Miguel, pelimies.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat kolme vuoden 2012 albumia ja halutessaan yhtä reissueta tai ep:tä. Juuso Janhunen avaa luukun 15.

How to Dress Well – Total Loss

Aivan jumalattoman ärsyttävällä artistinimellä varustettu ja aivan jumalattomasti joitakin kuulijoitaan ärsyttävällä falsetilla laulunsa läpi vievä Tom Krell ujuttaa niin sulavasti lo-fi-äänimattoa hekumoiviin R&B-tunnelmointeihinsa, että silmälasit huurustuvat jo pelkästä ajatuksesta. Etäistä, haurasta ja taivaan sineen kohoavan unenomaista panomusiikkia on tässä maailmassa aivan liian vähän. How to Dress Well on parasta mitä kuka tahansa kotioloissa karhuntaljalla bokserisillaan Princen päälle lauleskeleva olohuone-elostelija voi kuvitella. Herkän rakastajan valinta 2012.

Video ei ole enää saatavilla

DIIV – Oshin

Mistä nämä laulut oikein kertovat? Mitä Zachary Cole Smith tovereineen oikein hoilaa kaikuisen laulusoundinsa ja vielä kaikuisemmin soivien kitaroiden alla? Vastauksella ei ole väliä, sillä DIIVin ytimessä on utuinen mahtipontisuus, sellainen paatos, joka saa vimmaisesti rullaavat ja pirullisen yksinkertaiset kitaramelodiat tunteutumaan joka lihakseen, laittaen ne nykimään hiljalleen kappaleen mukana. DIIVin musiikki nielaisee helisevään massaansa ja peittelee lämpimästi kuin untuvaviltti jääkylmänä krapula-aamuna. En osannut Oshinin ilmestyessä odottaa mitään, mutta jo ensimmäisellä kuuntelulla tuli sellainen fiilis, että nyt on tehty alusta loppuun toimiva levy, mikä on jokseenkin harvinaista nykyään.

Video ei ole enää saatavilla

Miguel – Kaleidoscope Dream

Jaahas, että Frank Ocean oli tämän vuoden R&B-kentän hypetetyin pelimies? Olihan se juu, mutta vuoden parasta R&B-levyä Ocean ei tehnyt. Sen teki Miguel, jonka yhdeksänkymmentälukulaista kutumusiikkia, vanhahtavaa soul-poppia ja modernia klubi-soundia yhdistelevä teos on juuri sitä, mitä R&B on kaivannut: tasapainoinen, kokonaisuutena kantava ja biiseiltään monenkirjava levy, jolta ei puutu herkistelyä tai alan makuuhuonesankareille tyypillisiä iskurepliikkejä. Adorn, How Many Drinks ja Pussy Is Mine – siinä kolme tämän vuoden top 5 -R&B-biisien joukkoon kuuluvaa kappaletta, ja kaikki samalla levyllä.

Video ei ole enää saatavilla

Tekijä: LInda Elviira Linko

Tovi sitten julkaisimme jutun yhtyeistä, jotka ovat viileästi ottaneet vokaalit pois nimistään.

Tänään leikimme lisää nimileikkejä, inspiraation aiheena ensi maanantaina Kuudennella linjalla esiintyvä DIIV.

Video ei ole enää saatavilla

DIIV nimittäin tunnettiin ennen nimellä Dive. Tästä päästäänkin siihen että:

Kerro meille, minkä suomalaisen yhtyeen nimeen tuunaisit trendikkäämmäksi DIIV-stailiin?

Esimerkit:
Fredi Siitonen = Fred1 Ziitounen
HIM = HIIM

Keksi parempia! Anna oma ehdotuksesi tämän artikkelin kommentteihin.

Kaikkien ehdotuksensa jättäneiden kesken arvotaan superhienot palkinnot: kuvassa esiintyvän hienon DIIV-julisteen kehystettynä (mahdollisesti nimmareilla) sekä tietenkin liput itselle ja kaverille DIIV-konserttiin maanantaina 5.11.

KILPAILU OHI! KIITOS OSALLISTUJILLE!

Nuorgam esittää: DIIV (USA), Black Lizard, Kuudes Linja, Helsinki, Ma 05.11.2012. Ovet klo 20:00, Hinta 18,50 €

Dead Oceans

72 Motorista meteliä rakastava newyorkilaisduo on kolmannella albumillaan odotetun hilpeällä tuulella: silloin, kun laulaja Oliver Ackermann ei mökötä sellaisten teemojen kuin Fear, Mind Control ja Revenge parissa, hän laukoo joviaaleja icebreakereita, kuten “I want to die” kappaleessa Why I Can’t Cry Anymore. Worship on pieni pettymys verrattuna keväällä julkaistuun Onwards to the Wall -EP:hen, jolla A Place to Bury Strangersin teollisesti takovassa sirkkelirockissa oli tavallista enemmän melodiaa. Avauskappale Alone lupaa vielä paljon Raveonettesin kevyt-goottia ja Curven kevyt-industrialia nättiin poppiin yhdistäessään, mutta sen jälkeen levy taantuu odotetun yksipuoliseksi, joskin tehokkaaksi korvienpuhdistusssessioksi, joka lainailee vapaamielisesti niin Jesus & Mary Chainin kahden nuotin narkkaripoppia kuin Primal Screamin Exterminatorin brutaaleja särösinfonioita. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

DIIV– Oshin

Captured Tracks

75 Kun kuulin Beach Fossilsin keikkakitaristi Zachary Cole Smithin DIIV-yhtyeen vielä Dive-nimellä julkaistut singlet Humanin ja Sometimesin, aistin poikkeuksellista biisinkirjoituslahjakkuutta ja harmoniantajua. Kun täyspitkällä Smith priorisoi tunnelman biisien edelle, lopputulos tuntuu resurssien haaskuulta. Oshin on kuin 40-minuutin mittaan venytetty siima täynnä kitaran konemaisella tasaisuudella kutomaa kahdeksasosanuottien ketjua, jonka lähtökohdat ovat ennen kaikkea uneliaan impressionistiset. Smithin kaaviomainen kitaransoitto ja pyrkimykset täydellisiin harmonioihin muistuttavat lähtökohdiltaan Durutti Columnista, vaikka sävyt piirtyvät täysin erilaisina. Toiselta puolelta DIIVin velka Stereolabin hienomekaanisiin krautsävyihin on havaittavissa selkeästi. Levyn haikeussumu rakentuu tietoiseen minimalismiin. Tapettimainen äänivirta paljastaa detaljinsa vasta, kun se alkaa kiertyä kuulijan selkärangan ympäri. Silloin huomaa, että levyn harmaudessa Air Conditioning on nimensä mukainen tuulahdus raikasta ilmaa, Waitin kone sylkee vesihöyryn alta raskasta krautpakokaasua ja Doused huipentaa soljuvan unen takaa-ajokohtaukseen. Ilmiselvästi DIIVin kitaralinjat matkaavat vääjäämättä johonkin, mutta tärkeintä levyyn ihastumisen kannalta on, että määränpää jää pimentoon. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Echo Lake – Wild Peace

No Pain in Pop

64 Birminghamilaisyhtye on opiskellut kenkiintuijottelun alkeet esimerkillisesti ja luo kitaroiden, kaikupedaalien ja analogiurkujen avulla esikoisalbumillaan äänimaailmoita, joissa ei voi kuin viihtyä. Kuten niin monelle, myös Echo Lakelle ikimuistoisten kappaleiden säveltäminen osoittautuu kuitenkin lähes mahdottomaksi tehtäväksi; ryhdikäs Even the Blind nousee ylivertaisena esiin albumilla, jonka kappaleista suurin osa vesittyy viimeistään Linda Jarvisin löysän ja hengettömän, Cranesin Alison Shaw’n lapsekkuudesta muistuttavan laulun takia. Lupaavan bändin pitää pystyä ensi kerralla parempaan.(Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kiki Pau – Pines

Kiki Pau

79 Hattua pitää nostaa yhtyeelle, joka on näin ennakkoluulottomasti lähtenyt liikkeelle uuden albuminsa suhteen. Pelkästään digitaalisena julkaistu Kiki Paun uutukainen sisältää neljä varsinaista kappaletta, joiden yhteismitta yltää reiluun 40 minuuttiin. Onko tämä nyt jonkinlaista progeindiemusiikkia, oli niin tai näin, Pines yllättää aika suvereenisti. Pitkien kappaleiden säveltäminen on taitolaji. Kiki Pau on onnekseen onnistunut säilyttämään kokonaisuudessa ilmavuuden, ja paketti pysyy kasassa. Tunnelmasta toiseen seilaava materiaali olisi voitu julkaista omasta puolestani yhtenä tiedostona. Kohokohtia löytyy sieltä täältä, esimerkiksi toisen kappaleen Astronauttijan ajassa 5.51 alkava junnaava osa. Tokihan mieleen tulee välillä esimerkiksi The Mars Volta, mutta mitä sitten? Yllättävin suomalainen pitkäsoitto pitkään aikaan. (Petrus Koskimies)

Mission of Burma – Unsound

Fire Records

51 Mission of Burma oli ilman epäilyksen häivääkään yksi 1980-luvun alun parhaista kitararockyhtyeistä, ellei paras. Yhtye pani pillit pussiin vuonna 1983 laulaja Roger Millerin tinnutuksen takia, mutta teki kymmenen vuotta sitten täysimittaisen comebackin. Unsound on neljäs albumi paluun jälkeen – ja ensimmäinen, jonka soisi jäävän viimeiseksi. Siinä missä OnoffOn (2004), The Obliterati (2006) ja The Sound the Speed the Light (2009) kuulostivat raikkailta ja elinvoimaisilta, Mission of Burman vaikutuksen Guided by Voicesin, Fugazin ja The Constantinesin kaltaisiin yhtyeisiin selväksi tekeviltä veteraanirockin pieniltä aarrearkuilta, soi Unsound myötähävettävän kolhosti ja kulmikkaasti, Millerin pinnistelevän mylvinnän säestämänä. Albumin yhdestätoista kappaleesta vain Second Televisionissa ja 7’sissä on bostonilaiskvartetille ominaista rapeutta ja ketterää räväkkyyttä, muuten Unsound kompuroi eteenpäin kankeasti lompsuttaen kuin kolmijalkainen hurtta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Pää kii – Inkkarit kanootissa EP

Airiston punklevyt

88 Jos Kakka-hätä 77 oli kotimaisen punkin pelastaja, on Pää kii suomalaisen rockin tuhoaja. Tai jotain. Varmaa on vain se, että aiemman Kalifornia Dreamin’ -singlen ohella Inkkarit kanootissa on siunatuinta rähinää pitkiin aikoihin: äärimmilleen viritetyn koneen hajoaminen kuulostaa tältä, mutta jotenkin osaset pysyvät kasassa. Kaikki eivät sen energiaa tule sulattamaan. Pää kiin kuunteleminen vaatii kosolti suolia ja tiettyä levydivarimaista anaalisuutta. Inkkarit kanootissa on musiikillinen vastine levykaupalle, jonka valikoimassa on ainoastaan henkilökunnan suosikkilevyjä ja kyltti tiskin yllä käskee asiakkaita pysymään hemmetin kaukana. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla