Kranky

61 Disappearsin chicagolaisuus rinnastuu toistuvasti kaupungin monokromaattiseen musiikkiperinteeseen. Steve Shelleyn lyhyt vierailu (rumpujen takana nykyään Noah Leger) herätti toiveen Sonic Youth -laastarista. Yhtyeen keski-ikä puolestaan voi aiheuttaa vertailuja 1990-luvulla kukoistaneisiin kuka-muistaa-alternative-bändeihin. Vuoden 2012 hienon Pre Language -levyn saamasta huomiosta huolimatta Disappearsia on pitkälti määritelty toisaalle viittaamalla. Bändin vertailu muihin, tunnetumpiin tekijöihin ei loppune tämänkään albumin myötä. Heidän treenikämppänsä hikinen ilma on varmasti vaihtoehtorockin klassikkolevyjen huolella kyllästämää, paksua ja hankalaa hengittää. Se yksistään ei riitä. Era ei vakuuta omalla soundillaan, vaan tuntuu yhä kokoelmalta muualta napattuja elementtejä, vanhojen fanipoikien bändisoitolta: kitarat murisevat angstia, maailma on synkkä kuin Raymond Chandler -dekkarissa. Disappears jatkaa karismaattista, ajoittain rujosti kaunistakin, mutta edelleen hahmotonta seikkailuaan kolkossa teräskaupungissa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Dunckergatan – Hidastu

Creative Commons

68 Helsinkiläinen Dunckergatan tarjoaa debyyttijulkaisullaan alakuloista ja minimalistista elektronista musiikkia. Niin hyvässä kuin pahassakin Dunckergatanin voisi uskoa muun muassa Ceebrolisticsia, Julma-Henriä ja Eevil Stöötä tuottaneen RoopeK:n uudeksi projektiksi, vaikka se ei sitä ole. Esimerkiksi Sademies on kuin kymmeneksi vuodeksi pöytälaatikkoon jäänyt Murmurecordings-raita. Levyn instrumentaalikappaleilla musiikin minimalistisuus uhkaa kuitenkin kääntyä itseään vastaan. Heikoimmillaan kappaleet jäävät vain aihioiksi, joissa yhtä ja samaa teemaa varioidaan nelisen minuuttia. Vaikuttavimmin Dunckergatanin riisuttu tuotanto toimii vierailevien artistien kanssa. Siksi Tiiu Helinän kanssa tehty päätösraita 01.11.011 nousee levyn selkeäksi kohokohdaksi. (Tuomas Kokko)

Franz Ferdinand – Right Thoughts, Right Words, Right Action

Domino

74 Franz Ferdinandin kolmas albumi Tonight (2009) oli sen luokan pannukakku, että melkein minkälaista muotopuolta viritystä tahansa olisi sen jälkeen voinut hehkuttaa skottibändin paluuna ruotuun. Aivan bändin nimettömän esikoisalbumin (2004) tai edes You Could Have It So Much Betterin (2005) hehkua Right Thoughts Right Words Right Action -albumissa ei – tietenkään – ole, mutta Franz Ferdinandin kolmanneksi parhaan albumin tittelin se vie aivan mahdottoman selvällä marginaalilla. Levystä huomaa, että tällä kertaa kertaa yhtye ei ole halunnut jättää mitään sattuman varaan. Kappaleet on sävelletty ja sovitettu erittäin huolellisesti – jopa niin huolellisesti, ettei bändin esikoisalbumilla hurmanneesta hienostuneisuuden ja välinpitämättömyyden yhdistelmästä ole enää tietoakaan. Napakasta kymmenen kappaleen kokonaisuudesta nousevat esiin dynaaminen new wave -sahaus Treason! Animals sekä hersyvään ”I am the cruelest man you have ever known” -rallatukseen huipentuva Stand on the Horizon. Osaa kappaleista, kuten melkein-nimibiisiä Right Actionia, vaivaa tietynlainen pakotettu riehakkuus, hetkittäin toisaalta kuulostaa siltä, ettei Alex Kapranosia hirveästi nappaa. Kokonaisuutena levystä jää kuitenkin positiivinen kuva, vaikkei se läheskään nimensä veroinen absoluuttisten onnistumisten ilotulitus olekaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Arto Järvelä & Kaivama – s/t

OArt

67 Järvelöiden viulukööristä eniten ”ai onks se soittanut tässäkin” -reaktioita herättävän Arton ja amerikansuomalaisen Kaivama-duon yhteislevyä kuunnellessa huomaa ajattelevansa kahta asiaa: amerikansuomalaisuuden sijaan tämä on lähempänä skandinaavista sävelkieltä, ja ihan kuin tämä olisi kuultu joskus aikaisemminkin. Sitten hakeutuu etsimään syytä omasta itsestään: reaktioni kielii vain pop-kuuntelijan harjaantumattomuudesta, onhan pelimannimusiikkia opittava kuuntelemaan oivaltaakseen nyanssit. Vaan kuulostaapa tämä silti vähän yllätyksettömältä. Järvelä sekä viulisti Sara Pajunen ja kitaristi-harmonisti Jonathan Rundman soittavat letkeän jamittelevasti ja tunnelma on lämmin kuin puutalon nurkassa rätisevä takka, mutta mitään suuria musiikillisia oivalluksia tämä kohtaaminen ei synnytä. Suuri osa materiaalista on trion omaa, joten ehkä amerikansuomalaisuutta kaipaava mieli haluaisi enemmän traditionaalisia tulkintoja minnesotalaisista metsistä tai michiganilaisten järvien rannoilta? Pari sovitusta virginialais-alavieskalaisen Frank Hietalan repertuaarista löytyy, mutta ne kaipaisivat riuskempaa otetta, jota onneksi löytyy jälkimmäisen loppupuoliskolta. On mukana muutama oikein hienokin esitys, kuten Pajusen progesävellys Blooming Prairie ja Järvelän Aamuyön valssi. Nekin soivat melko lauhkeasti, mutta kasvavat sävellyksinä kauniin lyyriksiksi. (Mikael Mattila)

Esko Järvelä Epic Male Band – s/t

Sibelius Academy Folk Music Recordings

74 Paperilla Järvelän klaanin uudemman polven viuluikonin sooloprojekti huolestutti: päälle kolmekymppisenä hän oivalsi, ettei ollut soittanut koskaan rockbändissä ja kokosi siksi ympärilleen bändin, joka soittaisi lujaa ja rosoisesti ”thrash folkia”. Ideahan ei sinällään ollut huono, mutta jo yltiömacho nimi sekä pari ennakkobiisiä kielivät pikemminkin sellaisesta eturauhasmusiikista, jota Snekka oli jo vaihtelevin tuloksin väsännyt ja joka ei ole ”thrashin” suuntaan sylkäissytkään. Ja sellaistahan tämä vähän on, mutta ei alkuunkaan hassumpaa. Vaikka soundin rujous onkin samaa luokkaa kuin tyynyn hutkiminen syömäpuikolla, on levyllä oikeastaan aika monta hyvää biisiä. Samoin yleistunnelma on pöhöttyneen sijaan innostunut ja sopivasti itselleen naurava: esimerkiksi soolotiluttelu Limburger on kuin vastine Van Halenin Eruptionille, ja voisi itse asiassa olla vieläkin röyhkeämpi. Wunderbaumgartner mutkittelee huilun ja viulun kannattelemana silmänkantamattomiin avautuvilla viheröillä, joiden avaruutta vielä korostavat raikkaat jousisovitukset. Samanlaista kirkkautta löytyy Blue Mountains Polskasta, vaikka se kuulostaakin vähän Tsuumi Sound Systemin ylijäämämateriaalilta. Kieltämättä Järvelä on aina maalannut melko suppealla sävelpaletilla, mikä kuuluu myös tällä soolodebyytillä. Samalla muutama sävellys venähtää ylipitkäksi. Itseoikeutettu päätösraita Epic Theme rakentelee itseään sentään boleromaisen juhlavasti. Positiivinen yllätys. (Mikael Mattila)

King Krule – 6 Feet Beneath the Moon

XL Recordings

90 Archie Marshall hörisytti korvia jo syksyllä 2010, jolloin hän julkaisi kuudentoista vuoden kypsässä iässä esikoissinglensä Out Getting Ribsin. Tuolloinen taiteilijanimi Zoo Kid on sittemmin vaihtunut King Kruleksi, jona Marshall ehti julkaista yhden ep:n ja kaksi singleä ennen elokuussa, 19-vuotissyntymäpäivänä, ilmestynyttä esikoisalbumia. Vaikka alusta asti on ollut selvää, että Marshall on poikkeuksellinen lahjakkuus, on 6 Feet Beneath the Moon sittenkin suorastaan mykistävä saavutus; ani harvoin kuulee kokonaista albumillista uutta musiikkia, joka erottuu näin selvästi kaikesta muusta tarjonnasta. King Krulen konsepti – hylätyssä teollisuushallissa hypähteleviä garage-rytmejä puksuttava rumpukone kohtaa pehmeästi jazzkitaraa sormeilevan ja omituisesti mölisevän brittiteinin – ei ole ilmeisin, eikä välttämättä edes erityisen houkutteleva, mutta se viettelee puolelleen välittömästi. Miksei kukaan ole aikaisemmin keksinyt yhdistää Django Reinhardtia ja Burialia? 6 Feet Beneath the Moonin neljästätoista kappaleesta viisi on julkaistu Zoo Kidin pienipainoksisella U.F.O.W.A.V.E.-kokoelmalla (2011), mutta lupauksia herättäen vain yksi niistä (freejazzin ja agenttisoundtrackien hengessä friikkaava A Lizard State) kuuluu levyn ehdottomaan parhaimmistoon. Jopa tanssittavan Border Linen ja raukean Neptune Estate -balladin kaltaiset herkut todistavat Marshallin vain kehittyneen entisestään ja saavat odottamaan King Krulen kakkosalbumia vesi kielellä. Mutta antaa kaverin nyt viettää ensin 20-vuotissyntymäpäiviään. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Anne-Mari Kivimäki – Aikapyörä

Kihtinäjärvi Records

85 Tämän hetkein kuranteimpiin perinnesoittimiin jouhikon rinnalle on hiljalleen noussut kaksirivinen haitari. Antti Paalanen on jalostanut eteläpohjalaista kaksirivisambientia jo parin levyn ajan, ja nyt Puhti-duosta tuttu Anne-Mari Kivimäki tekee samaa itärajalla, välineenään paikallinen nuotka-haitari. Visiot ovat suuria, mikä on yksinomaan hyvä: Suistamo-nimellä kulkeva tohtorintutkinto tulee kattamaan viisi konserttia, jotka sotkevat vanhoja ja uusia melodioita kaikenlaiseen kokeelliseen hanurivoimisteluun Kivimäen ”perinnelaboratoriossa”. Aikapyörä ja pirunpeli oli niistä ensimmäinen, joka keskittyi suistamolaisen pelimannin Ilja Kotikallion elämään ja äänitteisiin. Levyltä kuulee, että Kivimäki tosiaankin on sanojensa mittainen: Aikapyörän äänimaailmasta tulee nimittäin välillä mieleen Burialin introvertti nakutus. Ja siinä on melko vähän mitään väärää. Elektropulputukset on loihtinut Eero Grundström, joka saa tummat biitit kuulostamaan siltä kuin ne olisivat kautta aikain olleet haitarin tahdinantajina. Suvannoissa karjalaisen kurtun parkuna ulottuu yksinäisestä nyyhkytyksestä raivoisaan mesoamiseen ja välillä Kotikallio tarinoi rahisevasti haudan takaa. Ja kun levylle on saatu vielä niinkin hillitön hittibiisi kuin Kankkuspäivästä Karjala, saattaa vuoden kansanmusiikkijulkaisun arvonimi olla lähellä. Parasta etnoteknoa sitten Ruumenin. (Mikael Mattila)

Minks – Tides End

Captured Tracks

83 Minks tekee asiat helpoimman kautta. Newyorkilaisyhtye todistaa, että tehdäkseen erinomaista musiikkia, ei tarvitse välttämättä keksiä uudelleen sen paremmin pyörää kuin jotain monimutkaisempaakaan hilavitkutinta. Tides End -albumin yhteydessä ei tarvitse käyttää sellaisia adjektiiveja kuin uhkarohkea, vivahteikas tai kunnianhimoinen: Shaun Kilfoyle ja Amalie Bruun ovat tyytyneet säveltämään nättejä, yksinkertaisen toimivia popmelodioita, jotka he ovat kuorruttaneet New Orderilta pöllityillä kitara- ja bassomelodioilla ja miljoonaan kertaan kuulluilla syntetisaattorisoundeilla. Lopputulos on samankaltainen kuin oman Burning Heartsimme taannoinen Extinctions: tavallisen ihana popalbumi, jota on mahdottoman mukava kuunnella. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Hyperdub

84 Uutta albumia pitää vieläkin odotella. Kindred-nimisen EP:n saapuminen ei ainakaan laannuta Burial-fanien kiimaa, sillä se on melkoinen harppaus viime vuoden mainiosta Street Halosta ylöspäin. Tyyli muuttuu julkaisu julkaisulta kiireisemmäksi, kunnianhimoisemmaksi ja avarammaksi – jos modernin klassikon aseman kehitellyt Untrue oli selkeästi sisäänpäinkääntynyt kuuntelukokemus aamuyön yksinäisiin hetkiin, niin Kindred kuulostaa enemmänkin valtavalta sadekuurolta, joka herättää siitä. Nimikkokappale ja Ashtray Wasp venyvät yli kymmenen minuutin laajakangas-esityksiksi artistin kasvavasta kyvystä tuottaa säkenöiviä, kuuntelijan veden pinnan alle tuudittavia pienoisplaneettoja. Odotukset kolmatta albumia kohtaan nousivat juuri melkoisesti, mutta tässä vaiheessa Burial kehittää tyyliään sellaista tahtia, että sen äänimaailmasta on vielä vaikea sanoa paljoakaan. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Disappears – Pre Language

Kranky

81 Sonic Youthin hajoaminen ei ollut välttämättä huono asia. Sekä Thurston Mooren viimevuotinen Benediction että Lee Ranaldon viime viikolla julkaistu Between the Times & the Tides ovat erinomaisia albumeja, eikä Steve Shelleyn rumputyöskentelyyn luottavan Disappearsin kolmas studioalbumikaan ole vailla ansiota. Ensimmäisen kymmenen minuutin ajan Pre Language on suunnilleen maailman paras albumi: Disappearsin tapa yhdistellä krautia, raskasta postpunk-jytää ja shoegazen tekstuureja on täydellisimmällään albumin avauskolmikolla Replicate–Pre Language–Hibernation Sickness, jolla jenkkikvartetti yltää jopa Kotkan kaivattujen mestarien Sergion tasolle. Motonisesti takovan Replicaten instrumentaalikertosäkeessä irti pääsevistä kitarariffeistä ja rumpufilleistä esimerkiksi joku Black Rebel Motorcycle Club maksaisi vaatimattoman omaisuutensa. Disappearsilla ei ole kuitenkaan tarjota mitään muuta, ja levyn jälkimmäiset kolmannekset ovat enemmän tai vähemmän sitä samaa, hiukan vähemmän vaikuttavasti toteutettuna. Tyylitaju yhtyeellä ei kuitenkaan petä missään vaiheessa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Field Music – Plumb

Memphis Industries

79 Tynesiden popparit tarjoavat neljännellä levyllään jotain hieman erilaista. Plumbin selkein esikuva on The Beatlesin Abbey Roadin b-puolen pitkä, kollaasimainen teos, jossa kappaleet sulautuvat toisiinsa luoden pidemmän yksittäisteoksen täynnä nyansseja. Tämä on tietenkin kehu: levy on tässä mielessä yhtyeen kunnianhimoisin kokonaisuus – ja paradoksaalisesti melko pienistä paloista tehty. Onneksi vuoden 2010 nimikkolevyn pituus ei toistu: yhtään 35 minuuttia pidempi keitos voisi muuttua puuduttavaksi, ja ensimmäiset kuuntelut voivat tuottaa hankaluuksia keskittymiskyvylle. Mutta yksittäiset kappaleet voidaan onnistuneesti kuulla myös kokonaisuuden ulkopuolella. Näistä Hide and Seek to Heartache ja You and I nousevat korkeimmalle. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Jaakko Laitinen ja Väärä raha – Yö Rovaniemellä

Helmi Levyt

85 Nyt mennään eikä meinata. Mitä useamman kuuntelun Jaakko Laitisen ja Väärän Rahan balkanilaista sävelmaailmaa ja rytmiikkaa suomalaiseen iskelmäperinteeseen yhdistelevälle torvikarnevaalille suo, sitä paremmalta se kuulostaa. Laulujen aiheet ovat tyylilajiin kuuluvasti melankolisia, paatoksellisia, ja nostalgisesti kulkurireissuja tai lemmenoikkuja ruotivia. Ja mikäs siinä, Laitinen osaa nimittäin kirjoittaa yksinkertaisuudessaan mainioita kertomuksia, ja Väärän rahan musiikillinen anti on ilahduttavan rikasta. Yhtye ei sorru pelkästään tykittämään nopeita balkan-ralleja, vaikka erinomaisia sellaisia (Maltashan, Tanssi tanssi!) levyltä löytyykin. Ajoittain Jaakko Laitisen laulanta soi hieman hatarasti, mutta yksittäisissä kappaleissa (Äiti kulta, On kuuma) se on erittäin vahvaa notkahdellessaan surumielisyydestä intohimoon. Eikä Väärän rahan musisointikaan ole ehkä sitä tarkinta kotimaisen musiikin kentällä, mutta juuri tästä ailahtelevasta maanläheisyydestä ja luonnollisuudesta syntyy koko levyä kantava sympaattinen tunnelma. Tämä ei ole kiiltokuvamusiikkia, vaan tanssilavojen värivalojen alla kesäyössä hikoilevien miesten syvimpiä tuntoja ja kylänraitilta kerättyjen kolhujen kertausta, josta ei puutu huumoria, rakkautta ja tekemisen iloa. Viina virtaa, torvet soivat ja kaikki on kovin kaihoisaa. Tällaisen ilmaisun kanssa on aina se riski, että kliseet kääntyvät itseään vastaan ja liiallinen tuttuus tekee koko paketista yllätyksettömän. Jaakko Laitinen ja Väärä Raha tekee kuitenkin lähes kaiken tällä levyllä oikein, ja lopputuloksena on hilpeä, hersyvä ja ajoittain jopa liikuttava levy, jota ei voi kuin ylistää. Parasta aikoihin! (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Antero Lindgren – Mother

Eino

79 Kymmenen pisteen parran kasvattaneen Antero Lindgrenin esikoisalbumi on herättänyt ansaittua huomiota. Seitsemän vuotta muotoaan ottanut albumi on pelkistetty, 1980-luvun lopun melankolisen aikuispopin (Black, The Crowded House, jopa Tanita Tikaram) tummankuulaita äänimaisemia viitteellisiin gootti- ja countrysävyihin yhdistävä pikkuhelmi, jonka vahvuudet ovat selkeässä ja yhtenäisessä äänimaailmassa (Lindgrenin bändissä soittavat Topi Saha sekä Siinain Risto Joensuu ja Matti Ahopelto) sekä Lindgrenin vahvassa, karismaattisessa äänessä. Rosoisessa mutta näkemyksellisessä kotikutoisuudessaan Mother tuo mieleen John Fruscianten 2000-luvun alun erinomaiset sooloalbumit To Record Only Water for Ten Daysin (2001) ja Shadows Collide With Peoplen (2004). Aivan ”Frusin” vereslihaisuuteen Lindgren ei – ainakaan vielä – ymmärrettävästi yllä, mutta parhaimmillaan (Louise, Darkside) Motherin soidessa on hyvin vaikea uskoa kuuntelevansa suomalaisen lauluntekijän esikoisalbumia. Jos ajatus Angelo Badalamentin tuottamasta grungeballadi-teemalevystä on koskaan käynyt mielessäsi, Mother on pakkohankinta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Nite Jewel – One Second of Love

Secretly Canadian

80 Ramona Gonzalez hioi seuraajaa kiitetylle Good Evening -esikoiselleen peräti neljä vuotta. Kalifornialaisen vision vahvuudesta kertoo, että vaikka tuossa ajassa elektronisen popmusiikin trendisykli on ehtinyt pyörähtää kerran jos toisenkin, One Second of Love ei kuulosta tippaakaan vanhentuneelta. Päinvastoin, albumi kuulostaa jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla uudelta ja erilaiselta. Onkin luontevampaa ajatella Gonzalezin olevan Ariel Pinkin ja Julia Holterin kaltaisten makuuhuonenerojen kuin vaikkapa Goldfrappin tai Annien hengenheimolainen, vaikka One Second of Love tiukasti tanssilattialle tähtääkin. Jo Nuorgamin vuoden 2011 parhaiden kappaleiden listalla noteeratun albumin nimikappaleen lisäksi tyylikkäästä kokonaisuudesta nousevat esiin Scritti Polittin nautiskelevasta dub-funkista muistuttava She’s Always Watching You ja Everything But the Girlin maitokahvifolkia jazzahtaviin neo-soul-fiiliksiin yhdistelevä Mind & Eyes. Jotenkin tuntuu, että ajan mittaan levyn biisikymmeniköstä saattaa kuoriutua muitakin pikkuklassikoita. Nyt levyyn tulee kuitenkin vielä suhtauduttua hämmentyneellä kunnioituksella. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Northern Governors – This Is The Northern Governors

Blue Note

77 Soulin, funkin ja afrobeatin maailmoissa seikkailevan The Northern Governorsin esikoislevy on laatutyötä, joka lunastaa kaikki superkokoonpanoksikin kutsuttuun yhtyeeseen liitetyt odotukset. Bändin riveissä vaikuttaa tukku kotimaisen soul- ja jazzkentän kuuluisuuksia. Yhtyettä johtaa trumpetisti-laulaja Jorma Louhivuori, jonka rinnalla kuullaan muun muassa kosketinsoittaja-laulaja Tuomo Prättälää, kitaristi Petteri Sariolaa ja tämän veljen, Jyri Sariolan rummutusta. Hitaasti alkavan mutta biisi biisiltä monipuolisemmaksi yltyvän albumin kappalevalikoimassa näkyy vaikutteiden laaja kirjo, eikä bändi peittele musiikillisia esikuviaan. Albumin kolmas raita Hela Huti on nimeään myöten kunnianosoitus afrobeatin mestarille, ja myös levyn kansilehdissä kiitellään eri musiikkilajien maestroja Frank Zappasta Princen kautta James Browniin. Omituista kyllä, levyn parhaat kappaleet ovat juuri näiden esikuvien jalanjäljissä kulkevia teoksia, joiden kohdalla pastissimaisuus ei haittaa, sillä meno on sen verran rytmikästä ja svengaavaa. Esimerkiksi Bootsy Collinsin ja Curtis Mayfieldin mieleen tuova What Is IF to You, Sweety? ja neo soul -soundin kanssa flirttaileva When You Came in to My Life ovat taidonnäytteitä, joita harvoin kuulee näillä leveysasteilla. Ehkä NTG:n olisikin kannattanut laittaa kansissakin kiiteltyjen D’Angelon tai The Rootsin levyt vielä kertaalleen kuunteluun levyä tehdessä, sillä bändin biisimateriaalin heikkous on tietty takuuvarmuus ja yllätyksettömyys, jota voisi jopa kutsua sisäsiisteydeksi. Pieni annos näiltä esikuvilta otettua raakuutta ja vimmaa, tai sanoituksiin ladattua härskiyttä olisi antanut tälle levylle sen loppusilauksen, joka tekee joistain levyistä mestariteoksia. Voi olla, että The Northern Governorsista jalostuu vielä maamme kovin mustan rytmimusiikin yhtye, varsinkin jos sanoituspuoleen panostetaan jatkossa enemmän. (Juuso Janhunen)

We Are Augustines – Rise Ye Sunken Ships

Oxcart Records

80 Pari vuotta erinomaisen Anytown Graffiti -debyyttialbuminsa (2007) ilmestymisen jälkeen muun muassa The Nationalin kaveribändinä huomiota saanut Pela lopetti levy-yhtiö- ja bändikemiasotkujen takia toimintansa. Samalla bändin pitkään valmisteltu kakkosalbumi jäi keskeneräiseksi. Lopulta kitaristi-laulaja Billy McCarthy ja basisti Eric Sanderson päättivät jatkaa siitä mihin äänitykset olivat Pelan kanssa tyssänneet. We Are Augustinesin debyytti on rakennettu kesken jääneen albumiraakileen perustuksille. Vaikeuksien kautta voittoon -tyyppinen taustatarina on kaikin puolin kunnossa, varsinkin kun ottaa huomioon, että albumin kehyskertomus kietoutuu McCarthyn itsemurhan tehneen veljen vaiheisiin. Mikä näiden tarinoiden merkitys on kuuntelijalle, sen arvioikoon jokainen itse. Joka tapauksessa Rise Ye Sunken Ships on hyvin tunteikas ja optimistinen levy, eikä vähiten McCarthyn kiihkeän ja persoonallisen lauluäänen vuoksi. Dave Newfeldin (mm. Broken Social Scene) tuottamalla albumilla McCarthy ja Sanderson eivät tee irtiottoa Pelan tuotannosta, mutta varovaista pyrkimystä ilmaisun laajentamiseen on havaittavissa. Puhaltimet ja akustiset kitarat tuovat sopivasti vaihtelua tukevan kitararockin keskelle, kuten hieno Strange Days tai albumin päättävä vaskihehkutus The Instrumental osoittavat. Muutenkin yhtye on parhaimmillaan silloin, kun sovituksissa on jätetty kaikille soittimille enemmän aikaa ja tilaa. Pienehköstä tasapaksuudestaan huolimatta Rise Ye Sunken Ships on mukava tuttavuus, joka muistuttaa enemmän edellisen vuosikymmenen indierockista kuin epämääräisen genren viimeisimmistä villityksistä. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Xiu Xiu – Always

Bella Union

54 Heipä hei Jamie Stewart… ei, nyt ei ole aika tuon partaveitsen heiluttelulle. Katsotaanpa mitä olet tällä kertaa saanut aikaan. Voitko olla huutamatta edes hetken? Hienoa, istuhan alas hetkeksi. Katsotaanpa. Beauty Towne ja Gul Mudin kertailevat vapaamuotoisesti aiempia teemoja: Fabulous Musclesin Clowne Townea ja Support Our Troops (OH) -kappaletta, mutta heikommalla menestyksellä. I Luv Abortion kääntää vähemmän armeliaat korvat pois debyyttilevy Knife Playn tunnekakofoniasta. Hi, Honey Suckle ja Joey’s Song nousisivat ajatuksena kiehtovalle ”20 suosikkia: Xiu Xiu” -kokoelmalle. Hankaluutena on se, että tuntuu kuin tämän kaltaisia levyjä löytyisi Xiu Xiun tuotannosta useita – ja myös parempina versioina. Koetaan kummallinen hetki, jolloin yhtyeeseen voi suhtautua muutenkin kuin fanaattisella rakkaudella tai vihalla. Nyt voi todeta, että onhan sillä hetkensä. Alwaysilla niitä hetkiä on turhan harvassa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla