin. Rokkibiisejä oli tarkoitus tehdä, mutta sitten totesimme, että nyt taitaa olla sittenkin aika tehdä jotain muuta. Mikolla oli omat elokuva-alan opintonsa ja hänestä tuntui, että elämässä on liikaa liikkuvia palasia ja niin hän päätti lähteä bändistä. Mikillä oli ankeat fiilikset.”

”Istuimme kahvilla Bio Rexin kahvilassa, kun Mikko ilmoitti lähtevänsä bändistä. Sen jälkeen meni muistaakseni kahdeksan kuukautta niin, ettemme nähneet Mikin kanssa toisiamme. En koskenut kitaraan kolmeen kuukauteen.”

Neljän jäsenen Egotrippi Matkustaja-levyn studiosessioissa Hollolassa vuonna 2002. Kuva: Lasse Kurki.

”Minulla oli tuohon aikaan hirveästi musiikkia päässä. Huomasin miettiväni, että jos minulle käy jotain, jos jäisin vaikka auton yliajamaksi, niitä biisi-ideoita ei olisi enää missään. Sillä hetkellä menin ostamaan minidisc-soittimen ja päätin, että äänitän parin kuukauden ajan vähintään yhden biisiaihion päivässä. Aika äkkiä minulla oli pari minidisc-levyä täynnä, yli 70 biisiä. Valtaosa ideoista päätyi Matkustaja-, Vielä koittaa uusi aika– ja Maailmanloppua odotellessa -levyille. Jonna (Tervomaa) nappasi biiseistä toistakymmentä biisiä omille levyilleen, Irinalle meni kappaleita myös.”

”Matkustajan biiseistä Pakkasukko ja Polkupyörälaulu olivat syntyneet jo aiemmin. Jälkimmäinen antoi osviittaa siitä, mihin suuntaan voisimme lähteä Egotrippiä viemään, mutta eihän niin kuitenkaan käynyt. Polkupyörälaulu julkaistiin singlenä jo pari vuotta ennen Matkustaja-levyä. Se oli alun perin mies ja kitara -tyyppinen biisi, mutta treenikämpällä se muotoutui hyvin erilaiseksi.”

”Sanoituksessa mietimme vakavasti, olisiko pitänyt vaihtaa levykauppa viinakaupaksi, että saataisiin teksti kansanomaisemmaksi. Emme kuitenkaan tehneet niin, koska musamiehiähän tässä ollaan. Ensimmäisiä levylle syntyneitä uusia biisejä olivat Mustat varjot ja Onneton. Erilaista meininkiä, mitä alun perin ajateltiin, meno ei ollutkaan enää niin hauskaa.”

Matkustajan kuvaussessiot syksyllä 2002. Kuva: Maria Santto.

Matkustajan biisien demoja äänitettiin rumpali Sampon asunnolla, jossa Knipi kävi äänittämässä omia biisejään ja Mikki omiaan, mutta kaksikko ei mennyt paikalle kertaakaan samaan aikaan.

”Sitten kun olin saanut tehtyä muistaakseni Varovasti nyt– ja Mustat varjot -biisien demot, soitin kahdeksan kuukauden tauon jälkeen Mikille ja kävimme kahvilla Stockalla. Mietimme, että tällaiseen suuntaan voisi alkaa hommaa kehittämään. Mikki innostui. Paino hartioilta hävisi.”

Matkustaja-levyn kansilehden keskiaukeamakuva. Kuva: Kie Von Hertzen.

”Mikon lähtö bändistä alkoi olla käsitelty. Tajusimme, että onkin aika siistiä, että bändissä on vain neljä jäsentä (Mikki, Knipi, Skele ja Sampo). Esimerkiksi promokuvien ottaminen on helpompaa. Sitten hommat lähtivät etenemään ja aloimme etsiä tuottajaa. Lasse (Kurki) ilmoitti, ettei Lemonator-kiireiltään ehdi. Niinpä kysyimme Superego– ja Alter ego -levyt tuottanutta Kalle Chydeniusta hommaan. Hän innostui. Aloitimme homman Mustat varjot -biisillä. Kalle halusi toimia siten, että soitetaan biisit Musicmakers-studiolla yhdessä sessiossa läpi eikä mietitä sen kummempia.”

”Mikko oli siinä vaiheessa vielä mukana, ehkä vähän säälistä, ja hänhän lopulta soitti Matkustaja-levyn kiertueella palkattuna soittajana. Tuo studiosessio päättyi kuitenkin siihen, että Mikko ja Sampo lähtivät studiosta ovet paukkuen, kun homma ei toiminut. Jäljelle jäänyt porukka, minä, Skele, Mikki ja tuottaja Kalle jäimme kuitenkin paremmilla fiiliksillä juttelemaan pitkäksi aikaa ja päätimme, että yritetään vielä.”

Video ei ole enää saatavilla

”Työstimme Mustat varjot -biisiä ja olimme saaneet jonkun miksauksen johonkin pisteeseen, kun levy-yhtiöpomo Kari (Hynninen) soitti ja kertoi Kallen soittaneen ja ilmoittaneen, että tämä homma oli nyt tässä. Sitten soitimme Lasselle. Levytysprosessi oli todella hajanainen. Nauhoituksia tehtiin vaikka missä. Ongelmat tulivat ilmi kuitenkin lähinnä ennen levytyssession alkua ja juuri ennen sessioiden päätöstä. Kaikki sillä välillä oli mielestäni positiivista aikaa. Biisien tekeminen oli hankalaa, mutta kaikki kuitenkin yrittivät ja puhalsimme yhteen hiileen.”

”Ensimmäinen biisi, josta aloitimme levytyssessiot, eli Mustat varjot, oli myös viimeinen biisi, jota miksattiin Lassen kaksion makuuhuoneessa Töölössä. Loppuvaiheessa prosessia menin kysymään, että olisiko Mikin lauluun voinut lisätä vielä vähän kaikua. Mikki säntäsi ulos ovet paukkuen. Me olimme Lassen kanssa vähän, että ’mitenkäs tämä nyt näin meni’. Sitten Lasse ilmoitti, että hänelle riitti.”

”Pariin kuukauteen emme jutelleet Mikin kanssa sanaakaan. Paikkailimme välejämme sitten sähköpostitse. Sähköposti oli silloin vielä suht uusi viestintäväline. Mustat varjot on ollut kyllä sellainen murheenkryyni että huh. Siitä on tehty todella monta erilaista versiota, mutta kyllä siitä tuli hieno biisi. Siitä voi sanoa, että eipähän vituta.”

Video ei ole enää saatavilla

Matkustaja-albumi julkaistiin lopulta maaliskuussa 2003. Matkustaja-biisin jääminen pois levyltä oli Knipille kova paikka.

”Olisin halunnut levyn nimibiisin levylle mukaan, mutta muut olivat eri mieltä. Kertoo levytysprosessista paljon, että niin levy-yhtiö, bändi kuin tuottajakin olivat niin väsyneitä, etteivät tajunneet siinä vaiheessa kappaleen hittipotentiaalia. Älä koskaan ikinä -single meni kuitenkin saman tien YleX:n rotaatioon ja päätyi Nousukausi-elokuvan soundtrackille, mutta siihen se lupaava alku tyssäsi.”

”Kesällä 2003 olin tuottamassa Daisy-bändin levyä, kun levy-yhtiön edustaja soitti ja kertoi, että Älä koskaan ikinä on lähtenyt soimaan Radio Novalla. Yhtäkkiä meillä oli käsissämme valtava hitti. Sitten soitti keikkamyyjä kertoakseen, että nyt olisi koko syksyksi myytynä keikkaa, että huvittaisiko lähteä. Siitä se homma lähti rullaamaan. Mikko soitti viimeisen keikan Egotripin kanssa tammikuussa 2004. Vaihto tapahtui ikään kuin lennosta, sillä Anssi (Maasalo, nykyinen basisti) tuli mukaan saman tien.”

Egotrippi muuttui Matkustajalla yhden laulajan bändistä kahden laulajan yhtyeeksi. Knipi lauloi jo Moulaa!-B-puolikokoelmalla useamman kappaleen, mutta Varovasti nyt ja Tarpeeton mies olivat ensimmäiset kappaleet, jotka Knipi kokonaan uutta materiaalia sisältäneellä Egotrippi-levyllä lauloi.

”Varovasti nyt on niitä kappaleita, jotka yksinkertaisesti kirjoittavat itse itsensä. Se biisi vaan syntyi. Muistan erittäin hyvin sen syntyhetken ja miten fiiliksissä siitä olin. Levylle päätynyt versio on biisin toinen demoversio, jonka äänitimme Sampon kanssa. Kokeilimme biisiä myös Mikin laulamana, mutta se ei vaan toiminut.”

