Kuoleman kulttuurinen merkitys perustuu väitetysti siihen, että se on katsonut Josh Hommea silmästä silmään. Kuva: Tomi Palsa

Kuka on nykyrockin kovin nokkamies?

Jack Whiten habitus tunnistetaan ympäri maailman, mutta onko hän oikeastaan karismaattinen? Karen O on varsin magneettinen, mutta Yeah Yeah Yeahs lopetti rockbändihommat toissalevyynsä. Dave Grohl muistuttaa kaikesta huolimatta ennen kaikkea sympaattisen yli-innokasta terrieriä, joka haluaa leikkiä rokkitähteä.

Billie Joe Armstrong näyttää Curea rakastavan äitinsä meikkilaukun löytäneeltä hobitilta. Musen Matt Bellamy ei liipaise minussa ensimmäistäkään synapsia. Gerard Waysta ja Jared Letosta ei viitsi edes vakavissaan puhua.

Iggy Pop on alkanut vanhoilla päivillään vakuutuskauppiaaksi, ja Lemmy ja kumppanit ovat ohittaneet parasta ennen -päiväyksensä joskus parikymmentä vuotta sitten. Semi-obskuranttien genrebändien pääjehuja ei lasketa.

Jäljelle jää Josh Homme.

Korskea, karismaattinen, 195-senttinen, Dwarves-solisteja turpaanvetävä Josh Homme, joka on hailakan taivaansinisine tappajansilmineen, tulipunaisine hiustöyhtöineen ja toispuoleisesti kohonneine ylähuulineen kuin Elviksen paha velipuoli. Ja ehkä coolein ihminen maapallolla.

Kuten monella muullakin, ensimmäinen Hommen biisi, joka kiinnitti huomioni oli Queens of the Stone Agen Feel Good Hit of the Summer. Oli minulla jokin Kuyss-levykin, mutta en ollut siitä rehellisesti sanottuna erityisen innoissani. Debyyttiä en ollut kuullut. Mutta Feel Good Hitin raivoisasti nylkyttävä rytmi, mantranomaisesti toistettu huumelitania ja hallittu sekasorto porautuivat suorinta tietä aivokuoreen.

Video ei ole enää saatavilla

Queens of the Stone Age – Feel Good Hit of the Summer

Kyseisessä kappaleessa oli kuitenkin ripaus novelty-hitin makua ja sen emolevyn taso jännitti minua etukäteen. Puolivälissä ensimmäistä kuuntelukertaa ei jännittänyt enää: pidin muista kappaleista oikeastaan enemmän kuin Feel Good Hitistä. Niissä oli enemmän syvyyttä ja värisävyjä; vähän vähemmän kaahausta mutta enemmän Hommen uniikkeja sävelkulkuja. Enemmän todellisuudesta lievästi vasemmalle kohti kaninkoloa nyrjähtänyttä tunnelmaa. Ja enemmän täydellisesti murisevia kitaroita.

QOTSA on niitä aniharvoja rockbändejä jotka kuulostavat pilkahtelevista vaikutteista huolimatta vain ja ainoastaan itseltään.

Video ei ole enää saatavilla

Queens of the Stone Age – No One Knows

Hommen vanhan Palm Desert -kamraatin Nick Oliverin potkujen jälkeen QOTSA:a on tosin ollut vaikeaa edes oikein pitää bändinä. Parhaan levynsä Songs for the Deaf bändi teki – eikä suinkaan sattumalta – Rockin Mukavimmaksi Jätkäksi tavaramerkityn Dave Grohlin istuessa rumpupatterin takana, ja Grohl soitti yhtyeessä tasan yhden levyn ja kiertueen ajan. Hommen olisikin voinut istuttaa huoletta Viisi pahinta bändityrannia -artikkeliimme.

Homme itse on eri mieltä. LA Timesin haastattelussa hän totesi:

”Tämä on merirosvolaiva. Ihmisillä on se harhaluulo, että merirosvolaivan kapteeni on tärkeimmässä osassa. Mutta ei kapteeni ole oikeastaan yhtään tärkeämpi kuin lavan rakentaja. Jos hän mokaa, me kuolemme.”

Ja ehkäpä Homme on oikeassa. Ei hän nimittäin ole koskaan ollut penseä jakamaan parrasvaloja muiden kanssa. Päinvastoin: hän on haalinut samoihin projekteihin ja bändeihin lahjakkaita muusikoita ja voimakkaitakin persoonia Jesse Hughesista John Paul Jonesiin – puhumattakaan herra Grohlista, joka ei totisesti ole varsinainen rockmaailman seinäruusu.

Video ei ole enää saatavilla

Queens of the Stone Age – Go with the Flow

Mutta kuten Hommen Eagles of Death Metal -bändikaveri Hughes samassa haastattelussa totesi:

”Homme on monessa mielessä kultainen lapsi … Kaikessa mitä Joshuan kanssa teetkin on taikaa. Hänen ympärillään on värinää!”

Ja silloin johtajan rooli lankeaa väkisinkin hänelle.

Mutta ei Homme ole mikään pelkkä rokkikukko; hän on myös sukupolvensa mahdollisesti paras rockbiisien kirjoittaja ja poikkeuksellisen hieno rocklaulaja, joka muistuttaa vanhetessaan yhä enemmän Johnny Cashin kaltaisia vähäeleisen sävykkäitä klassikkotulkitsijoita. Ei hän ole myöskään hassumpi kitaristi. Amerikkalaisin urheilutermein Homme on siis koko pakkaus.

Ei lienekään ihme, että katsellessani ja kuunnellessani tätä juttua varten QOTSA:n videopätkiä ja kappaleita minut on vallannut useimpien kohdalla voimakas mielihyvä; pää ja jalat ovat lähteneet nytkymään voimakkaasti. Silmätkin ovat painuneet välillä kiinni, kasvot vääntyneet musiikin proverbiaalisesta tykityksestä kertovaan irveeseen. Aina toisinaan olen havainnut kuinka lähinnä vertauskuvallisiksi mieltämäni niskavillat ovat todella nousseet vastustamattomasti pystyyn. Sellainen vaikutus Hommen musiikilla on; niin saamarin innostavaa, liikuttavaa ja kehoon tarttuvaa se on.

Video ei ole enää saatavilla

Queens of the Stone Age – Little Sister

Mikä hienointa, 2000-luvun mediassa huomiota saavan rockin muuttuessa yhä enemmän muniinpuhaltelumusiikiksi ja menneiden vuosikymmenten ”aidon” rockin apinoinniksi, QOTSA ei ole menettänyt särmäänsä tai ajankohtaisuuttaan. Hommen rock-käsitys on lähempänä niitä takavuosien bändejä, joiden estetiikkaa useimmat nykyretroilijat tyytyvät hiilikopioimaan. Näille yhtyeille rockmusiikki ei ollut nostalgiaharjoite: se saattoi ammentaa perinteistä mutta samalla se tähysi tulevaisuuteen, unohti dogmat ja kokeili uusia asioita – unohtamatta kappaleita, joiden mukana voi laulaa. Sama pätee Hommen musiikkiin.

Sitä paitsi: kuinka moni rokkari voi Jeesus-kompleksistaan huolimatta sanoa palanneensa kuolleista? Viime vuonna leikkauspöydälle kuollut Homme voi. Ja toisaalta: hänen uusin harrastuksensa kiertuebussissa on ompelu.

Järkyttävän hieno mies.

Video ei ole enää saatavilla

Queens of the Stone Age – Make it wit Chu

Näin kuluneella kulkupelillä matkasivat aavikkorockin pioneerit Kyuss.

Artikkelissamme Viisi syytä julistaa Palm Desert Unescon maailmanperintökohteeksi, perustelimme, minkä takia muun muassa Queens of the Stone Agen ja Kyussin kotina tunnettu amerikkalainen pikkupaikkakunta on suojelemisen arvoinen.

Desert rockin, stoner rockin, stoner sludgen, stonerin, tai miten ikinä genreä halutaankaan nimittää, kotina tunnetun Palm Desertin karu mutta avara musiikillinen maisema on tiivistetty tälle soittolistalle.

Nämä 22 alavireisesti möyryävää, aavikkopölyn peittämää ja meskaliininkatkuista kappaletta kertovat mistä on kyse musiikissa, jota suomalaisittain voidaan kutsua aavikkorockiksi.

1. Kyuss – Green Machine
2. Masters of Reality – Third Man on the Moon
3. Queens of the Stone Age – Regular John
4. Desert Sessions – Subcutaneous Phat
5. Eagles of Death Metal – I Only Want You
6. Queens of the Stone Age – If Only
7. Eagles of Death Metal – Cherry Cola
8. Masters of Reality – Domino
9. Kyuss – 50 Million Year Trip
10. Queens of the Stone Age – No One Knows
11. Eagles of Death Metal – I Want You So Hard (Boy’s Bad News)
12. Queens of the Stone Age – Hanging Tree
13. Eagles of Death Metal – Anything ‘Cept the Truth
14. Kyuss – Demon Cleaner
15. Masters of Reality – King Richard TLH
16. Desert Sessions – I Wanna Make It wit Chu
17. Queens of the Stone Age – The Lost Art of Keeping a Secret
18. Desert Sessions – Dead in Love
19. Masters of Reality – The Desert Song
20. Kyuss – Hurricane
21. Queens of the Stone Age – I Never Came
22. Kyuss – El Rodeo

Linkki soittolistaan

Queens of the Stone Agen miehet saivat seurakseen aavikon kuningattaren.

On olemassa kaupunkeja, ja on olemassa erityisen vilkkaasta kulttuurielämästä tunnettuja kaupunkeja, kuten esimerkiksi kotimainen Järvi-Suomen helmi nimeltä Mikkeli.

Myös Pohjois-Amerikalla on omat kulttuurin kehtonsa, jotka ovat jättäneet tuoreet jätöksensä valtavirran lietteen sekaan.

Eräs näistä kiehtovista ytimistä on Kalifornian osavaltiossa sijaitseva Palm Desertin kaupunki, jonka reilun 40 000 asukkaan joukosta on lähtöisin vankka joukkio hyvin erityisen musiikkityylin pioneereja. Tällä soinniltaan paksulla ja murealla, usein blues-kaavan toistoon nojaavalla genrellä on monta eri nimeä, joista stoner rock on typerin ja desert rock puolestaan kuvaavin.

Suurimmaksi genren yhtyeistä on kasvanut Queens of the Stone Age, joka on monella tapaa ajankohtainen juuri nyt. Kuudetta albumiaan työstävä yhtye on julkaissut tänä keväänä uusintapainoksena vuonna 1998 ilmestyneen esikoislevynsä, ja bändi kiertää parhaillaan Yhdysvaltoja debyyttiin keskittyvien keikkojen merkeissä.

Koska kaikki maallinen on tuskallisen katoavaista (kysy vaikka MC Hammerilta), on Unescon nimettävä Palm Desert mitä pikimmiten maailmanperintökohteeksi tulevia sukupolvia ajatellen. Tässä viisi syytä sille.

5. Eagles of Death Metal

Vuonna 1998 Kyussin ja Queens of the Stone Agen päämiehen Josh Hommen hupailuprojektina sykkimään lähtenyt Eagles of Death Metal on kaikesta arveluttavasta vitsikkyydestään huolimatta (tai ehkä juuri siksi) eräs Palm Desertin nykybändeistä menestynein.

Syytä kunniaan ei tarvitse etsiä kaukaa, sillä bändin autotallinkatkuinen bluesrock saa paatuneimmankin indiepopparin lanteisiin ja suupieliin liikettä. Eikä juuri haittaa, ettei bändin nokkamies Jesse Hughes ota itseään musiikkinsa ohella liian vakavasti.

Desert Sessions -levyjen tunnetuksi tekemissä jamisessioissa muotoutunut bändi on pysynyt tarkoituksella loitolla sen rumpalin toisen yhtyeen, Queens of The Stone Agen, varjosta.

Näin QOTSA:n nokkamies Homme kertoi rumpalin paikastaan Eagles of Death Metalissa vuonna 2008:

”Ei tämä ole minulle mikään sivuprojekti. Olen kahdessa eri bändissä. Minulla on musiikillinen skitsofrenia.”

Eagles of Death Metalin saaga on edennyt jo kolmanteen levyyn saakka, ja neljäs pitkäsoitto häämöttää horisontissa. Bändin tuotanto on vuosien varrella muotoutunut osittain pois hassuttelumusiikista, ja siinä voi nykyään paikoin kuulla jo syvempiä, jopa tummia sävyjä.

Video ei ole enää saatavilla

Eagles of Death Metal – Wannabe in L.A. (2008)

4. Desert Sessions

On tietoista harhaanjohtamista sanoa Desert Sessionsia bändiksi, sillä se on kaikkea muuta. Kyseessä on pikemminkin Joshua Hommen vuonna 1997 aloittama rykelmä soitto- ja äänityssessioita.

Sen jokainen uusi osa vie aavikolla syntynyttä genreä aivan uusille vesille, pidemmälle kuin mikään yksittäinen yhtye.

Aivan alkujaan sessioissa oli kyse taikasienien syömisestä massiivisessa mittakaavassa ja rockin soittamisesta vuorokausien ajan samaan syöttöön. Myöhemmin Aavikkosessioista tuli eri bändeissä vaikuttavien ihmisten viikon kestävä musiikkileiri, jonka aikana lauluja rakennellaan täysin spontaanisti kellon ympäri.

Sessioissa on ollut mukana paljon Palm Desertistä lähtöisin olevia ihmisiä, kuten Brant Bjork ja Nick Oliveri, mutta myös kosolti muita tekijöitä PJ Harveysta basistinero Jeordie Whiteen.

Sessioiden tukikohtana on Joshua Treessä sijaitseva maineikas Rancho De La Luna, joka on pullollaan eksoottisia soittimia ja studiolaitteistoa. Suuri osa Queens of The Stone Agen varhaisimmista kappaleista on saanut alkunsa juuri tällä maatilalla.

Tuorein aavikkosessio julkaistiin vuonna 2003 digitaalisesti sekä kahdessa 10”-vinyylipainoserässä, kuten aiemmatkin Desert Sessionit. Jatkoa on kuulemma luvassa, kunhan asiat ja aikataulut loksahtavat kohdilleen.

Video ei ole enää saatavilla

Desert Sessions featuring PJ Harvey – Crawl Home (2003)

3. Masters of Reality

Chris Goss on hahmo, jonka varaan koko aavikkorock rakentuu. Goss muodosti Black Sabbath -viittauksella murjotun Masters of Reality -yhtyeensä vuonna 1981

Ensimmäinen julkaisu pullahti ilmoille vuonna 1988, ja äänitteitä on julkaistu siitä lähtien harvaan, mutta tasaiseen tahtiin. Tuorein niistä on vuonna 2009 julkaistu Pine/Cross Dover, jolla yhtye todisti olevansa edelleen relevantti.

Gossin falsettimaisessa laulutavassa voi kuulla yhteneväisyyksiä Josh Hommen ilmaisuun, eikä ihme. Homme käytännössä asui nuorempana Gossin levyhyllyjen luona ja imi vaikutteita sekä äänilevyiltä että myös itse oppi-isältään.

Kaikesta päätellen Gossin nerouden suurin salaisuus on parhaat huumeet.

Chris Goss on lisäksi vastuussa aavikkorock-genren popularisoineen Kyuss-yhtyeen soinnista, sillä mies oli tuottamassa Kyussin kolmea levyä. Onnistunut studiotyöskentely avasi Gossille ovet laajempaan tuotantotyöhön, ja Masters of Reality sai jäädä telakalle.

Goss on tuottanut esimerkiksi Screaming Treesiä, Desert Sessions -levyjä, Ian Astburya, U.N.K.L.E.-kollektiivia sekä monia muita. Kaiken kukkuraksi Goss on keksinyt Queens of the Stone Age -nimen.

Perustajajäsen Nick Oliveri kertoi vuonna 2000 seuraavaa:

”Kun vuonna 1992 olimme tekemässä Kyussin kanssa levyä, tuottajamme Chris Goss tokaisi meidän kuulostavan ihan ’Queens of the Stone Agelta’. Bändin nimen piti alkujaan olla Gamma Ray, mutta se piti vaihtaa, kun kävi ilmi, että sen niminen bändi on jo olemassa. Joten me olemme Queens of the Stone Age.”

Video ei ole enää saatavilla

Tässä kappaleessa voi kuulla aavikkorockin siemenen: Masters of Reality – The Blue Garden

2. Kyuss

Aavikkorockista – tai etenkin stonerista – puhuttaessa puhutaan yleensä bändistä nimeltä Kyuss.  Vuonna 1990 perustettu yhtye pysyi pystyssä viiden vuoden ajan, tuotti yhteensä neljä albumia ja jätti jälkeensä lukemattomia imitaattoreita.

Lisäksi sen raunioista muodostui valtava kasa bändejä, jotka lähinnä jatkavat Kyussin kehittäneen raskaan tyylin vahvistamista sen eteenpäin viemisen sijaan.

Omana aikanaan surullisen vähälle huomiolle jäänyt Kyuss on yhä ajankohtainen, sillä valtaosa sen alkuperäisjäsenistä on tuomassa tien päälle Kyuss Lives -nimistä karavaania. Lisäksi luvassa on aivan uusi Kyuss-albumi.

Aivan alkuaikoina Kyussin keikkailu tapahtui Palm Desertin aavikolla, missä vahvistimiin hankittiin virtaa perinteisellä tavalla: dieselgeneraattoreilla. Koska minkäänlaisia musiikkiklubeja ei Palm Desertistä tuohon aikaan löytynyt, oli aavikkokeikkailu ainoa tapa esiintyä.

Myöhemmin Kyuss pääsi soittamaan suuremman luokan areenoille, sillä vuoden 1992 Blues for the Red Sun -albumin myötä Metallica kutsui aavikkokansan lämmittelemään Australian-kiertuettaan. Pääesiintyjän bassovahvistimet saivat tuolla yhdeksän päivän kiertueella kovaa kyytiä Hommen soitettua tapansa mukaan kitaraansa niiden kautta ällistyttävällä äänenvoimakkuudella.

Lisäksi Kyuss-basisti Scott Reeder voidaan nähdä myötähäpeää aiheuttavassa Some Kind of Monster -dokumenttielokuvassa eräänä Metallican basistin virkaa hakevana henkilönä.

Reeder muistetaan myös erityisen omaperäisestä soittotyylistä. Vasenkätisenä bassotaiteilijana mies vain käänsi oikeakätiselle tarkoitetun basson toisin päin ilman turhaa kielten vaihtamista ja alkoi rokata.

Video ei ole enää saatavilla

Kyuss – Green Machine (1992)

1. Queens of the Stone Age

Kun Kyuss kaatui omaan mahdottomuuteensa vuonna 1996, lähtivät bändin jäsenet muodostamaan jotain omaa. Näin teki Myös Josh Homme.

Queens of the Stone Age on eräs ainoista aavikkoporukan yhtyeistä, joka on onnistunut viemään musiikkiaan aavikolta vehreämmille poluille. Sen ensimmäinen, bändin nimeä kantava, pitkäsoitto on edelleen genren puhdas ilmentymä. Homme on myöhemmin tunnustanut yksinkertaisesti vain kokeilleensa, kuinka pitkälle yhden riffin toistamisella oikein pääsee.

Vuoden 2000 Rated R -pitkäsoitto laukaisi QOTSA:n Kyussia suurempaan valokeilaan. Mukana oli huomattavasti debyyttiä enemmän koukuttavia melodioita, ja The Lost Art of Keeping a Secret -kappaleen musiikkivideo pyöri ahkerasti radiossa ja televisiossa.

Levy oli askel uuteen suuntaan, jossa pääpaino ei ole raskailla soundeilla. Vitsikkyyttä sen sijaan levyllä riitti The Feel Good Hit of the Summer -rallattelulla, jolla hoetaan erilaisten päihteiden nimeä. Toistoa levyllä kuullaan lähes yhtä railakkaasti kuin QOTSA:n ensimmäisellä levyllä.

Näin Homme kertoi vuonna 2000:

”Pitkäsoitoillamme on robottimaisia elementtejä, kuten riffien toistamista. Sen lisäksi halusimme tehdä äänitteen, jossa on laaja dynaaminen skaala. Tämä bändi on rakennettu sitä varten, että voimme soittaa millaista musiikkia tahansa. Emme tahdo sitoutua liikaa tietynlaiseen musiikkiin. Jos jollain meistä on hyvä biisi, tyylistä piittaamatta, meidän pitää pystyä soittamaan se.”

Vuoden 2003 Songs for the Deaf räjäytti QOTSA:n pankin. Levystä tuli valtaisa hitti sen äärimmäisen tyylikkäiden pop-vetoisten biisien ansiosta, eikä suotta. Hommelle itselleen suosio tuli yllätyksenä.

”Levyn piti kuulostaa omituiselta – kuin salamalta pullossa. Olimme lisäksi aika sekaisin tehdessämme Songs for the Deafia. Ja siltä se minulle kuulostaakin, kuin joltain mielipuolelta. Levyä rytmittävät radiolähetykset kuvaavat ajomatkaa Los Angelesista Joshua Treelle, matkaa joka saa tuntemaan kuin päästäisi irti jostain. Se on kilometri kilometriltä enemmän David Lynch -henkinen.”

Jatkuva kiertue-elämä näytti rumat kasvonsa vuonna 2004, jolloin bändi oli kiertämässä Australiassa. Hommen lisäksi QOTSA:n toinen kestojäsen, Kyussissakin bassoa soittanut Nick Oliveri sai silloin lähteä bändistä. Syistä keskustellaan vieläkin, mutta ilmeisesti tärkeä tekijä oli Oliverin fyysinen tapa kohdella naisystäväänsä.

Q-lehdelle tänä vuonna antamassaan haastattelussa Homme kertoi, että aavikkorockin myrskyt yhdessä kokenut kaksikko on ollut hyvissä väleissä jo vuosia.

Video ei ole enää saatavilla

Queens of the Stone Age – The Lost Art of Keeping a Secret (2000)

Jos et vielä tämän artikkelin perusteella ole valmis vetoamaan Irina Bokovaan, kuuntele soittolistamme Aavikkorockin alkeet.