Sun Rooms

81 Synteettisesti sykkivää ja pakahduttavan kaunista falsettilaulantaa maalailevilla levyillään aiemmin tarjonnut Active Child jatkaa muutoin tutuilla linjoilla, mutta kappaleissa on heitetty turha hienostelu ja orkestraalisuus pois. Rapor on puhdasta poppia, vaikka alkaakin instrumentaalituokiokuvalla. Avausraidan jälkeen kuullaan tämän vuoden tyylipuhtain pop-suora. Kiimaisen suoraviivainen Subtle, jumalaisen kauniinhaikea Feeling Is Gone ja Ellie Gouldingin vierailulla höystetty Silhouette ovat kaikki kappaleita, joille on vaikea keksiä vertailukohtaa. Ne ovat äärimmäisen tunnistettavia ja tarttuvia hittejä, mutta laulusuoritusten eteerisyys ja musiikin kiillotettu synteettisyys saavat ne soimaan listapoppia omaleimaisemmin. Aivan samoihin mestaruusluokan suorituksiin EP:n kaksi viimeistä kappaletta eivät yllä, mutta ylitarjonnasta kärsivän indie-elektrokentän valtaosaan verrattuna nekin ovat onnistumisia. Miksi Pat Grossi ei malttanut kynäillä vielä muutamaa helmeä lisää? Kyllä näitä kuuntelisi kokonaisen albumin verran. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Dismemberment Plan – Uncanney Valley

Partisan

59 Ei sen näin pitänyt mennä. Dismemberment Planin ilmoittaessa uudesta levystään olisi voinut tuottaa vedonlyönnissäkin pieniä kertoimia: tässä on bändi, joka saattaisi oikein mainiosti läimäyttää todella hyvän paluulevyn. Kukaan ei vain vaivautunut tarkistamaan laulaja Travis Morrisonin näkemystä – tai oikeastaan edes vahtimaan mitä ihmettä hän edes aikoisi sanoa. Ehkä tilanne on hänellekin viime vuosikymmenen kanonisoinnin varjossa painostava, mutta Uncanney Valley on täynnä yliyrittämistä. Pahaksi onneksi sokeista pisteitä ennen inspiroitunut laulaja ei ole tunnistanut ideoita, jotka olisivat joutaneet jo demovaiheessa romukoppaan. Kerrottavaa on taas paljon, kuten kaikilla Planin levyillä, mutta se on yksinkertaisesti kamalaa. Sitaatteja tuskin tarvitaan, tai jos sellaista toivotte, totean että Daddy Was a Real Cool Dancer on valitettavasti sanoitusten tasoa ennakoiva kappaleen nimi. Bändin esityksissä ei ole moitittavaa – se on yhä kulmikasta groovea nopeasti tunnistettavilla melodiakuluilla, mutta laulajan ja bändin välissä on pieni kuilu. Kun Morrison jakaa valokeilan muiden kanssa tasaisesti, voi yhä syntyä pieniä ihmeitä – Waitin’, Invisible ja Lookin’ ovat tästä esimerkkejä – mutta ilman miehen turhauttavaa yliyrittämistä Uncanney Valley voisi olla jotain paljon parempaa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

James Ferraro – NYC, Hell 3:00AM

Hippos in Tanks

68 Leikkisiä, sekoilevia, välillä yksinkertaisen junnaavia ja toisinaan internet-ajan äänimaisemista sampleja lainaavia maailailujaan jatkava Ferraro on parhaimmillaan äärimmäisen huvittavaa ja innostavaa musiikkia tuottava visionääri. Pahimmillaan hän taas on samaa ideaa tolkuttoman kauan kierrättävä jumittaja. Kaiken tekemisensä keskiössä Ferrarolla tuntuu olevan ajan hengessä kiinni oleminen ja tietty ympäröivän median ja laitekakofonian uudelleenrakentaminen soljuviksi sävelteoksiksi. Mutta siinä missä Kanye West, Lady Gaga tai Drake rakentavat ultratuotettua, kaiken tällä hetkellä käytettävissä olevan teknologisen ja musiikillisen osaamisen symbioosiksi kutovaa pop-musiikkia, Ferraron kotikutoiset kollaasit punovat toimistojen ja virtuaalimaailmojen äänimaisemat katkonaisiin koukkuihin ja viittausten ryppäisiin. Ferraron oivaltavaa, mutta ajoittain ylimitoitettua äänimattoa kuunnellessa odottaa aina seuraavaa yllätystä, joita tällä kertaa on levyllä vähän. Lyhyehköistä kappaleista olisi ollut varaa karsia enemmänkin, niin hiomattomia timantteja levy on pullollaan. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Iro Haarla Sextet – Kolibri

Tum Records

79 Kotimaisen jazzin veteraanirouvan Iro Haarlan viime vuoden seikkailuista muistettaneen suurenmoinen sovitustyö Matti Johannes Koivun Toisen maailman nimi -albumilla. Jos levyn avara äänikuva miellytti, löytää jonkinlaista kodikkuutta myös Haarlan johtaman kuusikon maisemasta. Trumpetisti Verneri ”Pekan poika” Pohjolan ja pasunisti Jari Hongiston kaltaisia luottomiehiä sisältävä sekstetti on pysynyt Kolibri-debyyttilevyllään Haarlan signatuurisoundille uskollisena. Nämä balladinomaiset sävellykset lipuvat eteenpäin kuin purjevene tyvenen yli, antaen äänten leijailla laakeassa tilassa höyhenten lailla. Sillä lintujahan täällä ollaan bongailemassa: avausraita Nightjar (eli yökehrääjä) on kuvaillun kaltaista, oppikirjamaista Haarlaa. Piano helisee jäisesti ja saksofoni hönkii viimaa. En ihmettelisi, jos Talk Talkin kaksi viimeistä levyä olisivat Haarlalle tuttuja. Kvintettinä toteutetun edellislevy Vespersin talvisesta minimalismista Kolibri on kuitenkin lehahdus eteenpäin. Nimiteos sekä John Coltrane -henkistä teemaa kuljettava Legend of Cranes yltyvät varsin arvaamattomaksi freeksi. Jälkimmäisen improtörmäilyssä äänten pöheikön syövereistä nousevat saksofonisti Kari Heinilän kurki-imitaatiot. 12-minuuttinen Procession etenee varsin raskaalla poljennolla, ja myös Spirit Bear löntystää kuin, noh, unelias karhu. Sen torvisatsissa kuulee Sketches of Spain-ajan Gil Evansia. Kolibrin riehakkaimpia hetkiä latistaa hienoinen pidättyväisyys, mutta lyyrinen meditaatio ja jännitteiden rakentaminen ovat Haarlalla edelleen hallussa. Siksi Kolibri soveltuu edeltäjänsä tapaan erinomaiseksi syystalven sohvallaretkotusmusiikiksi. (Mikael Mattila)

Midlake – Antiphon

Bella Union

68 Partaansa mumisemista taiteenlajin tehnyt Tim Smith jätti Midlaken viime syksynä. Teksasilaisyhtye päätti aloittaa puhtaalta pöydältä: laulajan kanssa viime vuodet työstetyt biisiaihiot saivat mennä roskikseen, minkä jälkeen joukon jatkoksi pestattiin kaksi uutta soittajaa. Ilmeisesti Tim Smith oli jonkinasteinen diktaattori – niin erilaiselta Midlake nyt neljännellä albumillaan kuulostaa. Midlake soi aiempaa demokraattisemmin ja tasapainoisemmin, mikä on rokkihommissa vain harvoin hyvä asia. Jos bändi parhaalla albumillaan The Trials of Van Occupantherilla (2006) todella ”soittaa”, niin nyt se ”soittelee”. Ei uusi Midlake kuitenkaan huono ole. Se on hiukan entistä progressiivisempi, tosin aika turvallisella tavalla; mitään suuria irtiottoja Antiphonilla ei kuulla. Rumpali McKenzie Smith soittaa aiempaa polveilevammin, ehkä hieman jazzahtavammin, laulumelodiat ja -stemmat ovat kitaristi Eric Pulidon johdolla sitä vastoin aiempaa selkeämpiä ja linjakkaampia. Occupanterin puuroisesti pörisevään softrock-americanaan verrattuna Midlake kuulostaa nyt kirkkaammalta ja kuulaammalta, jos nyt ei miltään Porcupine Treeltä kuitenkaan. Monelle Midlake-fanille Antiphon jääneekin etäiseksi, mutta progressiivisen brittirockin (Genesis, Pink Floyd, myös Radiohead) ystävät voivat saada yhtyeestä itselleen uuden suosikin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Nickelback – The Best of Nickelback Volume 1

