Zef Recordz

74 Eteläafrikkalaisen zef-possen kakkoslevy jatkaa tutulla polulla. Ninja, eli Watkin Tudor Jones, lennättää sylkeä etukenossa kuin buurien Eminem. Yolandi Vi$$er huutaa kuin vihainen, afrikaansisti korostaen puhuva heliumpallo. Musiikki löytyy jostain raven ja räpin väliltä. Afrikkalaisia mausteita löytyy, mutta ei siinä määrin kuin vaikka Shangaan Electrolla tai edes Spoek Mathambolla. Ten$sion on tasaisen toimiva levy, mutta yhtään totaalista pankinräjäyttäjää siltä ei löydy. Helmiä on silti useita. Yllättäen gangsta-sävyinen So What toimii. Sinkkubiisi I Fink U Freeky on aika jyrä. Fok Julie Naieersin ghettotech-komppi toimii. U Make a Ninja Wanna Fuck on kuin hyvällä tavalla lobotomisoitu versio jostain Faithlessin oodista. Eli missään vaiheessa ei ala nukuttaa. Watkin Tudor Jones ei ole slummia nähnytkään, mutta maailma söi miehen zef-läpän koukkuineen. Ainakin toistaiseksi. Jännä nähdä kantaako bändi senkin jälkeen, kun mielettömällä myllytyksellä aikaansaatu nettihype on historiaa. Blogisteille koko juttu on jo ”so 15 minutes ago” eli vanhaa kauraa. Sääli. Ten$ion ei vie Die Antwoordia tai Watkin Tudor Jonesia kokonaisteideteoksena eteenpäin tai uusille alueille millään tavalla, mutta onneksi musiikki on paukapäisellä tavalla todella toimivaa.  (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Earth – Angels of Darkness, Demons of Light II

Southern Lord

77 Dylan Carlsonin ja Adrianne Daviesin instrumentaaliyhtye sai maan järisemään ja sisuskalut vellomaan viimevuotisella Angels of Darkness, Demons of Light -albumillaan, joka viiden keskimäärin 12-minuuttisen riffijärkäleen varassa seisova monolitti doom metalin julmuutta, krautrockin jurnutusta, countryn kuolemansairautta ja jazzin kieroutuneisuutta. Albumin jatko-osa ei ole aivan yhtä vaikuttava kokemus; se on edeltäjäänsä seesteisempi ja meditoivampi, ammentaen enemmän folkin ja dronen maailmasta. Kokonaisuudesta nousee esiin Slintin jalanjäljissä kulkeva A Multiplicity of Doors, joka kasvaa raskaanraukeasta askelluksestaan vääjäämättömästi kohti lopun epävireisesti narisevaa viulusooloaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Goldfrapp – The Singles

Mute Records

87 Felt Mountain -debyytin kansilehdessä Alison Goldfrapp poseerasi likaisin polvin keskellä metsämaisemaa kumisaappaissa ja Will Gregory istui puupaneloidussa huoneessa nolot retrokuulokkeet päässään. Kaksitoista vuotta myöhemmin alkaa viimein tajuta, kuinka mittavan matkan duo on kulkenut 2000-luvun alun eterisöidystä estetiikasta röyhkeän seksuaalisen glam-vaiheen kautta vapautuneeseen voimapoppiin. Samalla toivottavasti yhä useampi alkaa tajuta sen viehättävän kepeäkenkäisyyden, jolla Goldfrapp on luovinut läpi viime vuosikymmenen sen tomusokerisimpien trendien kanssa flirttaillen. Yhtye, jolta kukaan tuskin odotti mitään vuoden 2005 tummanpuhuvan diskomestariteoksen Supernaturen jälkeen, on edelleen onnistunut tiputtelemaan yksittäisiä hienoja kappaleita. Nämä kappaleet ovat relevantteja. Goldfrapp on relevantti. Tiivistetty kokoelmalevy on täydellinen formaatti suodattamaan sen turhemman hötön, joka saisi epäilemään bändin merkittävyyttä. Ja Goldfrappin kohdalla höttökin on usein sloane-tason höttöä – se on pinkki tekohöyhen, joka leijailee kepeästi hieman rahvaiden electroclash-aikalaisten päiden yläpuolella, äärimmäisen itsevarmana ja sensuaalisena. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Beth Jeans Houghton – Yours Truly, Cellophane Nose

Mute Records

83 22-vuotias Beth Jeans Houghton antaa itsestään ihastuttavan hepsankeikkaisen vaikutelman. Brittilaulajan parhaaseen Monty Python -tyyliin nimetty esikoisalbumi on yhtä aikaa hulvaton ja kurinalainen kokoelma eriskummallisia popkappaleita maailmasta, johon vain harva Houghtonin lisäksi on päässyt kurkistamaan. Ytimekkäällä albumilla on kymmenen huolella puukotettua eksentristä pikkuhelmeä, joiden soidessa Kate Bush, barokkipop, Penguin Café Orchestra, arvoituksilla puhuvat metsäneläimet, Robert Wyatt ja kamarimusiikkiin hurahtanut Mel Brooks kohtaavat Sherwoodin metsän siimeksessä, vain kadotakseen ennen kuin kuulija ehtii sanoa ”Raymond Luxury-Yacht”. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Imperial Teen – Feel the Sound

Merge

83 Vuonna 1996 Faith No Moren kosketinsoittaja Roddy Bottumin sivuprojektina aloittanut Imperial Teen alkaa 16-vuotiaana jo lähestyä täysi-ikäisyyttä. Vaikka sen musiikissa onkin enemmän kuin tarpeeksi elähdyttävää joie de vivreä, on siinä myös kypsää sivistyneisyyttä. Feel the Soundilla ei riehuta kaljatuoppi kourassa, vaan nautitaan elämän hyvistä asioista viinilasi huulilla. Ja nauretaan, vaikka välillä peitelläänkin silmiin kohoavia kyyneleitä. Imperial Teenin terävä ja melodiarikas elektroninen indiepop vie vastustamattomasti mukanaan kuin tuuli, joka puhaltaa sekä lempeänä hiuksiin kesäpäivänä että vaeltelee levottomana öisen kaupungin yllä. Vaikka Feel the Soundia vaivaakin hienoinen yksipuolisuus, sellaiset upeat kappaleet kuin Runaway, Last to Know, All the Same ja Overtaken takaavat, että se on yksi alkuvuoden parhaista poplevyistä. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

My Best Fiend – In Ghostlike Fading

Warp

52 Brooklyniläinen My Best Fiend on elektroniseen puoleen erikoistuneelle Warp-lafkalle harvinaisesti eksynyt rockbändi. Se on jo itsessään yksi kiinnostusta korkealle nostava seikka. Lisäksi bändin debyytiltä ennakkoon tiputetut biisit Higher Palms ja erityisesti säkenöiväksi kitarapsykedeliaksi paisuva Cracking Eggs ehtivät nostaa odotukset lähelle pilviä. Bändin debyyttialbumin soundi nousee Spiritualizedista ja The Vervestä puristettusta tiivisteestä, jonka avaruudelliseen gospelhekumaan ja lääkehuuruihin on kuitenkin huljahtanut aivan liikaa lantrinkia. Odotuksen jälkeen on valtava pettymys, kun In Ghostlike Fadingilta puuttuu kaikki hehku ja paljaana kärvistelevä sielukkuus, mitä tämänkaltainen musiikki tarvitsee elämänsä eliksiiriksi. Esimerkiksi käy jo kakkosbiisi Jesus Christ, jossa on noin miljoonasti nimensä mahtipontisuutta vaatimattomampi esitys. Vaikka bändi kuinka sitä tahtoisi, sen musiikki ei kuulosta sairaalavuoteissa horrostetuilta kuukausilta, huumehöyryisiltä kohtaamisilta jumalan kanssa tai kokemuksilta kuoleman rajamailta. Paremminkin My Best Fiendin inspiraationlähteet tuntuvat olevan tapauskovaisuudessa ja reilussa annoksessa ibuprofeenia. Niistä kumpuavaa itseilmaisuntarvetta ainakaan minä en ihan ensiksi purkaisi psykedeeliseksi indiegospeliksi. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Shearwater – Animal Joy

Sub Pop

91 Jos vuoden parhaan levyn tittelin haluaisi hätäpäissään myöntää jo näin maaliskuun alussa, olisi valintani Animal Joy, Okkervil Riveristä vuosituhannen vaihteessa siinneen teksasilaisyhtyeen seitsemäs albumi. Animal Joy soi häpeilemättömän eeppistä indierockia, jonka pelastaa pompöösiydeltä kaikesta huokuva rosoinen inhimillisyys, joka muistuttaa The Nationalin läpimurtoalbumista Alligatorista (2005). Albumin avaava kappalekaksikko Animal Life ja Breaking the Yearlings hakee vertaistaan: brittifolkin ja -progen hengessä rakentuvat kappaleet huokuvat intensiteettiä, jonka laulaja Jonathan Meiburgin antaumuksellinen tulkinta paisuttaa lähes sietämättömän nautinnollisiin mittasuhteisiin. Mainitun The Nationalin lisäksi Animal Joy herättää assosiaatioita Talk Talkin ja Elbow’n kaltaisista taiderockin mestareista sekä tietysti 1970-luvun originaaleista, kuten David Bowiesta ja Peter Gabrielista, Pushing the Riverin kohdalla jopa Joy Divisionista. Jos levyltä iso hitti lohkeaa, se on You As You Were, jonka kilkattavan pianon kuljettamassa poljennossa on tenhoa, jonka Coldplay tuntuu jossain vaiheessa kadottaneen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Van Halen – A Different Kind of Truth

Interscope

80 Tämä levy syntyi monenlaisten myrskynmerkkien vyöryessä taivaankannen halki. Toimivien pitkäsoittojen tekeminen ei ollut Van Halenin vahvimpia puolia edes kolmekymmentä vuotta sitten, kun yhtye oli voimiensa tunnossa. Eläkeikää kolkuttelevien ukkojen uudelleen lämmittelemä bailukone ei kuulosta paperilla kauhean houkuttelevalta. Michael Anthony puuttui remmistä ja tilalla hääri Eddien poika Wolfgang. Ja ensimmäisenä maistiaisen maailmalle päästetty avausbiisi Tattoo oli täysi huti. Odotukset olivat nollassa. A Different Kind of Truth osoittautuu kumminkin todella hyväksi levyksi ja menee helposti omalle hernkilökohtaiselle Top 5 Van Halen -pitkäsoitot -listalle 1984:n, Van Halenin, 5150:n ja Women and Children Firstin sekaan. Alkuperäinen David Lee Roth -ajan Van Halen oli pumppuna niin vakuuttava ja Diamond Dave niin nokkamieheksi syntynyt karismakeskittymä, ettei bändin usein tarvinnut edes säveltää biisejä. Biisikynä terottui huomattavasti Sammy Hagarin astuttua remmiin. A Different Kind of Truth noukkii jollain tavalla rusinat molemmista pullista ja heittää Cherone-Halenin kompostiin mätänemään. Onneksi lukuisien isojen riffien ja vielä isompien kertsien mukaan mahtuu myös yksi David Lee Roth -kabareeblues: Stay Frosty on yhtä kova kuin Women and Children Firstiltä löytyvä Take Your Whisky Home. Papat soittavat ankaralla asenteella eikä Michael Anthonya tule lainkaan ikävä. Joko Wolfgang on yllättävän hyvä basisti tai sitten isi on vetänyt nekin. Rytmisektio toimii. Eddie on imenyt itseensä paljon hienoja vaikutteita viime vuosikymmenien kitarasankareilta, mutta kuulostaa vain ja ainoastaan Edward Van Halenilta. David Lee Roth vanhana miehenä toimii. Ajoittain paremmin kuin nuorena. Yllättävää, mutta totta. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Kristofer Åström – From Eagle to Sparrow

Startracks

62 Kristofer Åströmin ääni on aina uponnut poikkeuksellisen syvälle sieluuni. Tämä empaattisen surumielinen elementti on puoltanut paikkansa niin Firesiden myöhäisvuosien rock-paahdon kuin Åströmin folk-henkisten sooloprojektienkin pinnalla. Niinpä hänen levynsä ovat tuottaneet pettymyksiä vain harvoin. Keskinkertaisimmillaankin ne ovat tarjonneet herkkäsointuista lohtua ainakin yhden yksinäisen illan tueksi. Tuore From Eagle to Sparrow osoittaa, että ”Länsipohjan Mark Kozelek” osaa edelleen tulla halutessaan tykö. Esimerkiksi päätösraita Forget About It kietoutuu ympärille kuin ystävän käsi menetyksen hetkellä, ja Come Summerissa laulajan kaiho kuljettaa mukanaan jonnekin kauas. Kokonaisuutena levy on kuitenkin harmillisen vähäverinen. Tunnelma on sympaattisen välitön ja tulkinta omistautunutta, mutta levyn veltto tapa-americana jää monesti kaipaamaan nyanssirikkaampaa toteutusta. Albumin kahdella välisoitolla Åström palaa vuonna 2004 lanseeraamaansa Loupita-teemaan. Viimeistään nämä vaatimattomat viittaukset yhteen miehen hienoimmista kiekoista muistuttavat siitä, miten paljon enemmän tältä levyltä olisi ollut lupa odottaa. (Hannu Linkola)

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 317 VCMG – Spock

Vince Clarke ja Martin Gore löivät hynttyyt yhteen ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen ja alkoivat veistellä teknoa suurille ikäluokille, mikä ei tarkoita, etteikö VCMG:n ensimmäinen single kuulostaisi tiukasti ajassa kiinni olevalta. Kevään myötä julkaistava albumi lienee huomattavasti jännempää tavaraa kuin 2000-luvun kädenlämpöiset Depeche Mode -levyt. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 316 Seasick Steve – Underneath a Blue and Cloudless Sky

Harmaantunut ja parrakas, iäkkäämpi herrasmies kertoo kitara kainalossa, upealla raspiäänellään rakastavansa niin paljon että saatuu ja lupaa olla lähellä vielä silloinkin, kun hiukset harmaantuvat. Michael Bolton ja Lionel Richie pakenevat nurkkaan häpeämään ällöpyllyrakkauslaulujensa kanssa tällaisten teosten rinnalla. Nyt lauletaan ihan oikeasta rakkaudesta. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 315 Tori Amos – Fearlessness

Arvaa kenen kappale: espanjalaissäveltäjä Enrique Granadosin 12 espanjalaisen tanssin Orientale-osaa mukaileva, myrskyisten meritaistelujen ja mustien demonien kautta tukehtuvaa parisuhdetta kuvaava, 14-osaisen laulusarjan neljäs kierros. Kehtaisiko tätä joku muu edes ajatella? Lopputulos on kuitenkin esittäjänsä hienoimpia hetkiä todella, todella pitkään aikaan. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 314 Kaizers Orchestra – Hjerteknuser

Maailman suurin norjankielinen rockyhtye lienee tuttu usealle Roskilden kokeneelle suomalaiselle. Kun ei osaa norjaa edes auttavasti, saa Kaizerien kappaleista rakennettua jänniä omia tulkintoja. Videon englanninnoksen mukaan teksti ei ole ollenkaan niin kipeä kuin kuvittelin sen olevan, mutta onhan kappale kaikessa pateettisuudessaan ihan pirun toimiva balladi. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 313 Eddie Vedder – Longing to Belong

Ihastuttava ei ole sana, joka tulisi ensimmäisenä mieleen Pearl Jam -laulaja Eddie Vedderistä. Juuri sellainen kuitenkin on hänen toinen soololevynsä, pikkuruisen havaijilaisen kielisoittimen parrasvaloihin nostava Ukulele Songs. Albumin huippuhetki, kaunis ja kaipuun täyttämä Longing to Belong on kuin trooppisena yönä rantaan lyövät aallot musiikiksi muutettuna. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 312 Katy Perry – Last Friday Night (T.G.I.F.)

Ison maailman versio Nylon Beatin Seksi vie ja taksi tuo -biisistä: kuplivan hedonistinen oodi sille vapauden tunteelle, jonka vain työläinen voi tuntea, vapautuessaan kerran viikossa porvarin sortavasta otteesta viikonlopun huuruiseen viettoon. Vaikka olen hautaan kypsä yli 30-vuotias mies, tämän biisin avulla pääsen hetkeksi taas parikymppisten huolettomuuteen. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 311 Erik Hassle – Are You Leaving

Näin sattumalta Erik Hasslen pienimuotoisen keikan Tukholman Radiotalolla ja löysin itselleni uuden suosikin. Soundi oli miellyttävän niukka ja riisuttu, Hassle sielukas laulaja ja kappaleet ensiluokkaisia. Biisien täyteenahdettuihin studioversioihin tottuminen vei aikansa, mutta vahvat sävellykset kestävät tunnetusti versioimista. Laittakaa Erikin nimi muistiin. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen virallisen videon voit katsoa tästä.

# 310 White Denim – River to Consider

Kaskaat sirittävät, sammakot kurnuttavat ja helle tekee tepposiaan. White Denim tekee musiikillisen Yage-huumeen etsintäretkensä syvälle keskiamerikkalaiseen aluskasvillisuuteen. Sieltä se palaa tuomisinaan polyrytmiikkaa ja eksoottisia puhallinsoittamia. River to Consider eroaa muista D:n kappaleista kuin happoinen tajunta selväpäisestä todellisuuskokemuksesta. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

# 309 Earth – Father Midnight

Mannerlaatat värähtelivät Seattlessa jo kolme viikkoa ennen Sendaita, kun Earth julkaisi pimeitä voimia huokuvan albuminsa Angels of Darkness, Demons of Light I:n. 12-minuuttinen Father Midnight on doom metalin, krautrockin, jazzin ja countryn ydinnesteistä kokoon keitetty liemi, joka kuplii, möyrii ja murisee tavalla, joka solmii sisuskalut ja kirkastaa mielen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 308 Rome – Petrograd Waltz

Hengästyttävän triplalevyn kappalepaljouden keskeltä löytyy myös tämänkaltaisia helmiä. Tuskin on neofolkin puolella koskaan liipattu näin lähellä americanaa – tässähän soi industrial-kolinan sijaan Springsteen–Waits–Cash-perinteen lämmin tunnelma, jota Jerome Reuterin syvä baritoni vielä vahvistaa. Harvoin on Pietaria musiikin keinoin näin rakastavasti tulkittu. (Mikael Mattila)

http://vimeo.com/32744858
Petrograd Waltz julkaistiin marraskuussa ilmestyneellä tripla-albumilla Die Æsthetik der Herrschaftsfreiheit.

# 307 Nikolai Blad – Iitu

Nikolain koira Iitu kuoli ja haudattiin, jotta hänen sielunsa voisi matkata koirien tähdistöön. Viikkoa myöhemmin sunnuntain Helsingin Sanomien kannessa oli vakuutusyhtiön mainos. Mainoksessa oli koira. Koira näytti aivan Iitulta. Shirley MacLaine voi imeä röhmyä. Tämä on uskottavin sielunvaellus, josta minä olen koskaan kuullut. Ehkä mekin vaellamme mainoksiin. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 306 First Aid Kit – The Lion’s Roar

Nuorgamin Levyraatihan ei valehtele. Ruotsalaiskaksosten Johanna, 21, ja Klara, 18, Söderbergin 23. tammikuuta julkaistavan kakkosalbumin nimikappale komeilee tätä kirjoitettaessa Levyraadin maratontaulukon toisella sijalla – ja ihan syystä. A-luokan appalakkifolkia Fleet Foxesin ja Neko Casen hengessä, poikkihuilua, jumalaista stemmalaulua – ajatonta kauneutta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Adrianne Davies ja Dylan Carlson, rakkauden maansiirtokoneet.

Suomeen ensimmäistä kertaa saapuvan seattlelaisen Earth-yhtyeen rumpali Adrienne Davies on ollut äärimmäisen tärkeä tekijä doom-pioneerin toisessa tulemisessa; kun Earth vuonna 2002 palasi, yhtyeeseen kuului Davies lisäksi vain hänen elämänkumppaninsa, keulahahmo Dylan Carlson.

Adrienne Davies vastasi Nuorgamin soittoon Earthin kiertuebussista, joka oli matkalla Ranskassa. Carlson narisi taustalla.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?
”Tähän minulla on heti vastaus: Bob Dylanin One More Cup of Coffee. Sanat, bändi, levyn pahanenteisen rento soundi, kaikki… Rakastan sitä kappaletta.”

Mitä kappaletta toivot todennäköisimmin dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?
”Öö, äh… Sen pitää olla jotain mitä dj:ltä löytyy. Äh, onpas vaikeaa. Hei, palataan tähän myöhemmin!”

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia?
”Tiedätkö mitä? Arvaan, että haluat kuulla jotain obskuurimpaa tai uudempaa, mutta minä sanon (Nick Cave and) The Bad Seeds. Rakastan sen bändin soundia, olen rakastanut Boatman’s Callista Lyre of Orpheus/Abattoir Bluesiin asti. Rakastan etenkin sitä, miltä he kuulostavat hiljaisissa kappaleissaan. Ihailen heidän kykyään olla pidättyväisiä ja intohimoisia samaan aikaan.”

Kuka on suosikkibeatlesi?
”Vaikka pidän Ringosta ja hänen soittotyylistään, on minun kuitenkin pakko sanoa George. Hän vain oli niin mahtava hahmo, hiljainen pyhimys.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?
”Kuka muusikko kosketti minua viimeksi, niinkö sinä kysyit? (Muut bussissa räjähtävät nauramaan.) No se olisi kuule varmaan Dylan Carlson, hah hah! Ai kenen muusikon kuolema kosketti minua? OK, nyt tajuan. Anteeksi. (Nauru laantuu taustalla.) Tiedätkö, olen viime aikoina kuunnellut paljon Gun Clubia, joten vastaan tähän Jeffrey Lee Pierce. Olen ajatellut häntä paljon viime aikoina. Kun hän kuoli, maailma menetti yhden lahjakkaimmista ja aliarvostetuimmista muusikoistaan. Hänellä oli niin paljon annettavaa.”

Minkä laulun kuullessasi tunnet aina olosi nostalgiseksi?
”Jotkut hitaat kappaleet Neil Youngin Zumalla tai Tonight’s the Nightilla vievät minut aina jonnekin nykyhetken ulkopuolelle, toiseen todellisuuteen. Kaikki paha maailmassa unohtuu sillä hetkellä, kun Cortez the Killer alkaa soida.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä mieltä olet Auto-Tunesta?
”Sillä on hyvin rajallisia käyttömahdollisuuksia, ja harvat niistä ovat millään tavoilla hyviä, hah hah!”

Kenen laulajan ääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?
”Kuule, man, minun on pakko sanoa tähänkin Jeffrey Lee Pierce. Hänen äänensä kattaa kaiken naismaisesta falsetosta matalaan murinaan ja saa minut aina hyrisemään. John Fogertyn äänellä on minuun sama vaikutus, mutta jos minun pitää valita yksi, niin se on Pierce.”

Mikä on suosikkilyriikkasi popmusiikissa?
”Bob Dylanin Idiot Wind. Etenkin tämä kohta…”

”Idiot wind / blowing everytime you move your mouth /
blowing down the backroads heading south /
idiot wind / blowing everytime you move your teeth /
you’re an idiot babe /
it’s a wonder that you still know how to breathe”

”Se vain on niin helvetin hyvin sanottu, todellista jauhot suuhun -kamaa. Usein tapaa jengiä, jolle haluaisi sanoa juuri noin.”

Mitä klassista poplaulua et ole koskaan oikein ymmärtänyt?
”Sitä ’I get knocked down and I get up again’, mikä se olikaan? Chumbawamba? Jengi oli siitä ihan innoissaan, mutta minulta se meni aivan yli hilseen. What the fuck!”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka toimisi tuottajana?
”Levon Helm rummuissa – tai siis toisena rumpalina, koska minä soittaisin siinä tietysti itsekin. Sitten ehkä jotain voimatriomaista… Ei kun kuule, varastetaan nyt loputkin The Bandistä! Eli ottaisin kitaraan Robbie Robertsonin, koska hän osaa myös laulaa. Ja bassoon ottaisin… Dylan, mikä se Bandin basistin nimi olikaan? (Taustalta kuuluu narinaa.) Danko! Rick Danko bassoon! The Bandin rytmisektio vain on maailman paras, rento mutta kuitenkin tiukka. He voivat soittaa mitä tahansa coveria ja saavat sen kuulostamaan vain ja ainoastaan itseltään.”

Jos löydät itsesi karaokebaarista, minkä kappaleen todennäköisimmin laulat?
”Hah! Kuule, päädyn aina jostain syystä laulamaan Blondieta. Tai sitten jotain kasari-gimma-rockia, sellaista kuin se Pat Benatarin Night-biisi (Shadows of the Night). Kuule, laita myös sinne aiempaan dj-kysymykseen jotain Pat Benataria.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?
”Mouhoan yleensä aina Gun Clubista tai sellaisista aussi-bändeistä kuin The Saints, Beasts of Bourbon tai The Scientists. Oikeastaan kaikki, mitä Melbournesta tuli tuohon aikaan, oli omaleimaista ja hienoa.”

Mikä on parasta metallimusiikkia ja miksi?
”Mikä tahansa, missä on dynamiikkaa, sanoisin. Diggaan tosi paljon Slayeristä, koska se pysyy tuoreena vuodesta vuoteen. Jos ei ole vähään aikaan kuullut esimerkiksi Reign in Bloodia, niin siitä löytää kaikenlaisia uusia yksityiskohtia. It holds its mettle (lausutaan ’metal’)! Hah! Onnea tuon äskeisen kääntämisen kanssa!”

Vinyyli vai cd?
”Vinyyli, aina. Vaikka cd:t ovat näin kiertueella kätevämpiä, niin näinä iPod-aikoina nekin ovat aika tarpeettomia. Vinyylin soundi vain on niin paljon parempi. On lohdullista tietää, että jos tekee todella hyvän levyn, niin sen voi monistaa formaattiin, joka kuulostaa oikeasti hyvältä.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi coolimmalta kuin oletkaan?
”Hah hah hah! Kuule, eivätköhän kaikki tee niin! Varsinkin silloin, kun aivot eivät toimi, niin sitä vain nyökyttele ja sanoo, että ’joo, kyllä mä ne muistan’, vaikkei itse asiassa ole mitään hajua siitä mistä toinen puhuu.”

Mikä on ensimmäinen poplaulu, josta muistat pitäneesi?
”Rakastin Paul Simonin Still Crazy After All These Yearsia! Se koko levy oli aivan mahtava. Diggasin myös todella paljon hänen rumpaliaan Steve Gaddia, joka soitti kaikilla Simonin 1970-luvun levyillä. Hän oli ehkä ensimmäinen rumpali-ihanteeni, tyyliltään aika runsas ja ryöpsähtelevä; paljon fillejä ja sutimista ja muuta pikkujuttuja virvelillä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on yleisin syy sille, ettet pidä jostain tietystä kappaleesta?
”Kestän huonoja sanoituksia, jos musiikki on kiinnostavaa. Toisinpäin homma ei toimi ollenkaan. En myöskään pidä liian monimutkaisesta musiikista, aivoni kapinoivat sellaista vastaan. En halua kuunnella matemaattisia ongelmia, tiedäthän? Arvostan sitä, että joku saa pidettyä homman yksinkertaisena, kuin lastenlauluna. Se on paljon vaikeampaa.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?
”En oikeastaan ollenkaan, häpeän sanoa. Mutta haluan kyllä kuulla. Kohtahan me olemme siellä.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?
”Väittäisin, että hän oli molempia. Olihan hän aivan ilmiömäinen esiintyjä ja nokkamies, ja vaikka hänen sanoituksilleen naureskellaan, niin mielestäni niitä pitää tarkastella sen aikaisen yhteiskunnan kontekstissa. Ajattele nyt vaikka jotain The Endin loppuosaa, jossa kertoja haluaa raiskata äitinsä ja tappaa isänsä. Se on ollut helvetin vahvaa ja latautunutta tekstiä sen aikaisessa maailmassa. Toki uransa loppuvaiheessa hän oli turpea pölvästi, mutta ei se tarkoita, etteikö hän olisi ollut myös nero. Ja John Densmore (The Doorsin rumpali)… en edes aloita hänestä puhumista. Joskus kuuntelen Doorsia vain kuunnellakseen hänen soittoaan. Hän on ehdottomasti yksi suosikkirumpaleistani.”

Earth Helsingin Tavastia-klubilla 21. huhtikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Nirvanan Kurt Cobainin lähimpiin ystäviin kuuluneen Dylan Carlsonin johtaman instrumentaaliyhtyeen musiikki on ainutlaatuinen sekoitus doom metalin julmuutta, krautrockin jurnutusta, countryn kuolemansairautta ja jazzia kieroutuneisuutta. Yhtyeen kuudes levy, joka koostuu viidestä keskimäärin 12-minuuttisesta riffijärkäleestä, möyrii ja murisee tavalla, joka solmii sisuskalut ja kirkastaa mielen.

Myös skotlantilainen kitarapartio Mogwai (kuvassa) onnistui herättämään maanalaisia voimia albumillaan Hardcore Will Never Die. Yhtyeen seitsemännellä – ja mahdollisesti parhaalla – albumilla on lisäksi yksi vuoden nerokkaimmin nimetyistä kappaleista: You’re Lionel Richie.

Huhtikuussa seismisiä värähtelyjä havaittaneen myös Suomessa: Mogwai saapuu Tavastia-klubille kuun 5. päivänä, Earth puolestaan 21:ntena.

Video ei ole enää saatavilla

Earth – Father Midnight

Video ei ole enää saatavilla

Mogwai – How to Be a Werewolf