Don Johnson Big Band / Tommy Lindgren 25.05.2013 Maailma kylässä, Helsinki.

Giffaa hei! jää tämän animaation myötä pienelle tauolle, kuten aina 50 giffaan välein on tapana. Tauko kestää tällä kertaa viikon, korkeintaan kaksi. Eikä tauko tarkoita lomailua, sillä giffaa-mies pistäytyy tauon aikana kameroineen useammallakin festivaalilla.

Käykää tekin kesän soittojuhlissa! Ja voikaa hyvin!

Vaikka musiikki on vakava asia, sen ei tarvitse olla ryppyotsainen asia. Energisyys ja iloinen ilme ovat tärkeitä juttuja nekin. Tämän ovat ymmärtäneet nämä kaksi pinnalta katsoen kovin erilaista esiintyjää: niin omaa nimeään kantavan yhtyeensä keulilla viime vuodet vaikuttanut Michael Monroe kuin 2000-luvun alusta kansaa hurmannut, nimeään pienikokoisempi Don Johnson Big Band tunnetaan valloittavina live-esiintyjinä ja hyväntuulisuuden lähettiläinä.

Se ei tietenkään ole estänyt Monroeta tekemästä painokkaan uhmakkaita rockbiisejä tai DJBB:tä käsittelemästä yhteiskunnallisia aiheita ja sisäavaruuden melankolisempia kulmakuntia. Siinä missä Monroe pysyy uskollisena rock’n’rollille, DJBB:n soundi on vuosien saatossa ottanut vaikutteita osapuilleen kaikista kuviteltavissa olevista genreistä. Positiivinen energia heitä kuitenkin yhdistää.

Don Johnson Big Band

Video ei ole enää saatavilla

Mikä se on?

Vuonna 2000 Support de Microphones -omakustanteella debytoinut helsinkiläisnelikko ja maailman ehkä pienin big band, joka sai vetoapua vuosituhannen alun hiphop-buumista ja räjähti listakärkeen ja jalometallimyynteihin kakkoslevyllään Breaking Daylight (2003). DJBB on julkaissut säännöllisin kolmen vuoden välein nyt viisi albumia, joiden mittaan bändin sointi on jatkuvasti avartunut käsittämään yhä uusia sävyjä popista, funkista, jazzista, progesta, tanssimusiikista, easy listeningistä – aivan mistä tahansa. Tommy Lindgrenin hyperenerginen räppäys on muodostunut tunnistettavimmaksi elementiksi siinä, missä useat vierailevat vokalistit ja muusikot ovat tuoneet musiikkiin vielä lisää kosketuspintaa. DJBB on vakiinnuttanut asemansa yhtenä suomalaisen rytmimusiikin seuratuimmista nimistä.

Miksi se kiinnostaa?

Koska sen musiikin parissa ei pääse kyllästymään. Jokaisen DJBB-levyn kuunteleminen ensi kertaa on tuntunut tutkimusretkeltä: koskaan ei tiedä, mitä seuraavan mutkan takana tulee vastaan. Tyylihyppely ei kuitenkaan tunnu sirpaleiselta, vaan yhtyeen soinnissa on riittävästi tunnistettavia elementtejä. Tanssittavuus ja hiljaisemmin hehkuvat fiilistelyt vuorottelevat ja tuovat levyille dynamiikkaa. DJBB ei ole pelännyt vähemmän muodikkaille alueille tunkeutumistakaan, ja näissä puuhissaan se on usein päätynyt myös eräänlaiseksi edelläkävijäksi ja mielipidejohtajaksi.

Kokoonpano:

Tommy Lindgren (laulu, rap)
Johannes Laiho (koskettimet)
Kari Saarilahti (kitara, basso, rummut)
Pekka Mikkonen (saksofoni, huilu)

Julkaisut:

Support de Microphones (omakustanne, 2000)
Breaking Daylight (Universal, 2003)
Don Johnson Big Band (Universal, 2006)
Records Are Forever (Universal, 2009)
Fiesta (Universal, 2012)

Jos bändiä pitäisi kuvailla kolmella adjektiivilla, ne olisivat…
…värikäs, lämmin, rohkea

Yhtyeen jäsenet ovat todennäköisesti kuunnelleet elämässään eniten…
…sellaista kuvitteellista Prince-kokoelmaa, jolle on lätkäisty purppurakääpiön tyylilajikokeilujen kaikki ääripäät.

Jos yhtye saisi hyvältä haltijalta yhden toiveen, se olisi todennäköisesti…
…slotti laadukkaan Miami Vice -uusintaversion soundtrackilla.

Jos bändi pitäisi lähettää maailmankiertueelle lämmittelemään tähtiesiintyjää, se olisi…
…voitokkaan paluun tekevä OutKast, joka tosin joutuisi pinnistelemään tosissaan päihittääkseen suomalaiset.

Kahden vuoden päästä…
…DJBB on tietysti viimeistelemässä vuonna 2015 julkaistavaa kuudetta levyään. Siitä voi hyvinkin tulla heidän varsinainen mestariteoksensa, sillä tällaiset yhtyeet eivät ole tähdenlentoja.

Michael Monroe

Video ei ole enää saatavilla

Kuka hän on?

Aito suomalainen rocklegenda: Hanoi Rocksin vokalistina 1980-luvun alkuvuosina tähteyteen noussut persoona, tähti ja ikiliikkuja, joka on käynyt läpi liian monia loisteliaita ja vaikeita vaiheita tässä toistettavaksi. Hanoin toisen tulemisen päätyttyä Monroe perusti nimeään kantavan yhtyeen, joka on yllättäen noussut isommaksi jutuksi kuin mikään miehen tekemisistä yli neljännesvuosisataan. Monroe taitaa olla elämänsä keikkakunnossa, vuoden 2011 alussa julkaistu Sensory Overdrive -albumi valittiin muun muassa Classic Rock -lehden vuoden levyksi, ja Suomen listaykköseksikin se ylsi. Lähiaikoina ilmestyvältä seuraavalta albumilta voi odottaa vaikka mitä, jopa kansainvälisestikin.

Miksi hän kiinnostaa?

Monroessa on ensinnäkin enemmän kansainvälisen rocktähden auraa kuin kenessäkään toisessa suomalaisessa. Hän on välittömästi tunnistettava ja äärimmäisen mediaystävällinen hahmo, joka ei ole tehnyt sanottavasti kompromisseja uransa aikana. Se, että globaalit rocksupertähdet arvostavat häntä ja pudottelevat hänen ja Hanoi Rocksin nimiä haastatteluissa ei haittaa lainkaan. 2010-luvulla olennaisinta tuntuu silti monelle olevan, että Monroe tekee ärhäkkäintä rockiaan aikoihin ja vetää takuuvarmasti hyvän shown illasta toiseen. Monroe bändeineen edustaa ”vanhojen hyvien aikojen” tuulahdusta Spotifyn ja latauslistojen maailmassa.

Kokoonpano:

Michael Monroe (laulu)
Dregen (kitara)
Steve Conte (kitara)
Sami Yaffa (basso)
Karl Rockfist (rummut)

Julkaisut (soolo / Michael Monroe Band):

Nights Are So Long (Yahoo!, 1987)
Not Fakin’ It (Mercury Records, 1989)
Peace of Mind (Poko Rekords, 1996)
Life Gets You Dirty (Steamhammer, 1999)
Whatcha Want (Steamhammer, 2003)
Another Night In the Sun: Live in Helsinki (Spinefarm Records, 2010)
Sensory Overdrive (Spinefarm Records, 2011)

Jos artistia pitäisi kuvailla kolmella adjektiivilla, ne olisivat…
…uupumaton, valoisa, liikkuvainen

Artisti on todennäköisesti kuunnellut elämässään eniten…
…MC5:n Back In The U.S.A.:ta.

Jos artisti saisi hyvältä haltijalta yhden toiveen, se olisi todennäköisesti…
…saada joskus vuosien, vuosien kuluttua kuolla äkillisesti kesken räjähtävän energistä keikkaa.

Jos artisti pitäisi lähettää maailmankiertueelle lämmittelemään tähtiesiintyjää, se olisi…
…Stooges, mutta lämmittelypesti saattaisi jäädä lyhyeksi, kun Monroe bändeineen peittoaisi pääesiintyjän illasta toiseen.

Kahden vuoden päästä…
…Monroen seuraavaa levyä ja uusia keikkoja odotetaan maailman rockpiireissä kiihkeästi, ja Michael Monroe Bandin toinen levy on noussut kansainväliseltä myynniltään hänen menestyneimmäksi julkaisukseen koskaan.

Eurosonic järjestetään Hollannin Groningenissa 9.-12.2013. Mukana on 19 suomalaisyhtyettä ja -artistia.

Tommy Lindgren hymyilee, osa 1. (Kuva: Tomi Palsa)

Maailman pienimmän big bandin Road tutkiskelee huomaamattomasti elämän peruskysymyksiä. Se on viileän filosofinen ja harmaasävyinen kappale, joka säilyttää kauneutensa.

”Some run far, some run fast to return soon
The thought of going ever present as it burns true
A part of me is always close to the harbor
Sailing with the ghost of my grandfather”

Don Johnson Big Band, nelihenkinen helsinkiläinen orkesteri, löi itsensä läpi vuoden 2003 Breaking Daylightilla ja sen hittisinglellä, One MC, One Delayllä. Tätä se seurasi vuonna 2006 tähänastisen uransa parhaalla julkaisulla, Don Johnson Big Band – albumilla.

Yhtyeellä on koko olemassaolonsa ajan ollut lyömättömän positiivisuuden ja sympaattisuuden leima. Se on kokeillut lukemattomia tyylilajeja, seurannut mielenkiintonsa muutoksia kaikkiin ilmansuuntiin ja saanut kuulumaan etsimisen ja löytämisen sekä soittamisen pakahduttavan ilon tunteen musiikissaan. Tämä ilmapiiri on ollut tarttuvaa sorttia, ja yhtyeen mukaan on lähtenyt eturivin muusikoita Teppo Mäkysestä ja Pekka Kuusistosta aina Felix Zengeriin. Niinpä DJBB kuulostaa albumeillaan aidosti isolta bändiltä.

Don Johson Big Band -lp:n ensimmäisellä kappaleella, Roadilla, ei kuitenkaan ole yhtyeelle tyypillistä rehevyyttä. Sen a- ja b-osa rakentuvat yksinkertaiselle ja jykevälle bassolle ja säästeliäästi avausiskuille annostelluille pianosoinnuille. Näiden taustalla Pekka Mikkonen improvisoi utuisesti tenorisaksofonillaan.

Kappaleen loppuosa kohoaakin sitten bändin uran kauneimmaksi hetkeksi. Sen viiltävän, kahdesti toistettavan melodian loisto ei himmene. C-osan sykähdyttävänä yksityiskohtana on myös mainittava Kari Saarilahden upea sähkörumpufilli.

Tommy Lindgren hymyilee, osa 2. (Kuva: Tomi Palsa)

Tommy Lindgren on intellektuelli. Hän itse tietää sen ja hänen tekstiensä lukijalle se on ilmiselvää. Miehen sanoituksista, kolumneista ja muista kirjoituksista tekee niin hyviä se, ettei Lindgren sorru itsekorostuksellisesti alleviivaamaan tätä faktaa.

Roadinkin teksti on erinomainen ikään kuin huomaamattomasti, yllättäen. Kuuntelija, erityisesti äidinkieleltään ei-englantilainen, keskittyy musiikkiin, melodiaan ja sanojen rytmiin. Alkuvaikutelma syntyy epä-älyllisesti. Kun avaa levyn kansivihon, avaa uudella tavalla myös Roadin.

Lindgren operoi taitavasti kuluneilla elementeillä. Tie on samanaikaisesti lähtemisen ja saapumisen, alkamisen ja päättymisen, ja siten myös elämän sekä ihmissuhteiden symboli:

”Keep one eye on the road
The other one fixed on the one you hold”

Tie päättyy luonnollisesti merenrantaan, Lindgrenin tapauksessa merihakamaiseen satamaympäristöön. Klassinen, filosofinen miljöö, jossa meren avaruus ja sen ilmeen monimuotoisuus herättävät ajatukset elämän peruskysymyksistä ja voivat toimia taustana suureen elämän muuttavaan päätökseen. Samalla se on maisen taivalluksen päätepiste, jonka takana kaukana horisontissa on tuhansia vuosia nähty esimerkiksi kuoleman jälkeisen elämän kultaiset kunnaat. Lindbergin tekstissä kuolleen isoisän haamu seilaileekin satama-altaan yllä.

Yleinen tunnelma on teollinen, kolkko, jopa konemainen. Tämä aiheutuu toistuvista viittauksista auton osiin, sadepisaroiden epäsäännöllisestä putoamisesta tuulilasiin ja puhujan tavasta tarkkailla sataman nostokurkien hitaasti liikuttelemia kontteja. Kaikessa on lopun aikojen tuntu.

Poikkeuksellisen laadukasta Roadissa ei ole ainoastaan sanoituksen sisältö vaan myös se, kuinka se esitetään. Kappaleen ilmestyessä Lindgren oli mahdollisesti taitavin englanniksi räppäävä suomalainen. Saattaisipa moni suoda hänelle tuon tittelin edelleen, sillä miehen selkeä artikulaatio, englannin kielen ääntämys ja yleinen verbaalinen akrobatia ovat omaa luokkaansa.

Perinteisenä laulajana hän ei sitten olekaan aivan yhtä briljantti. Onneksi Roadin loppuosassa paikoin narisevaa Lindgreniä laskeutuu auttamaan Emma Salokosken enkelimäiset stemmat.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

1. toukokuuta 2006 – Helsingissä prekariaatin EuroMayDay-mielenosoituskulkueen jälkeen VR:n makasiineilla vastustettiin palokunnan toimintaa ja mellakoitiin.

Don Johnson Big Band / Tommy Lindgren 8.7.2006 Ruisrock, Turku.