Roadrunner

15 Nickelbackin uusi kokoelmalevy sisältää seuraavat kappaleet: 1) Biisi jonka Mother’s Union yritti kieltää ennen kuin Chad Kroeger veti niitä kaikkia turpaan. 2) Biisi jonka tahdissa exäsi halusi aina tehdä sitä. 3) Biisi joka on Rockstar Energy Drink Mayhem Festivalin virallinen tunnuskappale tänäkin vuonna. 4) Biisi joka sävellettiin Alabaman kansallislauluksi kunnes Kroegerille selvisi, ettei se ole maa. 5) Tiedättekö yhtään muuta bändiä jolla riittäisi hittimateriaalia kahdelle cd:lle? 6) Biisi joka nousi ykköseksi Home Depotin sinkku- ja t-paita-kampanjan avulla. 7) Kansivihkoon esseen kirjoittanut roudari ”Bubba” kertoo, että tämä biisi saa hänet aina itkemään, koska bändi on saanut niin hiton paljon enemmän pesää kuin hän voi koskaan edes kuvitella. 8) Yläasteella oli sellainen vähän kouluampujan oloinen tyyppi jolla oli tämä soittoäänenä. 9) Biisi jonka myötä Nickelback lopulta saavutti kriitikoiden yksimielisen suosion Etelämantereella. 10) Tätä sinkkua myyneet levykaupat ovat nykyään USA:n liittovaltion Superfund-ohjelman alla. 11) Biisi jonka L’Osservatore Romano äänesti ykköseksi Helvetissä soivien kappaleiden listalla. 12) Kuningatar perui tämän biisin kuultuaan Nickelbackin jäsenten Kanadan kansalaisuuden ja otti Big Lurchin vaihdossa tilalle. 13) Björkin ja Nickelbackin duetto. 14) Biisi joka teki Nickelbackista kotitalousnimen Guantanamon vankien keskuudessa. 15) 18 vuotta on uskomattoman pitkä aika bändille olla kasassa. Siis oikeasti pitkä. 16) Biisi joka sai tajuamaan että maailmassa ei ole tarpeeksi vahvoja huumeita. 17) Biisi jonka takia Nickelback ei voi enää keikkailla Saksassa, Israelissa eikä Puolassa. 18) Biisi jonka Candlebox veti oikeuteen plagiaattina. 19) Something In Your Mouth. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Of Montreal – Lousy With Sylvianbriar

Polyvinyl

72 Kevin Barnes lienee tajunnut, että yhä harvempi kuulija jaksaa viime vuosien Of Montreal -levyjä. Paralytic Stalksin päämäärättömän maksimalismin jälkeen on onneksi tullut aika karsia soundia moottorisahalla, ja Lousy With Sylvianbriar on jokaisella tavalla riman nosto ja huomattavasti armollisempaa kuultavaa. Vaikutteita poimitaan nyt myös Laurel Canyonin äänimaailmasta – kutsuttakoon Lousy With Sylvianbriaria suuntaa-antavasti Of Montrealin soft-rock-levyksi. Tuotannon vähäeleisin se ainakin on. Fugitive Air, Belle Glade Missionaries, Colossus ja Amphibian Days laiskottelevat auringossa yksinkertaisina, melodisina ja miellyttävinä – kaikki termejä, joita tähän bändiin ei ole muutaman levyn ajan voinut liittää. Ensiluokkaiset melodiat puuttuvat nytkin, mutta ärsytyskynnys jää kokonaan ylittämättä. Kiitos tästä: ehkä Of Montrealilla on sittenkin vielä tarjottavaa muuhunkin kuin alhaisen verenpaineen nostamiseen. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Sin Cos Tan – Afterlife

Solina

85 Sin Cos Tanin Limbo on suomalaisen musiikin historian hienoin kappale elektronisen popmusiikin tyylilajissa, etten paremmin sanoisi. Nuorgamin asteikolla kappale ansaitsee helposti sata pistettä sadasta, kenties muutaman enemmänkin. Limbossa on kaikki, mitä tyylipuhtaassa popklassikossa tuleekin olla: mielenkiinnon vangitseva säkeistö, lähes huomaamaton mutta täysin välttämätön väliosa ja ihan oikea kertosäe, jossa tekijöillä on ollut kristallinkirkas ajatus niin melodian, sanoituksen (”Hallelujah, here I come now / life has passed by somehow”) kuin toteutuksenkin (hienovarainen dynamiikan muutos kolmannen ja neljännen kierron välillä, josta kuulija ei selviä kananlihatta) suhteen. Simppeliä puuhaa siis, periaatteessa. Limbo on niin hyvä kappale, että Jori Hulkkonen ja Juho Paalosmaa olisivat aivan hyvin voineet tehdä sen äänitettyään ”nuorgamit” ja lopettaa huipulla, mutta niin vain kaksikko on mennyt ja väsännyt kakkosalbumilleen kymmeneen muutakin kappaletta – niin turhaa kuin se onkin. Afterlife ansaitsee kokonaisuudessaankin aplodit, vaikka pelaakin valttikorttinsa heti ensimmäisenä. Heatilla Hulkkonen rytmittelee Turun Timbalandina, Destroyer on yhtä nostatusta, Heart on a Plate a-luokan Pet Shop Boys -melankoliaa ja jopa levyn kököin esitys, pöhkönkankea Television, onnistuu herättämään mukavia muistikuvia Boys of Scandinaviasta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Son Lux – Lanterns

Joyful Noise

77 Ryan Lott on äärimmäisen lahjakas taiteilija, joka jo toisella albumillaan saavuttaa suvereeniuden tason, josta yhdeksänkymmentäyhdeksän maallista tomumajaa sadasta voi vain haaveilla. Son Lux -nimeä käyttävä amerikkalainen jää kuitenkin muutaman hengenvedon päähän ilmeisimmistä esikuvistaan, orkestraalista poppia ja elektronista minimalismia yhtä lailla ilmiömäisesti yhdistelevistä Sufjan Stevensistä ja Owen Pallettista. Makuasioitahan nämä, mutta siinä missä edellä mainitut raastavat sydämen kuulijan rinnasta fantastisilla sinfonioillaan, soi Son Luxin musiikki vielä tässä maailmassa. Äly toistaiseksi päihittää tunteen. Vaikka Lott laulaa asiaankuuluvasti ääni väristen ja tippa linssissa, jää hän musiikkinsa varjoon – ja melkoisen varjon se heittääkin, tuomiopäivän pasuunoineen, heinäsirkkojen lailla sirittävine jousineen, pöyhkeine Pink Floyd -kitaroineen, katedraalin kokoisine kirkkourkuineen ja rohisten ryskyvine hiphop-rytmeineen. Herkkyden ja maksimalismin välinen liitto tulee aina olemaan vaikea, mutta Son Lux on yksi harvoista artisteista, jotka sen pystyvät onnistuessaan siunaamaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Vatican Shadow – Remember Your Black Day

Hospital Productions

80 Luin taannoin GQ-lehden artikkelia, jossa amerikkalainen lennokkisodankäyntiin erikoistunut pilotti kertoi kokemuksistaan. Hän oli Yhdysvaltojen ilmavoimia palvellessaan ollut mukana tehtävissä, joiden tuottamien kuolonuhrien määrä oli 1 626 ihmistä. Ruumiiden joukossa oli niin taleban-sotureita kuin hänen oman arvionsa mukaan täysin sivullisia naisia ja lapsia. Juttu oli puistattavaa luettavaa niin modernin sodankäynnin kuvauksena kuin sotaan osallistuvien henkisen romahduksen kertomuksena. Vatican Shadow tekee musiikkia, joka on ainakin kappaleiden nimissä temaattisesti sidottu sotilastiedustelun, teknologisesti edistyneiden tappokoneiden ja moraalisen rappion ytimeen. Sitä luulisi, että lauluttoman, väkivaltaisen koneellisesti soivan musiikin ja näin suurien teemojen välinen yhteys jäisi helposti pinnalliseksi, mutta uusimmallaan artisti osoittaa jälleen, että musiikkinsa toimii kuin hyytävä muistijälki YouTube-videosta, jossa ohjus osuu kohteeseensa. Puistattavaa, mutta tarpeellista musiikkia. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

The Dismemberment Plan – silpomista suunnitteleva nelikko Washington D.C.stä.

Se on se tietty 1990-luvun indierockin soundi, joka muistuttaa minua eniten siitä kuinka kasvoin melkoisen hiljaisessa kaupungissa. Välillä ei ollut paljoakaan tekemistä, ja viimeistään puberteettivaiheessa pikkukaupunkimentaliteetti alkoi aiheuttaa hampaankiristystä.

Onneksi senaikainen tyttöystäväni sattui tuomaan mukanaan toivomani levyn: Dismemberment Planin Emergency & I:n. Ei kestänyt kauaakaan ennen kuin siitä oli tullut levy, jota kuuntelin aina (kesäisempien) iltojen pimetessä, puhtaasti siitä syystä että siltähän se kuulostaa. Katuvalojen ja lehvien kohtauspisteeltä. Kyynikko toteaisi: Frendien intron loppukohtaukselta, mutta liekö silläkään väliä.

Kirveellä suoritettu jako lohkoo Emergency & I:n biisit suunnilleen kolmeen osaan. On huomattavasti pirteämpää, energistä hassuttelua (Gyroscope, 8½ Minutes, You Are Invited, Memory Machine), superlatiivista pohdiskelua (A Life of Possibilities, Back and Forth) ja surumielistä maalailua (Spider in the Snow, The Jitters). The City menee viimeksi mainittuun.

Kaupunkiangstia! Yksinäisyyttä! Travis Morrison tarttuu pieniin yksityiskohtiin ja yhdistää pisteet – lopputulos on täynnä muodotonta tyhjyyttä ja kalvavaa yksinäisyyttä. Joe Easley soittaa loputtoman tarttuvaa, eteenpäin nojaavaa rytmiä.

Joskus aikoinaan, kun muut samanikäiset alkoivat kaikota alkuperäisiltä asuinsijoiltaan, The City oli melko pistävääkin kuultavaa. Eihän siellä pohjoisessa ollut todellakaan mitään tekemistä, mutta kun tuttavat eivät olleet enää edes samassa kaupungissa, hiljaisuus alkoi todellakin käydä hermoille. Oli viisainta liittyä Travis Morrisonin kaipailemiin henkilöihin, jotka näkivät tulevaisuutensa aivan muualla: ”The city’s been dead for long enough”.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Dismemberment Planin tuotantoon kuuluu myös yksi kaikkien aikojen bilebiiseistä.

Video ei ole enää saatavilla

Unwound, syysmyrskyn sisäistäneet.

Kid A oli määrännyt ennalta paljon vuosikymmenen tyylistä jo vuoteen 2001 mennessä ja asettanut samalla standardin, jota vasten projektien kääntyminen elektronisempaa musiikkia kohti tultaisi mittaamaan. The Strokes aloitti nousunsa tänä vuonna, ja sen seurauksena indierock alkoi kivuta ylös listoilla jälleen kerran. Huomattavasti pienemmän merkityksen asioissa todettakoon, että yllekirjoittanut oli tässä vaiheessa sukeltanut tähän kiehtovaan musiikkimaailmaan. Tämän jälkeisiä tapahtumia olen siis seurannut jo omin silmin.

Toivottavasti olette pitäneet tästä katsauksesta. Sen kirjoittaminen on ainakin ollut ilahduttavaa, ja monet näkemyksistänikin ovat päässeet kehittymään erilaisiksi.

Jäikö oma suosikkisi mainitsematta? Kerro se toki jutun alla tai juttusarjan pohjalta kootun soittolistan kommenteissa! Tämän aikakauden levyille ruokahaluni on kyltymätön!

Mahogany, Landing, John Vanderslice, Berlin Carousel, Jim O’Rourken Insignificance ja muut saavat väistyä näiden tieltä, sillä 2001 oli 1994 ohella indierockin paras vuosi. Vai mitä sanotte näistä?

2001: Valonsäteitä

Ted Leo & The Pharmacists – The Tyranny of Distance (Lookout!)

Kitaransoiton kannalta Ted Leo on aivan yhtä hyvä kuin J Mascis ja tarvitsee puolet vähemmän melua laittakseen sukat pyörimään kosmisten henkien jaloissa. Laulajana hänellä on myös järjettömät palkeet: jos Jeff Buckley olisi ryhtynyt punkkariksi ja jättänyt kaiken diivailun pois, hän kuulostaisi varmaankin Leon pikkuveljeltä.

Voittoputki jatkui ainakin Hearts of Oakiin asti, ja sen jälkeenkin on iloisia yllätyksiä. Tämä pystyy kuitenkin repimään kenet tahansa sängynpohjalta – henkilökohtainen huonon päivän levyni numero yksi.

Biomusicology Under the Hedge tarvitsee vain 12 sekunnin kitarasoolon puhaltaakseen kaikki pilvet pois taivaalta – puhkean yleensä nauruun ennen sen päätöstä silkasta ilosta. Timorous Me hidastelee Thin Lizzy -riffeineen, ettei karkaisi käsistä. Lyhyemmät kappaleet ovat välillä ihmetystä herättäviä – miksi hyvä idea lopetetaan heti, kun on todistettu miten loistavan biisin siitä voisi saada?

The Gold Finch and the Red Oak Tree ja You Could Die (Or This Might End) kumartavat heti tehtyään lähtemättömän vaikutuksen. Ja pitkiä revittelyjä etsiville löytyvät Stove by a Whole sekä St. John the Divine.

Jotenkin vaikuttaa, ettei kovin moni tunne tätä. Asian olisi aika muuttua juuri nyt; tässä on klassikko, joka on uinunut tarpeeksi ainakin täällä päin maailmaa.

Ennakoi: The Tyranny of Distance lienee ensimmäinen merkki indierockin uudistuneesta rakkaudesta Thin Lizzyä ja muita vanhoja rockbändejä kohtaan.

Video ei ole enää saatavilla

The Dismemberment Plan – Change (DeSoto)

Kaksi vuotta aiempi Emergency & I on tietenkin se täydellinen levy, mutta Changen asema sen varjossa harmittaa – kyllä Mount Everestin varjossa suurinta osaa yli 8 000 -metrisistä vuoristakin vituttanee.

Levyn nimi viittaa pieneen muutokseen bändin tyylissä: Emergency oli usein spastista, mutta useimmiten todella tanssittavaa. Change rauhoittaa tahtia useamman askeleen. Travis Morrison on muuttunut huomattavasti hiljaisemmaksi, mutta Change antaa yhdelle genren parhaista sanoittajista rutkasti lisätilaa ilman, että se söisi materiaalista energiaa.

Ne harvat hetket, kun Morrison päästetään irti, ovat toki loistavia, kuten epätoivon perikuva Timebomb. Iskusävelmistä ei ole pulaa muutenkaan; täältä saamme poimia Gyroscopen epäröivämmän pikkuveljen, Following Through’n.

Morrison ei ole ainoa, joka saa enimmän melun kadotessa lisätilaa. Changen rohkein kappale on aidoilla soittimilla toteutettu drum’n’bass-rytäkkä The Other Side. Planin järjetön rytmiryhmä oli tähän aikaan suurella todennäköisyydellä yksi parhaista rockmusiikissa. Rumpali Joe Aesley ja basisti Eric Axelson saisivat pidettyä kasassa minkä tahansa yhtyeen biisit, sen verran lahjakasta ja nyanssirikasta heidän työskentelynsä on.

Näiden kahden loistolevyn välissä Plan julkaisi yhden kaikkien aikojen bilebiiseistä, The Dismemberment Plan Gets Richin!

Ennakoi: Travis Morrison modernisoi indierockin kerrontatyyliä huomattavan paljon, ja hänen seuraajiaan riittää paljon. Bändin nerokas funk näkyy joka puolella tanssittavamman indierockin kenttää.

Video ei ole enää saatavilla

Unwound – Leaves Turn Inside You (Kill Rock Stars)

Monet varmasti toivoivat tämän koillisen ylpeyden ilmestymistä listalle, ja tässä se viimenkin on. Anteeksi pihtailuni! Unwound ei jatkanut tästä pidemmälle: raskas kiertue aiheutti kaikkien jäsenten hermoille paljon pahaa. Toisaalta, jos teet levyn, josta ei oikein voi parantaa, niin sen voinee antaa anteeksi.

Toisin kuin perinteisempi meteli, mitä Unwound tuotti viiden hienon levyn verran vuodesta 1993 eteenpäin, Leaves Turn Inside You on enemmänkin valtava, arvaamaton massa synkkiä sävyjä. Kahteen osaan jaettu tupla on myös vakuuttavimpia psykedelialevyjä: kummalliset ja unohdetut instrumentit heittelevät outoja kierteitä.

Osuvimmin Leaves Turn Inside Youta voisi kuvailla näin: tämä levy hylkii valoa. Se säilyttää ahdistuneen tunnelmansa hienosti loppuun asti, We Invent Youn läpäisemättömästä dronesta aina Who Caresin humoristiseen torvisoittokuntalopetukseen.

Itse biisit pärjäisivät millaisessa ympäristössä tahansa. Huippukohdat nousevat harvoin nähdylle tasolle. Kymmenminuuttinen Terminus kiertää raskaan grooven kautta viiltäviin jousinostatuksiin. Äärimmäisen raskas Treachery enemmänkin vyöryy kuuntelijan niskaan mutta kätkee sisäänsä erehtymättömästi puhtaan poplaulun. Demons Sing Love Songs on kuin pala vintage-psykedeliaa suoraan 1960-luvulta.

Jos puhutaan levyistä, jotka ovat enemmän kuin osiensa summia, tässä on loistava esimerkki. Laulaja-kitaristi Justin Trosper, basisti Vern Rumsey ja rumpali Sara Lund vaihtavat soittotyylejään kuin huomaamatta, ja käy selväksi kuinka loistavia muusikoita kaikki kolme ovat. Scarlette sisältää kaksi kitaransointua, mutta sen ympärillä Lundin ja Rumseyn verenhimoinen mättäminen tekee siitä Unwoundin rajuimman hetken. Se on saavutus, kun tuotannosta löytyy Here Come the Dogsin ja Dragnaluksen kaltaisia räjähdyksiä.

Leaves Turn Inside You on oma suosikkini kaikista tämän artikkelisarjan levyistä, ja ehdottoman tärkeää kuunneltavaa kenelle tahansa postpunkista tai noiserockista pitävälle. Albumi oli tärkeimpiä innoittajia tälle artikkelisarjalle ja ansaitsee päättää sen. Parempaa levyä tähän paikkaan tuskin voisi kuvitella.

Video ei ole enää saatavilla