Green River. Mark Arm viihdyttää suomalaisia sanaleikkien ystäviä nostamalla kätensä ylös.

Green River -> Mudhoney

Vuonna 1984 perustettu Green River oli Seattlen grungebuumin kehtobändi, josta sikisi Mudhoney ja kierteen kautta Pearl Jam. Pari ep:tä ja yhden pitkäsoiton (Rehab Doll, 1988) julkaisseen Green Riverin meluisassa soinnissa kuuluu kummankin yhtyeen alkukantaisia vaikutteita, lähinnä garage punkia ja heavy rockia. Yhtyeen lopettaessa vuonna 1990 laulaja-kitaristi Mark Arm siirtyi ex-Green River -kitaristi Steve Turnerin kera mesoamaan Mudhoneyn yhä jatkuvaa garageräimintää. Basisti Jeff Ament ja kitaristi Stone Gossard puolestaan perustivat traagisen lyhytikäisen, psykedeelisemmin ja suurieleisemmin itseään ilmaisseen Mother Love Bonen, joka edelsi Pearl Jamia.

Video ei ole enää saatavilla

Deep Wound –> Dinosaur Jr

J Mascis ja Lou Barlow perustivat vaihtoehtoisen kitararockin tärkeimpiin yhtyeisiin kuuluvan Dinosaur Jr:n vuonna 1984. Sitä ennen he soittivat lyhytikäiseksi jääneessä hardcore- ja noise-yhtyeessä Deep Woundissa, jonka virallinen levytysura jäi yhden ep-levyn ja parin irtobiisin mittaiseksi. Yhden kappaleen mittaisen live-comebackin huhtikuussa 2004 tehneen Deep Woundin vähäinen tuotanto on koottu tynnyrinpohjia myöten kahdelle yhtyeen mukaan nimetylle kokoelmalevylle vuosina 1997 ja 2006.

Video ei ole enää saatavilla

Treat Her Right –> Morphine

Ennen kuin Morphine keksi oman musiikillisen universuminsa, Mark Sandman ja aika ajoin Morphinessa rumpuja paukuttanut Bill Conway soittivat Uuden-Englannin alueella kulttisuosiota nauttineessa, Roy Headin vanhasta hittistä nimensä napanneessa ja vaihtoehtorockia sekä bluesia sekoittaneessa Treat Her Rightissa. Sandman soitti bändissä tittelillä ”low guitar”, joka toimi hyvänä harjoitusalustana miehen omaperäiseen basismiin myöhemässä ja huomattavasti menestyneemmässä bändissä. Sandmanin sisältänyt versio bändistä jätti jälkeensä kaksi levyä: Treat Her Right (1988) ja Tied To The Tracks (1989). Varsinkin jälkimmäinen on erittäin hyvä. Bändin omalaatuinen instrumentaatio antoi sille omanlaisensa soundin ja kolme lahjakasta säveltäjää (Mark Sandman, Jim Fitting, Dave Champagne) rutkasti vahvaa materiaalia. Harpisti Fitting soitti myöhemmin muun muassa The The -yhtyeessä.

Video ei ole enää saatavilla

Goober & the Peas –> The White Stripes

The White Stripesin valloitettua maailman Jack Whitella on vielä riittänyt paukkuja soolouran käynnistämiseen ja kahden korkean profiilin yhtyeen (The Dead Weather, The Raconteurs) perustamiseen. Eikä White laiskotellut 1990-luvullakaan: The White Stripesin perustamisen jälkeenkin hän teki lyhyitä visiittejä useisiin detroitilaisbändeihin, sellaisiin kuin The Go, Two-Star Tabernacle ja The Hentchmen, ja levytti yhden EP:n The Upholsterers -duonsa kanssa. Whiten – tai itse asiassa tuolloin vielä John Gillisin – aivan ensimmäinen bändikiinnitys oli kuitenkin rumpalin pesti puolihumoristisessa countrypunkyhtyeessä Goober & the Peas. Whiten liittyessä yhtyeeseen bändi oli jo uransa loppusuoralla, mutta Whiten soittoa voi kuitenkin kuulla bändin ainoaksi jääneellä albumilla The Jet-Age Genius of Goober & the Peasillä (1995).

Video ei ole enää saatavilla

Lifter Puller –> The Hold Steady

Klassista rockia, Replacementsin rempseyttä ja ensiluokkaisia sanoituksia yhdistelevä The Hold Steady herätti kriitikoiden kiinnostuksen jo esikoisalbumillaan Almost Killed Mellä (2004) ja sai ostavan yleisön kelkkaansa kolmannella albumillaan Boys and Girls in Americalla (2006). Bändin voimakaksikolla, laulaja-kitaristi Craig Finnillä ja kitaristi-basisti Tad Kublerilla, oli kuitenkin tuossa vaiheessa takanaan jo kymmenen vuotta turhauttavaa tarpomista vaihtoehtorockin keskinkertaisuuden suossa. Kaksikon edellinen bändi, vuonna 1994 perustettu Lifter Puller, tukeutui sekin Finnin vahvoihin sanoituksiin, mutta oli musiikillisesti lähempänä taiderockia ja kulmikasta post-punkia – kuitenkin puolen vuosikymmentä liian aikaisin saavuttaakseen kaupallista menestystä. Lifter Pullerilta julkaistiin kolme albumia, ja bändin lähes koko tuotannon saa haltuunsa näppärästi, kun hankki albumeista viimeisen, Fiestas and Fiascosin (2000), ja sen rinnalle kaksi ensimmäistä albumia ynnä rykelmän sekalaisia single- ja ep-raitoja niputtavan Soft Rock -kokoelman (2002).

Video ei ole enää saatavilla

Inside Out –> Rage Against The Machine

Vuodet 1998–1991 Zack De La Rocha hioi poliittisia kulmahampaitaan ja räksyttävää laulutapaansa Inside Out -nimisessä hardcore punk -yhtyeessä. Inside Outin ainoaksi viralliseksi julkaisuksi jäi vuonna 1990 ilmestynyt EP No Spiritual Surrender, mutta bändi saavutti merkittävää kulttimainetta etenkin Yhdysvaltain länsirannikolla, jossa se väsymättömästi keikkaili. Inside Out oli väkevän kantaaottava yhtye siinä missä Rage Against the Machinekin, minkä sellaiset kappaleet kuin Fight for Life, Burning Fight, Blind Oppressor, Darkness of Greed ja – kyllä – Rage Against the Machine jo nimillään osoittavat. Samaan aikaan RATM-kitaristi Tom Morello etsi itseään funkilla ja glamilla metalliaan maustavassa Lock Up -yhtyeessä, josta ääni- ja kuvanäyte tässä.

Video ei ole enää saatavilla

Lou Barlow’n mielestä Dinosaur Jr:n musiikki on makeaa ja siinä on isoja sattumia.

Dinosaur Jr. on ollut vahva vaikuttaja 1990-luvun musiikkivirtauksissa aina grungesta shoegazingiin. Vaikka menestystä on tullut, Lou Barlow on edelleen läjä vettä, typpeä ja hiiltä, joka valehtelee musiikkimaustaan vaikuttaakseen viileämmältä kuin onkaan, soittaa lapsilleen ikisuosikkiaan Abbaa ja jaksaa hämmentyä suosiostaan. Lou tietää, että tämä kaikki on vain epätodennäköisten yhteensattumien summaa ja toisessa rinnakkaistodellisuudessa hänestä olisi voinut tulla sairaanhoitaja.

Mikä on ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

“The Beatlesin I Feel Fine.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä sai sinut valitsemaan muusikon uran?

“Sattuma. Löysin hc-punkin ja ymmärsin, että kuka tahansa voi oppia soittamaan. Sitten perustimme J Mascisin kanssa Deep Wound -hardcorepunk-bändin.”

Video ei ole enää saatavilla

Oliko jotain tiettyjä hardcore-bändejä, joista pidit?

“Niitä oli paljon: D.O.A., Minor Threat, Black Flag, Meat Puppets…”

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

“Sairaanhoitaja.”

Miksi juuri sairaanhoitaja?

“Koska en ole tarpeeksi älykäs lääkäriksi, hah! Siinä ammatissa voi oikeasti auttaa ihmisiä.”

Ikimuistoisin hetki urallasi?

“Eilisilta, heh heh! Soitimme Lontoossa täydelle salille. Kun aloitin nuorena soittamisen, Lontoo vaikutti kaukaiselta ja mystiseltä paikalta. Sinänsä Lontoossa ei ole mitään ihmeellistä. Jotenkin sitä kautta kuitenkin konkretisoitui, kuinka paljon olen saavuttanut ja kuinka epätodennäköinen urani on ollut.”

Yleensä bändien comeback-levyt pitkän tauon jälkeen eivät ole kummoisia, mutta te onnistuitte Beyondilla. Miksi?

“Kun aloimme tehdä uutta materiaalia, emme muuttaneet mitään. Käytimme samaa kaavaa, jonka keksimme 1980-luvulla. Minun bassoni yhdessä Murphin rumpujen kanssa ja siihen yhdistettynä J Mascisin ainutlaatuinen ääni. Se vain tapahtui luonnollisesti. Meillä on ihan oma soundimme, ja olemme siinä mielessä onnekkaita. Meitä on vaikea kopioida ja meidän on vaikea kopioida muita. Yleensä suuretkin bändit, kuten The Rolling Stones, imitoivat muita bändejä ja luovat näistä vaikutteista oman juttunsa. He eivät ole kuitenkaan mitenkään ainutlaatuisia. En sinänsä vertaa meitä Ramonesiin, mutta jokaisen Ramonesin levyn tunnistaa heti Ramonesiksi ja sama on meidän bändimme kanssa.”

Video ei ole enää saatavilla

Jos Dinosaur Jr olisi jäätelö, minkälainen jäätelö se olisi?

“Jotain, jossa on suklaata maapähkinöiden kanssa… maapähkinävoita, ei ainakaan vaniljaa. Se olisi aika makeaa ja siinä olisi isoja sattumia.”

Mitä pidät shoegazing-musiikista?

“Rakastan sitä! 1990-luvulla kuuntelin monia shoegaze-bändejä, kuten Rideä ja Slowdivea.”

Video ei ole enää saatavilla

Ovatko shoegazing-bändit ottaneet mielestäsi vaikutteita teidän musiikistanne?

“Kyllä, olen jutellut monen bändin jäsenien kanssa. Esimerkiksi My Bloody Valentine muutti ensilevynsä jälkeen soundiaan kuultuaan bändiämme. Myös Cocteau Twins muutti tyyliään raskaammaksi ja säröisemmäksi sen jälkeen, kun he olivat kuulleet musiikkiamme.”

Video ei ole enää saatavilla

Keskityit Dinosaur Jr:sta lähdettyäsi Sebadohiin. Mikä on Sebadohin perintö musiikkimaailmalle?

“Emme ole olleet Sebadohin kanssa yhtä onnekkaita kuin olen ollut Dinosaur Jr:n kanssa. Sebadohissa olemme monesti vaihtaneet tyyliä ja jäseniä. Kyse on enemmän filosofiasta kuin musiikista; Sebadohissa kaikki ovat tasa-arvoisia. Uskon, että olemme inspiroineet muita tekemään musiikkia. Meiltä on tulossa uusi levy tänä vuonna.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana? Mikä tekee siitä niin erityisen?

“Abban Dancing Queeniä. Suhtauduin siihen pakkomielteisesti nuorena. Soitan sitä vieläkin itselleni ja lapsilleni.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

“Kyllä. Kun minulta kysytään bändeistä, joista pidän, saatan mainita bändin, jonka biisejä olen kuullut vain pari. Näin annan vaikutelman, että pysyn ajan hermoilla uusien bändien osalta. Ne eivät kuitenkaan ole bändejä, joiden t-paitoja pitäisin. Se onkin hyvä testi, pidätkö oikeasti bändistä vai et.”

Minkä kappaleen laulaisit todennäköisimmin karaokebaarissa?

“Olen löytänyt joistain karaoke-paikoista omia kappaleitani, joten niitä tietysti. Olen myös laulanut Britney Spearsin Hit Me Baby One More Timen monta kertaa. Ja Foreigneria.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä bändit tai artistit ovat mielestäsi aliarvostettuja?

“Vaikea sanoa. Yleensä nykybändit, joista pidän, ovat jo arvostettuja. Ne bändit, jotka tekevät hyvää musiikkia, saavat kyllä arvostusta lopulta, vaikkeivät hirveän suuriksi kasvaisikaan. Joitain 1960-luvun bändejä tulee kyllä mieleen, kuten The Music Machine, josta pidän paljon. Mielestäni se on erittäin aliarvostettu.”

Video ei ole enää saatavilla

Entä yliarvostettuja?

“Olen pitänyt monia bändejä, kuten Pixiesiä, yliarvostettuina, mutta ymmärtänyt myöhemmin, miksi ihmiset pitävät heistä. He ovat hyviä esiintyjiä ja tekevät musiikkia, joka puhuttelee monia. Olen myös pitänyt Radiohedia yliarvostettuna, mutta sitten kuulin heidän musiikkiaan radiosta ja se oli todella kaunista.”

Video ei ole enää saatavilla

Voisiko Pixiesin kohdalla kyseessä olla kateus?

“Kyllä siinä on kateutta… vähän. Moni pitää jotain bändejä yliarvostettuina, koska kadehtii niitä. Aloin ymmärtää Pixiesin vahvuuksia, kun Frank Black tuli kanssamme lavalle. Hänellä on mahtava ääni. Ymmärsin, kuinka heidän musiikkinsa oli vaikuttavampaa ja helpommin lähestyttävämpää kuin Dinosaur Jr.:n musiikki.”

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr. Tampereen Klubilla 24. helmikuuta ja Helsingin Tavastia-klubilla 25. helmikuuta. (USA). Tampereella lämmittelijänä Sokea piste ja Helsingissä Hero Dishonest.

Terve mieheen, olen J.

Elämän hienot asiat löytyvät lähes aina äärimmäisten vastakkaisuuksien yhteentörmäyksissä. Olivatpa kyseessä positiivisesti ja negatiivisesti varautuneet ionit, KLF:n ja Extreme Noise Terrorin yhteisesitys Brit Awardsissa tai Matti Vanhanen näyttämässä sarvimerkkiä Lordin kanssa, jotain äärettömän pysäyttävää tapahtuu aina, kun elämän kankaalle piirtyy kontrasteja.

Juuri kontrasteilla leikittely on Dinosaur Jr:n valtti ja yhtyeen kiistattoman ruumiillistuman, J. Mascisin olemus. Pixiesin ohella Dinosaur Jr. oli avainasemassa 1980-luvulla luomassa mallia 1990-luvulla vaihtoehtomusiikin perustyökaluksi nousseelle hiljaisuuden ja äärimmäisen meluvallin vuorottelulle.

Mutta Dinosaurin ristiriitaisuudet ulottuvat paljon syvemmälle. Bändin Manowar-tasoinen äänenpaino ja J. Mascisin sisäänpäinkääntyvän nariseva lauluääni, punk-henkinen suoraviivainen paahto ja hävyttömän röyhkeät venytetyt kitarasoolot sekä musiikin melankolisuus ja visuaalisen puolen naivistinen hälläväliä-asenne ovat kaikki luomassa kokonaisuutta, jossa jin ja jang ovat kaaoottisessa balanssissa.

Samaa passiivisuuden ja aggressiivisuuden yhteentörmäystä on voitu todistaa myös yhtyeen myrskyisässä historiassa. Vaikka Dinosaur Jr:n alkuperäinen ja ainoa oikea kokoonpano on laulaja-kitaristi Mascisin ohella Lou Barlow (basso) ja Murph (rummut), on Dinosaur Jr. yksinomaan J. Mascisin yhtye, eikä sisäänpäinkääntynyt johtohahmo tätä ole ikinä hävennyt tehdä selväksi.

J. Mascis on vain helppo ihminen käsittää täysin väärin. Straight Edgeksi jo teini-iässä heittäytynyt, Äiti Amman halauksista ja opetuksista voimaa ammentava verkkaisesti puhuva pohdiskelija on helposti tulkittavissa itsensä kemiallisesti moneen otteeseen käräyttäneeksi kulahtaneeksi hipiksi.

Mascisin rajoittunut kommunikaatiokyky ja tyrannimainen ote oman visionsa ajamisessa johtivat alkuperäisen kolmikon erkanemiseen jo Barlow’n katkeraan lähtöön 1980-luvun lopussa yhtyeen kolmannen levyn (Bug) jälkeen (Murph sinnitteli vielä pari levyä rivijäsenenä). Koko yhtyeen alkuaikojen psykologisesti riipivä tarina on todella ansioituneesti kerrottu Michael Azerradin kirjassa Our Band Could Be Your Life, joka on muutenkin jokaiselle 1980-luvun amerikkalaisesta vaihtoehtomusiikista kiinnostuneelle pakollinen teos luettavaksi.

Alkuperäisen kokoonpanon 1980-luvulla tekemät kolme levyä on helppo lukea merkittävimpien suunnannäyttäjien joukkoon sille, miten musiikki kehittyi tulevan vuosikymmenen aikana.

1990-luvulla enemmänkin J. Mascisin soolo-operaatioksi muuttunut Dinosaur Jr. sai alternative-villityksen myötä maistaa ison levy-yhtiön budjettien ja markkinointikoneiston mahtia. Vaikka yhtyeestä ei koskaan muutaman mahtimenestyjän tasoista koko kansan grungejyrää tullutkaan, kaikki 1990-luvun levyt olivat ihan kelvollisia kaupallisia menestyksiä. Lisäksi vastoin kuin monet muut 1980-luvulla kannuksensa luoneet indie-bändit, Dinosaur Jr. ei muuttunut mitenkään merkittävästi ankeammaksi ison levy-yhtiön nisää imiessään, vaan jatkoi tasavarmojen korkealuokkaisesti surisevien levyjen tekemistä vuodesta toiseen.

Vaikka yhtyeen alkuperäismiehityksen paluu vuonna 2005 olikin vastaus monien hartaisiin rukouksiin ja kiistatta yksi kuluneen vuosituhannen mahtavimmista paluu-uutisista, eivät reunionin jälkeiset levyt ole varsinaisesti tarjonneet mitään unohtumatonta. Mascisin, Barlow’n ja Murphin näkeminen yhdessä lavalla soittamassa bändin klassikoita on toki sellaisenaankin jo enemmän kuin voisi toivoa. Silti 2000-luvulla Mascis on melkein ollut parhaimmillaan omalla nimellään tekemissään hankkeissa, kuten huikean hienolla akustisvetoisella Several Shades Of Why –levyllä (2011).

Mutta toivottavasti tämä dinosaurus ei ole vielä hetkeen kuolemassa sukupuuttoon, vaan Mascisin Jazzmasterissa on vielä jemmassa monia hienoja levytyksiä.

Tässä yhtyeen levytykset perattuna ansioidensa mukaan.

Tyrannosaurus Rexit

WHERE YOU BEEN (1993)

Yksikään äänilevy ei ole ikinä alkanut yhtä komeasti – tapa, jolla kuin Out There -kappaleen intro potkaisee Where You Beenin käyntiin – eikä tule koskaan alkamaan. Loppupeleissä on aivan sama vaikka loput levystä olisivat vain tuulen huminaa puskissa, pelkät ensiminuutit sementoivat tämän teoksen merkittävyyden historiankirjoihin.

Mutta tuulen huminan sijaan levyltä löytyy roppakaupalla uskomattomia helmiä, kuten flegmaattisuuden huipentuma Start Choppin’, eeppinen Not The Same, majesteettisesti vyöryvä On The Way ja tyylikkään kantrihenkinen Goin’ Home.

Where You Been kiteyttää kaiken mikä 1990-luvun vaihtoehtomusiikissa oli hienoa vaivattomasti ja tyylillä.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : Out There

YOU’RE LIVING ALL OVER ME (1987)

Yhtyeen virallinen kanonisoitu klassikkoalbumi. Henkilökohtaisesti en osaa päättää kallistuuko oma vaakakuppini enemmän Bug-levyn puolelle, mutta objektiivisuuden nimissä myönnyn tässä artikkelissa yleiseen mielipiteeseen.

Onneksi tähän ei ole mitään syytä olla yhtymättä, sillä onhan You’re Living All Over Me tyylipuhdas suoritus 1980-luvun jenkki-indien kaanonissa. Hüsker Dü, Mission Of Burma ja Replacements olivat jo luoneet pohjan punk-johdannaisen estetiikan ja korkealuokkaisen biisimateriaalin yhteentörmäykselle ja suuntaa hakeneen ensilevyn jälkeen You’re Living All Over Me nappaa syötön vastaan.

Little Fury Thingsin ja In A Jarin kaltaiset surinapop-rallit, Sludgefeastin kaltaiset jytäriffiorgiat ja Barlow’n Sebadoh-yhtyettä ennustava nauhahörhöily Poledo ovat kaikki synnyttäneet tahollaan satoja Pitchforkin nykyään hehkuttamaa bändiä, ja syystä.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : In A Jar

I BET ON THE SKY (2012)

Vastoin odotuksia, kahden alkuperäiskokoonpanon nauhoittaman mukiinmenevän, mutta unohdettavan paluulevyn jälkeen yhtye julkaisi viime vuonna albumin, joka oli näkemyksellisempi ja vahvempi kokonaisuus, kuin mikään Dinosaur Jr. -nimellä julkaistu tuotos sitten 90-luvun alkupuolen. I Bet On The Sky on selkeästi enemmän sukua J. Mascisin akustisemmalle soolomateriaalille kuin enemmän jamipohjaiselta tuntuneet Beyond ja Farm.

Myös Lou Barlow’n levylle kirjoittamat Rude ja Recognition ovat miehen tuotantoa raikkaimmillaan.

Biisitasolla mitään unohtumattomia Dinosaur Jr. -klassikoita levyllä ei varsinaisesti ole, mutta 2000-luvulle täysin sopimattomasti, sitä on erittäin miellyttävää kuunnella kokonaisena albumina.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : Don’t Pretend Your Didn’t Know

WITHOUT A SOUND (1994)

Ilman Where You Been -levyn olemassaoloa Without a Sound hamuaisi kärkipaikan itselleen. Levyn avaavan Feel The Painin avausriffi on niin oppikirjamateriaalia 1990-luvun indieriffien ydintä etsiessä, ettei sen kajahtaessa ilmoille voi 1970-luvun loppupuolella syntynyt henkilö olla herkistymättä.

Without a Sound on myös levy, jolla J. Mascis tuntui saavuttaneen kitaristina lakipisteensä, koska levyn jokaisessa biisissä tapahtuu kitarapuolella niin loputtomasti upeta asioita, että jos lukija sattuu olemaan lukijakuntamme kitaranörtimpää osastoa, suosittelen nostamaan tämän levyn listan ykköseksi. Löytyy nimittäin komeaa riffiä, sooloa, tekstuurinypläystä ja tyylikästä akustisen räpläystä yllin kyllin.

Levyn keskeisin hetki on kuitenkin upea Outta Hand -kappale, joka saattaa olla J. Mascisin hienoin hetki koskettavan ja herkän biisimateriaalin kirjoittajana ja hauraana tulkitsijana. Vain Mazzy Starin Fade Into You vetää Outta Handille vertoja täydellisenä kappaleena nojata ajan pysähtyessä eteeriseen indietyttöön tai -poikaan ja unohtaa maailman olemassaolo.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : Outta Hand

Stegosaurukset

BUG (1988)

Itselleni Bug jakaa melko tasaväkisesti You’re Living All Over Men kanssa alkuperäiskokoonpanon levytysten ykköspaikan, vaikka J. Mascis itse on todennut, ettei erityisemmin siitä välitä.

Kuitenkin kappaleet, kuten Freak Scene ja Budge, ovat niin suvereeneja klassikkoteoksia, että niiden voimalla pari levyn heikompaa hetkeä antaa helposti anteeksi.

Yhtyeen tarinalle keskeinen kohta Bugilla on loppupuolelle sijoittuva raastava lähes kuusiminuuttinen Don’t, jossa yhtyeen vähän levyn ilmestymisen jälkeen jättänyt Lou Barlow huutaa riipivän meluvallin päälle toistuvasti ”why don’t you like me”, eikä edes erityisemmin peittele kohdistavansa huutonsa passiiviselle J. Mascisille, jolta ei erityisemmin hellinnyt vakuuttelua ja tukea epävarmalle Barlow’lle yhtyeen alkuvuosina.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : Freak Scene

BEYOND (2007)

Upeiden alkuperäiskokoonpanon paluukeikkojen jälkimainingeissa syntynyt ensimmäinen levytys kymmeneen vuoteen ei missään tapauksessa ollut kelvoton esitys. Beyond on tavallaan hieno paluu alkuaikojen bändisoundiin, säilyttäen kuitenkin 1990-luvulla löytyneen linjan.

Levyä kuitenkin vaivaa biisimateriaalin lievä ohuus. Mascis tuntui kanavoineen biisinkirjoittaja-minänsä enemmän soolotouhuihinsa ja pyhittäneen Dinosaur Jr:n enemmän riffivetoisten fiilistelyjen leikkikehänä. Materiaali tuntuu syntyneen enemmän jameissa, kuin varsinaisen sävellystyön tuloksena ja kuten usein tällaisissa tapauksissa, biiseissä ei ole samaa syvyyttä, johon yhtyeen kohdalla on saanut tottua.

Edes Lou Barlow’n upeat biisit Back To Your Heart ja Lightning Bulb eivät varsinaisesti saa pistämään tätä levyä kovinkaan usein soimaan, kun on Dinosaur Jr:n kuuntelun aika.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : Been There All The Time

HAND IT OVER (1997)

Vaikka J. Mascis haastattelulausuntojen perusteella pitää Hand It Over -levyä korkeimmassa arvossa yhtyeen 1990-luvun tuotannosta, en ole itse siitä ikinä löytänyt yhtään syytä nostaa sitä Where You Beenin tai Without a Soundin tasolle.

Toki levy on täynnä vahvoja esityksiä, Mascisin terävän sävellyskynän sivalluksia ja maanjäristyksen voimaisia riffejä, mutta on ihan oma häpeänsä, että meni muutama vuosi aiemmin tekemään jotain niinkin ylitsepääsemätöntä kuin kaksi aiempaa levyä.

Kohokohtina Hand It Overilla on katkeransuloinen, verkkaisesti etenevä Sure Not Over You, maailman hämmentävimmällä trumpettiosuudella varustettu I’m Insane ja melankolinen Never Bought It.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : I’m Insane

Lesothosaurukset

DINOSAUR (1985)

Jos yksittäinen biisi saisi oikeasti määrittää levyn tason, olisi yksinomaan Forget The Swanin ansiosta tämän levyn paikka ykköskastissa, sillä se on yksinkertaisesti yksi maailmanhistorian parhaista levytetyistä biiseistä. Mascisin Cure-fanius ei jää epäselväksi ja toisen säkeistön jälkeen alkava flanger-efektiin täysin hukkuva soolo on miehen äänenpaine-obsessiota parhaillaan.

Mutta muuten levy on ikävä kyllä melko hätäisesti nauhoitettu ja tyylillisesti suuntaa hakevan bändin tekemä hapuileva ensityö. Monet tulevien nerouksien ainekset ovat jo läsnä ja kokonaisuus ei missään nimessä ole ansioton, mutta vaikeaa tätä on tästä korkeammalle nostaa.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : Forget The Swan

FARM (2009)

Paluulevyistä keskimmäinen uppoaa kaikkein syvimmälle melko turhan jamittelun suohon. Yrityksistä huolimatta en ole löytänyt siitä mitään erityisen muistettavia hetkiä.

Levy kuulostaa juuri siltä, että sen tekeminen on ollut varmasti mukavaa ja helppoa bändille, mikä on toki ansio sinänsä. En kuitenkaan löydä oikeastaan koskaan syytä kuunnella Farmia, kun tarjolla on niin iso pino reilusti parempia Dinosaur Jr. -levyjä ja jopa paluun jälkeisistä levyistä kaksi muuta ovat selkeästi parempia.

Jos jotain positiivista pitää erikseen keksiä, niin Lou Barlow osoittaa taas, että laatu korvaa määrän. Levyn keskivaiheilta löytyvä Your Weather olisi millä tahansa Sebadoh-levyllä huipputason biisi.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : Your Weather

GREEN MIND (1991)

1980- ja 1990-lukujen taite oli Dinosaur Jr:lle siirtymäkausi alkuaikojen ydintriosta rehelliseksi J. Mascis -showksi ja katu-uskottavan punk-levy-yhtiön suojista ison Siren talliin.

Green Mindillä J. Mascis ei vielä pääse nousemaan tarpeeksi omille siivilleen luodakseen omillaan mitään pohjattoman unohtumatonta, mutta onneksi täysosumaa ei tarvinnut odottaa paria vuotta enempää.

Levyn huippukohtia ovat mm. Mellotron-huilussa uiva Thumb, oppikirjamaisen dinosaurjrmäinen The Wagon ja hämmentävällä groovella eteenpäin nilkuttava Puke And Cry.

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr : The Wagon

Bonus! Kaksi tärppiä J. Mascisin soolotuotannosta

Jos Dino-levyt on jo kaluttu puhki, näillä J. Mascisin omalla nimellään tekemällä levyllä voit laajentaa palettia huoletta.

J. MASCIS : SEVERAL SHADES OF WHY (2011)

Upea akustisten soitinten varaan orkestroitu kokonaisuus J. Mascisia parhaimmillaan.

Video ei ole enää saatavilla

J. Mascis : Several Shades Of Why

 J. MASCIS + THE FOG : FREE SO FREE (2002)

Täysin looginen jatkumo 90-luvun Dinosaur Jr -levyille. J. olisi hyvin voinut leimata kanteen nimen Dinosaur Jr ja kukaan tuskin olisi edes huomannut. Etenkin koska levy sisältää pari biisiä, jotka ovat 2000-luvun parhaita Dinosaur Jr -biisejä.

Video ei ole enää saatavilla

J. Mascis + The Fog : Freedom

The Beach Boys ja heitä kopioineiden yhtyeiden master-nauhat”

Vaikka The Beach Boys kuuluukin siihen rocklegendojen ylimpään kategoriaan, jonka ovat saavuttaneet vain sellaiset nimet kuin The Beatles, The Rolling Stones ja Bob Dylan, yhtyeessä on myös paljon sellaista, joka mahdollistaa intohimoisen kulttisuosion. Sen tarina pursuilee satumaisen menestyksen ohella hulluutta, huumeita, ennenaikaisia kuolemia, vallanhimoa, kateutta, oikeusjuttuja, unohdettuja levytyksiä ja häikäisevää, mutta tuomittua lahjakkuutta. Sivuosia tarinassa näyttelevät kaikki Charles Mansonista Phil Spectoriin ja John Stamosista Iggy Popiin.

The Beach Boysin ainutlaatuinen asema sekä amerikkalaisen populaarikulttuurin symbolina että kulttisuosikkina on johtanut myös siihen, että lukemattomat musiikintekijät läpi koko musiikin kentän ovat ottaneet The Beach Boysin esikuvakseen. Yhtyeet ja artistit popsuosikeista kulttitähtiin – Backstreet Boysista Animal Collectiveen – ovat maininneet Brian Wilsonin ja The Beach Boysin innoittajakseen tai tehneet heille kunniaa muodossa tai toisessa.

Viime vuonna The Beach Boys täytti 50 vuotta ja tänä vuonna se on juhlinut merkkipäiväänsä muun muassa kiertueen ja uuden levyn muodossa. Tänään (1.10.2012) on kulunut tasan 50 vuotta siitä, kun The Beach Boysin ensimmäinen albumi Surfin’ Safari näki päivänvalon. Juhlistamme merkkipäivää valitsemalla kymmenen hienointa The Beach Boysille ja Brian Wilsonille vuosien varrella tehtyä musiikillista kunnianosoitusta. Surf’s up!

#1 John Cale: Mr. Wilson (1975)

John Calen vuonna 1975 julkaistun viidennen sooloalbumin Slow Dazzlen avausraita kumartaa Brian Wilsonin suuntaan sekä sanoituksissaan että musiikissaan. Kuten monissa Calen 1970-luvun puolivälin levytyksissä, Mr. Wilsonissakin tuntuu upeasti lipuvan musiikin alla piileksivän jotain synkkää ja uhkaavaa – kappaleen noustessa kauniin harmoniseen codaansa Calen toistelema ”California wine tastes fine” tuntuu kuin juopon tokkuraiselta soperrukselta. Lopulta laulun kertoja jää yksin unelmoimaan kaukaisesta, paratiisimaisesta Kaliforniasta:

”And you know that it’s true
That Wales is not like California in any way
And when I hear your music
You’re still thousands of miles away”

Mr. Wilson onnistuu upeasti tavoittamaan Kalifornian unelman lohduttoman varjopuolen, joka liittyy myös vahvasti Brian Wilsonin ja The Beach Boysin tarinaan.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Roy Wood: Why Does Such a Pretty Girl Sing Those Sad Songs (1975)

Roy Woodilla ja Brian Wilsonilla on paljon yhteistä. Molemmat aloittivat uransa 1960-luvulla suositussa popyhtyeessä, molemmat tekivät myöhemmin yksilöllistä ja paikoin höyrähtäneeltä vaikuttanutta musiikkia ja molemmat ovat neroja. Eksentrisen Woodin vuonna 1975 julkaistulta toiselta soololevyltä Mustard löytyvä Why Does Such a Pretty Girl Sing Those Sad Songs on suvereenin upea ja sydäntäsärkevän kaunis kunnianosoitus Wilsonin musiikille.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Dinosaur Jr.: Take a Run at the Sun (1997)

1960-luvun kuvitteellisesta Brill Building -laulaja-laulunkirjoittaja Denise Waverlysta kertovassa Grace of My Heart -elokuvassa Matt Dillonin esittämän Jay Phillipsin esikuvaa ei kauan tarvitse miettiä. Hän aloittaa soittamalla simppeliä teinipoppia The Riptides -surfyhtyeessä (jota elokuvassa esittää Redd Kross), mutta siirtyy pian seuraamaan muusaansa kohti musiikkia, joka on niin hurjasti aikaansa edellä, ettei edes hänen oma yhtyeensä tahdo ymmärtää sitä. Lopulta Phillips murtuu järkälemäisten paineiden ja huumeiden käytön ristipaineessa ja tappaa itsensä hukuttautumalla meren aaltoihin. Phillipsin Brian Wilson -vaikutteisesta musiikista vastasi Dinosaur Jr.:n J Mascis ja, kuten Take a Run at the Sun theremineineen ja upeine harmonioineen osoittaa, lopputulos on kerrassaan loistelias.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Elton John: Someone Saved My Life Tonight (1975)

Elton John ei ole koskaan piilotellut ihailuaan Brian Wilsonia kohtaan, ja nämä legendat ovat myös tehneet musiikillista yhteistyötä useamman kerran. Johnin vuonna 1975 julkaistun mestariteoksen Captain Fantastic and the Brown Dirt Cowboyn ainoa singlelohkaisu Someone Saved My Life Tonight käyttää upeasti hyväkseen Beach Boyseilta opittuja harmonioita ja wilsonmaisen kauniisti vellovaa melodiaa. John onkin myöntänyt saaneensa inspiraation kappaleen sointuihin Pet Sounds -klassikko God Only Knowsista. Sisällöltään se on kuitenkin syvän henkilökohtainen. Homoseksuaalisuudestaan epävarma John oli vuonna 1969 menossa naimisiin tyttöystävänsä Linda Woodrow’n kanssa. Lopulta onneton ja hämmentynyt John yritti (tosin hieman puolivillaisesti) tappaa itsensä työntämällä päänsä uuniin. Kesken yrityksen paikalle ilmestynyt Johnin hovisanoittaja Bernie Taupin löysi laulajan pää tyynyn päällä uunista, kaasu pienimmällä asteella ja ikkunat auki. Lopulta itsekin homoseksuaali blueslaulaja Long John Baldry (laulun ”Sugar Bear”) puhui Johnille järkeä, ja tämä jätti tyttöystävänsä. Tapahtumien inspiroimana syntyi tämä Johnin ja Taupinin hienoimpiin kappaleisiin kuuluva klassikko.

Video ei ole enää saatavilla

#5 The High Llamas: Nomads (1996)

Sean O’Haganin johtaman The High Llamasin koko uran voisi sanoa olevan yhtä suurta kunnianosoitusta The Beach Boysille ja Brian Wilsonille. Tämä saattaa olla hiukan turhan yksinkertaistettu näkemys O’Haganin taiteesta (esimerkiksi Burt Bacharach ja Stereolab-tyylinen viileä elektroninen pop ovat myös suuria vaikuttajia), mutta Wilsonin Pet Soundsista alkaneen ja Smileen huipentuneen visionäärisen popvaiheen vaikutusta High Llamasin musiikkiin on mahdotonta kieltää. Yksi yhtyeen hienoimmista luomuksista on Smile-levyn Cabin Essenceä ja I’m in Great Shapea sekoitteleva veikeän banjon johdattama Nomads. Minkä myös singlenä julkaistu ja yhtyeen vuoden 1996 albumilta Hawaii löytyvä kappale innovatiivisuudessa häviää, se enemmänkin kuin tarpeeksi korvaa samalla sekä leikkisällä että haikealla soinnillaan ja hienolla melodiallaan.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Spongebob Squarepants: Best Day Ever (2004)

Brian Wilsonin ja The Beach Boysin musiikissa on aina ollut jotain hyvin lapsenomaista. Esimerkiksi Pet Soundsin upealla Caroline No -kappaleella Wilson pohti lapsuuden viattomuuden kuolemaa:

“Break my heart
I want to go and cry
It’s so sad to watch a sweet thing die
Oh, Caroline why”

Etenkin Smilen jälkeisen hermoromahduksen jälkeen hän tuntui vetäytyvän yhä syvemmälle lapsuuden viattomuuden turvaan. Ei siis mikään ihme, että The Beach Boys -vaikutteinen musiikki sopii saumattoman loistavasti piirrossarjaan. Paavo Pesusieni -sarjan päähenkilön laulama Best Day Ever on hauska ja teeskentelemättömän riemukas kappale, jonka yhteys The Beach Boysiin ei jää pelkästään kunnianosoituksen tasolle – sen tuottaja ja toinen kirjoittaja on useaan otteeseen Wilsonin kanssa yhteystyötä tehnyt tuottaja-muusikko Andy Paley.

Video ei ole enää saatavilla

#7 The Dukes of Stratosphear: Pale and Precious (1987)

XTC-yhtyeen alter ego The Dukes of Stratosphear oli poikkeuksellisen taidokas kunnianosoitus 1960-luvun loppupuolen psykedelialle ja kitarapopille Syd Barrett -aikojen Pink Floydista The Beatlesiin ja The Byrdsistä The Holliesiin. Yhtyeen ainoan, vuonna 1987 julkaistun, albumin Psonic Psunspotin (löytyy yhdessä mini-lp 25 O’Clockin kanssa levyltä Chips From the Chocolate Fireball) päättävä Pale and Precious kääntää katseensa Pet Sounds ja Smile -aikojen The Beach Boysin suuntaan oletettavan loistokkain lopputuloksin. Pale and Precious ei ole vain nokkela pastissi, vaan myös kertakaikkisen upea kappale.

Video ei ole enää saatavilla

#8 R.E.M.: At My Most Beautiful (1998)

Upilla, ensimmäisellä albumillaan ilman rumpali Bill Berryä, R.E.M. vasta opetteli, kuinka toimia trio-kokoonpanolla. Voisi ehkä sanoa, ettei se oikein koskaan löytänyt kunnolla suuntaansa, mutta se ei tarkoita, etteivätkö Michael Stipe, Peter Buck ja Mike Mills tehneet vuosina 1998–2011 paljon hienoa musiikkia. Poikkeuksellisen upea on tämä häpeämätön kunnianosoitus The Beach Boysin lempeän melankolisesti aaltoilevalle harmoniapopille.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Ernos: Miks leikit kanssain (1968)

The Beach Boysin ja The Mamas & the Papasin kalifornialaisesta sunshine popista esimerkkiä ottanut Erno Lindahlin johtama Ernos oli kunnianhimoisine sovituksineen ja lauluharmonioineen poikkeuksellinen yhtye 1960-luvun lopun Suomessa. Toki esimerkiksi “se toinen miehen etunimen mukaan nimetty yhtye” Jormas oli versioinut The Beach Boysia suomeksi, mutta Lindahl ja kumppanit eivät tyytyneet vain covereihin, vaan kirjoittivat kappaleita, jotka haastoivat itse maestro-Wilsonin. On selvää, ettei tuon ajan Suomessa kyetty tekemään tuotannollisesti samanlaista jälkeä kuin ison veden toisella puolen, eivätkä Ernosin harmoniat olleet aivan yhtä virheettömiä kuin esikuvallaan, mutta nämä pikkuseikat eivät lainkaan vähennä upean Miks leikit kanssain -kappaleen tenhoa.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Fleetwood Mac: That’s All for Everyone (1979)

Ei ole mikään salaisuus, että Brian Wilson on Fleetwood Macin oman tuottaja- ja säveltäjäneron Lindsey Buckinghamin suurimpia idoleita. Kenties Buckinghamin upein kunnianosoitus Wilsonille on vuoden 1979 Tusk-albumilta löytyvä katkeransuloisissa aalloissa kelluva That’s All for Everyone, jonka aavemainen tunnelma viittaa Til I Diehin, yhteen Wilsonin tuskaisimmista lauluista. That’ All for Everyonekin tihkuu epävarmuutta, katkeruutta ja surua (“I can’t stay/ I can’t deceive/ That’s all for everyone/ Must be just exactly what I need/ So that’s all for everyone/That’s all for me”), mutta toki sydäntäsärkevän kauniissa muodossa.

Video ei ole enää saatavilla

Polyvinyl

75 Kun kriitikko Stuart Berman taannoin vertasi Animal Collectiven Centipede Hz -albumia tuulilasiin iskeytyvään burritoon, oli tuloksena uusi lentävä lause yhtyeen faneille… tai ainakin lisää naljailua itseriittoisten kriitikoiden hyperbolea kohtaan. No, koska kaikessa levottomuudessaan Breakup Song on kuin tuon loistavan levyn aavistuksen vaatimattomampi pikkuserkku, yritän keksiä yhtä biitistä jääneen vertauksen: Breakup Song on kuin täyteen tällinkiin koristeltu, epileptisesti vilkkuva joulukuusi, joka ilmestyy ajovaloihisi keskelle pimeää tietä viilettäessäsi vuoden 1982 Mitsubishi Coltilla oikeaa radiokanavaa etsien. Satomi Matsuzakin ääni on tällä kertaa vähemmän raastavaa kuultavaa kuin tavallisesti ja se onkin ainoa myönnytys. Instrumentaalisesti Breakup Song on valloittavan hermostunut sekasotku, joskin instrumenteista puhuminen tuntuu harhauttavalta – tästä multiefektoidusta flipperipelistä on vaikea erottaa, mikä soitin milloinkin on äänessä. Parasta Deerhoofia vuosiin edustava kakofonia lämmittää mieltä ja vie takaisin aikaan, jolloin indie oli viimeistä kertaa rehellisesti todella naiivilla tavalla hölmöä, +81 oli valtava hitti ja NBA:n pääsponsorina ei vielä ollut Taco Bell. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr. – I Bet on Sky

PIAS

61 I Bet on Sky on Dinosaur Jr:n kolmas albumi sen jälkeen, kun yhtye vuonna 2005 palasi kehiin lähes vuosikymmenen mittaisen poissaolon jälkeen. Kisaväsymys alkaa hiljalleen näkyä ja kuulua 46-vuotiaan J Mascisin johtaman vaihtoehtorocklegendan otteista: siinä missä Beyond (2007) ja Farm (2009) hehkuivat raskasta energiaa, loppuu polttoaine I Bet on Skylla melko varhaisessa vaiheessa. Erinomaisten Don’t Pretend You Didn’t Know’n (räväkkä mutta melankolinen, huipentuu yhteen Mascisin uran parhaista sooloista) ja Watch the Cornersin (keskitempoista tuksutusta, Neil Young -soinnuttelua) jälkeen albumilla ei kuulla mitään sellaista, mitä ei olisi kuultu jollain aiemmalla Dinosaur-albumilla paremmin toteutettuna. Lou Barlow’n ihan-kivat Rude ja Recognition tuovat pientä piristystä albumiin, jolla J Mascis tuntuu penkovan pöytälaatikoidensa perimmäisiä nurkkia. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Gallows – s/t

Venn Records

45 Brittiläinen punkyhtye ällistytti vuoden 2006 esikoisalbumillaan Orchestra of Wolves, jonka parhaat kappaleet, kuten Abandon Ship ja In the Belly of a Shark, pudottivat polvilleen vastustamattomalla energiallaan, kuulijaystävällisyyttä kunnioittavilla hc-sävyillään ja laulaja Frank Carterin antaumuksellisella tulkinnalla. Kakkosalbumi Grey Britain nousi Britannian top 20:een, mutta oli silti bändiin isosti satsanneelle Warnerille pettymys. Gallows sai kenkää ja laulaja Frank Carter lähti omille teilleen. Kolmannelle albumilleen Gallows on pestannut laulajakseen kanadalaisen Wade Macneilin, joka tunnetaan parhaiten Alexisonfire-yhtyeestä. Kysymys kuuluu: onko Gallows onnistunut Carterin lähdöstä huolimatta säilyttämään sen kipinän, jonka ansiosta yhtye aikoinaan erottui lukemattomista kaltaisistaan? Vastaus kuuluu: ei. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Grizzly Bear – Shields

Warp Records

87 Nyt rakennellaan niin kunnianhimoisia asetelmia, että ensikuulemalla meinaa tulla ähky. Shieldsin äänimaisemassa vuorottelevat pintapuolisesti folkahtavan rupisina soivat kitarat ja popin suorasukaiset tarttumapinnat, mutta taustalla häilyy koko ajan äärimmäisellä hienovaraisuudella poimittujen lainojen runsaudensarvi. Jos Shields olisi puisto, se oliisi maaginen paikka, jonka luulee tuntevansa, mutta jonka runsaina rehottavien ruusupuskien ja köynnösten takaa paljastuisi jo unohdettujen suuruuksien patsaita ja myyttisiin mittoihin kasvaneita kasveja, joiden oksilla vuorottelisivat surffikitaroilta ja vuoripurojen solinalta kuulostavien lintuparvien kuorot. Mutta hippeily sikseen. Kyseessä on yksi tämän vuoden hienoimmista, joskin monipuolisuutensa vuoksi kärsivällisyyttä vaativimmista kokonaisuuksista. Kappaleista esimerkiksi The Hunt kuulosti pidemmän aikaa täysin yhdentekevältä hissuttelulta, kunnes se lopulta aukesi korvissani haavoittuneisuuden ja joutilaan uneliaisuuden loistavaksi hymniksi. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Pietari – Hopeatähti

Monsp Records

83 Pietari on ehdottomasti yksi kuluvan vuoden yllättäjistä. Turun seudulla uraansa aloitellut räppäri julkaisi vuosituhannen alussa yhden jo keräilyharvinaisuudeksi muuttuneen omakustanteen. Vuosikausiin Pietarista ei kuulunut mitään, mutta hiljaiselo päättyi, kun hän ryhtyi pari vuotta sitten keikkailemaan Kemmurun Jodarokin kanssa. Hiljattain ilmestynyt Hopeatähti-albumi yllättää tasokkuudellaan. Hopeatähdellä Pietarin vahvuudet ovat persoonallisuus ja maanläheisyys. Hän saattaa räpätä samalla raidalla niin lanttupihvien ihanuudesta kuin Jari Litmaselle rakentamastaan alttarista. Yhdysvalloista Pietarin sukulaissieluiksi voisi nimetä Lootpackin ja People Under The Stairsin. Pietarin lakoninen räppäystyyli yhdistettynä mukavasti nuhjuiseen samplepohjaiseen tuotantoon tekevät Hopeatähdestä yhden vuoden kovimmista kotimaisista räppilevyistä. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Sturm und Drang – Graduation Day

HMC

60 Jos Sturm und Drang olisi julkaissut kolmannen albuminsa heti kakkosen perään muutama vuosi sitten, niin ketään ei olisi kiinnostanut, mutta bändi piti ovelasti taukoa ja palasi ”aikuistuneempana”, mikä tietenkin on vain luonnollista, kun teinit varttuvat parikymppisiksi. Harmi, että tässä välillä suomalainen metalli on vuosikymmenen pakkotyrkyttämisen jälkeen kärsinyt inflaation ja Sturm und Drangin täytyy löytää oma kilpailuetunsa uudelleen. Sellaiseksi kehittyy ehkä hyvä biisimateriaali: Your Love Is for Salen jouset miellyttävät, Molly the Murderer on kasarisooloineen erinomainen single, Luckyn kertosäe toimii ja Fatherlandin sävellys riemastuttaa vaivattomalla majesteettisuudellaan. Vastapainoksi albumilla tosin on suorastaan kiusaannuttavan nickelbackmainen kappale nimeltä Party Like a Rockstar, sanoituksia ei uskalla edes kuunnella, biisit venyvät aivan liian usein viiteen minuuttiin ja bändin laulaja André Linman kuulostaa hitaammissa vedoissa imaisseen vaikutteita Ronnie James Dion sijaan Samu Haberilta. Positiivinen yllätys silti. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Toy – s/t

Heavenly Recordings

75 Neljä vuotta sitten BBC rankkasi kauhistuttavasti nimetyn Joe Lean & the Jing Jang Jongin popin seitsemänneksi kuumimmaksi tulokkaaksi nousevia artisteja esittelevällä Sound of… -listallaan. Jo seuraavana vuonna lontoolaisyhtye hajosi. Jälkipolville jäi muistoksi pikkuhitti I Can’t Feel My Legs, kaksi muuta singleä sekä kourallinen mairittelevia arvioita esikoisalbumista Eastern European Sex Worker, jota ei koskaan virallisesti julkaistu. ”Lelu” ei ole kaksinen nimi rockyhtyeelle, mutta sentään parempi kuin Joe Lean & the Jing Jang Jong, jonka jäsenistä kolme löytyy nyt viime vuoden tammikuussa ensimmäisen keikkansa soittaneen Toyn kokoonpanosta. Bändi kuulostaa luontevalta, vahvuutensa tunnistavalta ja yhteisen vision johdattamalta tulokkaalta. Sen ainekset ovat taiteellisemman indierockin peruskauraa: krautrockin motorista sykettä, shoegazen vellovia kitaratekstuureja, varhaisen Simple Mindsin ja 1970-luvun parhaan brittiprogen suureellisuutta. Kokonaisuudessa häiritsee oikeastaan vain Tom Dougallin laulu, joka tuo vaisuudessaan mieleen Badly Drawn Boyn Damon Goughin. Toy on noteeraamisen arvoinen ryhmä, joka tuo rohkeimmillaan (Drifting Deeper) mieleen kaveribändi The Horrorsin ja letkeimmillään (My Heart Skips a Beat) mainion, johonkin aikapoimuun kadonneen jenkkibändin Ambulance Ltd:n. Se jokin bändin musiikista kuitenkin vielä puuttuu; liian touhu lipsahtaa yhtä tyhjänpäiväiseksi paisutteluksi kuin jollain Secret Machinesilla. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Wild Nothing – Nocturne

Captured Tracks

80 Jack Tatumiin henkilöityvä Wild Nothing herätti kohtalaisen laajasti ns. indieväen huomiota jo parin vuoden takaisella debyyttialbumillaan Gemini sekä sitä seuranneella Golden Haze -EP:llä. Levytykset esittelivät 1980-lukulaisesta indiepopista tyylikkäästi ammentavaa mutta riittävästi myös omaa näkemystä sisältävää dreampopia, jollaista viime vuosien aikana on tosin levytetty varsin runsaasti. Kakkosalbumi Nocturne vakuuttaa kuitenkin, ettei Tatumin ja Wild Nothingin tapauksessa kyse ole pelkästään trendituulien armoilla seikkailevasta päiväperhosta, vaan levytys levytykseltä omaan ilmaisutapaansa rohkeammin luottavasta luomisvoimasta. Wild Nothing taiteilee dreampopille tyypillisen utuisuuden ja toistuvuuden parissa, mutta onnistuu melko hyvin välttämään tyylin ikävystyttävimmät kliseet. Nicolas Vernhesin (Atlas Sound, Dirty Projectors) tuottamalla Nocturnella keskitytäänkin siihen, missä Wild Nothing on parhaimmillaan: haikeasti kaikuviin kitara- ja laulumelodioihin, joiden alla viehättävän pelkistetty rumpu-basso-rytmi pitää yllä tasaista liikettä, kuria ja järjestystä. Parhaiten Wild Nothingin idea kiteytyy albumin alkupuolella (Shadow, Nocturne), mutta kokonaisuuden kannalta levy on silti kiitettävän hyvin tasapainossa. Aiempaan tuotantoon verrattuna Nocturne kuulostaa miellyttävän itsevarmalta, dynaamiselta ja täyteläiseltä. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr, friikeille ja geekeille.

”Rock’n’rollissa on kyse siitä, että epävarmat tyypit kokoontuvat yhteen, vihaavat toisiaan ja soittavat ilkeää ja vihaa tihkuvaa musiikkia.”
– Lou Barlow

Nimensä puolesta Dinosaur Jr.:n klassikko Freak Scene voisi olla 1980-luvun indiesukupolven nostattava sotahuuto. Todellisuudessa se on kuitenkin riipaiseva kuvaus yhtyeen kahden primus motorin J Mascisin ja Lou Barlow’n monimutkaisesta, riitaisasta ja sekopäisestä suhteesta. Kitaristi-laulaja Mascis ja basisti Barlow olivat tavanneet toisensa jo high schoolissa, jossa he olivat perustaneet hardcorepunk-yhtye Deep Woundin. Vuonna 1984 Mascis ja Barlow vaihtoivat soittimia (Mascis siirtyi rummuista kitaraan ja Barlow kitarasta bassoon) ja perustivat yhtyeen, jonka alkuperäinen nimi oli Mogo.

Varoittavana ennusmerkkinä tulevaisuuden ongelmista Mascis hankkiutui eroon Mogon laulajasta Charlie Nakajimasta vain yhden keikan jälkeen perustamalla Barlow’n ja rumpali Emmett ”Murph” Murphyn kanssa Dinosaurin, joka oli käytännössä Mogo ilman Nakajimaa.

Mascis oli ”liian nössö” antaakseen laulajalle potkut. Kommunikaatiokyvyt eivät selvästi olleet hänen vahvin puolensa.

Seuraavina vuosina Dinosaur, joka joutui muutamaan nimekseen Dinosaur Jr. vuonna 1987, koska vanhoista… no, dinosauruksista koostunut The Dinosaurs haastoi sen oikeuteen, teki kolme amerikkalaisen vaihtoehtorockin klassikkoa. Jos yhtyeen debyyttilevy Dinosaur oli vielä harjoitelma, jolla yhtyeen ”kantri, joka saa korvat vuotamaan verta” oli vasta muotoutumisvaiheessa, sitä seurannut You’re Living All Over Me oli jo todellinen mestariteos.

Samoihin aikoihin Dinosaur Jr.:n jäsenten keskinäinen kemia alkoi vähitellen muistuttaa nitroglyseriinin kaavaa. Mascis oli kontrollifriikki, joka ei kyennyt edes alkeelliseen kommunikaatioon, Barlow äkkipikainen ja kärkäs provosoimaan ja Murph taipuvainen sekoiluun. Barlow’lla ja Murphilla oli tapana kutsua Mascisia persläveksi, mulkuksi tai natsiksi, mutta lopulta Mascis sai viimeiset naurut. Yhtyeen kolmannen levyn Bugin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen vuonna 1989 hän antoi Barlow’lle kenkää melkein samalla tavalla kuin aikoinaan yhtyeen ensimmäiselle laulajalle – Murph ja Mascis kertoivat Barlow’lle, että yhtye oli hajonnut, vaikka todellisuudessa sille oli buukattu jo Australian-kiertue ja seuraava basistikin oli jo valittu.

Tunnelma Bugin äänityssessioissa oli ollut ankea. Yhtyeen jäsenet eivät kommunikoineet keskenään, ja Mascis sävelsi myös bändikavereidensa osuudet. Albumin ainoa Barlow’n laulama kappale on Don’t, jolla basisti karjuu yli viisi minuuttia vain yhtä lausetta: ”Why don’t you like me?” Tarina kertoo, että Barlow yski verta kappaleen äänityksen jälkeen. Kuvion perverssiyden kruunaa se, että laulu oli Mascisin kirjoittama.

Freak Scenellä Mascis tuntuu kertovan sen, mitä hän ei kyennyt Barlow’lle kasvokkain ilmaisemaan:

“The weirdness flows between us
Anyone can tell to see us
Freak scene just can’t believe us
Why can’t it just be cool and free us?

It’s so fucked I can’t believe it
If there’s a way I wish we’d see it
How could it work just can’t conceive it
Oh, what a mess it’s just to leave it “

Laulun lopussa Mascis myöntää haluavansa välillä tappaa ystävänsä, mutta silti heidän välillään on jotain erikoislaatuista:

“Sometimes I don’t thrill you
Sometimes I think I’ll kill you
Just don’t let me fuck up will you
’Cause when I need a friend it’s still you”

Laulun viimeinen säe ennen Mascisin kitarasooloa on tehokas tiivistys bändin tilanteesta ja Freak Scenen keskeisestä viestistä:

“What a mess”

Musiikillisesti Freak Scene oli toki kaikkea muuta kuin sotku – se oli Dinosaur Jr.:n estetiikan täydellisin ilmentymä, kappale, jolla yhtyeen sekoitus korvia vihlovaa meteliä, apaattisen uneliasta, hädin tuskin hereillä pysyvää laulua ja upeita melodioita sekoittui yhdeksi indierockin hienoimmista klassikoista.

Itse asiassa Dinosaur Jr.:n kaikki olennaiset piirteet paljastuvat tästä kappaleesta – sen ensimmäinen säkeistö ja kertosäe ovat melodista, mutta säröistä rockia, näitä seuraa pätkä aggressiivista myllytystä, seuraavaksi yhtye vaihtaa tyylilajin heliseväksi kantrirockiksi palatakseen taas lopulta säröön. Kaiken kruunaa kokonaiset kaksi ulvovaa kitarasooloa, jotka tekevät lopullisen pesäeron hardcorepunkin tiukkoihin sääntöihin.

Neljässä vuodessa Dinosaur Jr. oli muuttunut kolmen nuorukaisen punk-henkisestä bändistä, jonka tulevaisuus ei vaikuttanut 1980-luvun popmaailmassa hääppöiseltä, palvotuksi kulttinimeksi, jonka perintö tulisi olemaan indierockin kaupallinen voittokulku 1990-luvulla.

Mascis, Barlow ja Murph eivät koskaan saavuttaneet seuraajiensa kaupallista menestystä, mutta he onnistuivat kuitenkin ikuistamaan nimensä rockin historiaan. Etenkin flegmaattisen Mascisin kohdalla voidaan puhua pienestä ihmeestä, olihan hän inspiroinut Sonic Youthin Teen Age Riot -kappaleen säkeet: ”Takes a teen age riot to get me out of bed”. No, teinikapina siitä sitten syntyikin… mutta se onkin jo kokonaan toinen tarina.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Barlow keskittyi potkujensa jälkeen Sebadoh-sooloprojektiinsa, josta tuli yksi lo-fi-genren juhlituimmista nimistä. Yhtyeen III-levyn klassikkokappaleella The Freed Pig hän purki tuntojaan Mascisin ja Dinosaur Jr.:n suhteen varsin suorasanaisesti, tunnustaen myös omat vikansa:

“You were right
I was battling you, trying to prove myself
I tried to bury you with guilt; I wanted to prove you wrong
I’ve got nothing better to do than pay too much attention to you
It’s sad, but it’s not your fault

Now you will be free
With no sick people tugging on your sleeve
’Your big head has that ”more room to grow’
glory I will never know”

Video ei ole enää saatavilla

Kate Bush ryhtyi treenaamaan vuoden myöhässä Los Angelesin olympialaisten jousiammuntaan.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kymmenes osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen listalta puuttuu Beastie Boysin She’s On It. Sen voit kuunnella tästä.

Vuoden 1985 Top 30 (no okei, 29)

1. Kate Bush – Running Up That Hill
2. The Smiths –How Soon Is Now?
3. Simple Minds – Don’t You Forget About Me
4. Tears for Fears – Everybody Wants to Rule the World
5. The Waterboys – The Whole of the Moon
6. The Cure – In Between Days
7. The Cult – She Sells Sanctuary
8. Madonna – Into the Groove
9. The Pogues – Dirty Old Town
10. Killing Joke – Love Like Blood
11. Whitney Houston – How Will I Know
12. The Jesus & Mary Chain – Just Like Honey
13. Huey Lewis & the News – The Power of Love
14. Fine Young Cannibals – Johnny Come Home
15. Tom Waits – Downtown Train
16. Prince – Pop Life
17. Dire Straits – Money for Nothing
18. Sandra – (I’ll Never Be) Maria Magdalena
19. Paul Hardcastle – 19
20. The Replacements – Swingin’ Party
21. Prefab Sprout – Goodbye Lucille #1
22. New Order – The Perfect Kiss
23. Nick Cave & the Bad Seeds – Tupelo
24. Talk Talk – Life’s What You Make It
25. New Model Army – No Rest
26. Camper Van Beethoven – Take the Skinheads Bowling
27. Dinosaur Jr. – Repulsion
28. Jan Hammer – Crockett’s Theme
29. Nitzer Ebb – Warsaw Ghetto

Linkki soittolistaan tästä.

Dinosaur Jr. silloin, kun ikuinen outsider J Mascis vielä näytti alle 80-vuotiaalta.