”Sitten nostimme kädet pystyyn. Aloimme vähitellen muuttua kahden laulajan bändiksi. Mietimme, että miksi ihmeessä haluamme patistaa Mikkiä laulamaan biisejä, jotka eivät selkeästi istu hänen laulettavikseen luontevasti. Kaikki meistä ovat Beatles-faneja, joten kahden laulajan ratkaisu ei tuntunut lainkaan oudolta.”

Video ei ole enää saatavilla

”Pitkään en halunnutkaan laulaa. Mikki oli Egotripin laulaja. Oli vapauttavaa tajuta Matkustajan sessioissa, että asioiden ei tarvitse mennä aina perinteisesti. Varovasti nyt oli ensimmäinen biisi, jonka kohdalla kaikki olivat sitä mieltä, että minun pitää laulaa se. Minä itse vaadin, että Mikki yrittää laulaa sen. Mikki oli asiasta iloinen myös siksi, että Varovasti nyt toi keikoilla hänelle hengähdystauon.”

”Tuntuu siltä, että keksimme itsemme uudestaan. Ja se, että tällaisen muutosprosessin jälkeen bändi tekee läpimurron, se tuntuu hyvältä.”

Hylätystä biisistä massiiviseksi hitiksi – 20 suosikkia (2004)

Vuodet 2004 ja 2005 yhtye soitti uudistuneen kokoonpanon kanssa paljon keikkoja. Egotrippi päätyi myös studioon äänittämään Matkustaja-levyltä pois jätetyn Matkustaja-biisin uudelleen. Kokoelmalevy 20 suosikkia julkaistiin helmikuussa 2004.

Video ei ole enää saatavilla

”Soitimme Matkustajan ensimmäisen kerran livenä tammikuussa 2004 Tavastialla, Ruma-klubilla. Kokeilimme sitä myös soundcheckissä, ja lämppärinä soittaneen Ultramariinin jätkät ilmeisesti vaikuttuivat biisistä, kirjoittihan bändin kitaristi Ville Aalto aiheesta myös Nuorgamiin. Olimme käyneet kädenvääntöä levy-yhtiöpomo Kari Hynnisen kanssa siitä, että mistä biisistä tulee kokoelmalevyn ensimmäinen sinkku. Hän olisi halunnut sinkuksi rokkibiisin, mutta ei meillä ollut uusia rokkibiisejä.”

”Olin ehdottanut jo aiemmin, että Matkustajan voisi äänittää uudelleen ja niin sitten lopulta teimme. Jarmo Saari teki biisiin huikeat jousisovitukset ja olin tosi fiiliksissä uudesta versiosta. Hynninen oli vieläkin sitä mieltä, ettei siitä olisi singleksi, mutta muut levy-yhtiössä uskoivat biisiin.”

”Istuimme ennen Ruma-klubin esiintymistä keikkabussissa, kun levy-yhtiöstä soitettiin, että YleX, johon Matkustajaa ensimmäisenä tarjottiin, ei ota sitä rotaatioonsa. Pettymys oli suuri, ja mietin, että Hynninen taisi sittenkin olla oikeassa. Sitten yhtäkkiä Radio Nova lähti soittamaan biisiä ja niin tekivät monet muutkin radiokanavat. Matkustajasta tuli hitti, vaikka se on hyvin epähittimäinen biisi.”

”Kevään 2004 vappuaattona ja -päivänä soitimme loppuunmyydyt keikat Tavastialla. Edellisenä päivänä soitimme Hangossa, jossa oli vain kourallinen ihmisiä katsomassa, mutta saimme hengen päälle kun ajattelimme, että kotikenttä odottaa. Ja vapun kunniaksi teetimme Egotrippi – Your Favorite Number 2 Band -ilmapalloja, koska kokoelma ei noussut listakärkeen vaan kakkoseksi.”

Raukeutta ja lohdullisuutta hyvässä moodissa – Vielä koittaa uusi aika (2006)

Vielä koittaa uusi aika -levyn kansikuvasessiot. Kuva: Lasse Kurki.

Egotripin kuudes studioalbumi on bändin tuotannon yhtenäisin kokonaisuus. Knipi muistelee halunneensa tehdä levyn, jossa on hyvä moodi.

”Mielestäni siinä onnistuttiin. Vielä koittaa uusi aika -levyllä on raukea, lohdullinen ja levollinen tunnelma. Esimerkiksi Nämä ajat eivät ole meitä varten -biisiä keikoilla soittaessa, ihmisistä näkee, että heille tulee hyvä fiilis. Se on tärkeää. Kyseinen biisi oli jossain vaiheessa hyvin pianovetoinen, kun se taas alun perin oli kitaravetoinen. Sitten halusimme yhdistää nuo tunnelmat. Sitä sahattiin ja palloteltiin hyvin paljon.”

”Äänitimme version, jonka minä laulan, mutta kun kokeilimme sitä keikoilla, huomasimme että biisi ei toimi niin. Muutimme sävellajin, rumpukompin ja laulajaksi vaihdettiin Mikki. Homma lähti toimimaan.”

Video ei ole enää saatavilla

”Asfaltin pinta oli tavallaan ’Matkustaja osa 2’, sovitus vei biisiä siihen suuntaan. Mikin levylle tekemistä biiseistä Rakkaani on mielettömän hieno. Ja Aprillipäivä, joka on ehdottomasti parhaita Mikin tekemistä lauluista. Äänitimme biisiä siten, ettei siinä ollut vielä tekstiä. On hämmentävää äänittää laulua, kun ei tiedä yhtään, mistä se kertoo, mutta se biisi onnistui lopulta erittäin hyvin.”

”Ajatuksena oli tosiaan tehdä lohdullinen levy. Sillä hetkellä omat fiilikset olivat sellaiset, että se vaan piti tehdä. Matkustajan menestyksen myötä meillä oli vapauksia tehdä asioita entistä enemmän oman mielemme mukaan. Koen asian niin, että levyt edustavat sitä, mitä bändi sillä hetkellä on. Keikoilla taas olemme tavallaan yleisöä palvelemassa.”

”Soitamme hittejä, kyllä, mutta haluamme myös yllättää, soittaa biisejä ajatellen myös sitä osaa yleisöstä, joka kuuntelee levyt kokonaisuudessaan. Niitä ihmisiä on kuitenkin joka keikalla. Itseäni ärsyttää suunnattomasti bändit, jotka soittavat joko pelkästään hittiosastoa tai sitä harvinaisempaa matskua. Sen välimuodonkin voi toteuttaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Egotrippi esiintyi Vielä koittaa uusi aika -levyn kiertueella kahtena peräkkäisenä iltana Tavastialla. Toisena iltana bändi soitti 34 biisiä, toisena 35 kappaletta.

”Niiden keikkojen jälkeen ensimmäinen palaute nettisivujen keskustelufoorumilla oli, että miksi ette soittaneet sitä ja sitä biisiä. Siinä vaiheessa nauratti, että soitetaan keikalla lähemmäs 40 biisiä, eikä sekään riitä. Olimme fiiliksissä koko hommasta edelleen. Musiikkia tehdään levytysvaiheessa ainoastaan omalle itselle, ja muille hommaa tehdään sitten keikoilla.”

”Jone Nikula kuvaili musiikkiamme joskus näennäisen helpoksi musiikiksi. Tarkalla kuuntelulla ja kelailulla sitten huomaa ne kerrokset.”

Trilogian päätös – Maailmanloppua odotellessa (2008)

Knipi kertoo tekevänsä usein muistiinpanoja siitä, mitä hän haluaa seuraavalle levylle. Maailmanloppua odotellessa on Egotripin seitsemäs studioalbumi.

Egotrippi konsertoi Maailmanloppua odotellessa -levyn promokiertueella Sirkus Finlandian teltassa Helsingin Kaisaniemessä. Kuva: Maria Santto.

”Kaikki levymme ovat olleet jollain tavalla vastareaktioita edelliselle albumille. Maailmanloppua odotellessa -levylle kaipasin jonkinlaista seikkailumieltä. Ei ollut mitään väliä, miltä biisit tulisivat kuulostamaan livenä. Ajattelin, että nyt kaikki käy. Kokeillaan asioita. Sekoillaan.”

”Omat levylle päätyneet biisit ovat ristiriitaisia: sävellykset ovat iloisia, mutta sanoitukset olivat tummempia. Vaikka olin edelleen fiiliksissä Vielä koittaa uusi aika -levystä, en halunnut tehdä samaa uudestaan. Esimerkiksi Ei se tästä -biisi vaan syntyi, ja se oli jotain aivan erilaista kuin mitä olin aiemmin tehnyt. Mikin tekemät levylle tekemät kappaleet olivat mielestäni parhaita, mitä hän oli koskaan tehnyt.”

Video ei ole enää saatavilla

”Tällä levyllä veimme jonkun jutun niin tappiin asti, ettemme enää oikein tienneet, mihin tästä voi vielä jatkaa. Mikki on todennut pitävänsä Matkustaja-, Vielä koittaa uusi aika– ja Maailmanloppua odotellessa -albumeja trilogiana. Itse huomasin olevani tämän trilogian päätösosan jälkeen ikään kuin jonkinlaisen tyhjiön päällä. Samoin kävi Helsinki–Hollolan kanssa. Tiesin, että haluan tehdä nämä asiat juuri näin enkä millään muulla tavalla. Sitten tulee seinä vastaan.”

Vaikka Knipi oli kirjoittanut muistiinpanoihinsa, että biisimateriaalia työstäessä ei ole mitään merkitystä, miten materiaali toimii livenä, Maailmanloppua odotellessa -levyn materiaali lähti toimimaan keikkatilanteessa kuin itsestään.

”Levyltä löytyi biisi nimeltä Huhtikuu, jonka omistin Lasselle. Hän oli muuttanut puolisonsa kanssa yhteen, ja biisistä tuli tosi sielukas. Aiemmin olin omistanut Tällaisena iltana -kappaleen Mikille ja Mian laulun vaimolleni. Yksi levyn dogma oli se, että levytettyjen versioiden pitää muistuttaa mahdollisimman paljon niistä tehtyjä demoja. Osassa biisejä tässä onnistuttiin hyvin, osassa ei.”

”Kaikenlaista harmia -biisi, jonka levyllä laulan, on jäänyt vähän harmittamaan. Uskon, että siitä olisi saatu enemmän irti, jos Mikki olisi laulanut sen. Mun laulamat jutut (biisit) toimivat parhaiten silloin, kun ne ovat tosi iisejä ja nyanssit pääsevät esiin. Sitten, kun koko bändi soittaa, se homma toimii parhaiten Mikin laulamana. Kun tarvitaan voimaa lauluun, Mikki on mies paikallaan. Matkustaja-levyn jälkeen olemme miettineet paljon, että kumpi laulaa ja mitä laulaa.”

Egotrippi urheilukentällä. Kuva: Harri Huuhtanen.

Maailmanloppua odotellessa tuntuu tänä päivänäkin levyltä, joka olisi voitu julkaista kahtena erillisenä EP-levynä – toisen biisit laulaa Mikki, toisen Knipi.

”Beatlesin White Album oli yksi levyistä, joita mietin levyä tehdessä. Minua kiehtoi ajatus siitä, että levyllä on kaikenlaista rönsyilevää materiaalia. Varmasti siitä olisi saanut kaksi erillistä pikkulevyä, mutta levyllä on parasta juuri se, että siitä löytyy matskua niin moneen lähtöön. Kun Mikiltä alkoi syntyä biisejä levylle, ne olivat kuin kirsikka kakun päälle. Minä tein pienieleisiä kappaleita ja Mikiltä syntyi taas sellaisia biisejä kuin Kauppatori.”

”Omia suosikkibiisejä on levyllä monta. Mies räjähtää ja Ei se tästä ovat biisejä, joissa kummassakin on itselle uudenlaista tekstimaailmaa. Vaikka Maailmanloppua odotellessa ei myynyt ihan hirveästi, se oli itselle tavallaan taiteellinen voitto. Vähän sama kuin Helsinki–Hollolan kohdalla, oli pakko viedä homma johonkin tiettyyn suuntaan ja loppuun asti.”

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2011 Egotrippi julkaisi edellisen uuden singlen nimeltä Muistutus. Biisi oli musiikillisesti raikasta, menojalkaa kutittavaa menoa Maailmanloppua odotellessa -levyn jälkeen.

”Sillä hetkellä vallitsi ajatus, että haluaisimme olla taas vähän räyhäbändi. Nyt näyttää siltä, että käy samoin kuin Helsinki–Hollolan ja Matkustajan välillä kävi. Se, mitä halutaan, ei ole mitään sinne päinkään, mitä lopputulos on.”

Tavallaan coverlevy, muttei kuitenkaan – Pilvien alla, maan päällä (2013)

Egotrippi viettää vuonna 2013 juhlavuottaan. Pilvien alla, maan päällä -levy syntyi juhlan kunniaksi. Albumilla bändi versioi kappaleita, joita Knipi ja Mikki ovat tehneet muille artisteille.

Video ei ole enää saatavilla

”Syksyllä 2012 keikkamyyjämme otti yhteyttä ja muistutti 20-vuotisjuhlavuodesta, että pitäisikö meidän tehdä jotain asian kunniaksi. Olimme pyöritelleet aiemmin ideaa levystä, jossa versioisimme muille artisteille tekemiämme biisejä. Lähetin jätkille sähköpostin, jossa esittelin idean ja totesin, että jos kaikki eivät innostu ideasta täysillä, niin jätetään se projekti sitten tekemättä. Kaikki innostuivat, ja levyn biisit valikoitiin lopulta noin 50 kappaleesta.”

”Mietimme, että mitähän ihmiset tällaisesta levystä ajattelevat, mutta idea alkoi tuntua niin hyvältä, että päätimme sivuuttaa moiset ajatukset. Sehän on parasta, mitä voi tehdä: diggaa niin paljon siitä, mitä tekee, ettei välitä, mitä mieltä ulkopuoliset ovat.”

Levyllä on mukana 13 biisiä, jotka muun muassa Anna Puu, Jonna Tervomaa ja Irina ovat levyttäneet omille levyilleen.

”Joukossa on hittejä, mutta myös niitä lauluja, jotka ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Nyt pääsimme levyttämään esimerkiksi Jonnan Näkymätön-biisin, josta melkein suutuin Mikille muinoin, että miksi hän ei tuonut sitä biisiä meille. Nyt on levollinen fiilis koko homman suhteen. Ymmärrän, jos joku ei diggaa meidän versioistamme, mutta silti valtaosa biiseistä on perusteltuja. Jopa ne, jotka tuntevat aiemmat versiot, löytävät meidän versioistamme varmasti uutta. Tilanne on erikoinen: Pilvien alla, maan päällä on tavallaan coverlevy, mutta ei sitten kuitenkaan.”

Knipi kirjoitti albumin kansilehtiseen esipuheen, jossa hän avaa levyn idean ja perusteet. Hän halusi, ettei bändin jäsenten tarvitse selittää jokaiselle toimittajalle erikseen yhtyeen motiiveja juuri tällaisen levyn tekemiseen.

Knipi keikalla Seinäjoella 1997. Kuva: Lasse Kurki.

”Pilvien alla, maan päällä -levyn tekeminen oli tärkeä askel. Löysimme taas Egotripin. Olimme enemmän tekemisissä toistemme kanssa enemmän, kuin olemme olleet viimeisen kymmenen vuoden aikana. Metallican Some Kind of Monster -dokumentissa käytiin läpi samanlaisia asioita kuin mitä mekin olemme vuosien varrella käyneet. Siinä on tosin miljoonia dollareja välissä, mutta kuitenkin. Mekin olemme jätkänippu, joka yrittää kehittää uutta musiikkia ja siinä samalla tulla toimeen keskenään. Jokainen julkaistu levy on pieni voitto.”

”Metallica on rikkonut rajoja, hevistä on tullut välillä hyvinkin valtavirtaista musiikkia nimenomaan heidän myötään. Olen diggaillut bändistä siitä asti, kun Njassa soitti Creeping Deathin Hevitaivas-ohjelmassa 1980-luvulla. Se koko kaljaa kittaava jätkäporukka -homma, samaistuin siihen täysin. Olen käynyt nuoruudessani Metal Massacre -keikoilla ja nähnyt Stonen ja Airdashin monta kertaa livenä.”

”Yksi urani huippukohdista on ollut se, kun soitimme Tavastialla vuonna 1995 Don Huonojen ja Sub-Urban Triben kanssa Pink Floydia sun muuta. Pääsin lavalle Janne Joutsenniemen kanssa. Se oli aivan mahtavaa.”

Egotrippi tien päällä vuonna 2008. Kuva: Harri Huuhtanen.

Egotripin taival on nyt kestänyt kunnioitettavat 20 vuotta. Mitä tavoiteltavaa bändillä on vielä jäljellä?

”Viimeisten kymmenen vuoden aikana olemme olleet hyvin erilainen Egotrippi kuin mitä olimme bändin ensimmäisten kymmenen vuoden aikana. Seuraavan levyn suhteen ei ole vielä syttynyt sellaista tarkkaa ajatusta, että millaisen levyn haluamme seuraavaksi tehdä.”

”Edellisestä levystä on mennyt viisi vuotta, mutta tällä hetkellä ei edes pelota ajatus siitä, että menisi vielä toiset viisi vuotta. Sitten kun on jotain tärkeää tekeillä, kyllä sen sitten tiedostaa. Itsellä on fiilis, että meillä vielä paljonkin saavutettavaa. Kaikkea ei ole vielä sanottu.”

Superegon kansissa esiintyvä lentokone.

”Itse asiassa, meillä on ihan vitusti vielä saavutettavaa. Olemme rönsyilleet musiikillisesti jo niin moneen suuntaan, että voimme rönsyillä jatkossakin. Matkaa on vielä jäljellä.”

Egotrippi konsertoi syksyllä ympäri Suomea. Keikkapäivät ja -paikat löytyvät yhtyeen kotisivuilta (www.egotrippi.com).

Mikki Kauste.

En olisi ikinä uskonut arvioivani Nuorgamiin iskelmälevyä. Egotripin laulajana tunnetuksi tulleen Mikki Kausteen soolodebyytti on sitä itseänsä. Iskelmää.

Mutta koska se on iskelmää, eikä sitä suomipoppia, jollaista Kausteen on tottunut viimeisen vajaan parinkymmenen vuoden aikana laulavan, ensikuuntelun jälkeen olo on kuin puukalikalla päähän lyöty. Missä ovat särökitarat? Missä kuulaat akustiset kitarat? Missä jämäkkä ja tyylitajuinen rytmiryhmä sekä mukaansatempaava poljento? Missä Knipin (Egotripin biisintekijä-kitaristi-laulaja) matalat tavaramerkkistemmat?

Egotrippi on yhtye, jonka musiikkiin allekirjoittanut on kasvanut kiinni 1990-luvun puolivälistä lähtien. Bändin tekemisiin on ollut pitkään vaikea suhtautua puolueettomasti, koska se on luonut levyillään ääniraidat niin moniin elämän ikimuistoisiin tapahtumiin. Vasta viimeisimmällä Maailmanloppua odotellessa -levyllä (2008) suurin mielenkiinto alkoi herpaantua. Levyltä löytyi Valssin kaltainen hienous ja Kuules Ainon tyylisiä varmoja Egotrippi-hittejä, mutta se oli kuitenkin pettymys.

Se oli pettymys siksi, että siitä huokui levoton kaksijakoisuus, joka taas johtui siitä, että Mikki Kauste ja Knipi olivat molemmat pääsolisteja. Vaikka Knipi oli aiemmin laulanut osan Egotripin parhaista kappaleista (Asfaltin pinta, Varovasti nyt, Tarpeeton mies), miehen laulamat kappaleet olivat Maailmanloppua odotellessa -levyyn asti piristäviä ja tyylikkäitä cameo-roolisuorituksia Egotrippi-nimisessä pitkässä elokuvassa.

Vokalistimielessä Mikki Kauste on ollut aina – erityisesti omaleimaisen falsettilaulunsa ansiosta – Egotripin ääni, jota Knipin matalat stemmat ovat tukeneet mitä mahtavimmin. Yhtäkkiä Kausteen ääni ei ollutkaan siinä pääroolissa, jossa se kaikilla aiemmilla Egotrippi-levyillä oli ollut, se ei ollutkaan enää se tuttu, koossapitävä punainen lanka. Tuntui, että näiden kahden solistin pitäisi pöytää puhdistaakseen julkaista omat soololevyt. Ja näin lopulta 50-prosenttisesti tapahtuikin.

Mikki Kausteen ensimmäinen soololevy tuntui aluksi oudolta nimenomaan siksi, että kaikki Kausteen äänen taustalta viimeisen vajaan kahdenkymmenen vuoden ajalta tutut elementit loistavat poissaolollaan. Ainoastaan Tie (jolla Kauste osallistui Syksyn sävel -kisaan 2011) on kappale, joka voisi hyvin löytyä myös Egotripin levyltä. Kun muutaman kuuntelun jälkeen hyväksyy sen, että Knipin matalat stemmat ja Egotripin rytmiryhmän jämäkkä poljento eivät optimistisista toiveista huolimatta liu’u mukaan näihin kappaleisiin ja ymmärtää kuuntelevansa puhdasveristä iskelmälevyä, musiikki alkaa toimia.

Mikki Kauste operoi tällä levyllä selkeästi omalla mukavuusalueellaan. Singlenä julkaistu Onnellinen tuo etäisesti mieleen Harry Nilssonin Everybody’s Talkin’ -klassikon. Pyydät liikaa muistuttaa paljon Hyvästi naiset -kappaletta, mutta muuten Egotrippi-mielleyhtymiä Tie-biisiä lukuun ottamatta ei synny. Niin Dusty Springfieldin popiskelmä kuin Leif Wagerin, Olavi Virran ja muiden kotimaisten suuruuksien 1950- ja 1960-lukulainen perinneiskelmä kuuluvat Lintumiehen vaikutteissa. Myös Agents on nimi, joka tulee paikoin mieleen. Hyvällä tavalla.

Lintumies ei ole helppoa korvasta sisään ja korvasta ulos -kertakäyttöiskelmää, ja sen takia voi hyvin olla, että levyn kappaleista monikaan ei päädy radiosoittoon. Kausteen debyytti on rohkea soolouran avaus, jolle radiosoittoa kuitenkin mielellään soisi.

72 Mikki Kausteen soolodebyytti on reipas irtiotto Egotripin melankolisesta voimapopista. Vaikka Egotripin nimi kaikuu koko ajan jossain takaraivon perukoilla, Kausteen kappaleet peittoavat mennen tullen minkä tahansa Iskelmäradiossa soivan tusinaiskelmätuotannon.

Video ei ole enää saatavilla

Matkustajan säveltänyt ja sanoittanut Knipi sekä kappaleen laulava Mikki Kauste. (Kuva: Tomi Palsa)

Matkustaja on kappale, josta voi karrikoiden väittää, että jokainen suomalainen on kuullut sen joskus elämänsä aikana.

”Asemalta kaikuivat kuulutukset
kutsuna jota pakoon ei pääse
nousit kyytiin kerran
oot kyydissä aina”

Egotrippi oli jo ennen vuotta 2004 napannut muutaman mukavan kokoisen radiohitin, mutta Matkustaja-singlen suosio oli aivan omaa luokkaansa. Se nousi lopulta Suomen radiolistan ykköseksi ja siivitti yhtyeen 20 suosikkia -kokoelman platinamyyntiin.

Se on hieno saavutus kappaleelta, joka on pohjimmiltaan radiohitiksi aika omituinen.

Ensinnäkin Matkustajan poljento perustuu puolitettuihin tahteihin – täyttä 4/4-tahtia seuraa liki kautta kappaleen lyhyempi 2/4-tahti. Se tuo klassisen popsävellyksen taustalle huomaamatonta levottomuutta.

Liikkeessä olemista käsittelevä sanoitus kaihtaa konkretiaa, eikä kappaleen pihvi ole niinkään kertosäe kuin koko neljän minuutin ajan tasaisesti kasvava jännite. Se ei lopullisesti purkaudu koskaan, aivan kuin laulun päähenkilökään ei ikinä saavu perille.

Kaiken lisäksi Matkustaja on Egotripin viidennen levyn nimikaima mutta ei nimikappale. Laulu ehti lahjoittaa nimen yhtyeen uran ehkä merkityksellisimmälle albumille mutta ei ehtinyt itse mukaan, mikä sekin tuntuu jotenkin täydellisen sopivalta.

Matkustaja on minulle rakas kappale siitä huolimatta, että olen kuullut sen aivan liian monta kertaa ja monesti juuri niin banaaleissa yhteyksissä kuin ison radiohitin saattaa kuulla.

Kappale palauttaa minut aina tammikuuhun 2004 ja Tavastialle, missä oma yhtyeeni Ultramariini lämmitteli Egotrippiä. Kummankin yhtyeen keikka televisioitiin ja lähetettiin suorana radiolähetyksenä. Kaikki se tuntui valtavan suurelta ja jännittävältä.

Kun Egotrippi soitti Matkustajan soundcheckissään, kappaleesta kuuli heti, että siinä on jotain erityistä. Intron melodia ja sitä tukevat symbaaliaksentit iskivät sydämeen välittömästi. Vielä paremmalta kappale kuulosti illan keikalla, jota kuuntelin takahuoneen seinän läpi taivaallisessa, tyytyväisessä nousuhumalassa.

Erilaisia, paljon synkempiä merkityksiä, laulu sai kaksi kuukautta myöhemmin soidessaan radioissa Konginkankaan linja-autoturmasta kertovien uutisten lomassa. Niille, jota turma kosketti läheltä, haluaisin uskoa kappaleen tuoneen lohtua menetyksestä muistuttamisen sijaan.

Matkustaja on orpo piru, mutta rakastettu sellainen. Se on albumilta tippunut valtava radiohitti, jonka sanoitus tarjoaa mahdollisuuden lukemattomille tulkinnoille. Se on levoton mutta lohdullinen.

Loputon matka, josta kappale kertoo, lienee myös itsensä toteuttava ennustus. Veikkaisin, että Matkustaja jatkaa radioaaltojen kyydissä vielä senkin jälkeen kuin Egotrippi ja kaikki muut tälle listalle päätyneet artistit on unohdettu.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

25. heinäkuuta 2004 – Lance Armstrong teki historiaa voittamalla kuudennen kerran peräkkäin Tour de Francen.