Gore, Gahan, Fletcher.

Precious palautti kärsimyksen Depeche Moden musiikkiin.

”Angels with silver wings
Shouldn’t know suffering
I wish I could take the pain for You

If God has a master plan
That only He understands
I hope it’s Your eyes He’s seeing through”

Depeche Moden Martin Lee Goren elämäntehtävä on jalostaa kärsimystään säveltaiteeksi. Sitä hän on tehnyt jo yli 30 vuotta. Playing the Angel -albumi ja sen ensimmäinen single Precious palauttivat kärsimyksen Depeche Moden musiikkiin.

Tuskalle oli syynsä: Gore halusi pahoitella lapsilleen avioeronsa kauhuja. Ja sen hän teki mitä herkimmällä tavalla. Kaukana olivat neljä vuotta aiemmin ilmestyneen Exciter-albumin sliipattu minimalismi ja seestyneen rakkauden tematiikka. Nyt ryskyy taas ja kajali valuu silmäkulmista.

Gore käsittelee uskonnollisia teemoja usein etäisesti ja mystisiin vertauskuviin verhoutuen. Nyt Jumala on läsnä kolmannessa persoonassa. Se kielii tilanteen vakavuudesta. Kun pitää sanoa ”anteeksi”, ei metafyysiselle maalailulle ole sijaa.

Albumin raidoista Precious on kevyemmästä päästä, mutta siinäkin kuuluu voimakas tuotanto- ja sovitusfilosofian muutos edelliseen albumiin verrattuna. Depeche Moden maailma ei ollut enää puhdas ja täydellinen. Siitä tuli taas riivattu ja raskasmielinen. Säröpedaalit ja rutisevat analogisyntetisaattorit oli kaivettu esiin. Keikoilla esitetty riisuttu sovitus on toisaalta kertonut kappaleen ydinelementtien voimasta: medodia ja sanat kantavat luurankomaisessakin muodossa.

Videolla Gore näppäilee koskettimiaan mustassa kynsilakassa. Käsitellessään omaa suruaan Gore antaa miljoonille muille mahdollisuuden samaan. Tarkoin kielikuvin, pohjimmiltaan toivoa antaen. Kappaleen laulava Dave Gahan on hyvässä vedossa: toisin kuin bändin musiikki, on hänen äänensä muuttunut vivahteikkaammaksi iän myötä.

Precious on paras kappale, jonka Depeche Mode on tehnyt vuoden 1997 Ultra-albumin jälkeen. Vaikka bändi on uransa pituuteen nähden edelleen viriili, on sillä ollut vaikeuksia yltää 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun kultakauden briljantille tasolle. Nykytuotannossa on oivalluksia, muttei enää ylenpalttista nälkää ja intohimoa. Precious on tästä poikkeus ja samalla yksi 2000-luvun kauneimpia popkappaleita.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Depeche Modelta ei äänestetty muita kappaleita, mutta synapopveteraanien biiseistä noteerattiin myös muun muassa Orchestral Manoeuvres in the Darkin Dresden.

Gore, Fletcher, Gahan.

Ei suositella alakuloisten päivien soundtrackiksi.

Jos mielesi on musta, siipi maassa tai olo ahdistunut, älä kuuntele tätä levyä. Mielesi voi muuttua sysimustaksi, siipi painua maan alle ja ahdistus tuplaantua. Sen sijaan, jos olet ihan ok tuulella ja haluat kuulla, miten 33 vuoden kypsähkön iän saavuttava konemusiikkiyhtye on uusiutunut tai jättänyt uusiutumatta kolmannelletoista studioalbumilleen, laita ihmeessä levy soittimeen tai tuplaklikkaa Delta Machinen nimeä käyttämässäsi musiikkipalvelussa. Levy on paikoin toimiva, mutta välillä sillä kuljetaan liiankin tuttuja polkuja pitkin.

Depeche Moden meriitit edelliseltä vuosituhannelta lienevät suurelle osalle tuttuja. Yhtye on käynyt läpi muodonmuutokset 1980-luvun alun poikamaisista konepoppareista saman vuosikymmenen puolivälin gootti- ja sadomasokismivaiheesta perinteisempään rockimagoon. Violatorin ja Songs of Faith and Devotionin megasuosion ja loppuunmyytyjen kiertueiden myötä laulusolisti Dave Gahan sortui huumeisiin ja pääasiallinen lauluntekijä Martin L. Gore alkoholiin.

Gahanin heroiiniyliannostuksen ja sitä seuranneen katkaisuhoidon jälkeen Depeche Mode jatkoi kolmimiehisenä, kun bändiin jo sen alkuvuosina liittynyt ja soundiin vahvasti vaikuttanut Alan Wilder kyllästyi yhtyeen sisäisiin ristiriitoihin. Vuonna 1997 julkaistua Ultraa ei edellä mainituista syistä johtuen seurannut minkäänlaista kiertuetta. Singles 1986–1998 -kokoelman jälkeen yhtye sen sijaan lähti menestyksekkäälle maailmankiertueelle ja esiintyi jälleen täysille areenoille.

Kuluvan vuosituhannen aikana Depeche Mode on julkaissut Delta Machine mukaan lukien neljä albumia. Levyt ovat olleet melko epätasaisia vuoden 2006 Playing the Angeliä lukuun ottamatta. Vuonna 2001 julkaistu Exciter on sekin hyvä levy, jolta löytyy erityisen hyviä yksittäisiä lauluja – minimalistisen koneellisesti sykkivät When the Body Speaks ja Freelove sekä levyn päättävä, yhden yhtyeen tunnusomaisimmista ja hienoimmista riimeistä (”When you’re born a lover / you’re born to suffer / Like all soul sisters and soul brothers”) sisältävä Goodnight Lovers etunenässä.

Tuoreimmalle levylleen Depeche Mode ei ole luonut nahkaansa uudelleen. Delta Machine alkaa mallikkaasti. Tosin, Welcome to My Worldiä ei voi luonnehtia kovinkaan iloiseksi tervetulotoivotukseksi.

”And if you stay a while / I’ll penetrate your soul
I’ll bleed into your dreams / You’ll want to lose control
I’ll weep into your eyes / I’ll make your vision sing
I’ll open endless skies / And ride your broken wings
Welcome to my world”

Kappale on komea avaus levylle. Martin L. Gore kuvaili haastattelussa Delta Machinea Violatorin ja Songs of Faith and Devotionin sekoitukseksi. Lähimmäksi tuota kuvailua päästään kappaleella Angel, joka tuo mieleen sanayhdistelmän elektroboogie. Syy on kitarateemassa, joka synnyttää vahvoja Personal Jesus -mielleyhtymiä. Mainion avausraidan jälkeen kuultuna kappale kuitenkin lähinnä puuduttaa. Kolmas raita, singlenä julkaistu avaruusgospel Heaven laskee intensiteettiä entisestään. Depeche Mode -gospelina biisi ei pääse lähellekään Condemnation-klassikon paatosta.

Kaksi seuraavaa laulua vievät levyä parempaan suuntaan. Secret to the End rullaa mainiosti intensiivisen konepoljennon siivittämänä. My Little Universe on minimalistisemmin sovitettu ja tuo välillä mieleen jopa Atoms For Peacen materiaalin. Täyteraidalta tuntuva Slow vastaa nimeään melko hyvin ollen jonkinlaista minimalistista avaruusbluesia. Levyn parhaimmistoon kuuluvan Brokenin kertosäkeessä Gahanin ja Goren lauluäänten yhteispeli toimii niin kuin se parhaimmillaan toimii – loistavasti.

”When you’re falling / I will catch you
You don’t have to fall that far
You can make it / I will be there
You were broken from the start”

Goren laulamilla kappaleilla (muun muassa klassikkoballadit Home, One Caress ja A Question of Lust) on ollut aina paikkansa Depeche Mode -levyillä. Delta Machinella Gore-kiintiön täyttää vaisuhko The Child Inside, joka ei ainakaan vielä tavoittele paikkaa yhtyeen klassikoiden joukossa. Albumin loppuosa tarjoaa yllättävän rockahtavaa Soft Touch/Raw Nerveä sekä vauhdikasta, suhteellisen tarttuvaa ja jälleen Personal Jesusin mieleen tuovaa Soothe My Soulia lukuun ottamatta puuduttavaa materiaalia.