Dinosaur Jr. oli eräs tärkeimmistä yhtyeistä, kun amerikkalainen indierock 80-luvulla raahautui rannalle hardcore-punkin alkulimasta. Ei sillä, että asiaa olisi tuolloin juuri kukaan huomannut; Dinosaur-nimellä julkaistua esikoisalbumia myytiin ensimmäisen vuoden aikana ruhtinaalliset 1 500 kappaletta.

Dinosaur Jr.:n merkitys piileekin osittain siinä, ketkä yhtyettä 1980-luvulla kuuntelivat. Sen lisäksi, että bändi oli osa vaihtoehtorockin räjähdystä 1990-luvun Yhdysvalloissa, yhtyettä olivat kuunnelleet useimmat aikakauden altsurockarit Juliana Hatfieldista Kurt Cobainiin. (Itse asiassa Cobain uskoi, että hän kuulostaisi tismalleen J. Mascisilta, jos alkaisi laulaa – eikä ollut aivan väärässäkään.)

Mutta takaisin 1980-luvulle. Kuten useimmilla jenkki-indierockin esi-isillä, myös Dinosaur Jr.:n juuret olivat tukevasti hardcore-punkissa. Laulaja-kitaristi J Mascis ja viimeistään Sebadoh-yhtyeellään omat lahjansa osoittanut basisti Lou Barlow soittivat high school -aikoina Deep Wound -nimisessä hc-bändissä.

Deep Woundin hajoamisen jälkeen J Mascis alkoi kirjoittaa aivan uudenlaisia biisejä – biisejä, jotka kuulostivat siltä kuin Neil Youngin sydänsuruinen pikkuveli olisi saanut taustalleen melodista country-rockia soittavan Slayerin.

Mascis oli osaltaan vastuussa 1980-luvun vaihtoehtopiireissä äärimmäisen epäcoolina pidetyn klassisen rockin nimen palauttamisesta hyväksyttyjen kirjoihin. Aikalaisista esimerkiksi Sonic Youthin jäsenet olivat faneja, ja Dinosaur Jr.:n suorasukaisemman soundin vaikutus paistaa läpi tietyillä heidän levyillään.

Eponyymille esikoisalbumille mahtuu hajanaisia tyylikokeiluja ja hieman turhanpäiväisiä kaahauspaloja. Repulsion on kuitenkin Forget the Swan -biisin ohella levyn täydellisin esimerkki soundista, josta Dinosaur Jr. myöhemmin opittiin tuntemaan.

Kappaleella hc:n huolittelemattoman väkevä melu kohtaa suhteellisen perinteisen rock-rakenteen samalla, kun Mascisin hevimiehiltä lainaava lead-kitarointi törmää sydäntäraastavan haikeaan popmelodiaan. Mascisin raakunta hiipii suoraan ihon alle.

Mikä parasta, Repulsion oli vasta alkusoittoa kakkosalbumille You’re Living All Over Me – mestariteokselle, jolla yhtyeen nerous todella paljastui.

Vaikka kappaleen sanoitus liittyy pikemminkin yksilötason asioihin, se kuulostaa vastareaktiolta reaganismin ajan korskeaan keskitien ydinperhe- ja kulutusjuhla-ajatteluun. Grungen myötä pintaan pulpahtanut ulkopuolisuuden henki elää vahvasti ikuisen outsideri J Mascisin lyriikoissa. Sellaiset sanat kuten ”epävarmuus”, tylsistyminen”, ”inho”, ”pimeys” ja ”yksinäisyys” toistuvat.

Kuten kaikki elämässä, nämäkin sanat kuulostavat paremmalta hukutettuina melonkolisiin säveliin sekä kiertäviin ja räkäisesti säriseviin kitaravalleihin.

Video ei ole enää saatavilla

”First-ever studio acoustic album from Dinosaur Jr’s J Mascis”, huutaa iloisen violetti tarra levynkannessa.

Jaa. Miten sen nyt ottaa. Vuonna 1996 Mascis julkaisi levyllisen akustisia Dino-klassikoita (Martin + Me), mutta se oli tietenkin live. Vuonna 2005 tuli J + Friendsin Sing + Chant for Amma, mutta sitä ei ilmeisesti lasketa, koska se on uskonnollista materiaalia miehen omalla Baked Good -pikkulafkalla.

Alkuperäisen trion toisen tulemisen myötä lauluntekijänä liekin löytänyt Mascis on kieltämättä kiinnostavampi hahmo nyt kuin vuonna 2005. Vuonna 2009 julkaistu Dinosaur Jr:n Farm oli todella hieno levy, täynnä loistavia kappaleita ja loistavaa musisointia. Mascis tuntui päästäneen irti jostain kylmästä ja ahdistavasta, ja hänen maailmankuvansa tuntui värikkäämmältä ja selkeämmältä.

Se johti selkiytyneeseen äänikuvaan, jossa oli jäljellä vain vähän Bugin tai You’re Living All Over Men antisosiaalisesta narinasta. J tuntui suorastaan lempeältä hippivaarilta, maailmanlopun jälkeiseltä Neil Youngilta.

Toki on niitä fundamentalisteja, joille harmaantunut ja vähemmän angstinen Mascis on liian hampaaton. Sitten on niitä, joille homma alkaa vasta nyt toimia oikein kunnolla. Kuulun jälkimmäisiin.

Hei, katsokaa nyt tätä levynkantta! Tekee mieli antaa sille halaus! Farminkin kannen maalanneen Marq Spustan äärisympaattinen teos, jossa kaksi hamoa muumistelevat isomman hahmon selästä muodostuvan saaren päällä, saa samalla tavalla hyvälle tuulelle kuin hauskan koiran näkeminen kadulla. Koko konseptissa on jotain mascismaisen luppakorvaista.

Ja itse levy sitten! Violetin vinyylin sujahtaessa mukavan paksusta pahvikannesta ulos on jo valmiiksi niin hyvällä tuulella, että tekee mieli mennä keittämään kaakaota. Impulssi on oikea, sillä Severel Shades of Why sisältää täydellistä lauantaiaamun musiikkia, jota on suorastaan pakko nauttia pyjamassa ja monsteri-aamutossuissa.

Yksi albumin tiimoilta kuulemani kritiikki on, että nämä ovat samoja biisejä kuin ennenkin, mutta ilman säröä. Se on paikoitellen totta, mutta entäs sitten? Ja kun levyllä on useita kappleita, jotka käyttävät nerokkaasti nimenomaan akustisen kitaran soundiskaalaa, ei kritiikki mielestäni ole aiheellinen.

Vaikka avauskappale Listen to Me on klassista Dinosaur Jr:ia ”unpluggedina”, pelaavat nimibiisi ja Too Deep sellaisilla soundeilla, joita ei saa näin herkkinä irti sähkökitarasta, vaikka olisi millaiset pedaaliarsenaalit. Varsinkin jälkimmäisessä Mascis on parhaimmillaan, rakentaen jännitettä hyvin minimalistisesta kitarakuviosta. Mieleen tulee hänen hieno coverinsa Richard Thompsonin kappaleesta I Misunderstood (tribuuttilevyltä Beat the Retreat, 1992), jossa oli samaa pidättyneisyyttä ja pienillä jutuilla pelaamista.

Nimibiisillä taustatukea antavat A Silver Mt. Zionin Sophie Trudeau, jonka viulu antaa kappaleelle hienoa, brittifolkilta tuoksahtavaa pastoraalista ulottuvuutta, sekä Band of Horsesin Ben Bridwell, jonka harmoniat tuovat mieleen Jeff Tweedyn kontribuutiot The Handsome Familyn levylle Through the Trees (1999). Sama täydellinen hopeareunus harmonioiden yläreunassa. Upeaa.

Kakkospuolen avaavalle Make It Rightille on kertynyt vierailevia muusikoita peräti neljä. Suzanne Thorpen huilu lainaa jostain käsittämättömästä syystä The Beatlesin Here Comes The Sunin riffiä, mutta antaa kieltämättä kauniin lisän Mascisin kitarakuvioille.

Trendispede Kurt Vilelle tekisi sen sijaan mieli antaa litsarit, niin paskalta hänen huonoilla piezo-soundeilla soittamansa slide-kitara kuulostaa.

Toiseksi viimeisen kappaleen Can I myötä Mascis kyllästyy ja ottaa sähkökitaran esiin, joskaan ei soita sitä itse; Matt Valentine toistelee akustisen taustalla kahta atmosfääristä kuviota.

Päätöskappalessa Mascis itse vetää soolon sähköisellä, ja on pakko myöntää, että vaikka Severel Shades of Why on hieno levy, niin kyllä Mascis sähkökitaran varressa kuulostaa mahtavalta kaiken himmailun jälkeen.

66Several Shades of Why on hieno pieni levy, joka ei lähde keksimään pyörää uudestaan, vaan irroittaa sen itse fillarista ja esittelee sen nuoremmalle polvelle isällisen ystävälliseen sävyyn dinosaurusten olkapäillä seisten. Kun on tarpeeksi hyvä, ei tarvitse edes hikoilla. Pelkkä violetti viheltely riittää.

Video ei ole enää saatavilla