Ihmeellisiä heijastumia.

Monet suomalaiset kuuntelijat ovat uskoakseni löytäneet The Amazingin Dungenin kautta. Mitkä ovat tärkeimpiä tuttuja elementtejä, joita he voivat tunnistaa musiikistanne?

Reine: ”Musiikillisesti yhtäläisyyksiä on loppujen lopuksi aika vähän. Dungen on käytännössä yhden miehen projekti, jossa The Amazingiakin tahdittanut rumpali Johan Holmgard ja minä soitamme. Myös The Amazing on huomattavissa määrin nokkamiehensä yhtye, sillä Christoffer kirjoittaa kaikki laulut, mutta lauluja äänitettäessä me muutkin vaikutamme sovituksiin. The Amazing on varsin avoin ja vapaa, mutta joskus myös aika tiukkarajainen kuvaelma Christofferin mausta ja ideoista.

Christoffer: ”Ainoa asia, joka yhdistää The Amazingia ja Dungenia on Reine Fisken ja Johan Holmegardin soitto. Nämä ovat kaksi aivan eri bändiä. The Amazing soittaa minun laulujani, ja soittajakaartissa sattuu olemaan kaksi kaveria, jotka soittavat monen muun bändin ohella Dungenissa.”

Ärsyttävätkö haastattelut, jotka alkavat kysymyksellä Dungenista?

Reine: ”Ehkä hieman, sillä kuten totesin, The Amazingilla ei ole musiikillisesti mitään tekemistä Dungenin kanssa. Olen saanut Dungenin myötä ylleni hieman sädekehää ja iloitsen siitä, että The Amazingkin saa siitä nyt osansa. Mutta se voi myös johtaa huomion vääriin asioihin. Se, että soitan Dungenissa, ei tee musiikistamme samanlaista. Joskus tunnelma voi olla samankaltainen, mutta yhtyeet kuvaavat silti eri maisemia, ulottuvuuksia, tunnelmia ja sen sellaisia.”

Christoffer: ”Oikeastaan en juuri välitä asiasta. Toivottavasti kuulette, että tämä on jotakin erilaista. The Amazing ei ole sivuprojekti, vaan yhdessä soittavien ihmisten summa, jonka osa Reine on.”

Americanasta ja folkista ammentava musiikki tuntuu olevan Ruotsissa varsin suosittua tällä hetkellä. Miksi?

Christoffer: ”Minulla ei ole aavistustakaan. En kuuntele sen kaltaista musiikkia. En ainakaan usko kuuntelevani. Luulenpa, että jokainen tyyli palaa takaisin ja muuttuu muodikkaaksi tämän tästä. Mutta samapa tuo. Soundimme on ennen kaikkea tulosta siitä, miltä kuulostamme soittaessamme yhdessä.”

Reine: ”En tunne kovinkaan monta yhtyettä, mutta luulen että folk-rockista on tullut jonkinlainen maailmanlaajuinen ”palataan juurille” -trendi. Itse odotan edelleen, että pehmorock palaa takaisin…”

Mistä ja milloin tiedätte, että jostakin lauluaihiosta on tulossa käyttökelpoinen kappale The Amazingille?

Christoffer: ”Luulen, että jokainen tuo soitollaan oman panoksensa musiikkiin. Siksi se kuulostaakin hyvältä. Minulla on kyllä käsitys siitä, miltä haluan kappaleiden kuulostavan, ja koetan metsästää tuota visiota samalla kun laulut kehittyvät. Yleensä en yritä selittää muille mitään, annan heidän vain soittaa. Sen jälkeen tehtäväni on saada laulut valmiiksi ja mahdollisesti prosessoida joitakin soundeja. Oletkin varmaan huomannut, että emme pelkää efektejä, kuten nauhakaikuja.”

Reine: ”Se riippuu laulusta, jonka Christoffer esittelee. Yleensä niistä kuulee aika helposti, mitä kaikkea ne kestävät. Kyse on tietenkin myös inspiraatiosta. Jos onnistumme inspiroimaan toisiamme ja vaihtamaan näkemyksiämme, lauluista tulee usein aika hyviä. Joskus myös alkoholijuomien nauttiminen auttaa.”

Kuinka paljon muuntelette kappaleitanne lavalla?

Christoffer: ”Emme ole oikeastaan soittaneet kovinkaan paljon livenä, mutta haluaisin livesoittomme olevan vapaampaa kuin nykyisin. Nyt soitamme kappaleita aikalailla sellaisina kuin ne ovat, vaikka versiot ovat toki pidempiä ja improvisoimme hieman enemmän. Äänittäessä saamme kappaleet kohdilleen nimenomaan improvisoimalla. Se on aika vapaa ja avomielinen prosessi.”

Reine: ”Jotkut kappaleet vaativat tiettyjä instrumentteja tiettyjä soundeja varten, ja niitä voi olla vaikea toteuttaa keikkatilanteessa. Myös jotkut laulusovitukset ovat käsittääkseni aika vaikeita. Ei ole kuitenkaan mitään järkeä yrittää toteuttaa jotakin laulua tai levyä lavalla sellaisena kuin se on nauhoitettu. Keikka on keikka. Joskus jotkut kappaleet puhkeavat jamitteluksi, mutta sekin voi olla pidemmän päälle tylsää.”

Miltä Gentle Stream kuulostaa nyt, muutamaa kuukautta ilmestymisensä jälkeen?

Christoffer: ”Mielestäni se kuulostaa edelleen hyvältä. Yleensä kyllästyn levyihini sen jälkeen kun ne on julkaistu, enkä ole kuunnellut Gentle Streamiakaan vähään aikaan. Käytän aikaani jo uuden levyn tekemiseen.”

Reine: ”Saapa nähdä, minne seuraava kappalerypäs vie meidät… Pidän todella tuosta levystä. Olisimme tietenkin voineet tehdä pieniä asioita toisin ja työstää joitakin lauluja hieman lisää, mutta olen tyytyväinen siihen että levy saatiin ulos. Varsinkin kun ihmiset tuntuvat pitävän tekemisistämme.”

Millainen yhtye antaa laululleen nimen International Hair?

Reine: ”Ehkäpä joku ”ei-niin-ihmeellinen-yhtye”. Kysy Christofferilta. Tuo nimi taitaa tulla jostakin kirjasta, jota hän luki.”

Christoffer: ”Minulla ei ole harmaintakaan aavistusta. Mutta se on hieno nimi. Ja me kaikki seisomme sen takana. On mielestäni todella epäkiinnostavaa kirjoittaa itsestäänselvää lyriikkaa tai antaa lauluille yksiselitteisiä nimiä.”

Video ei ole enää saatavilla

Hiusten kieli on kansainvälinen.

Voidaanko musiikkinne tulkita kaipaukseksi toiseen aikaan tai paikkaan?

Christoffer: ”Voit halutessasi tulkita niin. En koskaan ajattele tuota.”

Reine: ”Musiikki on minulle eskapismin väline. Poimin vaikutteita ja annan niiden virrata lävitseni. Se muovaa minua ihmisenä ja muusikkona. Soitossani ei ole niinkään kyse siitä, että yrittäisin tehdä jotakin ennenkuulumatonta, vaan siitä että yritän tehdä omia versioitani. Kuuntelen sitä mikä on ympärilläni ja olen samalla erilläni siitä mitä juuri nyt tapahtuu.”

Minkä laulun saa sinut tuntemaan olosi nostalgiseksi?

Reine: ”Niitä on aika monta, joten minun on vaikea valita yhtä.”

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

Christoffer: ”Tänään vastaukseni voisi olla The Curen Plainsong. Fantastinen ja mahtipontinen laulu.”

Reine: ”Ehkäpä jotakin Talk Talkin Spirit of Edeniltä tai Laughing Stockilta. Tuo musiikki vaikutti minuun aikoinaan hyvin erityisellä tavalla. Se edusti kaikkea sitä tuhoa ja pimeyttä, joka ympäröi minut noihin aikoihin, mutta samalla siinä oli vähintään yhtä paljon valoa.”

Video ei ole enää saatavilla

Tämä musiikki puhuttelee puhuttelee Reine Fiskea.

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

Reine: ”Vaikea sanoa, varsinkin kun kuuntelen yleensä enemmän musiikkia kuin pelkkiä sanoituksia. Yhdistelmä on tietenkin aina tärkeä, mutta se merkitsee aina eri asioita eri ihmisille. Englanninkielisessä folk-musiikissa on kyllä paljon todella koskettavia sanoituksia.”

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

Christoffer: ”Sellaista ei tule koskaan tapahtumaan.”

Reine: ”En ole totta puhuen koskaan laulanut karaokea. Olen vain katsonut muita. Luulen, että valintani riippuisi seurasta ja alkoholin määrästä. Ehkäpä laulaisin What’s Now Is Nown, jonka Jake Holmes kirjoitti Frank Sinatralle vuonna 1970.”

Video ei ole enää saatavilla

Hommatkaapa tämä laulu nopeasti Ruotsin-laivan karaokeen. Ehkä Reine hairahtaa jo paluumatkalla.

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

Christoffer: ”Varmaankin jotakin Riden tai My Bloody Valentinen tapaista.”

Reine: ”DJ:llä tuskin olisi kuitenkaan niitä lauluja, joita toivoisin.”

Video ei ole enää saatavilla

Musiikkia juhlatunnelmaan.

Kenen lauluääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?

Reine: ”Hyvällä tavalla Sandy Dennyn ääni, huonolla tavalla kaikki huolellisesti auto-tunetettu.”

Kenen edesmenneen artistin tai hajonneen yhtyeen olisit halunnut nähdä livenä?

Reine: ”The Jimi Hendix Experiencen tai Terje Rypdal’s Odysseyn. Ja John Coltrane Quartetin.”

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

Reine: ”Vaikea kysymys. Olen suuri Fleet Foxesin musiikin ystävä. Ja Radioheadin.”

Kumpi on tärkeämpää: sävellys vai se, miten se on toteutettu?

Reine: ”Sekä että, tietenkin. Kyse on aina laulun tunnelmasta. Jos viesti on selkeä ja tunnelma oikea, mikä tahansa voi olla ällistyttävää. Henkilökohtaisesti olen innostunut soundeista ja siitä, miten niillä voi leikkiä, mutta jos laulun tunnelma ei ole oikea, soundikikkailu muuttuu aika tylsäksi. Joy Division osasi rakentaa lauluja vain soundin varaan. Tähän kysymykseen voisi vastata niin monesta näkökulmasta.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

Reine: ”Jazzin kuunteleminen, lukeminen ja sisäisen rauhan kaipaaminen.”

Mistä yhtyeestä tai artistista kaikki ovat samaa mieltä kiertuebussissanne?

Reine: ”Varmaankin Black Sabbathista.”

Christoffer: ”Toivoisin, että emme olisi samaa mieltä. On paljon terveempää, että erimielisyyksiä löytyy.”

Video ei ole enää saatavilla

Ovatkohan he samaa mieltä tästäkin?

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

Reine: ”Joskus pudottelen paljonkin nimiä ihmisille, mutta kyse on yleensä vanhemmasta musiikista. Kaikkien pitäisi kuulla ruotsalaisia jazz-muusikoita, kuten Jan Johanssonia, Börje Fredrikssonia ja Staffan Abeleen Quintetia. Samoin varhaista bob bundia, Made In Swedenia, Novemberia, Lifea, Panta Reita, Sagaa, Arbete och Fritidia…”

Video ei ole enää saatavilla

Sivistykäämme.

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

Reine: ”Aika hyvin itse asiassa. Silti maailmalla on vielä paljon sellaista, mitä minun pitää saada käsiini. Minulla on aika laaja levykokoelma. Sen aarteina pidän esimerkiksi Haikaran levyjä, erityisesti kahta ensimmäistä. Olen kuunnellut paljon skandinavista psykeä ja progea teini-iästä alkaen. Yksi suosikkialbumini sillä saralla on Kalevalan People No Names. Minulla on hyväkuntoinen originaali. Charliesin Buttocks on myös tyrmäävä. Se pitäisi löytää jostakin.”

Video ei ole enää saatavilla

Ostetaan: hyväkuntoinen originaali!

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

Reine: ”Hätkähdin kun kuulin Doorsia. Olen edelleen sitä mieltä, että bändinä he olivat jotakin ihmeellistä. Paljon kauniita lauluja. Mutta Jim Morrison saa minut tuntemaan oloni hieman epämukavaksi – hänen olisi pitänyt huolehtia itsestään paremmin.”

Video ei ole enää saatavilla

The Amazing ja The Casbah Tavastialla 20.3.

