Jason Pierce saa räntäsateen näyttämään galaksien rakastelulta.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat kolmea vuoden 2012 albumia ja halutessaan yhtä ep:tä, kokoelmaa tai reissueta. Vuorossa Kari Koivistoinen.

The Shins – Port of Morrow

Valittaessa bändiä, joka tekee täydellistä musiikkia, The Shins huopaa kärkikahinoihin vaivattoman oloisesti. James Mercerin iloisen diktatuurin alla on syntynyt jo neljä erinomaista albumia, jotka saavat halaamaan tyynyä. Port of Morrow ei ole edes bändin paras, mutta se hypnotisoi kyynisen punkkarinkin juoksentelemaan kedolla päivänkakkarat hampaissaan. Levy on epätodellisen koskettava ja tällä kertaa jopa yllättävän lähestyttävä, vaikka jälkimmäinen tosiasia saattaakin joitain puristeja skreboista hangata. Ihan sama. The Shinsin arvostelu on kuin väittäisi taivasta liian siniseksi.

Video ei ole enää saatavilla

Spiritualized – Sweet Heart Sweet Light

Suuruudenhulluus on aina riski. Se saa artistin näyttämään joko säälittävältä kylähullulta, suhteellisuudentajunsa menettäneeltä miljonääriltä tai rohkealta visionääriltä. Kun tämän asenteen sulattaa levymuotoon, saattaa itsekritiikin täysin menettänyt artisti rakastua omaan kakkapökäleeseensä ja tuloksena puristuu The 2nd Law. Tai sitten pompöösit jouset, ylipitkät kappaleet, typerät sanoitukset ja oman persoonan (pippelin) tutkistelut voivat toimia maailmanpyöränä, joka saa sydämen puristumaan kasaan ja räntäsateen näyttämään galaksien rakastelulta, jota halkoo yksisarvisella ratsastava Jeesus. Huh?

Video ei ole enää saatavilla

Django Django – s/t

On harvoin hyvä merkki, jos joutuu miettimään, kuinka tosissaan bändi on tekemisiensä suhteen. Django Django on yrittänyt parhaansa ollakseen helppo maali. Kyseessä on kasa ärsyttäviä taidekoulurunkkareita, jotka käyttävät kookospähkinöitä soittimina, pukeutuvat livenä mm. safari- ja lentäjä-asuihin ja koristelevat lavaa palmunlehdillä. Mutta minkäs teet, kun ryhmän debyytti on hysteerinen, tarttuva hyvänolon trippi maailmaan, jossa musiikkigenret on julistettu tarpeettomaksi. Se laskeutuu preerialle auringonlaskun aikaan kuin diskovaloihin kietaistu, pillastunut marakatti. Tämä ei ole ihmisen synnyttämää musiikkia. Täysin hoopo Wor pakottaa tanssilattialle ja kiertoradalla pörisevää Hail Boppia on pakko rakastaa. Onko tämä kultti ja jos on, miten siihen pääsee mukaan?

Video ei ole enää saatavilla

Southern Fried

88 Hot Chipin Joe Goddard ja promoottori-dj Raf Rundell ovat kierrelleet muutaman vuoden maailmaa karhupuvuissaan, housen evankeliumia iloluontoisesti levittäen. Kaksikon esikoisalbumi on kaikkien odotuksien vastaisesti mestariteos; Be Strongilla duon tunnuslauluksi muodostuneen Bear Hugin kaltaisten novelty-hittien lomassa muun muassa täydellistä New Order -poppia (house-pianojen siivittämä Work), LCD Soundsystemin koskettavuuteen yltävää musanörttinostalgiaa (Lee ”Scratch”Perrylle kunniaa tekevä UK Garage -helmi Heart of the Congos), mikeskinnermäisiä nyyhkyballadeja (Church), baleaarista rentoilua (The Birds & the Bees) ja jopa Hank Williams goes Hacienda -tyyppinen acid-country-renkutus (Time in Mind). Vaikutteitaan The 2 Bears ei peittele vaan päinvastoin nostaa ne tapetille albumin nimikappaleessa: ”Wu-Tang Clan, The KLF, Jazzy Jeff, Todd Terry, Timbaland, Beach Boys, Art of Noise…” Be Strong on kaikkea tätä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Burning Hearts – Extinctions

Solina

80 Turkulaiskaksikon uutuus on sisäsiistissä kohteliaisuudessaan vaativa levy – se ei pakota kuuntelemaan, vaan antaa nätisti tilaa muille ajatuksille, kotiaskareille tai aamubussin ikkunasta auringonnousun katselulle. Mutta jos kuuntelija malttaa keskittyä, levyn maailma aukeaa varovaisesti ja paljastaa jotain hyvää ja kaunista. Kuten Swallows-biisissä sanotaan: ”This is our world, a sacred place to be”. Instrumentaatio on harkittua, pidäteltyä, Jessika Rapon laulu on fokuksessa. Rapokaan ei kuitenkaan turhia irrottele, vaan pysyttelee tutun seesteisellä tunneskaalalla. Kokonaisuutena levy on ehkä vähän kaareton, ja toimisikin parhaiten vinyyliltä, jolloin puolen kääntäminen rytmittäisi kokemusta. Levy on kuin kokoelma parivaljakon julkaisemattomien albumien helmiä – jokainen biisi itsessään on laadukas, ihana ja hyvä, mutta yhdessä ne ovat välillä turhan samasta puusta veistettyjä. Extinctions on kuin ravintolapäivä – joka pisteellä ei tarvitse käydä vaan aina voi napsia sopivat päältä, ja vaikka ei osallistuisi ollenkaan, on jotenkin mukava tietää, että se on olemassa. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Django Django – s/t

Because Music

70 Djangon Djangon poikia tekisi mieli läimiä olalle, rutistaa ja sanoa, että ”hyvä hyvä, jatkakaa ihmeessä samaan malliin”. Lontoolaiskvartetti tuo nimittäin kaivatun annoksen vallattomuutta ja seikkailunhalua lievää alennustilaa potevaan brittiläiseen kitarapoppiin. Django Djangon musiikin viehättävyyttä kuvaa parhaiten se, kuinka hankalaa yhtyeen musiikin kuvaileminen on. Sen kappaleissa voi tapahtua melkein mitä vain, mutta hauraana punaisena lankana kaiken hyväntuulisen touhottamisen keskellä kulkee psykedeelisen popin perinne – joskin viaton ja jopa lapsellinen tulkinta siitä. Mieltätaivuttavien happopainajaisten sijaan levy on leikkisä kuin lastenkutsuille eksynyt Hot Chip tai kamelin selkään hypännyt Jonathan Richman. On elektronista pörinää, rautalankakitaroita, hälytyssireenejä, Beatles-stemmoja, aavikkojumitusta, house-rytmejä, dub-muistumia – kaikkea sitä musiikillista pöyhettä, josta Django Djangon ilmeisimmät esikuvatkin (Beta Band, Super Furry Animals) ammensivat. Jos bändi pystyy rakentamaan seuraavalle levylleen enemmänkin Worin, Waveformsin ja Hail Bopin tasoisia kappaleita, vain taivas on rajana. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Errors – Have Some Faith in Magic

Rock Action

83 Viisi vuotta sitten kaikista maailman festivaaleista Oulun Qstockissa vieraillut Errors saattaa olla ihan oikean läpimurron kynnyksellä. Glasgowlaisyhtye yhdistelee Have Some Faith in Magicilla postrockin dynamiikkaa, teknon logiikkaa ja Animal Collective -sukupolven kosmista psykedeliaa paljon vakuuttavammin kuin kahdella ensimmäisellä albumilaan – tai kuin suurin osa hengenheimolaisistaan. Mogwain Rock Action -levymerkin suojissa kaikessa rauhassa kypsynyt kvartetti muovaa analogisyntetisaattoreistaan ja kitaraefekteistään usein kuudenkin minuutin mittaisia minieepoksia, jotka ovat kuin pieniä tutkielmia popin ja elektronisen musiikin potentiaalista. Parhaina hetkinään (Magna Encarta, Earthscore ja Pleasure Palaces) levy onnistuu irtautumaan lievästä sisäänpäinkääntyneisyydestään ja palkitsee ruhtinaallisesti ne, jotka vielä uskovat musiikin taikaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla