Nonesuch

84 2000-luvun alun outofolkilla kuuluisuuteen nousseista lauluntekijöistä on kypsynyt uusi indien veteraanisukupolvi, joka ei koskaan oikeasti ollut kuuluisa. Vain harva on saanut toisen tilaisuuden – ja Banhartin toivoisi olevan yksi heistä. Omaperäinen muusikko ei koskaan aivan ole päässyt osaksi samasta huomiosta, jota rohkeampien maneereiden avulla esiintyvät kollegat nauttivat. Sen sijaan Banhart on liikkunut sekoilusta jatkuvasti ovelamman vaihtoehtopopin suuntaan ja hillitympiin, pienimuotoisiin ihmissuhdetutkielmiin. Malan sävellykset ovat näppäriä ja neliraiturilla äänitetty kokonaisuus tasalaatuinen. Se ei ehkä tuo valtavasti lisää siihen soundiin, jota alaa hallitsevien hypnopoppareiden (Ariel Pink, John Maus) on jo kuultu käyttäneen, mutta Banhartin lähestymistavassa kuuluu poikkeava pedanttius ja asiantuntemus haettujen viitteiden suhteen: nanigo-rytmit, doo wop ja disko on mallinnettu täsmällisyydellä. Teksteissään hän on aina lihallisempi kuin kollegansa tanssien tälläkin kertaa sadismin ja masokismin välisellä kapealla nuoralla. Nöyryytys ja nöyrtyminen ovat Banhartin musiikin kestoaineksia: ”If he ever treats you bad, please remember how much worse I treated you, if he doesn’t try his best, remember that I never tried at all”, kuuluu loistava Your Fine Petting Duck. Täydellisyyteen Mala ei yllä, alkuvuoden parhaisiin kyllä. Ja jos kuulija jaksaa keskittyä tähän hyvin rakennettuun popalbumiin vielä kauemmin, hän tulee näkemään ainekset, jotka povaavat levystä kestävää klassikkoa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Cheatahs – Extended Plays

Wichita

81 ”Puntastisella” nimellään gepardien petollisuudesta vihjaava englantilaisyhtye raivaa esikoisalbumillaan tiensä viime vuosien 90’s-revivalin eturiviin. Taiteellisesti Extended Plays on kaukana merkittävästä, mutta sen lemonheadsmaisen napakkaan 28 minuuttiin on mahdutettu niin paljon hyviä fiiliksiä indierockin kultaisen vuosikymmenen surisevilta ja pöriseviltä klassikoilta, ettei levyyn voi kuin ihastua. Raskaimmillaan Cheatahs on levyn alussa ja lopussa: The Swan ja Froshed yhdistävät powerpopin riffit grungen pörinään tavalla, joka tuo mieleen aliarvostetut Sugarin ja Swervedriverin. Transatlanttista tunnelmaa täydentävät jossain taustalla läpi levyn kummittelevat Dinosaur Jr ja Ride sekä tietysti Teenage Fanclub, jonka henki elää vahvana levyn kevyimmissä ja voimakkaimmin laulustemmoihin perustuvissa kappaleissa (Fountain Park, Jacobi). Vähänhän se hävettää tästä näin kovasti tykätä, mutta minkäs teet. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Embassy – Sweet Sensation

International

82 Göteborgilaisen The Embassyn viimeisin Sweet Sensation -albumi on luotettavaa, ruotsalaista laatutyötä alusta loppuun. Kaksikko on selkeästi Cut Copynsa kuunnellut, sillä se osaa tehdä niin hyväntuulista ja vaivattomalta kuulostavaa, tanssimusiikin suuntaan kumartavaa indiepoppia. Avausraita ähisee kuin kanadalaisen Junior Boysin kappaleet, mutta nopeasti albumi asettuu uomiinsa. Levyn kappaleet ovat keskenään kuin samasta muotista, mutta se ei ole lainkaan ongelmallista, sillä yhtyeen kädenjälki on tasaisen varmaa. Esimerkiksi Livin’ Is Easy on discoa kesäisen lauantain etkoille, päätösraita Everything I Ever Wanted kuulostaa huokailuineen hauskalta pastissilta Screamadelican aikaisesta Primal Screamista. Levyn suurimpia ansioita on sen maltillinen mitta. Kahdeksan kappaletta ja yksi välisoitto on tismalleen sopiva kerta-annos The Embassya. Cut Copyn tavoin kokoonpano osaa tehdä tarttuvaa ja myönteisessä mielessä miellyttävää musiikkia, jota ei voi kehua innovatiivisuudesta, mutta jota siitä huolimatta pyörittää nappikuulokkeista päivä toisensa jälkeen. Minä en ole kuunnellut kuluvana vuonna mitään albumia niin paljon kuin Sweet Sensationia. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Fimber Bravo – Con-Fusion

Moshi Moshi

78 Fimber Bravo on yksi maailman arvostetuimmista steel pan -rummun soittajista – ehkä. ”Ehkä” siksi, että musiikkitietämyksessäni on täsmälleen steel pan -rummun mentävä aukko; tietenkään en osaa nimetä maailmalta toista instrumentin taitajaa puhumattakaan siitä, että osaisin laittaa heitä nauttimansa arvostuksen perusteella järjestykseen. Mutta mitäpä siitä: luotetaan siihen, että Bravo on peltirumpupiireissä ns. kova luu. Ainakaan hän ei ole mikään uusi tuttavuus: trinidadilaisen 1970-luvun yhtye 20th Century Steel Band muistetaan pikkuhitistään Heaven and Hell Is on Earth, jonka ”children grow and women producing” -koukku on lainattu lukemattomiin pophitteihin Jennifer Lopezin Jenny from the Blockista Black Eyed Peasin Say Goodbyehin. Sittemmin Bravo-pannun muljutusta on kuultu muun muassa De La Soulin, Morcheeban ja viimeksi Hot Chipin levyillä. Con-Fusion on juuri sellainen eksoottinen novelty-herkku, jollaisia aina silloin tällöin pullahtaa esiin tuomaan väriä länsimaisen populaarimusiikin kalpeille poskipäille. Karibialaisia rytmejä länsiafrikkalaiseen poppiin ja hienovaraisiin elektrosävyihin (Hot Chipin Alexis Taylor kujertaa kauniin The Way We Live Today -balladin) yhdistelevä albumi tuskin mullistaa monenkaan steel pan -ummikon kuuntelutottumuksia, mutta yhden tämä sortin levyn moni heistä varmasti mielellään hyllyynsä laittaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Jacco Gardner – Cabinet of Curiosities

Trouble in Mind

74 Jacco Gardner halusi olla Syd Barrett. Juuri valitettavampaa lähtökohtaa ei kuulijan kannalta voikuvitella. Ja kuitenkin: vaikka en suin surminkaan haluaisi kuulla elämässäni enää ensimmäistäkään Liisa ihmemaassa -tuutulaulua, jossa ”pikku-Jane katoaa tuntikausiksi puutarhaan poimimaan kukkasia ja saapuu juuri ennen aamun samettivaloa kotiin, jossa istuu varjoisan ikkunan äärellä iäisyyteen asti rakkauttaan odottaen” (The Ballad of Little Jane), joudun myöntämään, että Cabinet of Curiositiesin cembaloilla, mellotroneilla ja Ringo-rumpufilleillä koristeltu kevytpsykedeelinen kamaripop kuulostaa aika hemmetin hyvältä. Onneksi Gardner on sentään laulajana sen verran monotoninen hoilottaja, ettei tähän levyyn täydy ihan sydän läpättäen rakastua. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Ed Harcourt – Back In The Woods

Universal Music

62 Maailmaan mahtuu aika paljon juttuja, jotka eivät varsinaisesti ole huonoja, mutta joista puuttuu se jokin omaleimaisuus ja kekseliäisyys, joka saisi ne jäämään mieleen. Ed Harcourtia on vaivannut jo vuosia taipumus tuottaa tyylipuhdasta, mutta kovin yllätyksetöntä laulaja-lauluntekijätunnelmointia. Eikä tämä uusin muuta asiaa. Kappaleissa on periaatteessa kaikki kohdallaan, muttei mitään, mikä antaisi syytä hämmästyä tai haltioitua, hermostua tai innostua. Osa kappaleista on suorastaan niin ennalta-arvattavan pastissimaisia, että pahaa tekee. Esimerkiksi Murmur in My Heart on riisutussa ilmaisussaan ihan kiva yritys Jeff Buckleyn parhaan annin suuntaan. Missä on se yli kymmenen vuoden takainen Ed, jonka kynästä lähtivät Apple of My Eyen tai Beneath the Heart of Darknessin kaltaiset mestarilliset tunneryöpyt? Tämä nykyinen ilmaisu on niin hampaatonta. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Chloe Howl – Rumour EP

Columbia

49 Nousujohteisen englantilaisen popparin uutuus Rumour ei ole kestolla pilattu, mutta olivathan ne Frank Sinatran ensimmäiset pitkäsoitotkin pituudeltaan vain rapiat 20 minuuttia, kuuluu senttarien hyväksi havaittu latteus, jonka jälkeen sopii todeta jotain määrän korvaavasta laadusta. Rumourin kohdalla se jää tekemättä. Vaikka taustalla vaikuttaa Passion Pitin, Holy Ghostin ja Nelly Furtadon tuoreimmat tuottanut Christopher Zane, kokonaisuus tuntuu yhdentekevältä, enemmän sämpleriltä radiokäyttöön kuin kestokuunneltavalta tuotteelta. Aiemmin julkaistu No Strings kuulostaa bassokuvioineen huomattavasti Pumped Up Kicksiltä jääden valikoiman tarttuvimmaksi raidaksi. Wish I Could Tell You ja nimikappale sisältävät fragiilissa ilmapiirissä tunnelmoivaa kalseutta, johon Howlin omituisen kömpelö lausunta tuo omaa outoa viehätystään, mutta sävellykset ja lähinnä parin vuoden takaisesta La Roux’n keskitie-elektrosta muistuttava tuotanto jäävät ohuiksi. Yritetäänköhän Howlista leipoa Lana Del Reyn lontoolaisserkkua vai Amy Winehousen sisäoppilaitosstipendin napannutta parasta ystävää? Joka tapauksessa Rumour osoittaa, että konsepti tarvitsee vielä paljon työstämistä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Mogwai – Les Revenants

Rock Action Records

67 Postrockin veteraaniluokkaa lähestyvä Mogwai on säveltänyt musiikkia ranskalaiseen, zombie-elokuvien kuvastoa kierrättävään Les Revenants -tv-sarjaan. Lopputuloksena on epätasainen ja luonnosmainen kokoelma kappaleaihioita. Varsinaisiin studioalbumeihinsa verrattuna Mogwai soi nyt riisutumpana ja kosketinvetoisempana. Yhtye on tiivistänyt ilmaisuaan, sillä melkein poikkeuksetta soundtrackin kappaleet ovat noin neliminuuttisia. Se onkin haaste, josta yhtye ei selviä kunnialla. Mogwain tavaramerkkejä kuitenkin ovat kitaravallit ja jännitteet, joita se rakentaa kappaleisiinsa minuuttikaupalla. Sen vuoksi Les Revenantsia kuunnellessa, kuten esimerkiksi avausraita Hungry Facen aikana, huomaa usein ajattelevansa, että kappaleet jäävät vain luonnoksiksi. Ilmaisun tiivistämisestä ja kosketinvetoisuudesta huolimatta albumi jättää tunteen, että Mogwai on alkanut toistaa itseään. Yhtye on julkaissut uransa aikana jo niin monta Relative Hysterian ja This Messiah Needs Watchingin kaltaista melankolista tunnelmapalaa. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Sally Shapiro – Somewhere Else

Paper Bag Records

84 Ei Sally Shapiron touhussa ole edelleenkään tarpeeksi omituisuutta ja äkkivääryyttä, että se voisi kohota kansainvälisen klubimusiikkikentän ylimpään ja raja-aidat rikkovimpaan joukkoon, mutta jos haluaa tanssijalan nykimistä, suuria tunteita ja kouludiskoromantiikkaa, niin tämä on oppikirjaesimerkki siitä, miten ne saavutetaan. Jos olisin kyynikko, voisin raivostua tämän levyn tähtisumunhohtoisesta romantiikasta ja uneliaan kaihoisasta intohimosta, mutta koska en ole, olen suorastaan rakastunut tähän menoon. Ja jos eurooppalaisen diskon nostalgian, joka limittyy iskelmämusiikin ja chansonien melankoliaan, voi tuoda tähän aikaan paremmin kuin mitä tällä levyllä tehdään, niin kertokaa toki miten. On vaikeampi kuvitella parempaa etkomusiikkia kuin tämä. Oi, mitä voimia! (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Roddy Woomble – Listen to Keep

Reveal Records

30 Vielä kymmenen vuotta sitten Roddy Woomble oli kavereidensa kanssa Idlewild, maailman mukavin korostetusti skotlantilainen voimapunkpop-yhtye. Nyt kolmannella soololevyllään hän tekee kaikkensa peitelläkseen aksenttiaan ja hellyttävää nasaalia vaikerrustaan silloin kun oikein sattuu. Listen to Keep teeskentelee amerikkalaista folk-perinnettä tylsimmillään. Woomble tuntuu enää muistavan vain vanhat kikkansa ja koristeensa, joilla hän Idlewildin parhaita sointuja lihavoi ja valaisi. Tarinoista ovat poissa päälleliimatut mutta pahansuovat kirjallisuusviitteet ja liiasta yrittämisestä hirttosolmuun menneet rakkaudet. Jokaisen raon, josta saattaisi livahtaa esiin edes yksi raaka tunne, Woomble tilkitsee jousilla, stemmoilla, harmonilla tai jollain kivalla soittimella, jolla on tarina, joka ei kiinnosta ketään. Vaikea tätä silkoista yhdentekevyyttä on antaa anteeksi. Uuvuttavasta tyhjäkäynnin määrästä päätellen Woomble on onneksi itse tyytyväinen. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Vaadimme Suomeen muun muassa Portisheadin ja Beth Gibbonsin.

Olkaa hyvä, yhtä vaille sata yhtyettä ja artistia, joiden ensimmäisestä Suomen-keikasta Nuorgamin torilla on tähän päivään asti saatu vain haaveilla.

Kymmenosaiseen artikkeliimme perustuvalta soittolistalta puuttuu ainoastaan Bill Callahan, jonka musiikkia ei Spotifystä löydy.

Tartu siis lähipromoottoriasi kraivelista ja vaadi häntä hankkimaan paikalliseen kuppilaasi joku alla olevista artisteista, niin Nuorgam kiittää!

Heitä me odotamme Top 100 (okei, 99):

1. Portishead – Machine Gun
2. Pixies – Where Is My Mind?
3. My Bloody Valentine – Only Shallow
4. OutKast – Ms. Jackson
5. Sufjan Stevens – For the Widows in Paradise, for the Fatherless in Ypsilanti
6. The Knife – We Share Our Mother’s Health
7. Beck – Gamma Ray
8. Bon Iver – Skinny Love
9. Daft Punk – One More Time
10. PJ Harvey – Let England Shake
11. Kate Bush – Flower of the Mountain
12. Justin Timberlake – LoveStoned/I Think She Knows
13. Arctic Monkeys – Piledriver Waltz
14. Feist – 1234
15. Guided by Voices – Everywhere With Helicopter
16. Yo La Tengo – You Can Have It All
17. The Divine Comedy – Absent Friends
18. Gorillaz – On Melancholy Hill
19. The Magnetic Fields – The Book of Love
20. Mission of Burma – Academy Fight Song
21. Neu! – Neuschnee
22. Coldplay – Clocks
23. Beyoncé – Best Thing I Never Had
24. The Strokes – You Only Live Once
25. Stereolab – Cybele’s Reverie
26. The Fall – Totally Wired
27. Mariah Carey – Fantasy
28. My Morning Jacket – Victory Dance
29. Kasabian – Fire
30. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
31. Yeah Yeah Yeahs – Heads Will Roll
32. Hot Chip – One Life Stand
33. Magazine – Definitive Gaze
34. Aretha Franklin – (You Make Me Feel Like) A Natural Woman
35. Gary Numan – Are ’Friends’ Electric?
36. Basement Jaxx – Raindrops
37. Death Cab for Cutie – I Will Follow You into the Dark
38. Wire – Adapt
39. Beirut – Santa Fe
40. Wild Beasts – We Still Got the Taste Dancin’ on Our Tongues
41. Doves – Winter Hill
42. Devendra Banhart – Baby
43. Built to Spill – Liar
44. Spoon – You Got Yr. Cherry Bomb
45. Gang Gang Dance – MindKilla
46. Dolly Parton – Jolene
47. The Avalanches – Frontier Psychiatrist
48. The Decemberists – O Valencia!
49. Joni Mitchell – Coyote
50. Camera Obscura – Lloyd, I’m Ready to Be Heartbroken
51. The Hold Steady – Your Little Hoodrat Friend
52. The Shins – Phantom Limb
53. Ennio Morricone – L’Estasi Dell’oro
54. St. Vincent – Cruel
55. Happy Mondays – Kinky Afro
56. Stars Of The Lid – Dungtitled (In A Major)
57. Orchestral Manoeuvres in the Dark – Messages
58. Bat for Lashes – Daniel
59. Grizzly Bear – Two Weeks
60. British Sea Power – Waving Flags
61. Mount Eerie – Between Two Mysteries
62. Okkervil River – The Valley
63. Noel Gallagher’s High Flying Birds – If I Had a Gun…
64. Sunset Rubdown – You Go On Ahead
65. Guillemots – Walk the River
66. Rob Zombie – Dragula
67. Sun Kil Moon – Carry Me Ohio
68. Eminem – Lose Yourself
69. The Walkmen – The Rat
70. Archie Bronson Outfit – Dart for My Sweetheart
71. The Rapture – How Deep Is Your Love?
72. Cat Power – The Greatest
73. The Black Keys – Tighten Up
74. Marc Almond – Tears Run Rings
75. Tyler, the Creator – Yonkers
76. The The – Uncertain Smile
77. Boards of Canada – Music Is Math
78. Beady Eye – The Roller
79. A Sunny Day in Glasgow – Close Chorus
80. Conor Oberst – Cape Cañaveral
81. Charlotte Gainsbourg – IRM
82. Drive-By Truckers – Used to Be a Cop
83. Explosions in the Sky – Your Hand in Mine
84. Luke Haines – Love Letter to London
85. Christina Aguilera – Beautiful
86. Metronomy – The Look
87. Richard Hawley – Tonight the Streets Are Ours
88. Steve Mason – Boys Outside
89. White Denim – Let’s Talk About It
90. Adele – Rolling in the Deep
91. The Get Up Kids – Holiday
92. Nelly Furtado – I’m Like a Bird
93. Clinic – Walking With Thee
94. Dead Can Dance – The Host of Seraphim
95. Death In Vegas – Your Loft My Acid
96. Aimee Mann – Save Me
97. Daniel Johnston – Life in Vain
98. The Besnard Lakes – Albatross
99. Silversun Pickups – Lazy Eye

Pääset soittolistaan tästä.

#50 Joni Mitchell

Kuka? Kanadalainen laulaja-laulunkirjoittajalegenda.

Odotettu? 1960-luvun lopusta lähtien.

Tuleeko? 67-vuotias Mitchell konsertoi nykyään harvakseltaan, joten melko epätodennäköistä. Korkeintaan Juhlaviikoille.

Video ei ole enää saatavilla

#49 The Decemberists

Mikä? Portlandilainen indie-folkrock-yhtye on tehnyt nousujohteista työtä kymmenen vuoden uransa ajan. Yhtyeen tuorein levy, King Is Dead, ylsi alkuvuodesta Yhdysvaltain listaykköseksi.

Odotettu? Viimeistään Hazards of Love -rockoopperan (2009) jälkeen. Yhtyeellä on tapana näytellä lavalla historiallisia meritaisteluita: Oolannin Sota Tavastialla olisi varmasti elämys.

Tuleeko? Menestyksen huumassa yhtyeellä riittänee vientiä, joten tuskin aivan heti. Jos paikka huipulla osoittautuu tuuliseksi, voi tilanne olla parin vuoden päästä toinen.

Video ei ole enää saatavilla

#48 The Avalanches

Mikä? Sampleista kasattua tanssimusiikkia tekevä australialaisyhtye, jonka ainokaista, Since I Left You -albumia, pidetään yhtenä 2000-luvun parhaimmista julkaisuista.

Odotettu? Suomen-vierailua on odotettu vuosikymmen, mutta kiivaammin yhtyeeltä odotetaan toista albumia, joka on ollut tekeillä vuodesta 2005 lähtien.

Tuleeko? Epätodennäköistä, sillä yhtyeen rivit ovat tuntuneet rakoilevan levyntekoprosessin pitkityttyä.

Video ei ole enää saatavilla

#47 Dolly Parton

Kuka? Yksi aikamme suuria laulajia ja lauluntekijöitä. Nainen joka kirjoitti sekä Jolenen että I Will Always Love Youn.

Odotettu? Vuodesta 1968, jolloin country- ja popartistina menestynyt Parton julkaisi ensimmäisen singlensä.

Tuleeko? Parton kiertää parhaillaan maailmaa ja kävi Tukholmassa sekä Göteborgissa elokuussa. Suomi ei listalle mahtunut. Ehkä, jos kiertuetta jatketaan vielä joulukuun alkuun loppuvan Australian-kierroksen jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

#46 Gang Gang Dance

Mikä? Newyorkilaisyhtyeen musiikki kruisailee hyperpsykedeelisesti, intensiivisesti ja meluisasti yli genrerajojen.

Odotettu? 2000-luvun puolivälistä alkaen.

Tuleeko? Miksei. Viime vuonna ilmestyneen Eye Contact -levyn myötä indieyleisön kiinnostus yhtyettä kohtaan on noussut uusiin ulottuvuuksiin.

Video ei ole enää saatavilla

#45 Spoon

Mikä? Mahlanjuoksuttaja Britt Danielin luotsaama indierockyhtye, joka tunnetaan Euroopassa todella huonosti ottaen huomioon, että sillä on kaksi top ten -albumia Yhdysvalloissa.

Odotettu? Vuodesta 1996, mutta kiihkeämmin Ga Ga Ga Ga Ga -levystä lähtien eli noin neljä vuotta.

Tuleeko? Toivottavasti seuraavan albumin ja kiertueen myötä. Bändi on jo vieraillut sekä Ruotsissa että Norjassa.

Video ei ole enää saatavilla

#44 Built to Spill

Mikä? Doug Martschin johtama kvintetti Idahosta tekee kolmelle kitaralle sovitettuja taikatemppuja.

Odotettu? Siitä lähtien, kun yhtyeen kakkosalbumin There’s Nothing Wrong With Loven (1994) videot alkoivat pyöriä MTV Europella marginaalimusiikkia esitelleissä ohjelmissa.

Tuleeko? Kävi lähellä kiertäessään Eurooppaa keväällä 2010 Dinosaur Jr:n kanssa, mutta ei ollut läsnä kiertueen piipahtaessa Tavastialla.

Video ei ole enää saatavilla

#43 Devendra Banhart

Kuka? New Weird America -liikkeen riikinkukko, jonka vanhahtava folkrock soundaa varsin luomulta.

Odotettu? Kiertänyt ympäri maailmaa jo vuodesta 2002 lähtien.

Tuleeko? Lähitulevaisuudessa keikkoja ei tiedossa, mutta ahkeran Euroopan-kiertämisen perusteella toivoa on.

Video ei ole enää saatavilla

#42 Doves

Mikä? 2000-luvun brittirockin sydämellisimmät mörököllit, nuo työläispsykedelian mestarit Manchesterista.

Odotettu? Esikoisalbumin Lost Souls (2000) julkaisusta asti. Dovesin suosio kotimaassaan on kuitenkin ollut koko ajan sitä luokkaa, että Suomen festivaalikesään bändiä on ollut turha haikailla.

Tuleeko? Onko jo myöhäistä? Doves ei ole keikkaillut sitten helmikuun, eikä välttämättä palaa studioon enää koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

#41 Wild Beasts

Mikä? Toismaailmallista taiderockia tekevä brittikvartetti, joka on noussut kolmanteen albumiinsa mennessä sekä kultti- että top 20 -suosikiksi.

Odotettu? Kesästä 2008, jolloin moni The Devil’s Crayon -singlen kuulleista lankesi Hayden Thorpen uhkarohkeaan falsettiin.

Tuleeko? Eiköhän vielä joskus. Bändin joulukuinen Euroopan-kiertue ulottuu rohkaisevasti jo Tukholmaan saakka.

Video ei ole enää saatavilla

Devendra Banhart: kekkuloiva pölhökustaa – ja ylpeä siitä!

Devendra Banhartin ura on ollut alusta asti tasapainottelua luovan hulluuden ja huomiohakuisen idiotismin välillä. On niitä, joiden mielestä hän ei ole muuta kuin pahimman sortin freak folk -painajainen, joka on viettänyt liikaa aikaa isoveljensä Tyrannosaurus Rex -levyjä kuunnellen ja isoäitinsä vaatekaapin sisältöön tutustuen. Ja sitten on niitä, jotka ovat tulleet kuunnelleeksi Banhartin tekemää musiikkia.

Tasan kuukausi sitten Banhart täytti 30 vuotta. Se voi olla kova paikka artistille, joka useammin kuin kerran on painottaa omaa lapsekkuuttaan:

”From my womb to my tomb, I guess /
I’ll always be a child”
(I Feel Just Like a Child, 2005)

Banhartin musiikin viehättävin piirre on kuitenkin juuri sen lapsenomaisuus, silmät pyöreinä maailmaa ihmettelevä avoimuus, joka riisuu aseet meiltäkin, jotka kantavat aina mukanaan paitsi hippitutkaa, myös säkillistä hippitutkan varaparistoja. Kymmenen vuotta sitten se hurmasi Swansin Michael Giran, joka ihastui Banhartin varhaiseen The Charles C. Leary –omakustannedemoon ja kiinnitti lahjakkaan kummajaisen Young God Records -levy-yhtiölleen.

Parhaiten Banhart on onnistunut tiivistämään nerokkuutensa loistavalla Smokey Rolls Down Thunder Canyon -albumilla (2007). Sillä voiko albumia, jolla soivat sulassa sovussa folk, brasilialaiset rytmit, kletzmer, jazz, Motown, akustinen glamrock ja country ja jolla vierailevat Vashti Bunyan, Linda Perhacs, The Black Crowesin Chris Robinson, The Strokesin Nick Valensi ja näyttelijä Gael García Bernal, muuta kuin rakastaa?

Video ei ole enää saatavilla