Haluatko lipun keikalle? Kerro mikä on sinun mahtavin keikkamuistosi? Kommentoi alle! Nopeimmille vastaajille lippu + kaverille kans! KILPAILU OHI!

Gustav Ejstes saa hippitutkan kuin hippitutkan ulisemaan.

Gustav Ejstes on ollut erilainen nuori. Kun muut ruotsalaiset parikymppiset toivottivat 2000-luvun tervetulleeksi kiiltävän urbaanin kaipauksen tahdissa, Ejstes verhoutui värikkääseen verkaan ja loi pellavakuontalonsa alla musiikillisia synonyymejä menneille vuosikymmenille.

Vuosituhannen vaihteessa mies hahmotteli vanhoja ruotsalaisia folk- ja progemestareita kumartaneesta Dungenin debyyttialbumista parikin versiota. Niihin pohjautunut, kesäruohon tuoksulla sykähdyttänyt Stadsvandringar, esitteli yhtyeen suuremmalle yleisölle vuonna 2002.

Hieman myöhemmin räjähti. Ta det lungt (2004) imaisi aurinkoista edeltäjäänsä ärhäkämmin ja sähköisemmin Ejstesin ajattomaan ja rajattomaan maailmaan. Kaikessa epäkaupallisuudessaan albumi löi läpi niin Ruotsissa kuin kansainvälisestikin ja huomautti Dungenin olevan kaikessa retrohenkisyydessäänkin edelläkävijä.

Tämän jälkeen tahti on vain kiihtynyt. Dungenin viimeisimmät albumit ovat pursunneet kauniita aistiharhoja, raivoisaa bändisoittoa ja improvisionnin tielle katoavia kappalerakenteita. Äänikuorrutuksen pinnalla Ejstesin honottava ja soinniton laulu on ollut kiehtova inhimillinen elementti. Se on muistuttanut, että hurjimmankin soittoinfernon taustalta löytyy sydämellään kirjoittava, löytämiinsä ääniin vilpittömästi rakastunut lauluntekijä.

Lienee yhdentekevää, onko Ejstes Dungenin tyrannimainen yksinvaltias vai lämmin ja ystävällinen suunnannäyttäjä. Hänen musiikkinsa kielii omapäisestä näkemyksestä, johon liittyy maanläheinen ja helposti lähestyttävä ote. Yhtyeensä hän inspiroi toistuvasti hurjaan vauhtiin, ohjaten ja seuraten.

Dungenin ainutlaatuinen ja lämmin sointi on vakiintunut myös osaksi Anna Järvisen soololevyjä, joilla yhtye on noussut vähintään Järvisen itsensä veroiseksi elementiksi.

Tätä orgaanisempaa ja upottavampaa musiikkia ei ole Ruotsissa tehty muutamaan vuosikymmeneen, ehkä ei koskaan. Äänen värejä etsiessään Ejstes on luonut kokonaan oman 1960-lukunsa. Komea teko mieheltä, joka on syntynyt vuonna 1979.

Video ei ole enää saatavilla

Sooloartistin ja oikean bändin välinen raja on häilyvä. Gösta Sundqvist olisi voinut levyttää Leevi and the Leavingsin diskografian kasvottomien studiomuusikoiden avulla, mutta halusi silti pitää Risto Paanasen ja kumppanit työtovereinaan. Toiset taas ovat niitä, joiden tontilta pitää lunastaa oma paikkansa. James Brown ja Fela Kuti jakelivat 1970-luvulla epäröimättä sakkolappusia mokaileville bänditovereille.

Seuraavassa viisi kokoonpanoa, joissa nokkimisjärjestys on selvä ja ilmaisuvoima ruumiillistunut harvinaisen monolittimaisesti.

5. Les Claypool / Primus

Les Claypool, eli mies, joka oli liian hyvä soittaakseen bassoa Metallicassa, perusti vuonna 1986 Primuksen, jonka funkaava sekorock sai muusikot tuhrimaan kalsarinsa, siunasi bändille kiertueseuraa Rushista aina Public Enemyyn ja kasvoi käsitteeksi itsessään.

Primus on ollut aina kolmen kovatasoisen muusikon symbioosi. Primuksen studioalbumeista vain esikoislevy Frizzle Fry on tarvinnut ulkopuolista tuottojeesausta, jos kutsuvierasbileitä levyllä Antipop ei huomioida. Ja vaikka entinen black metal -kepittäjä Larry LaLonde ja rumpali Jay Lane – puhumattakaan afrorummutuksen ja goottialternativen hanskaavasta Tim ”Herb” Alexanderista – epäilemättä saisivat keskenään aikamoiset jamit aikaan, niin mihin tämä outolintu lentäisi ilman beefheartmaista Claypoolia ja tämän kalatarinoita? Luultavasti päin ikkunaa ja kadulle kissansaaliiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Primus – Jerry Was a Race Car Driver

4. Billy Corgan / The Smashing Pumpkins, Zwan

Smasharikuva ajalta ennen kuin Billy oli muuttunut täysin munapääksi.

Okei, jos on kirjoittanut alle kolmekymppisenä parituntisen konseptilevyn, joka laittaa kriitikot polvilleen, yhdistää kokonaisen masentuneen sukupolven ja myy yli yhdeksän miljoonaa kappaletta, on kenties lunastanut paikkansa kukkona tunkiolla.

Tuon kaiken saavutti The Smashing Pumpkinsin johtaja Billy Corgan vuoden 1995 Mellon Collie and the Infinite Sadness -albumilla, selättäen samalla paineet, joita hänen harteilleen kuormattiin ikätoverinsa Kurt Cobainin tehtyä oman ratkaisunsa. Ne olivat hienoa aikaa, kun Corgan ammensi vimmaisesti samalle levylle nuoruutensa lemppareita, aina ELO:sta The Cureen saakka.

Aallonharjalle kivunnut Smashing Pumpkins oli Corganille yhä vaikeampi joukko johdettavaksi. Äkäisen kuulapään sosiaaliset otteet kovenivat, ja ennen Smashing Pumpkinsin murenemista Corgan sävelsi egonsa kanssa lineaarisesti paisuneita mammuttieepoksia.

Corgan ansaitsee kaiken kunnian tuotannostaan, mutta ei hän koko urakasta omin päin selvinnyt. Smashing Pumpkinsin alkuperäiskitaristin, nykyisin A Perfect Circlessä soittavan James Ihan kadonneeksi klassikoksi kanonisoitu sooloalbumi Let it Come Down käynee esimerkiksi siitä, millaista luovuutta Corganin varjossa versosi.

Smashing Pumpkinsin vuokratyövoimin soitetuilla reunion-keikoilla arvaamattomasti käyttäytynyt Corgan työstää parhaillaan elämäkertaa. Arvatkaa, saako sen kirjoittamiseen osallistua kukaan muu kuin jenkkialtsun armoitettu sankari?

http://vimeo.com/10226003

The Smashing Pumpkins – Tonight, Tonight

3. Glenn Danzig / Danzig, Samhain, Misfits

Glenn ”I’m Evil” Danzig lukuina: 55 vuotta, 160 senttiä, kolme bändiä, 15 studioalbumia, pari mahalaskua klassiseen musiikkiin – ja välillisseurauksena tuhannet hevikaraoke-tulkinnat Motherista ympäri maailman. Noitahevin Peter Panin nuoruuden kovimmat jutut olivat Elvis, Ozzy ja Jim Morrison, ja samanlaisena ikonina tämä jumalkuvien iänikuinen rienaaja tahtoisi itsensäkin muistettavan.

Monille hän on yhtä kuin kauhupunklegenda Misfits, ja avautuipa Danzig muinoin punkskribentti Legs McNeilille siitä, kuinka edes Misfitsin klassisen kokoonpanon bändikaverit eivät tajunneet mistä bändissä oli kysymys. Lienee ollut Glennille yksinäistä aikaa. Kelpo kavereiden puuttuessa Danzig onkin soittanut levyilleen rumpuja lukuun ottamatta kaikkia mahdollisia instrumentteja. Myös Samhainin ja Danzigin logona ylvästelevä sarvipää on hänen käsialaansa.

Vain pari kuolevaista on päässyt Danzig-kultin rakennustalkoisiin: H.R Giger on kelvannut kansitaiteilijaksi ja musiikin suhteen neuvomisen yksinoikeutta on kantanut kunkkutuottaja Rick Rubin, jonka avulla pirullisesta bluesista hurjistunut Danzig ampaisi suursuosioon 1990-luvun alussa. Danzigin neljää ensimmäistä, eli Rubinin kanssa työstettyjä albumeita on kaupattu jenkeissä kutakin yli sata tuhatta ja yhteensä liki kaksi miljoonaa kappaletta.

Sitten Rubin sai väistyä ja Danzig otti tuottajan suitset käsiinsä, mutta ratsu on osoittautunut hankalaksi käsitellä: Danzigin tuoreimman Det Red Sabaoth -pitkäsoiton (2010) on lunastanut vain vajaat 12 000 lojalistia, huolimatta kriitikkokunnan suopeahkosta vastaanotosta.

Video ei ole enää saatavilla

Danzig – Am I Demon

2. Anton Newcombe / The Brian Jonestown Massacre

The Brian Jonestown Massacre on kuin räjähtänyt ydinvoimala. Sen johtohahmo Anton Newcombe on mammuttiegoineen säteilevä reaktoriydin, jonka läheisyydessä ei voi työskennellä turvallisesti hetkeä kauempaa – muutoin voi tulla vaikka dunkkuun kesken keikan, kuten kaikki Ondi Timonerin Dig!-dokkarin katsoneet tietävät. Tämän psykedeliapartion riveissä onkin rampannut jo päälle neljäkymmentä musikanttia.

Vuonna 1996 bändi julkaisi peräjälkeen kolme tasalaatuisinta pitkäsoittoaan. Siitä seurasi nousujohde sekä hämmenystila, jota Newcombe lääkitsi heroiinilla. Osa musiikillisesta vastuusta oli luovutettava kitaristi Matt Hollywoodille (tunnistaa Lennon-laseistaan), jonka Newcombe monotti bändistään hetimiten päästyään kuiville. Valtias palasi istuimelleen, lensi Islantiin työstämään BJMSC:n viimeisintä My Bloody Underground -albumia (2008) ja saneli studiotyölle säännöt: turpa kiinni, meitsi ajattelee.

Arvailujen varaan jää, kuinka paljon Newcombea vituttaa se tosiasia, että monelle The Brian Jonestown Massacren synonyymi on bändin suurin hitti, The Dandy Warholsin äkkisukseesta naljaileva Not if you Were the Last Dandy on Earth: Matt Hollywoodin kirjoittama ja laulama biisi.

Video ei ole enää saatavilla

Katkelma elokuvasta Dig! (ohj. Ondi Timoner)

1. Gustav Ejstes / Dungen

Up in the ass of Gustav!

Katsellessa ruotsalaisen Dungenin promokuvia kaikki viittaa verrattain normaaliin rokkibändiin. Neljä kolmekymppistä ruotsalaisjannua, tuuheat tukkapehkot ja yllä kauhtunutta retrokuosia, tunteneet toisensa luultavasti kouluajoista saakka ja työstäneet sormet verillä läjäpäin demonauhoja ennen yhteisen sävelen löytymistä.

No, ei aivan. Kavereita he toki lienevät, mutta kvartetti on yhdessä pääasiassa esittääkseen Gustav Ejstesin musiikkia livenä, ja yksinkertaisesti ollakseen oikea bändi pelkän soolohankkeen sijaan (Nicke Andersson ja Hellacopters, anyone?). Ejstes kirjoittaa Dungenin biisit ja suoriutuu studiossa yksin lähes kaikista instrumenteista, kaihtamatta myöskään studiotyön perusarkea: nokkamies on tuottanut, äänittänyt ja miksannut Dungenin levyjä. Hänet myös tunnetaan monipuolisena musiikkidiggarina, jolle yksi on ylitse muiden: Cornwallin koneruhtinas Aphex Twin. Kenties yksinäiset studiovisionäärit tuntevat välillään sielunsukulaisuutta.

Korostuneen suuren työtaakan hän kantoi pystyynkehutun läpimurtoalbumi Ta det Lugntin (2004) luomisessa – 25-vuotiaana ja vaihdettuaan levyfirmaa jättimäisestä Virginistä kotoisaan indielafkaan. Tässä esimerkki vallasta, joka toistaiseksi on turmellut ilmeisen vähän: Gustav Ejstes on ruotsalaisen rockin nuori kruununprinssi ja valistunut itsevaltias samoissa samettihousuissa.

Video ei ole enää saatavilla

Dungen – Marken låg stilla