Tom Barman (keskellä edessä) ja dEUS.

dEUS on aina ollut vaikea pähkinä purtavaksi. Belgialaisyhtyeen musiikissa ja olemuksessa on rahtunen liikaa boheemia pikkutakkia ja Zappalta haiskahtavaa kulttuuriravintolaa, että siihen tohtisi suin päin rakastua.

Parhaimmillaan bändin konsepti – Wim Wenders kohtaa Sonic Youthin – on kuitenkin tuottanut pieniä mestariteoksia. Sellaisia kuin esikoisalbumi Worst Case Scenarion (1994) taiderock-klassikko Suds & Soda, joka olisi voinut määrittää grungen tulevaisuuden jos grunge olisi ollut keskieurooppalainen keksintö, kakkosalbumi In a Bar Under the Sean (1996) lempeä Little Arithmetics, joka kiteyttää Wilcon vuosituhannen vaihteen jälkeisten levyjen kauneuden – sekä tietenkin Instant Street, The Ideal Crash -albumin (1999) ja dEUSin koko uran ylivertainen merkkipaalu, joka käy reilussa kuudessa minuutissa läpi inhimillisten tunteiden lähes koko kirjon.

Kiitos Mumford & Sonsin, moni luulee vihaavansa banjoa, tuota instrumenteista sympaattisinta. Modernin populaarimusiikin ymmärtäjän vasta-argumentti banjo-gatessa on yleensä Sufjan Stevens – kuuntele The Avalanche ja liikutu tai et ole ihminen! – mutta se voisi olla yhtä hyvin dEUS ja nimenomaan Instant Street.

Kappaleen käynnistävä yksinkertainen banjomelodia on avoin, vilpitön ja pyyteetön kuin vanhan palveluskoiran tai viimeiselle matkalleen valmistautuvan suomenhevosen katse. Viisitoista sekuntia sitä kauraa, ja kuulija on enemmän kuin valmis laulaja Tom Barmanin tarinalle, joka saattaa kertoa loppuun palamisesta, ihmissuhteen kuihtumisesta ja – kuka ties – päihteiden tarjoamasta hetkellisestä helpotuksesta.

Rakastan Instant Streetiä ennen kaikkea musiikillisista syistä – se olisi yksi 1900-luvun suosikkikappaleistani, vaikka sen lyriikka korvattaisiin The Wombats -yhtyeen suuren ajattelijan Matthew Murphyn hylkäämällä haiku-hahmotelmalla kreisistä polttari-illasta lontoolaisessa indiediskossa.

Instant Street on kuitenkin täydellinen kappale myös sanoituksensa puolesta. Siteeraisin mielihyvin laulun sanoituksen tässä kokonaisuudessaan, mutta nostettakoon ennemmin sen kolmesta säkeistöstä kustakin esiin se kaikkein silmääkostuttavin ja kurkkuakuivattavin hetki:

1: “You’re probably right, seen from your side, that I’ve been lucky
but I’ve been meaning to crack all week”

2: “It wouldn’t be true, not towards you, to say that I’m staying.
When on every single impulse, on every other move I react”

3: “’Cause you know it’s not my style to be giving up now
And this pain in my side, I had enough”

Instant Street jakautuu kahteen osaan yhtä hämmästyttävällä tavalla kuin edellä mainitun Wilcon mestarillinen Impossible Germany (2007). dEUS iskee kakkosvaihteen silmään juuri sillä siunaaman hetkellä, kun Barman ilmoittaa saaneensa tarpeekseen: ”I had enough”.

Kappale, joka on alkupuolellaan tikittänyt rauhallisesti ja vääjäämättömästi kuin kaappikello, herää yhtäkkiä eloon ja alkaa kasvattaa itseään kohti pitkää, jankuttavien kitaramelodioiden kiihdyttämää kliimaksia, joka onnistuu epätoivoisessa riehakkuudessaan lietsomaan kuulijan lähelle paniikkia.

Kun kitarat lyövät vapauttavan viimeisen soinnun ajassa 6:08, voi vihdoin hengittää – syvään. Ja painaa play-nappulaa uudelleen.

Video ei ole enää saatavilla

dEUS / Tom Barman 30.09.2008 Nosturi, Helsinki.

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 221 Niclas Frisk – Catch 22

Atomic Swingistä ja A Campista paremmin tunnettu Niclas Frisk on kadehdittava mies siinä suhteessa, että hän on luonut omaperäisen ja tunnistettavan lauluntekotavan. Catch 22 on 70-luvun glampoprockia, joka on huolella puunattu kiiltäväksi aikuisrockiksi. Mielenkiintoiset sovitusratkaisut, lanteita nytkyttävä bassolinja ja vastustamaton kertsi räjäyttävät pankin. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 220 Body Language – You Can

Brooklynissa asuu noin 2,5 miljoonaa ihmistä, joista todistettavasti useampi kuin neljä harjoittaa populaarimusiikkia. Nämä nimenomaiset neljä ovat kuitenkin siinä suhteessa erityisiä nuoria, että he eivät näe tarpeelliseksi verhota itseään ironian kelmeään kaapuun. Tee-se-itse-sähkösoul läiskähtelee raikkaasti, ja poikatyttöduetto pysyy söpön oikealla puolella. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 219 Julia Holter – Goddess Eyes

Julia Holter sulattaa yhteen mitä kauneinta noisea, Hippolytos ja Arikiaa ja electrodubfolkia Nick Draken ja Stina Nordenstamin koeputkilapsen hengessä. Tämän soisi mullistavan kokeellisen popmusiikin pelikenttää samalla tavalla kuin vapaasti mukailemansa Rameaun ooppera kolmesataa vuotta sitten omaansa. Jossain Goddess Eyesissa on piilossa mitä kummallisin hitti. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 218 Scandinavian Music Group – Liian laiha rakkaani

Ratsastuskomppi ja slidekitaran sävyttämä haikea kantrihan ovat mitä luontevin yhdistelmä. Näin ainakin, kun asialla on folkpopin suomalaisten kärkinimien joukossa jo asemansa vakiinnuttanut SMG. Sävellys on Manner-levyn täydellisin muotovalio, ja Terhi Kokkonen laulaa haikean ja runollisen tekstin taas yhdestä kauniista rakkaudesta, joka ei saanut täyttymystään. (Niko Peltonen)

Scandinavian Music Groupin kuudes albumi Manner julkaistiin huhtikuussa.

Voit kuunnella kappaleen Spotifyn kautta tästä.

# 217 Dalglish – 6.8.2002

Synapsit nitisevät, kun Dalglish, yksi electrotaiteilija Chris Douglasin lukuisista aliaksista, etsii kaaokselta taajuutta ja pulssia. Sykäysten, paineiden, katkoksien ja repeämien kautta aikaa rytmittävä ja sen armoille heittäytyvä Dalglish kuljettaa abstraktin syntysijoille. Joskus, kuten kuudes elokuuta 2002, saattaa tiivistyä myös aavistus melodiaa ja draamaa. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 216 Nneka – Do You Love Me Now

Rakastatsä mua? -tivaus on sinänsä kornia ja vaivaannuttavaa, mutta kun sen tekee sellaisella kauniin aggressiivisella raivolla kuin Nneka, on annettava anteeksi. Biisin loppua kohden kasvava tunteiden revittely ja – pahoittelut juustoisesta kliseestä – samettisen sulava ääni kertakaikkiaan nostattavat niskakarvat nautinnosta, vaikka lyriikat paikoin tökkivätkin. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 215 Mirror Mirror – Love Is The Law (Stuart Moxham Laying Down The Law Remix)

Sukupolvet paiskaavat kättä kuilun yli, kun Young Marble Giantsin setä uudelleensekoittaa brooklynilaisen (tietysti) outopopkaksikon kipaleen. Stuart Moxham sovittelee taiten yhteen vanhan bändinsä rapsakan näkkärisoinnin, acid-kurnutuksen ja brianwilsoniaaniset vokaalihersytykset. Kevyt vaihtoehto – vanha minimalisti tietää olla tuuttaamatta joka rööriä täyteen. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 214 Sara – Yhtenä iltana

Melankolisen popahtavaan vaihtoehtometalliin kallellaan oleva yhtye tekee Hector-klassikosta komeasti omansa. Luennan muoto ja sisältö osuvatkin täydellisesti kohdilleen: kaunis melodia sulautuu optimaalisesti yhtyeen napakan tyylikkääseen sointiin. Huolellinen instrumentaatio ja hiottu sovitus nostavat onnistuneen esityksen sykähdyttävimpien covereiden joukkoon. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 213 dEUS – Keep You Close

90-lukuinen Belgian vaihtoehtosuuruus dEUS katosi kartalta juuri ennen vuosituhannen vaihdetta. Pääarkkitehti Tom Barman kasasi uuden miehistön vuonna 2005. Kahden surkean paluulevyn jälkeen menetin uskon bändin tekemisiin, vaan kuinka kävikään? Keep You Close -albumi ja etenkin sen pauhaava nimikkokappale räjäyttivät tajunnan. Molemmat ovat vuoden 2011 huippuja. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 212 Azealia Banks – 212

Vuoden pysäyttävin kappale ja video ovat tässä. Ihmiset saattavat olla katsoneet Nicki Minaj’n Super Bass -videon yli 209 miljoonaa kertaa, mutta tähän verrattuna se on (toki tarkoituksella) höttöä hattaraa, jonka 212 jauhaa kimmeltävänvalkoisilla hampaillaan ja räkäisee tiiliseinään ihastuttavien törkypuheiden saattelemana. Karsittua estetiikkaa, sulaa neroutta. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 211 Cykles – Sandcastles

Agents oivalsi aikoinaan, että rautalanka ja iskelmä ovat yhtä suurta rock’n’rollia. Sandcastlesilla Cykles kertoo tyylilajien sidoksista jotakin yhtä tärkeää. Orkesterin käsittelyssä laajakangasrock sulaa sinivalkoisen Stratocasterin suruun kuin auringonlaskuun hukkuva vuori. Loppuvyörytys povaa yölle ukkosta, mutta pimeyden kanssa laskeutuukin autuas täyttymys. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 210 Me and My Army – Anthem

Jos ei muuta, niin Me and My Armyn esikoisalbumin avausraita oli ainakin vuoden osuvimmin nimetty kappale. Elektropoptuottajana tunnetun Andreas Kleerupin (mm. Robynin With Every Heartbeat) softrockyhtye luo parilla soinnulla ja simppelillä melodialla sporttitunnarifiiliksen, jonka innostavaan hyväntuulisuuteen ovat yltäneet vain Stevie Winwood ja Gösta Sundqvist. (Antti Lähde)

Yrityksistään huolimatta Me and My Army ei kyennyt näyttämään kuvaussessioissa yhtään ruotsalaisemmalta.

Voit kuunnella Anthemin Spotifyn kautta tästä.

Sarja jatkuu huomenna.