Kolmastoista Depeche Mode -studioalbumi ei tarjoa mitään uutta depechemodensa jo tunteville. Yksittäisiä helmiä, muutamia hienoja melodioita ja kertosäkeitä, synkkää tunnelmaa, Dave Gahanille uusia rytmejä lanteiden ketkutuksen taustalle ja runsain määrin hyvää materiaalia remiksaajille.

66 Delta Machine alkaa lupaavasti, mutta latistuu heti toisessa kappaleessaan tasaisen tavalliseksi 2000-luvun Depeche Mode -levyksi. Albumilla on niin hyviä hetkiä kuin tasapaksua ja puuduttavaa materiaaliakin. Tämä on jo kuultu, mutta parhaimmillaan yhtye on silti edelleen mainiota kuunneltavaa.

Video ei ole enää saatavilla

Depeche Mode, auliisti käpälöitävissä.

Depeche Mode on maailman remiksatuimpia bändejä – ellei remiksatuin. Muokkaustalkoisiin bändi on palkannut levy levyltä aikansa kiinnostavimpia elektronisen musiikin tuottajia, joista monet ovat osin menestyksensä velkaa Depeche Moden pioneerityölle synteettisen ilmaisun saralla. Bändin omat tuotantoihanteet ovat myös vaihdelleet voimakkaasti: 1980-luvun stadionpopin kaikukammioista 1990-luvun usvaiseen konerockiin ja 2000-luvun alun digitaalisesta minimalismista nykypäivän rouheaan industrial-poppiin.

Remix-tehtailua lienee lietsonut myös bändin pääasiallinen biisintekijä Martin Gore, jonka viehtymys marginaaliseen konemusiikkiin ja tanssikulttuuriin on tullut selväksi esimerkiksi hänen dj-seteissään. Taannoin Gore julkaisikin yhdessä Vince Clarken kanssa varsin kiinnostavan teknolevyn VCMG-nimellä. Vanha bändikaveri Clarke oli biisintekovastuussa vielä Depeche Moden ensimmäisellä albumilla, mutta poistui pian riveistä ja tuli paremmin tunnetuksi muun muassa Yazoosta ja Erasuresta.

Artistilla kuin artistilla remixit ovat usein hengettömiä tilaustöitä alkuperäisversioihin verrattuna. Depeche Moden kohdalla pooli on kuitenkin niin valtava, että puhtaita täysosumiakin on joukossa useita. Seuraavassa kymmenessä remixissä on onnistuttu luomaan jopa jotain alkuperäistä hienompaa.

#10 The Darkest Star (Monolake Remix, 2011)

Video ei ole enää saatavilla

Monolake eli Robert Henke on saksalainen teknotuottaja. Remixillään hän kääntää alkuperäisen kolean industrial-balladin vainoharhaiseksi alkuillan teknoksi. Yksi kiinnostavimmista elementeistä Monolaken kolkossa ilmaisussa on suhisevan puhesyntetisaattorin käyttö, joka voimistaa jo ennestään toismaailmallista tunnelmaa.

Kuuntele alkuperäinen versio Playing the Angel -levyltä (2005) tästä.

#9 Puppets (Röyksopp Remix, 2011)

Video ei ole enää saatavilla

Depeche Moden varhaisvaiheen naivistinen pop on varsin ärsyttävää musiikkia, etenkin jos bändiin tykästyi sen goottilaisimman ilmaisun kautta. Röyksoppin versiossakin rallatteleva tunnelma on läsnä, mutta samalla siinä on 2000-lukulaista raikkautta. Röyksoppin tapauksessa poikkeavaa Depeche Mode -uudelleenmiksausten valtavirtaan nähden on se, että vahvasti käsitelty laulu ei juuri kunnioita alkuperäistä vokaaliraitaa.

Kuuntele alkuperäinen versio Speak and Spell -levyltä (1981) tästä.

#8 Lie to Me (Dominatrix Remix, 2009)

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 1984 julkaistulla Lie to Me -biisillä Martin Goren mollivetoinen, ihmiselämän varjoja valaiseva ilmaisu oli jo löytänyt uomansa. Dominatrix eli saksalainen Andy Motke teki kappaleesta vuonna 2009 majesteettisiin syntikkasoundeihin nojaavan versionsa, joka siirtää alkuperäiskappaleen lakonista dramatiikkaa kohti tehdashallireivien tunnelmaa. Remix lienee jonkin sortin bootleg, koska minkäänlaisia julkaisutietoja ei ole saatavilla.

Kuuntele alkuperäinen versio Some Great Reward -levyltä (1984) tästä.

#7 Enjoy the Silence (The Quad – Final Mix, 1990)

Video ei ole enää saatavilla

Enjoy the Silence lienee Depeche Moden tunnetuin kappale, jolla sing along -stadionekstaasi saavutti kliimaksinsa. Klassikon alkuperäinen noin neljän minuutin radiopituus ansaitsee kuitenkin lihaa luiden ympärille. The Quad -versio on kreditoitu yhteensä kuuden hengen tuotantotiimille, ja pitkitettyä autuutta riittääkin massiiviset viisitoista ja puoli minuuttia.

Kuuntele alkuperäinen versio Violator-levyltä (1990) tästä.

#6 Little 15 (Ulrich Schnauss Remix, 2004)

Video ei ole enää saatavilla

Ulrich Schnauss kuorruttaa Music for the Masses -albumin barokkisen Little 15 -kappaleen tunnusomaisella vellovalla ambientillaan. Schnaussin versio ei varsinaisesti yllätä millään tavalla, mutta se yhdistää kaksi erilaista visiota silti ihailtavan saumattomasti ja onnistuu olemaan enemmän kuin osiensa summa.

Kuuntele alkuperäinen versio Music for the Masses -levyltä (1987) tästä.

#5 In Chains (Tigerskin’s No Sleep Remix, 2011)

Video ei ole enää saatavilla

#4 In Chains (Alan Wilder Remix, 2009)

Video ei ole enää saatavilla

In Chains on Depeche Moden viimeisimmän albumin introraita, joka ei sellaisenaan jaksa aivan kantaa. Alkuperäistekele onkin selätetty ainakin kahdesti. Alex Krügerin eli Tigerskinin elegantisti rullaava versio tuo biisin sadomasokistiseen flirttailuun roimasti ryhtiä. Biisistä on tehnyt voimakkaan remixin myös Depeche Moden kultakauden soundinikkari Alan Wilder, joka erosi bändistä sen kaoottisimmassa vaiheesa vuonna 1995. Wilderin remix alleviivaa karusti sen faktan, että Depeche Mode menetti hänen lähdössään paljon.

Kuuntele alkuperäinen versio Sounds of the Universe -levyltä (2009) tästä.

#3 The Sinner in Me (Ricardo Villalobos Conclave Remix, 2006)

Video ei ole enää saatavilla

Chileläis-saksalainen Ricardo Villalobos on yksi minimalistisen teknon suurimmista tähdistä. The Sinner In Me -versiossa Villalobos on uskollinen riisutulle tyylilleen, luoden hienovaraisilla perkussioilla äärimmäisen vetävän grooven. Kolmentoista minuutin remix rakentuu verkkaisesti ja saavuttaa parhaan tehonsa noin 110 desibelin äänenvoimakkuudella.

Kuuntele alkuperäinen versio Playing the Angel -levyltä (2005) tästä.

#2 Precious (Sasha’s Spooky Mix, 2005)

Video ei ole enää saatavilla

Precious on kenties kaunein Depeche Moden 2000-luvun tuotoksista. Kuulin brittiläisen trancetuottaja Sashan tekemän version ensimmäisen kerran pietarilaisella Tunnel-klubilla 2000-luvun puolivälin tienoilla. Eteerisesti pumppaava Spooky Mix on edelleen niin sanottua kananlihakamaa – ilman vodkapaukkujakin.

Kuuntele alkuperäinen versio Playing the Angel -levyltä (2005) tästä.

#1 I Feel Loved (Danny Tenaglia’s Labor of Love Mix, 2001)

Video ei ole enää saatavilla

I Feel Loved oli Depeche Moden seestyneen ja olemukseltaan etäisen Exciter-albumin sinkkuleka, josta puuttui kuitenkin yksi asia: napakka bassorumpu. House-legenda Danny Tenaglian miksaus vie biisin rytmiikan täysin uudelle tasolle, ja syntisesti junttaava lopputulos onkin yksi aikansa upeimpia klubiraitoja.

Kuuntele alkuperäinen versio Exciter-levyltä (2001) tästä.

Depeche Mode: vasemmalta Dave Gahan, Andy Fletcher, Martin L. Gore, Alan Wilder.

Jotkut oikeudenkäynnit eivät vaadi todellista rikosta tapahtuakseen, sillä ne ovat olemassa vain kokijansa päässä. Riittää, että kertojaa itseään häiritsee toimintansa, tai että hän olettaa muiden tuomitsevan käytöksensä. Depeche Moden Walking In My Shoes näyttäytyy ehkä alkuun kertojansa syyttäjilleen tarjoamalta puhtaan omantunnon julistuslaululta, mutta oikeastaan se on surullisen vainoharhainen, pelkkiin olettamuksiin perustuva palopuhe.

”I would tell you about the things
They put me through
The pain I’ve been subjected to
But the Lord himself would blush
The countless feasts laid at my feet
Forbidden fruits for me to eat
But I think your pulse would start to rush”

Sanoitus lataa heti alkuun ennakkoluulot tiskiin. Ei ole mitään näyttöä siitä, että kukaan on tuomiolla, tai että ketään edes kiinnostaisi, mitä kertoja on mennyt tekemään. Laulun kertoja on kuitenkin jo vakuuttunut, että huonostihan siinä käy, jos hän paljastaa syntinsä, varmaa on vain, että jotain on nyt tullut tehtyä. Jotain karmivan pahaa.

Eikä syntilistan kasvamista tarvitse edes odottaa kauan. Heti kertosäkeen alustuksessa kertoja sortuu yhteen synneistä yleisimpään, nimittäin ylimielisyyteen. Vaikka syntilista on hänen itsensäkin mukaan pitkä, niin katumusta on turha odottaa, sillä eihän hölmö kuulija voi tietää, millaista on olla tämä synneissään rypevä syytetty:

”Now I’m not looking for absolution
Forgiveness for the things I do
But before you come to any conclusions
Try walking in my shoes
Try walking in my shoes”

Oikeastaan Walking In My Shoesin kertoja on jokseenkin raivostuttavan omahyväinen tyyppi. Hän on nimittäin varma, että kuka tahansa tekisi aivan samat mokat kuin mitä hän on tehnyt.

”You’ll stumble in my footsteps
Keep the same appointments I kept
If you try walking in my shoes
If you try walking in my shoes”

Missään kohdassa kappaletta ei toki kerrota, mitä ovat nämä synnit ja kiusaukset, joiden parissa kertojamme on joutunut rypemään ja kärsimään, mutta jos asiasta täytyy oikein julkisesti puhua, niin tuskin tässä mistään omenavarkaissa käymisestä on kyse. Varsinkin kun syytettymme sortuu vielä ennen kertosäkeen viimeistä toistoa klassiseen marttyyritemppuun ja väittää kohtalon tehneen hänestä syntipukin sekä vetoaa pohjimmiltaan hyviin aikeisiinsa:

”Morality would frown upon
Decency look down upon
The scapegoat fate’s made of me
But I promise now, my judge and jurors
My intentions couldn’t have been purer
My case is easy to see”

Tragikomiikkaa tarjoilevan kertomuksen kaari on herkullinen, sillä kaikki perustuu olettamaan. Syntiensä kanssa tuskaileva kertoja on selvästi haavoittuvainen ja pohdinnoissaan koskettava, mutta samalla narkkarin tai kleptomaanin lailla pakonomaisesti pahat tekonsa parhain päin selittävä ja omille virheilleen sokea vainoharhailija. Juuri siksi Walking In My Shoes on myös herkullinen metafora esittäjiensä koukeroisesta tilanteesta erään aikakauden lopulla.

Depeche Mode oli Songs of Faith And Devotionin ja sen sisältäneen Walking In My Shoesin julkaisun aikaan siihen astisen uransa lakipisteessä. Grungesta ja teknosta sointiinsa vaikutteita suodattanut levy oli edeltäjäänsä Violatoria rohkeampi, joskin tekijöiltään looginen askel uuteen suuntaan. Yhdessä nämä levyt olivat tehneet bändistä maailmantähtiä. Uutukaisen myötä jopa 1980-luvun lopulla mielenkiintonsa yhtyeeseen menettäneet britit olivat jälleen kiinnostuneet siitä.

Tämä oli yhtyeelle sekä hyvästä että pahasta. Taloudellinen menestys oli tottakai kaikille mieleen, mutta samalla yhtyeen sisäinen eripura ja etenkin laulaja Dave Gahanin huumeriippuvuuden mukanaan tuomien ylilyöntien täyttämä rocktähteily alkoivat jyrsiä Depeche Moden perusteita peruuttamattomasti. Songs of Faith And Devotionin markkinoimiseksi tehdyt haastattelut olivat ensimmäinen kerta, kun yhtyeen jäsenet eivät puhuneet näissä promotilaisuuksissa toimittajille yhdessä, vaan jokainen teki osuutensa parhaaksi katsomallaan tavalla. Gahanin kohdalla tämä tarkoitti muun muassa jokseenkin huuruisten haastattelujen antamista hotellihuoneesta käsin.

Menestyksen tuomat sopeutumiskivut huipentuivat vuonna 1995, kun Depeche Moden kantaviin voimiin kuulunut Alan Wilder lähti lätkimään bändistä. Siksi Walking In My Shoes vaikuttaa näin jälkikäteen eräänlaiselta oletetun lopunaikojen alun julistukselta. Yhtye oli saanut kaiken ja kokeillut kaikkea niin lavalla, studiossa kuin jäsentensä yksityiselämässä. Mitä muuta kaikki syntisyyden hedelmät tarjottimella eteensä saanut, miljoonien palvoma yhtye voi tehdä kuin kääntyä lievästi vainoharhaisena itseensä ja olettaa, että joku tulee vielä tuomitsemaan kaiken tämän elostelun?

Vaikka yhtyeen menestys ei suinkaan loppunut tähän kappaleeseen, kiteytyy Walking In My Shoesissa kaikki se epävarmuuden, epäilyn ja saavutettuun asemaan sopeutumisen mukanaan tuoma ristiriitojen aallokko, jossa Depeche Mode tuona aikana luovi. Siinä on jopa tiettyä ylimielisyyttä, jonka kanssa me tavalliset kuolevaiset vain joudumme elämään. Joistain syntisistä ei voi olla pitämättä, vaikka ne vähän ärsyttäisivätkin.

Video ei ole enää saatavilla

Depeche Mode Anton Corbijnin linssin läpi.

Minulla on tunnustus.

En ole koskaan ollut suuri Depeche Moden musiikin ystävä. En ole koskaan ihan täysin ymmärtänyt, mikä tekee tästä ranskalaisen sutenöörin näköisestä henkilöstä niin seksikkään.

Olen pitänyt yhtyeen miedosti röökintuoksuista, kevytgoottista synapoppia hieman tunkkaisena ja David Gahanin myöhempien aikojen liskokuningasrutiinia muka-karismaattisena.

Kuten niin usein ennenkin, olen ollut väärässä – ainakin enimmäkseen.

Yhdestä asiasta minä ja kaikkein vannoutuneimmatkin depechemodologistit olemme kuitenkin olleet yhtä mieltä. Siis siitä, että yhtyeellä on useita suunnattoman hienoja, ikimustia popkappaleita, joista kaikkein paras saattaa olla Enjoy the Silence. (Gahanin Suave-rasvaista charmia en tosin vieläkään pidä kutsuvana.)

Enjoy the Silencen ilmestyessä Depeche Mode oli ehtinyt tahkota jo kymmenen vuotta; kappale oli bändin 24. single Isossa-Britanniassa ja kappaleen emolevy Violator jo sen seitsemäs albumi. Osassa Eurooppaa Gahan, Martin Gore ja kumppanit olivat ihkaoikeita poptähtiä, mutta Yhdysvalloissa heidän maineensa oli kasvanut tähän asti vaivihkaa, college-radion ja vaihtoehtopiirien kautta. Enjoy the Silence oli yhtyeen ensimmäinen top 10 -hitti Yhdysvalloissa ja se siivitti osaltaan Violator-albumin monimiljoonamyyntiin siellä ja muualla.

Albumin julkaisua seurasi Yhdysvalloissa suoranainen depechomania; yhtyeen Los Angelesin nimmarikeikalle ilmestyi yllättäen 20 000 kirkuvaa fania ja tapahtuma äityi mellakanomaiseksi yhtyeen peruttua esiintymisensä turvallisuusriskiin vedoten. Konserttiliput ja bändituotteet myytiin loppuun ennätysajassa.

Enjoy the Silence notkui listojen kärjessä ympäri maailmaa; Suomen sinkkulistallakin se ylsi kakkossijalle. Uskallankin väittää, että bändin globaali superduperhitti on sen tunnetuin ja rakastetuin kappale.

Kappale rakentuu maisemallisista, verkkaisista syntikkamatoista, pohjalla pulppuavasta bassoriffistä, kertosäkeen kitaramelodiasta ja Gahanin dekadentisti väreilevästä laulusta. Goren toiveiden vastaisesti lisätty pirteätempoinen komppi tasapainottaa biisiä juuri sopivasti. Kappale on samanaikaisesti hallitun viiltävä ja kuulaan haikea; se säihkyy harmaan, mustan ja sinisen väreissä, siinä ei ole mitään liian vähän tai liikaa. Se on täydellinen popkappale.

Kappaleen kertosäkeessä on herkullinen yksityiskohta, jota tietyssä biisissä saattaa rakastaa mutta jota ei välttämättä huomaa tai pysty sanoiksi pukemaan. Se yksityiskohta on tapa, jolla Gahan lausuu kertosäkeen tietyt sanat. Kun hän intoneeraa kertosäkeessä kutkuttavasti sanojen ”very” ja ”unnecessary” r-kirjaimet, se kuulostaa samanaikaisesti vähän ärsyttävältä ja aivan ihastuttavalta. Samalla Gahan tulee varmistaneeksi, että juuri kukaan ulkomaalainen ei pysty coveroimaan kappaletta kuulostamatta auttamattomasti liian kovasti yrittävältä ei-natiivilta.

Laulun kirjoittaneen Martin Goren sanat kertovat, no, sanoista. Kirjaimellisesti.

”Vows are spoken
To be broken
Feelings are intense
Words are trivial
Pleasures remain
So does the pain
Words are meaningless
And forgettable”

Psykohöpinöityneessä kulttuurissa Gore muistuttaa meitä Gahanin suulla oleellisesta totuudesta: rakkauden asioissa sanat ovat aivan yliarvostettuja; niillä on lopulta aika vähän merkitystä tekojen ja tunteiden rinnalla. Jos homma ei toimi, ei siitä taikasanoilla tehdä toimivaa. Ja kääntäen: asioita voi monimutkaistaa paljonkin puimalla ne ruotoihinsa asti.

”Enjoy the silence” ja rakastakaa toisianne, ihmiset. Joskus on hyvä olla hiljaa.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Enjoy the Silence -covereita on tehty usein ja paljon. Ne ovat kuitenkin lähes poikkeuksetta riipaisevan kamalia. Goren demoversio on sen sijaan kiinnostava: se on lähempänä sitä muotoa, johon hän kappaleen alunperin kuvitteli.

Video ei ole enää saatavilla

Depeche Mode, jossain vaiheessa goottien suosikiksi.

En oikeastaan tiedä, milloin Depeche Modesta alkoi tulla goottien suosikkibändi, mutta veikkaan vuosia 1986–87. Ensin britit julkaisivat jo nimellään mustahuulia kosiskelevan Black Celebration -albumin, sitten Music for the Massesin, joka poiki täydellisen kolmen suoran tummanpuhuvia ja dekadenssilla leikkiviä popsinglejä. Strangelove, Never Let Me Down Again ja Behind the Wheel ovat helposti bändin kymmenen parhaan biisin joukossa koskaan.

Ei ole yllättävää, että nämä singlet menestyivät Saksan kaltaisten maiden listoilla huomattavasti paremmin kuin saarivaltakunnassa. Viimeistään Music for the Masses lanseerasi eurooppalaisen Depeche Moden, jonka imagolla, videoilla ja musiikillisella ilmiasulla tuntui olevan epämääräisellä tavalla vaikka mitä tekemistä kylmän sodan, uhkaavina autioilla pelloilla seisovien ydinvoimaloiden ja berliiniläisten seksiklubien kanssa. Tuloksena oli nerokas, yhtenäinen paketti, joka kestää jopa Martin Goren pääsääntöisesti aika vaatimattomat tekstit.

Myös Never Let Me Down Againin pointti tuntuu olevan ihan muualla kuin Dave Gahanin laulamissa sanoissa. Teksti on simppeli ja monitulkintainen tavalla, joka on ominaista nimenomaan hieman epävarmoille kielenkäyttäjille. Oikeastaan siitä kannattaa esittää vain kaksi kysymystä: mikä on tämä ride ja kuka tai mikä tämä paras ystävä, jonka kanssa sille lähdetään?

Tai oikeastaan niitäkään ei kannata esittää, koska jokainen voi keksiä mieleisensä vastauksen. Hauskaa olisi tietysti ajatella biisin kertovan huumekokeilusta. Tällöin paras ystävä olisi joko kokeneempi kaveri trippivahtina tai sitten aine itse. Mutta voi kuinka tylsä tuokin teoria on, varsinkin Gahanin myöhemmät huumesekoilut tietäen.

Periaatteessa Never Let Me Down Again voi kertoa ihan vaan ystävyydestäkin. Toisaalta:

”We’re flyin’ high
watching the world pass us by”

Jonkinlaisesta ekstaasikokemuksesta tässä kai on kyse. Se voi olla seksuaalinenkin, jolloin he-pronominin käyttö tekee siitä homoseksuaalisen. Kuinka dekadenttia! Kuinka… berliiniläistä!

Viis näistä. Kuunnellaanpa biisiä. Sen määrätietoinen, raskassoutuinen biitti viittaa vuosia eteenpäin ebm-musiikin ja kaikenlaisten goottien suosimien synapopin alalajien suuntaan. Gahanin intohimoinen mutta ahdistunut laulusuoritus tuo tekstiin aivan uusia merkitystasoja, elämää suurempien valintojen äärellä seisomisen tuntua. Mutta kristallinkylmät ja tappavankauniit kosketinmelodiat ja loppua kohti juhlaviksi yltyvät synajouset sinetöivät lopullisesti suurten tunteiden klassikon syntymän. Vajaan viiden minuuttinsa aikana Never Let Me Down Again on pakahtua itseensä.

Anton Corbijnin video on loistava. Se kutittelee alitajuntaa monitulkintaisella, mustavalkoisella kuva-aineistolla läheisyydestä, etäisyydestä, kauhusta, vieraantumisesta, itsemurhasta ja selviytymisestä. Täältäkö löytyy avain Goren tekstin tulkintaan? Ei löydy, vastauksia ei ole, mutta on helppo ymmärtää, miksi massiivinen kulttibändi lähti syntymään juuri vuoden 1987 paikkeilla.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Smashing Pumpkinsin uneliaahko versio biisistä on yllättäen aivan hyvä.

Video ei ole enää saatavilla

Depeche Mode – Basildonin miehiä.

”Metropolis
has nothing on this
you’re breathing in fumes
I taste when we kiss”

Koska aikuistumisesta ei koskaan seuraa mitään hyvää popmusiikissa, lienee syytä puhua kypsymisestä.

