Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 101 The Go! Team – Buy Nothing Day

The Go! Teamin tuhansien samanaikaisesti puristettujen finnien taliräjähdyksessä teutaroiva keskittymiskyvytön kollaasipop ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä. Liekö adrenaliinipistoksen saanutta Lushia muistuttavan Buy Nothing Dayn salaisuus sillä vieraileva laulaja Bethany Cosentino. Kenties hän on tuonut mukanaan Best Coast -yhtyeensä tiivistämisen taidon. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 100 Wild Flag – Romance

Mitä syntyy, kun sekoitetaan ripaus Heliumia, hyppysellinen The Mindersia ja aimo annos Sleater-Kinneytä? No, Wild Flag tietysti. Indielegendojen superbändi laulaa Romancella musiikin ihmeellisestä voimasta, joka saa sydämen hakkaamaan ja jalat liikkumaan. Kun rytmi ja melodia iskevät suoraan suoneen, tajuaa, että tämä romanssi voi johtaa ikuiseen rakkauteen. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 99 Neon Indian – Polish Girl

Elektronisen psykedeliamaakari Alan Palomon Neon Indianin toiselta levyltä pikkuhitiksi noussut Polish Girl on niitä hyviä kappaleita, jotka kuulostavat tutuilta ensi kuulemalta. Ei siksi, että Polish Girl kopioisi surutta jotain toista biisiä, vaan siksi, että sen melodia on niin tunnistettava, että kappale alkaa välittömästi tuntua tutulta. Kyllähän te tiedätte. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 98 Shine 2009 – New Rules

Mikko Pykärin ja Sami Suovan Shine 2009 -projekti tekee utuista unipoppia, jolla se kanavoi 1990-luvun alkupuolelta niin kenkiintuijottelijoita kuin Ibiza-väkeäkin. Lopputulos on yksinkertaisen vaivatonta popmusiikkia. New Rules on tasavahvan albumin kohokohta, osin puolivälissä esiin nousevan funkyn bassoriffin ja sitä seuraavan kliseettömän lehmänkellon vuoksi. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 97 Crystal Stilts – Through the Floor

C-86- ja Velvet Underground -vaikutteita kierrättäviä indierockbändejä riittää. Crystal Stiltsinkin kappaleissa kolkot surffikitarat yhdistyvät tyhjäkatseiseen lauluun, mutta ne erottuvat eläväisyydessään ja pakottomuudessaan väsyneiden revivalistien joukosta. Through the Floor kuulostaa vahingossa ja välinpitämättömästi hutaistulta täydelliseltä popkappaleelta. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 96 Arctic Monkeys – Piledriver Waltz

“You look like you’ve been for breakfast at the heartbreak hotel, inside of a back booth by the pamphlets and the literature on how to lose. Your waitress was miserable and so was your food. If you’re gonna try and walk on water make sure you wear your comfortable shoes.” Kappaleen kertosäe itsessään puhuu jo perusteluiden puolesta. Käsinkosketeltavan nerokasta. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 95 Barry Andrewsin Disko – Lampaita

Kaksi unettomuuden käsittelyn ääripäätä suomalaisessa popmusiikissa taitavat olla Baddingin Fiilaten ja höyläten ja Barry Andrewsin Diskon Lampaita. Nyt ollaan pedissä ihan yksin. Väsyneiden urkujen päälle Jukka Herva loruilee öisiä kuvitelmia, tekstit kun syntyvät hänen mukaansa usein vasta säveltämisen jälkeen. Kertosäkeen kaihoisat vokaalit jäävät päähän, joskus ne soivat päässäni, kun makaan unetonna ding dong. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 94 Foster the People – Houdini

Indiepoppareiden taival suosioon on usein tuskaisen kivinen, mutta ripaus tuuria ja mainiot biisit toivat tulosta Foster the Peoplelle. Houdini on heidän hiotuimpia timanttejaan, jonka sävellykseen upotettiin koukkuja M83:n Midnight Cityn tapaan. Ne, joita Mark Fosterin laulutapa ei liiaksi häiritse, saavat vilunväristyksiä jäätyään tämän kahlekuninkaan vangiksi. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 93 Dum Dum Girls – Bedroom Eyes

Ikävästä, rakkaushuolista ja uniongelmista voi näköjään laulaa myös kepeästi. Dum Dum Girlsin garagepunk kuulostaa siloitellummalta ja nätimmältä kuin aiemmin, vaikka tuoreen albumin aiheet ovatkin synkempiä. Bedroom Eyes on tarttuva, ja sitä tekee mieli laulaa hyvällä tuulella ollessaan. Eroahdistuksen märssyämiseen biisin melodia taitaa tosin olla liian hilpeä. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

# 92 Hercules & Love Affair – Painted Eyes

Kahden minuutin ja yhden sekunnin kohdalla se alkaa; tanssilattiajousien ilotulitus. Perseen repimän basson pehmustamassa maastossa se nostaa tunnelman kattoon kuin terästetty drinkki tottumattomalla. Loppu toimii omalla painollaan. Painted Eyes on loistavan Blue Songs -albumin sisäänheitto, tyylikäs ja helposti etenevä alkulämmittely ennen todellisia koitoksia. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 91 Räjäyttäjät – Huikon lavalla

Se nyt on ihan yksi paskan maku minkä biisin Räjäyttäjiltä tähän listaa, kunhan listaa. Tämä löytyi tuubista. Jyväskyläläisen rokkitrion missiona on herättää henkiin jonnekin housuuntuneen nykynysväämisen ja kulttuurivientitilastoinnin tylsyyteen hukkunut Ganes-henki ja jytämeininki, joka kerran villitsi lähes koko kansaa. Räjäyttäjät räjäyttää, bim bom bäng!!!! (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 90 Horrors – Still Life

Tämän vuosituhannen brittiläisen psykedeliapopin mestariyhtye luonnostelee sähköisen sinistä, peilityyntä maisemaa. Vahvan bassopulssin yllä leijuu huumaavia, synteettisiä pilvenriekaleita ja määrätietoisesti etenevä laulumelodia. ”When you wake up, you will find me.” Niin kävi päivittäin kesän aikana. Still Lifen pistävän kirkkaaseen tunnelmaan oli pakko palata. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

Merge

80 Tiukasti Erich Bachmanniin henkilöityvä Crooked Fingers on julkaissut pitkin 2000-luvun alkua levyjä, joiden surumielinen indiepop ei ole koskaan oikein kelvannut huomion keskipisteeksi. Ysäri-indietä tahkoneesta Archers of Loafista tutun Bachmannin musiiki on ikään kuin vältellyt suurinta melua ja kausittain vaihtelevia trendejä. Nyt kuudenteen Crooked Fingers -albumiinsa ehtinyt Bachmann onkin saanut rauhassa jalostaa musiikkiaan mieleiseensä suuntaan ja uusi Breaks in the Armor lienee tähän mennessä vahvin osoitus Bachmannin kyvyistä. Edeltäjiensä tapaan se ei ole albumi, joka heti ensikuulemalla paljastaisi kuuntelijalleen kaikki arvokkaimmat salaisuutensa. Sen sijaan se on jälleen kerran albumi, joka pikkuhiljaa hivuttautuu suojauksen lävitse Typhoonin, Went to the Cityn ja Your Acopalypsen kaltaisten kappaleiden avulla. Hieno The Counterfeiter on puolestaan yksi parhaista – ja tarttuvimmista – kappaleista, mitä Bachmann on urallaan tehnyt. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Dominant Legs – Invitation

Lefse
81 Sanfranciscolaisten Ryan Williams Lynchin ja Hannah Huntin yhtye soittaa ihanan sliipattua ja salakavalasti svengaavaa indiepoppia, joka on tasapainoinen cocktail valkoisen miehen funkia, muovista konepoppia, hienostunutta aikuispoppia ja indierock-estetiikkaa. Duon esikoisalbumilta puuttuvat maatajärisyttävät huippuhetket, mutta biisien perustaso on erittäin korkealla. Singlebiisi Hoop of Love kuulostaa Wolf Paradelta tulkitsemassa Fleetwood Macin Tango in the Nightia. 2 New Thoughts About U:lla bändi soi puolestaan napakasti kuin Whitest Boy Alive – Steve Winwoodin urheiluruutu-henkisillä syntikkasoundeilla höystettynä. JJ:stä muistuttavat karibialaisrytmittelyt (Where We Trip the Light) ja puolihärskit Doobie Brothers -riffit (She Can Boss Me Around) täydentävät viime vuosikymmenten popista tietäväisesti ammentavan kokonaisuuden, joka hurmaa luontevuudellaan ja vaivattomuudellaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Dum Dum Girls – Only in Dreams

Sub Pop
72 Kannessa on mustavalkoinen valokuva, jossa ruumiistaan irtoava nainen nivoo yhteen harhan ja nostalgian. Kuva on upotettu vaaleanpunaiseen taustaan kuin makeilevaan uneen. Kansi ei voisi paremmin summata musiikin osatekijöitä. Juuri tällainen eri aikatasoilla leikkivä pinnallisen kauneuden, riipaisevan kaipauksen ja tavoitehakuisesti juonellistuvan menneisyyden sekamelska tekee Dum Dum Girlsin 1960-lukulaisesta popista hieman elementtejään suurempaa. Orkesteri kulkee uskollisesti The Ronettesin avaamaa latua, mutta höystää sointiaan ripauksella Siouxsie and the Bansheesin dramatiikkaa ja The Raveonettesin kohinaa. Taiten surisevien melodioiden ja naiivin rytmiikan seassa Dee Dee Pennyn kalseantunteikas ääni viettelee kuin uuteen nuoruuteensa havahtuva Chrissie Hynde. Vaikka vain osa lauluista tavoittaa ne tragiikan syvyydet, jotka saavat kannen valokuvan elämään, houkuttelee levy pariinsa kerta toisensa jälkeen. Hienoisessa yksiulotteisuudessaankin Only in Dreams on täydellinen albumi hämärtyviin hetkiin, joiden kauneus ei sanoiksi taivu ja joiden onnellisuudessa on jo syntyvän muiston surumielinen sävy. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Golden Filter – Syndromes

Perfectly Isolated
80 The Golden Filterin Voluspa oli yksi viime vuoden hienoimpia teoksia alisuorittajadiscon saralla ja albumia ennakoinut Solid Gold -single suoranainen mestariteos. Newyorkilaisduo seuraa esikoistaan hieman yllättäen ep:llä, joka on soundtrack norjalaisohjaaja Kristoffer Borglin Syndromes-lyhytelokuvaan. Ep on tyylikäs kokonaisuus, joka viilaa The Golden Filterin peilipallosoundia tunnelmallisempaan ja orgaanisempaan suuntaan. Avauskappale Mother kolisee kuin Lykke Lin moderni klassikko I Follow Rivers, Syn on pahaenteistä taiderockia suoraan 4AD-levy-yhtiön katalogista ja Shake hatunnosto Vangeliksen ja Giorgio Moroderin scifi-soundtrackeille. Juuri parempaa välityötä ei lupaavan esikoisalbumin tehneeltä yhtyeeltä voi odottaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Markéta Irglová – Anar

Anti

55 Once-elokuvasta ja yhteistyöstään Glen Hansardin kanssa tunnettu Markéta Irglová ei soolodebytillään juuri yllätä. Anar on samankaltaista pianovetoista tunnelmointia kuin The Swell Seasonin albumeillakin on kuultu. Sinänsä kauniisti soivan albumin heikkoutena voikin pitää sitä, ettei Irglová tunnu ottavan minkäänlaisia riskejä. Kaikesta kuulee, että klassisen koulutuksen käynyt muusikko hallitsee äänensä ja instrumenttinsa, ja ongelmat ovatkin enimmäkseen laulunkirjoituspuolella. Kaksitoista haurasta ja toisiaan muistuttavaa pianoballadia samalle albumille tungettuna turruttaa aistit, eikä Anarille jää neutraalia taustamusiikkia kummempaa tehtävää. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Kele – The Hunter EP

Wichita

40 Bloc Partyn suosio tuntuu nojaavan muutoin kitarapainotteisemman musiikkinsa joukossa lähinnä yhteen menestyksekkääseen tanssihittiin, Fluxiin. Yhtyeen nokkamies Kele Okereke onkin nokkelana miehenä päättänyt puuhata sooloprojektinaan eepeellisen pelkkää sitä. The Hunter EP on jatkoa Kelen viime vuonna julkaisemalle pitkäsoitolle The Boxerille. The Boxerkin vaikutti hieman väkisintehdyltä, mutta nyt tältä uudelta EP:ltä puuttuuvat ne vähäisetkin koukut ja ulottuvuudet, joita vielä Kelen kokonaiselta albumilta onnistui vaivalla löytämään. Koneet ovat syrjäyttäneet aidot instrumentit kokonaan, mikä vaikuttaa tässä tapauksessa lähinnä tylsistyttävästi. Kele kerää toki kuuntelijoita vanhojen Bloc Party -fanien joukosta, mutta muuten kohderyhmää on erittäin vaikea paikantaa. The Hunterin tanssijumputukset kun ovat liian undergroundia Onnelaan, mutta aivan liian mitäänsanomatonta huttua Lauantaidiskoon. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

Nick Lowe – The Old Magic

Nick Lowe Ltd.

76 Viimeisen parinkymmenen vuoden ajan Nick Lowe on aina levyn julkaistessaan kuulostanut olevan samassa elämäntilanteessa: äskettäin eronnut, hieman surullinen, kuitenkin jo uuden tilanteen hyväksynyt. Välillä katkeruus iskee pintaan, välillä on jo toivoa uudestakin rakkaudesta. Nämä tunteet brittiveteraani pukee sielukkaaksi kantrimusiikiksi, jota kuuntelee täysin sujuvasti. Lowe laulaa vähäeleisesti mutta tunteella, taustamuusikot ovat raudanlujia ammattilaisia, kappaleet pieniä timantteja. Miehellä on silmää pienelle pakan sekoittamiselle: vähiin valuvia vuosia käsittelevä Checkout Time on kepeä hölkkä, House for Salessa kantrin vakioaihe, tyhjäksi jäänyt talo, on vankila, josta pitikin päästä pois. Kaikkiin mielentiloihin seesteinen ja hyvin aikuinen The Old Magic ei sovi, sunnuntaiaamuihin kyllä. Kyytipojaksi suositellaan laadukasta jasmiiniteetä tai vahvaa kahvia. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Megafaun – Megafaun

Crammed Discs
92 Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa: kaikilla Megafaunin jäsenillä on parta. Pohjoiscarolinalainen trio kyntää samaa juurevan americanan vakoa kuin kymmenet muut 2000-luvun karvaiset amerikkalaisbändit Midlakesta My Morning Jacketiin – ja tekee sen häikäisevän hyvin. Megafaun on kaikkea muuta kuin umpimielistä retroilua: bändin eväät ovat hurmaavalla tavalla levällään ja sen kolmannella albumilla voi kuulla muistumia niin Girlsin krapulaisista balladeista (You Are the Light), Neil Young kohtaa Sonic Youthin -kitarahurmoksesta (yli 8-minuuttinen Get Right), The Bandin ja Grateful Deadin stemmataivaasta (Real Slow), heinälatoon lukitusta TV on the Radiosta (elektrosävyinen These Words), Terry Callierin boheemista bluesfolkista (Scorned) kuin Ray Daviesin ja Todd Rundgrenin popneroudesta (huikea Second Friend). Albumin loppupuolella Megafaunin ote on hiukan herpaantua, mutta itsevarmuutta uhkuen bändi on säästänyt viime metreille kaksi todellista herkkupalaa: State/Meantin, joka herkistää banjollaan ja Bon Iver -falsetillaan, sekä Everythingin, joka käynnistyy hienostuneena kamarifolkina vain paisuakseen letkeäksi, countryrock-henkiseksi yhteislauluksi. Parhautta! (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Lee ”Scratch” Perry – Rise Again

M.O.D. Technologies

81 Lee ”Scratch” Perry on 75-vuotias. Viimeisen kolmen vuoden aikana hän on julkaissut kuusi levyä. Tuottaja Bill Laswellin kanssa tehty Rise Again on pirteintä Perryä sitten 1980-luvun Adrian Sherwood -yhteistyön. Tuottajana Perry mullisti maailman. Dub, sämpläys ja monet muut äänitykseen liittyvät innovaatiot saivat alkunsa miehen töistä ja Black Ark -studiosta. Studion Perry poltti 1980-luvulla. Siitä lähtien parhaat työt ovat syntyneet muiden ohjauksessa. Rise Againilla kaikki tähdet asettuvat pitkästä aikaa oikeille paikoille reggae-taivaankannella. Lyriikat ovat tuttua tajunnanvirtaa, mutta rationaalisia suvantoja on sopivasti. Useimmilla viime aikojen levyillä niitä ei ole ollut yhtään. Levyn soundi on kuin päivitetty versio Perryn omasta, ja sävellykset ovat kautta linjan kovia. Yhtään täytepalaa ei löydy. Levy vilisee kovan luokan soittajia P-Funk-kosketinsoittaja Bernie Worrellista rumpalilegenda Sly Dunbariin. Uudempaa polvea edustavat TV on the Radion Tunde Adebimpe ja erikoismaininnan ansaitseva etiopialainen laulajatar Gigi Shibabaw, jonka laulusuoritus nostaa Orthodoxin omaan luokkaansa näinkin kovalla levyllä. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Real Estate – Days

Domino
66 Korva on juuri käpertynyt hieman turtaan tilaan mukavuusalueen keskivaiheille, kun se havahtuu odottamatta. Kirpaiseva ja kuulas It’s Real nousee kappalemassan keskeltä kuin tulipunainen aurinko kohmeisena pakkasaamuna. Hauraista elementeistä jalostuu syvätunnelmainen helmi, jonka yksinkertaisessa kaiussa on jotakin iätöntä. Sääli, että kappaleen ainutlaatuisuus korostuu osin tahattomasti muun materiaalin rinnalla. Real Estate särpii kakkosalbumillaan hartaasti Teenage Fanclubin melodialähteestä, mutta jää yksiulotteisen estetiikkansa ja rajallisen nyanssivarantonsa vangiksi. Horjahdellen etenevät laulut ovat herttaisia, ajoittain upottaviakin, mutta samalla liian yksitotisia, jotta yhtyeen kotikutoiseen ja kauhtuneen kauniiseen sävelmaailmaan pääsisi kunnolla kiinni. Lupauksia Real Estate kuitenkin herättää. Jos yhtye keskittyy jatkossa kappaleiden dynamiikkaan läpisoittelun sijasta, se voi kuin vahingossa luoda jotakin suurta. Yhtyeen potentiaalin rinnalla Days tuntuu satunnaisin onnistumisin rikastetulta hahmotelmalta, josta on vaikea sanoa, ovatko hyvät laulut levyn pelastus vai keskinkertaisuus sen surma. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

82 Mahtavasta Neutral Milk Hotelista muistettava Jeremy Barnes on tehnyt viulisti Heather Trostin kanssa jälleen albumillisen erittäin alkuperäisen kuuloista balkanilaismusiikkia, jonka voi paikantaa ainakin Turkkiin, Kreikkaan ja Romaniaan. Tällä kertaa mukana on myös ripaus meksikolaisvaikutteita, joita Balkanilla imettiin viime vuosisadan alkupuolella. Ympyrä siis sulkeutuu osuvasti: onhan Cervantine nauhoitettu bändin syntysijoilla New Mexicossa. Albumi on loppua kohden edeltäjiään seesteisempi, mutta se ei tarkoita, etteikö yhtyeen musiikki soisi silti väkevänä ja ilmaisuvoimaisena. Ehkäpä seuraavalle julkaisulle voisi tulla silti joku villimpi uusi näkökulma? (Juho Kaitajärvi)

Video ei ole enää saatavilla

Discodeine: s/t
Dirty

68 Kahden ranskalaistuottajan, Benjamin Morandon ja Pilooskin, bändiprojektin esikoisalbumi on miellyttävän napakkaa ja hauskan muovista house- ja elektropoppia, joka kuitenkin jää ruuhkaisilla markkinoilla jalkoihin silkkaa kasvottomuuttaan. Albumin selkeästi paras kappale on sen avaava Singular, Hot Chipin Ready for the Flooria ja LCD Soundsystemin Time to Get Awaytä yhdistelevä tanssipala, johon Flow’hun saapuvan Matias Aguayon paheelliset huokailut tuovat ylimääräistä särmää. Taustamusiikkina toimivan levyn toinen hittitäky on Synchronize, pykälää mitäänsanomattomampi popralli, jonka laulaa autopilotin päälle kytkenyt Jarvis Cocker. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Discodeine – Singular feat. Matias Aguayo

Dum Dum Girls: He Gets Me High EP
Sub Pop

78 Kalifornian garagerock-ympyröistä tunnetun Dee Deen (Kristin Gundred) johtama Dum Dum Girls on parantanut ilmaisuaan julkaisu julkaisulta, eikä uusi He Gets Me High EP tee poikkeusta. The Rolling Stonesin 19th Nervous Breakdownia mukailevalla kertosäemelodialla viettelevä avausraita Wrong Feels Right on säröiseen ja spectoriaaniseen ilmaisuun erikoistuneen yhtyeen tähänastisen uran kohokohtia, eikä täysin puskista tullut tulkinta The Smithsin There Is a Light That Never Goes Out -klassikosta ole sekään hullumpi. Raikas versio tuhansien indiediscojen puhkisoittamasta illan viimeisestä paljastaa Dee Deen taidot suurten tunteiden tulkkina: hän tuo esiin kappaleen sanoituksen seksuaalisesti latautuneen, mutta epävarman toivonpilkahduksen, kun Morrisseyn alkuperäistulkintaa riivasi ujous ja ahdistus. Toisin kuin monille muille Shangri-Lasilta ja The Jesus & Mary Chainilta vahvasti lainaaville yhtyeille, Dum Dum Girlsille voi povata loistavaa tulevaisuutta jo tähänastisen näytön perusteella. Yhtye retroilee hillitysti ja pitää pääpainon vahvoissa sävellyksissä pastissien sijaan. (Juho Äijö)

Video ei ole enää saatavilla

Dum Dum Girls – There Is a Light That Never Goes Out

Lykke Li: Wounded Rhymes
EMI

82 Ruotsalainen Lykke Li harppaa kakkosalbumillaan komeasti eteenpäin esikoisen pikkusievästä orgaanisesta indiestä kohti vahvoja ja ajattomia lauluja. Juuri ajattomuus on hienojen sävellysten ohella Wounded Rhymesin kantavia voimia: tämä ei ole mitään trendimusiikkia, vaikka niin voisikin luulla. Hienoimmillaan, kuten musertavan kauniissa Love Out of Lustissa, haikea sävelmä leijailee kumisevien rumpujen tahdissa jylhästi kuin tuntureilla tai preerialla etsiskellen. Hieno onnistuminen ja odotusten ylittäminen. (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

Noah & the Whale: Last Night on Earth
Mercury

61 Orkestraalisesta indiefolkistaan tunnettu lontoolaisyhtye sukeltaa kolmannella albumillaan pää edellä valtavirtaan. Muodikkaiden AOR eli adult oriented rock -vaikutteiden sijaan bändi on maustanut musiikkiaan MOR- eli middle of the road -sävyillä. Levyn ensimmäinen single, The Kinksiä (Lola) ja Tom Pettyä (Don’t Come Around Here No More) nokkelasti lainaava L.I.F.E.G.O.E.S.O.N., esimerkiksi puhkuu sellaista yleispositiivista yhteislauluhenkeä, joka on ennenkin nostanut kulttibändejä klubikiertueilta stadioneille. Eaglesin ja Warren Zevonin pehmoamericanan hengessä rullaava Waiting for My Chance to Come ja Coldplayn lailla rytmittelevä Life Is Life ovat vähän liiankin mukavan albumin muut tähtihetket. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Noah & the Whale – L.I.F.E.G.O.E.S.O.N.

Pelle Miljoona & JJU Jousiensemble: Halki ajan ja rakkauden
Fanfaari

58 Halki ajan ja rakkauden peittää Pelle Miljoonan tuotannon jousikuorrutukseen, kun miehen tueksi astelee kahdeksanhenkinen kamariorkesteri. Toteutus ei ole pompöösi, pikemminkin tuttavallinen. Sikermän pääpaino on tuntemattomammissa tunnelmapaloissa, jotka paljastavat Pellen sydämen suureksi ja tulkintarekisterin rajalliseksi. Jouset myötäilevät Pellen humaania sanomaa pehmeästi ja ymmärtäen, mutta laulun ja soittimien täydellinen liitto toteutuu vain paikoin. Vika ei ole sovituksissa tai täydellä tunteella laulavassa maestrossa, vaan alkujaankin hankalassa yhtälössä. Kiihkeämmät klassikot eivät lähde hyvästä yrityksestä huolimatta tarpeeksi energiseen liitoon, ja hitaampiin paloihin jouset tuovat melko vähän uutta. Levyn päätteeksi Hyvää yötä maailma soi tosin avarampana kuin koskaan ja muistuttaa, että myös Pellen herkempi tuotanto kestää parhaimmillaan erinomaisesti aikaa. Kyyniset kuitenkin karttakoot. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Tsembla: Fauna
Ikuisuus

85 Turkulaisen Tsemblan instrumentaalimusiikki ei ehkä ole oikeassa seurassa poplevyjen vieressä arvioituna. Se lähenee oikeastaan äänitaidetta ja sijaitsee samalla jatkumolla kuin Brian Enon 1970-luvun puolivälin tuotanto ja Animal Collective, tosin tässä tapauksessa biiteistä ja laulusta riisuttuna. (Kappaleessa Nisäkkäiden kaupungit en tosin voi välttää kuulemasta kaikuja Massive Attackin Teardropista). Albumin nimen mukaisesti luvassa on runsaasti lintujen laulua ja muitakin trooppisilta eläimiltä kuulostavia äännähtelyjä. Eksoottiset soundit, joista voi tunnistaa ainakin sormipianon, maalavat yhdessä syntikan, efektien ja sampleluuppien kanssa hitusen nyrjähtänyttä, mielikuvituksellista maisemaansa, joka ei taida sijaita meidän pallollamme. Faunan kohdalla taiteellisuus ei rajoitu vain musiikkiin: siitä on toistaiseksi julkaistu vain vinyylipainos, jossa on erittäin hienot, käsin painetut kannet. (Juho Kaitajärvi)

Video ei ole enää saatavilla