Helmikuussa 1986 ilmestynyt, Black Celebration -albumia kuukaudella ennakoinut Stripped nimittäin markkeeraa täsmälleen sitä hetkeä, jolloin Basildonin pojista viimein kasvoi miehiä. Oman aikansa se oli ottanutkin, sillä kvartetilla oli takanaan jo neljä albumia ja yksi singlekokoelma, hyviä levyjä kaikki, mutta tähän mennessä jokaista Everything Countsin kaltaista popklassikkoa oli aina varjostanut tukku hapuilevia albumiraitoja sekä People Are Peoplen kaltaisia horjahduksia naiiviuden pientareelle.

Stripped osoittaa jo ensimmäisillä sekunneillaan, että kasvukivut on nyt lopullisesti podettu. Käynnistyvästä moottorista samplattu rytmi käynnistää kappaleen, jolla toinen toistaan jylhempi kosketinkuvio seuraa toistaan, kerrostuu ja kommentoi kumppaneitaan. Kahden ja puolen minuutin kohdalla taustalle levittäytyvät mannerlaatan kokoiset syntikkamatot, joita pitkin Depeche Mode pian tulisi astelemaan stadionien lavoille ympäri maailmaa.

Myös temaattisesti Stripped käänsi uuden lehden yhtyeen historiassa. Edellisinä vuosina Depeche Mode oli edennyt Vince Clarken kynäilemistä purkkapoprallatuksista herkiksi nuoriksi sosialisteiksi, joita yhä enemmän kiinnostivat seksuaaliset fetissit ja perinteisten sukupuoliroolien kumoaminen.

Strippedissä ei kuitenkaan ole kyse riisuutumisesta kuin metaforisessa mielessä: läpeensä teknologisen musiikin säestämässä kappaleessa Dave Gahan yllyttää rakastettuaan repimään yltään sivilisaation kuonan ja kaupunkielämän syöttämät puolitotuudet. ”Let me hear you make decisions without your television”, hän yllyttää tässä mekaanisen uuspakanismin klassikossa.

Berliinissä äänitetty Stripped ei ollut sen isompi hitti kuin muutkaan sen aikaiset Depeche Mode -singlet (Englannin singlelistalla #15), mutta se oli ensimmäinen myllyllinen betonia tulevan suuruuden perustuksille. Kulman takana odottava Black Celebration oli paljastumassa mestariteokseksi, ja bändin visuaalisesta ilmeestä nykypäivään saakka vastannut Anton Corbijn astuisi ruoriin albumin kolmannen singlen A Question of Timen videon myötä.

Aikalaiset muistavat Strippedin myös loisteliaana maksisinglenä, joka sisälsi ylivoimaisen Highland Mixin kappaleesta, uran parhaisiin b-puoliin kuuluvan But Not Tonightin ja kaksi kokeilevaa sampleista uudelleen strukturoitua DM-biisiä Breathing in Fumes ja Black Day.

Se oli 12 tuuman irtiotto Live Aidin jälkeen popin vallanneesta juppihengestä ja itsetyytyväisyyden tilasta, hyvästijättö bändin syntikkapopkollegoille, jotka yrittivät mukautua uuteen aikaan turvautumalla valkoiseen souliin ja aikuisrockiin. Muu maailma oli muuttumassa pastelliksi, mutta Depeche Mode ratsasti kohti omassa horisontissaan levittäytyvää syvintä mustaa.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Ihmiskunnalle tuntemattomista syistä Rammstein katsoi tarpeelliseksi yrittää pistää täydellisyydestä paremmaksi.

Video ei ole enää saatavilla

New Order juhlii voittoaan Nuorgamin Popklassikko-skabassa 83-tyyliin.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kahdeksas osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuvat kokonaan Mike Oldfieldin Moonlight Shadow ja Hüsker Dün Real World. Pahoittelemme.

Soittolistalla on kaikkea muuta kuin definitiivinen versio kahdesta muustakin kappaleesta: Sisters of Mercyn Temple of Lovesta kuullaan vuonna 1992 äänitetty versio ja The Go-Betweensin Cattle and Canesta vuonna 1988 äänitetty liveversio.

Vuoden 1983 Top 30 (no okei, Top 28)

1. New Order – Blue Monday
2. The Smiths – This Charming Man
3. David Bowie – Let’s Dance
4. Tom Waits – In The Neighbourhood
5. U2 – Sunday Bloody Sunday
6. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
7. Sisters of Mercy – Temple of Love [1992]
8. Yes – Owner of a Lonely Heart
9. The Go-Betweens – Cattle And Cane [live]
10. Spandau Ballet – True
11. Eurythmics – Sweet Dreams (Are Made of This)
12. Frankie Goes to Hollywood – Relax
13. Billy Bragg – A New England
14. Madonna – Holiday
15. Kajagoogoo – Too Shy
16. Talking Heads – Burning Down the House
17. Aztec Camera – Oblivious
18. Run-D.M.C. – It’s Like That
19. The Lotus Eaters – The First Picture of You
20. The Police – Every Breath You Take
21. Liquid Liquid – Optimo
22. Depeche Mode – Everything Counts
23. Bonnie Tyler – Total Eclipse of the Heart
24. S.O.S. Band – Just Be Good to Me
25. Public Image Limited – This Is Not a Love Song
26. Cybotron – Clear
27. Cyndi Lauper – Time After Time
28. Suicidal Tendencies – Institutionalized

Linkki soittolistaan tästä.

Depeche Mode, kliseistä voimaa.

Ehdotan pientä ajatusleikkiä. Sulkekaa silmät hetkeksi ja miettikää globaalia talousjärjestelmää. Koettakaa tiivistää mielikuvanne viideksi sanaksi. Sanojen ei tarvitse olla omia, sillä mielikuvat elävät stereotypioista ja iskulauseista. Avatkaa silmänne, etsikää kynä ja paperia, ja kirjoittakaa sanat listaksi.

Näyttääkö lista tältä?

• Raha
• Valta
• Aasia
• Kilpailu
• Ahneus

Depeche Mode ei olisi Depeche Mode, jos se ei laulaisi kliseitä. Vaikka Everything Counts ilmestyi jo 1980-luvun alussa, kauan ennen laajamittaista globalisaation kritiikkiä, ei laulun retoriikkaa voi suurin surminkaan pitää omaperäisenä.

Markkinavoimien ylläpitämästä globaalista epätasa-arvosta tuskastunut Martin Gore purki kappaletta tehdessään vimmansa samanlaisiin kärjistyksiin, joilla ihmisen ja järjestelmän välistä alistussuhdetta on kuvattu kautta aikojen. Silloin ja nyt.

Asetelma kuitenkin vavahduttaa tavoitehakuisessa dramaattisuudessaan: Hahmottomat, personoimattomat, ahneet ”ne”. Talouden kehitystä kuvaaviin graafeihin pelkistyvä, palvonnallisuudessaan hysteerinen maailmankuva. Humaanien arvojen täydellinen sivuuttaminen. Itsekeskeisyys. Valheet.

Kuulostaako tutulta tämänkin päivän kontekstissa?

”The grabbing hands
Grab all they can
All for themselves
After all”

Depeche Mode ei olisi Depeche Mode, jos sen laulamat kliseet eivät heräisi musiikin siivittäminä eloon. Kappaleen voi antaa mennä korvien läpi poikkeuksellisen onnistuneena elektronisena diskopalana ja orkesterin ensimmäisenä vakavasti otettavana singlenä, mutta jos laulua kuuntelee itseisarvoisen analyyttisesti, alkaa toteutus luoda sanoitusten suoraviivaiseen viestiin syvyyttä.

Tämähän on kuin 1900-luvun taloushistoria pähkinänkuoressa. Kappaleen intro kolkkaa industrialismin viimeisenä huokauksena, jonka varaan teemamelodian mallintama pintaliitoinen onnela alkaa rakentua. Samalla sanat ryhtyvät piirtämään 1980-luvun läntisen talousihmeen raakoja realiteetteja. Kun tuotanto on ulkoistettu muualle, ovat jäljellä enää halu hallita ja kasvaa – ja kilpailla hengen ja maineen edestä.

Thatcherilainen maailma puhuu numeroin. Sen ääni on kolkko, lakoninenkin. Tämä ääni kuuluu David Gahanille.

“The handshake
Seals a contract
From the contract
There’s no turning back
The turning point
Of a career
In Korea being insincere”

Kappaleen ydin on kuitenkin kertosäkeessä, jossa Goren ääni nousee hyisen ekonomian ylle kuin hedonistisesta euforiasta täyttynyt enkeli. Laulu on luottavaista ja uskollista, vaikka sanat ovat rumia. Kehityskaari saavuttaa kliimaksinsa, numerot vaihtuvat muotoiluun. Kertosäe parkkeeraa keskelle esitystalousaikakauden mielikuvayhteiskuntaa, jossa tärkeintä on esillepano. Kaikki on saatava näyttämään kauniilta ja houkuttelevalta. Ahneuskin.

Kuin mainosmiehen mantra, kappale toistaa kritisoimansa maailmankuvan julkilausumattomia tunnuslauseita. Ne yltyvät huikeaan vuoropuheluun, jossa Gahanin metallinen johtopäätös  saa rinnalleen Goren viattoman ja sinisilmäisen täsmennyksen:

”It’s a competitive world
Everything counts in large amounts”

Kyse on siis dualismeista. Kun asioita yksinkertaistetaan äärimmilleen, päädytään hyvän ja pahan kamppailuun. Tällainen sanoma kestää aikaa ja on mallinnettavissa myös musiikillisesti.

Onpa kyseessä jännite industriaalisen konetaustan ja inhimillistä lämpöä tulvivan melodian, ilmeettömän Gahanin ja avosydämisen Goren, tai totuuden ja valheen välillä, Everything Countsin vastakkainasettelut kuulostavat edelleen kiinnostavilta. Jopa ajankohtaisilta.

Niin hitaasti maailma muuttuu, vaikka muuta väitetään.

Siksi kappale kestää laveaakin tulkintaa. Vaikka laulun on sanottu osoittavan sormellaan etenkin aikansa musiikkiteollisuutta, sen voi yhtä lailla mieltää hämmentyneeksi havahtumiseksi rahan voimalla pyörivän globaalin järjestelmän raadollisuuteen. Yksinkertaisuudessakin sen sanoma koostuu monesta kerroksesta, aivan kuin maailmaa luvuilla hallitsevat konttorirakennukset.

Tässä maailmassa kysymys on vain siitä, mihin kerrokseen olet jaksanut nousta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Depeche Moden tummanpuhuva kuvakieli puhuttelee pop-eksentrikkojen lisäksi musiikkimaailman mustempaa joukkoa. Ruotsalainen In Flames levytti oman näkemyksensä laulusta vuonna 1997 ilmestyneelle globaalin yhteiskunnan syntyä ja tuhoa käsittelevälle Whoracle-levylleen. Tuhoutuiko maailman mukana jotakin alkuperäisestä kappaleestakin – se on yksinomaan kuulijan päätettävissä.

Video ei ole enää saatavilla

Antti H, Sami ja Tiskijukka hekumoivat bailukulttuurin ytimessä.

Nuorgam onnittelee tässä kuussa viisi vuotta täyttävää tamperelaista Hang the DJ -klubia mitä sydämellisimminsydämellisesti! Juhlan kunniaksi pyysimme HTDJ-kolmikkoa Antti H, Sami & Tiskijukka valitsemaan viisikymmentä klubin kaikkien aikojen suurinta hittiä.

Hang the DJ juhlii syntymäpäiviään ytimekkäällä maailmankiertueella, joka piipahtaa Pietarista (13.10. Club Griboedov) ennen palaamistaan kotipesään Tampereen Klubille, jossa 14.10. on mukana menossa Nuorgaminkin jututtama Marissa Nadler ja 15.10. puolestaan Magenta Skycode. Hang the DJ tanssittaa myös Helsingin Kuudennella Linjalla lauantaina 22.10.

1. Familjen – Det snurrar i min skalle
2. Two Door Cinema Club – Something Good Can Work [The Twelves Remix]
3. Kings of Convenience – I’d Rather Dance With You
4. Mark Ronson feat. Amy Winehouse – Valerie
5. ESG – Dance
6. Robyn – Dancing On My Own [Fred Falke Remix]
7. Arctic Monkeys – When the Sun Goes Down
8. ZZ Top – Sharp Dressed Man
9. Justice – Phantom Pt. II [Soulwax Remix]
10. Cut Copy – Out There on the Ice
11. The Cure – Close to Me
12. Suede – Beautiful Ones
13. Breakbot – Baby I’m Yours
14. M.I.A. – Paper Planes
15. Risto – Rakkauden rock
16. Cats on Fire – Your Woman
17. Nik Kershaw – The Riddle
18. Jackson 5 – I Want You Back [Dimitri from Paris Supa Funk Brakes Mix]
19. TV on the Radio – Wolf Like Me
20. The Strokes – Someday
21. Beck – Loser
22. Radio Dept. – Heaven’s On Fire
23. Lykke Li – I Follow Rivers [The Magician Remix]
24. Prince & the Revolution – Raspberry Beret
25. Blondie – Hanging on the Telephone
26. Pet Shop Boys – Being Boring
27. Boston – More Than a Feeling
28. Jenny Wilson – Let My Shoes Lead Me Forward
29. The Rapture – House of Jealous Lovers
30. Caesars – Jerk It Out
31. Vampire Weekend – A-Punk
32. Caribou – Odessa
33. Phoenix – If I Ever Feel Better
34. PMMP – Pariterapiaa [Uusi Fantasia Remix]
35. Depeche Mode – Enjoy the Silence
36. Bloc Party – Banquet
37. The Cardigans – Lovefool
38. The Knife – Heartbeats
39. Maskinen – Alla som inte dansar
40. Regina – En tiennyt että osaan tanssia
41. Dizzee Rascal – Dance Wiv Me
42. Daft Punk – One More Time
43. Jay-Z – 99 Problems
44. Snoop Dogg – Drop It Like It’s Hot
45. New Order – Bizarre Love Triangle
46. The Police – Roxanne
47. Mylo – Drop the Pressure
48. The Streets – Fit But You Know It
49. Gossip – Heavy Cross [Fred Falke Remix]
50. MGMT – Kids [Soulwax Mix]

Kuuntele soittolista tästä.

Vince Clarke (oik.) perusti Depeche Modesta lähdettyään ensin Yazoon ja myöhemmin Erasuren.

Ti ti tittidi tit ti
Ti ti tittidi tit ti

Just Can’t Get Enoughin avaava riffi on niitä koukkuja, jotka jämähtävät päähän yhdeltä kuulemalta. Itse asiassa olisi helppoa ajatella, ettei kappaleessa juuri muuta olekaan.

Depeche Moden läpimurtosingle on kuitenkin luultua ovelampi. Koukuttavaa riffiä käytetään alun jälkeen säästeliäästi, vaikka sen nykivä rytmiikka kannatteleekin kappaletta.

Toiseksi koukuksi nousee nimihokema, joka kuullaan kolmen ja puolen minuutin aikana noin 50 kertaa. Sitä, mistä ei saada tarpeekseen, ei kuitenkaan vaivauduta yksilöimään.

Muuten teksti on kauniisti sanottuna simppeli:

”When I’m with you baby
I go out of my head
And I just can’t get enough
And I Just can’t get enough
All the things you do to me
And everything you said
And I just can’t get enough
And I just can’t get enough

Viime keväänä yhtyeen Andy Fletcher vinoilikin olevansa iloinen, että kappaleesta katsomolaulun tehneet Celticin ja Liverpoolin fanit muistavat sen kaikki sanat.

Popkappaleen pilkkaaminen simppeleista sanoituksista on paitsi turhaa, menee myös yleensä ohi maalin — kuten tälläkin kertaa. Just Can’t Get Enoughin oivaltavuus ei ole ainesosien runsaudessa, vaan siinä, kuinka ekonomisen tarkasti niiden mahdollisuudet hyödynnetään. Se oli uuden vuosikymmenen ääni ja lukemattomien syntetisaattorihittien esikuva.

Kappale on myös Depeche Moden perustajan ja alkuvuosien biisintekijän Vince Clarken viimeinen single yhtyeelle. Tämä on nostanut kommentteja, joiden mukaan Just Can’t Get Enoughia pitäisi ajatella enemmän varhaisena Erasure-raitana kuin Depeche Mode -teoksena.

Näkemys on kuitenkin väärä. Kuunnelkaa esimerkiksi väliosan rumpukoneen kaiuttomia iskuja: niissä on jo Enjoy the Silencen siemen.

Video ei ole enää saatavilla

Giotto Scrovegni: Kiss of Judas

Kaksi Nuorgamin toimittajaa väittelevät pääsiäisen kunniaksi siitä, kummasta raamatullisesta hahmosta on tehty parempia biisejä.

Tai niin oli alkuperäinen tarkoitus. Lopputuloksesta tuli jotain aivan muuta.

Sinisessä kulmassa Jeesuksen parran pukee päälleen Hannu Linkola. Punaiseen kulmaan Juudaksen kaapuun asettuu Matti Markkola.

Genesis – Jesus He Knows Me vs. Killing Joke – Judas Goat

Video ei ole enää saatavilla

Hannu Linkola: Nykymaailmassa menestys perustuu suhdeverkkoon ja sen hallintaan. Ei riitä, että on jotain. Pitää myös tuntea joku, jonka tarjoama sosiaalinen pääoma on helppo muuttaa taloudelliseksi.

Jeesus tekee ystävistään rikkaita. Hänen arvonsa määrittyy niiden kautta, jotka luovat hänelle merkityksiä luodakseen itselleen merkityksiä. Uskonnon ja pyrkyryyden suhde on tiivis. ”Taivaan isä ja poika Oy rakkautta tänään halvalla myy.”

Genesis kritisoi tv-evankelistoja aiheesta. Ovathan ne iljettäviä. Mutta jos on tekopyhää tehdä raamatusta rahaa, onko sen jalompaa tehdä rahaa kritisoimalla niitä, jotka tekevät raamatusta rahaa? Ketkä ovat lopulta varsinaisia paimenia ja ketkä vain vuohia paimenen kaavussa?

Video ei ole enää saatavilla

Matti Markkola: On kilttejä ja hyvin koulutettuja paimenkoiria. joiden tehtävä on suojella lampaita. On pahoja ja hyvin koulutettuja paimenvuohia, joiden tehtävä on ohjata autuaan tietämättömät lampaat kohti varmaa kuolemaa teurastamoissa.

Jälkimmäisestä laulaa Killing Joke yli kuusiminuuttisessa maailmanlopun-julistuksessaan. Siis siitä kuinka me, autuaan tietämättömät ihmiset, seuraamme omaa petollista vuohipaimentamme, joka ohjaa meidät tuhoon. Ihanaa.

Tuomari: Pääsiäisen viettäminen alkaa kovin kyynisissä merkeissä. Ottelijat kiertelevät toisiaan kehässä, ja iskut viuhuvat ilmassa, mutta erä jää ratkaisemattomaksi. 0-0.

Depeche Mode – Personal Jesus vs. Depeche Mode – Judas

Video ei ole enää saatavilla

HL: Jos Jeesus olisi täällä tänään, hänet olisi helppo kuvitella Maarit Tastulan kaltaiseksi ymmärtäväiseksi ja empaattiseksi kuuntelijaksi. Hän esittäisi kiperiäkin kysymyksiä, mutta aina toista kunnioittaen ja tämän lähtökohtia arvostaen. Itselleen hän ei pyytäisi mitään.

Kukapa ei haluaisi istua vastapäisessä tuolissa? Kukapa ei haluaisi kertoa huolistaan, uskoutua traumoistaan ja esittää toiveitaan? Martin Goren kauniin ajatuksen mukaan tällainen palvelu on puhelinsoiton päässä, kunhan numero vain on oikea. Armahdukseen riittää toinen ihminen.

Jokainen meistä on vähän Jeesus.

Video ei ole enää saatavilla

MM: Jos Juudas olisi täällä tänään, hänen olisi helppo kuvitella esittävän mukavaa miestä saippuaoopperassa, jonka juonen kaikki arvaisivat ennalta. Tuo hirveä mies tulee pettämään vaimonsa ja tuhoamaan perheensä! Mutta miksi? Se katsojia jännittäisi. Niin mukavan oloinen mies. Katsojat tunnistaisivat Juudaksesta itsensä.

Ihminen on aina lopulta yksin. Kuten Martin Gorekin on aina yksin, kun hän esittää livenä Judaksen sanat:

”Cheating Judases / Doubting Thomases /
Don’t just stand there and shout it / Do something about it”

Mutta mitään ei voi tehdä.

Tuomari: Ottelija sinisessä kulmassa ottaa ylivoiman kauniilla puheillaan, mutta vastustajan torjunta pitää. Hieman kulunut klassikkokappale häviää vähemmän tunnetulle Depeche Mode -helmelle. Juudakselle 1-0.

Kanye West – Jesus Walks vs. Lady Gaga – Judas

Video ei ole enää saatavilla

HL: Populaarimusiikissa sallitaan uskonnon kritisointi. Sen sijaan omaa uskoa ei parane tunnustaa. Usko on tabu, joka ei kuitenkaan vavisuta normeja. Suuren yleisön on vaikea suhtautua sellaiseen.

Listamenestystä tavoittelevassa musiikissa aiheiden pitää olla selkeitä ja provosoinnin räikeää. Tämä lainalaisuus tuottaa omituista arvomaailmaa. Aseet, väkivalta, päihteet tai synnillinen elämä eivät hätkäytä, mutta tasa-arvon ja tasa-armon sanoma hätkäyttää.

Onko siis rohkeutta harjoittaa haureutta Juudaksen kanssa vai lähteä paljain mielin Jeesuksen matkaan? Vai tekeekö postmodernin ajan merkitysvirta kummastakin ratkaisusta vain identiteettipeliä, jossa lopullisen merkityksen antaa tarkastelukonteksti?

Video ei ole enää saatavilla

MM: Ei ole sattumaa, että Lady Gaga hyppää Juudaksen kelkkaan tulevalla levyllään. Juudas oli Jeesuksen lapsista se, jonka tehtävä oli rahakukkaron hallinta. Juudas oli se, joka auttoi Jeesusta pesemään Maria Magdaleenan, likaisen naisen, jalat.

Gagan Judas-kappaleessa Gagalla on meneillään kolmiodraama hänen, Juudaksen ja Jeesuksen välillä. Juudas pettää Gagaa, mutta Gaga ei pysty olemaan rakastamatta häntä:

”Jesus is my virtue, Judas is the demon I cling to”

Kappale ei ole Gagan parhaita, mutta se tekee tärkeän kulttuuriteon tuomalla Juudaksen 2010-luvulle populaarimusiikissa.

Tuomari: Edellisen erän hävinnyt partasuu nousee hallitsemaan rakkauden voimalla. Rakkaus voittaa vihan ja Kanyen hurmoksellinen hiphop-eepos Gagan halvan kierrätyshitin. 1-1.

Pelle Miljoona Oy – Jos Jeesus olisi täällä tänään vs. Juice Leskinen – Suutele, Juudas

Video ei ole enää saatavilla

HL: Jeesusta pidetään usein latteana hahmona – jeesustelijana, joka saarnasi pehmeitä arvoja ja puhui isänsä puolesta. Luonteeton mies.

Kapinallinen tuntee kuitenkin kapinallisen. Pelle Miljoona näkee Jeesuksessa aikansa radikaalin toisinajattelijan, anarkistin. Nasaretilainen vapaustaistelija oli valmis korostamaan itsekeskeisyyden sijasta ihmistenvälisyyttä, silläkin uhalla että tie veisi ristille.

Pellessä ja Jeesuksessa on paljon samaa. Kummassakin hahmossa on karikatyyrin piirteitä, kummankin muotokieli kaipaisi päivitystä – mutta sopivasti valikoituna heidän sanomassaan on edelleen paljon kuuntelemisen arvoista. Eikä kenestäkään ole heidän sijaisikseen. Ei edes Juicesta.

Video ei ole enää saatavilla

MM: Uskonnon irvikuva on kuin jatkuva Juudaksen suudelma. Yhä uudestaan Juudas suutelemalla kavaltaa aidon uskonnon:

”Suutele Juudas / sen tänään jo siedän /
kun sinun laillasi totuuden tiedän /
Suutele Juudas / ja hymysi viekkaan /
voit ikuistaa jokaisen areenan hiekkaan”

Tätä sanoitusta korostaa karnevaalitunnelma, posetiivimusiikki, joka tulee kuin karusellikentältä, tivoli on täynnä yleisöä. Onko uskonto vain leipää ja sirkushuveja sekin?

En tiedä. En ole äskeisen kirjoittaja. Googlasin pätkän netistä. Olen heikko ihminen. Saatana meni korvastani sisään. Kuten Juudaalla.

Tuomari: Ottelun kiivainta erää säestävät suomirockin ikonit. Sinisestä kulmasta hyökätään vahvalla Juicen kyseenalaistamisella, ja vastustaja joutuu turvautumaan hakukoneeseen! Rakkaus voittaa taas. Jeesukselle 2-1.

The Velvet Undergroud – Jesus vs. Current 93 – Judas as Black Moth

Video ei ole enää saatavilla

HL: Kun ihminen on eksyksissä itsensä kanssa, hän kaipaa lohdutusta ulkopuolelta. Hän haluaa kääntää katseensa pois itsestään, mutta lohdun tarve vangitsee itsekeskeisyyteen.

Tällaista tilaa ihminen haluaa paeta. On sattumasta kiinni, mikä valikoituu todellisuuspaon väyläksi. Lou Reedille kaikki suunnat ovat tuttuja. Yhden tien päässä hän anoo apua Jeesukselta, toisaalla hän tekee itsestään heroiinilla Jeesuksen pojan.

Uskonto on oopiumia ja oopiumi uskontoa. Kumpikin on avunpyyntöä, rohkeuden keräämistä tai rohkeuden katoamisen peittelemistä.

”Help me find my proper place.”

Video ei ole enää saatavilla

MM: Viisi minuuttia eteeristä pianonsoittoa. Se on kaunista, mutta tuntuu ajanpeluulta, rohkeuden keräämiseltä ennen puhumaan uskaltautumista.

Kun pato murtuu, puhetta tulee. Seitsemän minuutin kohdalla uskalletaan kysyä olennaiset kysymykset:

”Do you believe in God? Do you believe in Christ?”

Ja sen jälkeen tunnustaa:

”What monsters we have become”

Tähän tunnukseen tarvittiin tarvittiin gnostilaisena tunnettu lyyrikko David Tibet.

Tuomari: Ottelu saa yllätyskäänteen! Ottelijat laskevat nyrkkinsä ja syleilevät toisiaan veljellisesti, partasuu saa jopa poskelleen suudelman. Mutta mitä – sen seurauksena hän tuupertuu maahan, ja Juudas on ottamassa tyrmäysvoiton. Sinisen kulman ottelija lupaa kuitenkin nousta vielä, ja ottelu päättyy ratkaisemattomaan. 2-2.

Bonuskierros!
Junior Murvin – Judas and Jesus vs. !!! – Even Judas Gave Jesus a Kiss

Video ei ole enää saatavilla

HL: Jumalan ja saatanan välisestä kilvoittelusta on laulettu kautta kristikunnan historian. Junior Murvinin taistelupari on kuitenkin paljon kiinnostavampi.

Kyse ei ole mustavalkoisesti hyvästä ja pahasta, vaan jatkuvasta inhimillistä moraalia määrittävästä ristiriitaisuudesta. Miksi ihminen on valmis toimimaan tavalla, jolla hän ei tahdo toimia?

Asetelma on tuttu jokaiselle. Jos tällaisista kiusauksista onnistuu luopumaan ja jos samalla osaa antaa anteeksi niille, jotka ovat itseä vastaan rikkoneet, ei ole Jeesusta vähäisempi.

Mutta huono ei ole sekään, joka osaa ottaa anteeksiannon vastaan. Oikeastaan vasta siinä punnitaan todellinen rakkaus.

Video ei ole enää saatavilla

MM: Tähän on hyvä lopettaa. Rakkauteen. Uskon, että Juudas tiesi, mitä oli tekemässä, kun hän luovutti Jeesuksen roomalaisille. Hän tiesi tapattavansa Jeesuksen.

Jonkun se oli tehtävä. Kuka muu sen olisi tehnyt? Sinä?

Kuuntele pääsiäisen huippujännittävään otteluun liittyvä soittolistamme täällä:

Jeesus vs. Juudas

Toveri Korvela uskoo Lemmyn olevan olemassa.

www.kommarikorvela.blogspot.com

Mikä on soittolistasi nimi?

”Ytimekkäästi Top 10, eli 10 suosikkibiisiä vuosien varrelta, jotka ovat kulkeneet mukana vuodesta toiseen.”

Millä perusteella valitsit juuri nämä biisit soittolistaasi?

”Sellaisen 15 minuuttia kestäneen pohdinnan jälkeen mutu-tuntumalta.”

Keille ihmisille suosittelet soittolistaasi ja miksi?

”Kenelle tahansa, joka pitää rockista.”

Mikä on soittolistasi sinulle kaikkein tärkein kappale ja miksi?

”Se voisi olla Joy Divisionin Shadowplay, joka on yksinkertaisen kaunis ja pelottava kappale. Ian Curtisin hahmo vetoaa, mahtava taiteilija, traaginen kohtalo.”

Olisitko halunnut listallesi jonkun kappaleen, jota ei kuitenkaan Spotifyssa ollut?

”Mustan Paraatin Romanssi olisi ollut mahtava biisi saada mukaan, mutta ei löydy Spotifysta.”

Millainen musiikinkuuntelija olet?

”Kuuntelen paljon musiikkia, mutta niin, että pyrin keskittymään kuuntelemiseen. Töissä soi kylläkin taustalla radio. En kuuntele liikkuessani musiikkia. Pari tuntia päivässä, vähintään.”

Kuka artisti tai mikä bändi on kaikkien aikojen suosikkisi?

”Se voisi olla The Clash, jolla on hieno kirjo musiikkia aina räkäpunkista discoon ja dub-reggaeen asti. Innovatiivinen, ei liian helppo, mahtavat soittajat, ja aatetta löytyy myös. En koskaan kyllästy kuuntelemaan. Ostin Sandinista-levyn teini-iässä ja ihastuin kovasti.”

Minkä uuden artistin tai yhtyeen musiikin löysit viimeksi?

“A Place To Bury Strangers, shoegazing-rockia. Bongasin yhtyeen Open House -nimisestä kauhuelokuvasta, jossa päähenkilöt kuuntelevat yhtyeen hittiä.”

Ostatko vielä fyysisiä äänitteitä?

”Ostan etenkin käytettyjä lp- ja cd-levyjä, ja joskus uusiakin cd-levyjä. Pidän siitä, että on olemassa fyysinen levy, ja haluan tukea artisteja myös ostamalla levyjä.”

Spotify vai iTunes?

”Spotify, en ole koskaan käyttänyt iTunesia.”

Milloin viimeksi kävit kuuntelemassa livemusiikkia?

”Itse asiassa lauantaina 26.3. oli omankin yhtyeen keikka Helsingissä Ravintola Wäiskin Synapsi-goottiklubilla, mutta tuli tsekattua myös tamperelaisten tuttujen goottiorkesteri Murnau’s Playhouse, joka oli erittäin hyvä.”

Bonus: Jos Jumala ja Lemmy tappelisivat, kumpi voittaisi?

”Katsoin vastikään Lemmystä kertovan dokumentin, ja Lemmy voittaisi varmasti. Sitäpaitsi Lemmy on oikeasti olemassa, Jumala ei.”

Marko Korvelan soittolista

1. The Doors – Break on Through (to the Other Side)
2. The Velvet Underground – Venus in Furs
3. Pixies – River Euphrates
4. Mana Mana – Maria Magdalena
5. Joy Division – Shadowplay
6. The Clash – Ghetto Defendant
7. The Cure – Disintegration
8. Clan of Xymox – Back Door
9. Depeche Mode – Black Celebration
10. Big Country – Rememberance Day

Kuuntele Marko Korvelan soittolista.