Joensuu 1685 oli yksi tärkeimpiä tekijöitä shoegaze-soundin paluussa suomalaiseen indieen 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Kuva: Tomi Palsa.

Shoegazen elämänkaari on samanlainen kuin monen muunkin musiikkityylin – innostus, unohdus ja uudelleen löytyminen.

Shoegaze ei syntynyt tyhjästä. Sen keskeisiin esikuviin kuuluvat esimerkiksi Cocteau Twins, The Jesus And Mary Chain, My Bloody Valentine ja Dinosaur Jr. Niillä kaikilla oli oma tunnistettava soundinsa. Ne kaikki olivat aika pienten diggaripiirien suosikkeja niin Suomessa kuin muuallakin.

Tyylilajin nimi viittaa tapaan, jolla yhtyeiden kitaristeilla oli tapana tuijottaa kenkiään – tai efektipedaaleitaan. Usein bändien tyypittely shoegazeksi tapahtuukin sen perusteella, miltä niiden kitarat kuulostavat. Alusta asti shoegazen ääripäiden, vaikkapa My Bloody Valentinen hurjan holokaustin ja Cocteau Twinsin hahtuvina leijailevien kaikujen, väliin on mahtunut paljon hyvin erilaista musiikkia.

Vaikka Dinosaur Jr:n varhainen Britannian-kiertue ja etenkin sen kitaristin J Mascisin holtiton tyyli olivat tärkeitä innoittajia shoegazen synnyssä, on kyseessä perienglantilainen ilmiö. Se syntyi vahvasta teestä ja sateisista iltapäivistä opiskelija-asuntoloissa.

Yhtenä uuspsykedelian muotona nähtävän shoegazen kulta-aikaa vietettiin aivan 1990-luvun alussa. Koko liikkeelle alustan valanut My Bloody Valentine ja ensimmäisen aallon tärkeimmät yhtyeet Ride ja Slowdive muodostavat tyylilajin ydinkolmikon.

My Bloody Valentine vuonna 2013. Kuva: Martin Donohoe / Wiki Commons.

Shoegazessa oli kyse ennen kaikkea siitä, miltä musiikki kuulosti. Se perustui yhteiseen estetiikan tajuun eikä sisältänyt minkäänlaista yhteiskunnallista ideologiaa. Se oli myös poikkeuksellisen tasa-arvoinen liike. Siihen ei kuulunut minkäänmoista tähtikulttia ja yhtyeissä oli paljon naismuusikkoja.

Soittajien ja seuraajien ulkonäössäkin korostui tavallisuus. Näkyvimmät heimomerkit olivat Dr. Martens -kengät ja silmillä roikkuvat hiukset. Myös kuluneita farkkuja ja raitapaitoja suosittiin. Kaunosieluisimmilla saattoi jopa olla helmet kaulassa.

Shoegaze pysyi pinnalla vain pienen hetken. Kun ensin Amerikasta työntynyt grunge ja sitten brittipop valloittivat weeklyjen kannet, shoegaze väistyi suosiolla. Tyylin keskeisistä yhtyeistä Ride siirtyi vaikutteensa 1960-luvulta napanneeseen retrorockiin ja Slowdive elektronisempaan ja hiljaisempaan ilmaisuun. My Bloody Valentine jäi pitkälle tauolle. (Nyt kaikki kolme ovat palanneet takaisin ja jopa esiintyivät Flow-festivaaleilla peräkkäisinä vuosina.)

Toki Suomessakin kuunneltiin shoegazea sen kulta-aikana, mutta levytetty musiikki tuli hiukan jälkijunassa. Haukiputaalainen Aknestik oli yksi ensimmäisistä yhtyeistä, joka julkaisi selvästi shoegazelta kuulostavia biisejä. Helsinkiläisen Wilman ensimmäinen albumi (Pölyä kuusta, 1992) viittasi shoegazeen aika varovasti, mutta esimerkiksi toisen levyn (Claudius, 1993) nimibiisin massiivisen soundin lähteestä ei voi erehtyä.

1990-luvun puolivälin jälkeen shoegaze painui maan alle. Suomessa kitaravalliyhtyeet olivat enemmän Dinosaur Jr- ja Sonic Youth -lähtöisiä – amerikkalaisempia, rokkaavampia ja usein äkkiväärempiä. Ne eivät pyrkineet kauneuteen, vaan johonkin muuhun.

Ajatus kuitenkin kyti jossain. Vähitellen shoegaze hiipi takaisin esiin, tietenkin muotoaan muuttaneena ja lukuisiksi alatyyleiksi pirstaloituneena, siis aivan kuten muuallakin.

Joensuu 1685:n musiikki on luokiteltavissa monella muullakin termillä, mutta sen jälkeen sieltä täältä rupesi putkahtamaan yhtyeitä, joissa oli kyse ennen kaikkea shoegazesta. Reginan Soita mulle -albumi (2011) teki siitä hetkeksi melkein valtavirtaista musiikkia.

Parin viime vuoden aikana jopa Suomessa on ilmestynyt paljon musiikkia, jota voi halutessaan kutsua shoegazeksi. Vielä enemmän on sellaisia yhtyeitä, joissa voi kuulla shoegaze-vaikutteita. Niistä useimmat olen unohtanut kuuntelulistalta.

#1 Aknestik – Ilmakitaroita tuulikaapissa (albumilta Valassaaret, 1993)

Video ei ole enää saatavilla

Kai Latvalehto (kitara): Ensimmäisestä Somaa-omakustannesinglestä (1989) lähtien Aknestik pyrki siihen, että kuulostaisi ajassa kiinni olevalta, modernilta kitarapopyhtyeeltä. Sivuaskeleita otettiin reippaastikin.

Shoegaze, tai muutamat tähän tyylisuuntaan liitetyt orkesterit, vaikutti Aknestikin soundiin hyvin paljon. Etenkin Ride. Jo Syvät veet -ep:ltä (1992) löytyy Hontelo, jossa on paljon samaa kuin Riden Like A Daydreamissä.

Vesa Kupila (kitara): Valassaaret-levyn julkaisusta tuli maaliskuussa 25 vuotta. Valassaaret on mulle rakkain AT-levy, niin musiikillisesti kuin fiilistasollakin.

Aiemmin oltiin tehty studiossa demoja, single, pari ep:tä ja yksi albumi. Meillä oli siis etäinen käsitys siitä, mitä studiossa oleminen tarkoittaa. Levy tehtiin Oulussa SM-studiolla. Niksu Nikula -vainaa oli tuottaja-äänittäjä-miksaaja.

Niksun kanssa oltiin tehty kaikki edeltävätkin studiotyöt Ojat on rajat -levyä (1991) lukuun ottamatta, joten oltiin tutulla porukalla liikkeellä. Se teki hommasta helpon. Fiilis studiolla oli turvallinen. Kaikenlaista uskalsi kokeilla.

Tuolloin elettiin muutenkin viattomuuden aikaa ja kaikki musatouhuun liittyvät jutut olivat uusia ja mahtavia. Muutenkaan ei ollut huolta maailmassa.

Latvalehto: Ilmakitaroita taisi olla työstämisvuorossa jonkin illan päätteeksi. Ihmettelin, kun kerrankin kukaan ei valittanut tai kieltänyt, kun ehdotin, että vielä voisi yhden särökitaran käydä töräyttämässä. Kitararaitoja, joissa sävellaji laajenee vapaasti, taisi olla toistakymmentä.

Kupila: Luultavasti Ilmakitaroiden synty noudatteli aika lailla perinteistä kaavaa, jolla tuohon aikaan toimittiin. Biisit tulivat (Jukka) Takalon tai Latvalehdon suunnalta. Yleensä Kaitsulla oli neliraiturilla tehty demo, josta sai pienen käsityksen, mitä säveltäjän mielessä on mahtanut liikkua. Jukka esitti biisiaihionsa akustisen kitaran kanssa ja heitteli kommentteja, mihin suuntaan biisin pitäisi mennä. ”Mieti The Churchia”, se saattoi sanoa.

Ilmakitarat on Jukan biisi eli ensitapaaminen sen kanssa oli treenikämpällä akustisen rämpytyksen kera. Yleensä kun biisin soinnut ja rakenne oli esitelty, sitä alettiin soittaa. Katsottiin, mihin päin se lähtee menemään. Toisinaan kävi niin, että biisistä tuli tyystin erilainen kuin kellään oli mielessä.

Kaitsu oli meidän indiemies. Hänellä oli laajin musiikillinen sivistys ja hän oli töissä levykaupassa. Hän myös yritti parhaansa mukaan laajentaa meidän muiden umpimielisten musiikillista spektriä.

Muistan, kun Kaitsu antoi mulle My Bloody Valentinen ja Riden levyjä kuunneltavaksi, että vähänkö surisee. Kyllähän se kelpasi, mutta oli ehkä turhan jyrkkää mun makuun. Viihdyin tuohonkin aikaan paremmin vähän kevyemmän indien, The Smithsin ja R.E.M.:n parissa.

Studiossa Kaitsu näki tilaisuutensa ja ohjasi meitä kitaravallisuuntaan. Aika varmasti Valassaarten referenssilevyjen joukossa oli myös My Bloody Valentinea.

Toisinaan sovitusvaiheessa ilmeni ryttäämistä. Termi syntyi, kun joku alkoi soittaa käsittelyssä ollutta biisiä hirmu temmolla ja väkivaltaisella otteella ja muut lähtivät leikkiin mukaan. Soiton tauottua todettiin, että ”jätkä ryttäs biisin”. Joskus ryttääminen oli tuloksellista ja biisi muuttui alkuperäisestä parempaan suuntaan.

Veikkaan, että juuri näin kävi Ilmakitaroille. Se kuulostaa biisiltä, joka on rytätty.

Ilmakitarat on aika vimmainen biisi. Muistaakseni ensin tallennettiin kaikkien soitto livenä, koska peruskaahaus saadaan paremmin toimimaan, kun kaikki soittaa yhtä aikaa samassa tilassa. Kitararaitoja lisättiin sitten ”jokunen”. Minä sahailin alle surinaa ja Kaitsu vongutti päälle.

Biisi saa kruununsa Kaitsun ulisevista kitaroista. Muistelen, että kun hän oli soittamassa äänitystilassa, tarkkaamossa oli hymyt leveällä ja ihokarvat pystyssä. Aika tymäkkää settiä tuli kaiuttimista.

Latvalehto: Miksauksessa Niksu Nikula väänsi parilla napin pyöräytyksellä Mikon (Rautalin) rumpuihin kolkon laatikkosoundin ja Jukalle terävän laulusoundin, jotta sanoista saisi kuitenkin selvää. Hyvin orgaaninen ja ripeä suoritus.

Kupila: Ilmakitaroita oli kiva soittaa livenä. Luonnollisesti se vähän köyhtyi livenä, kun kitaroita oli vain kaksi. Kerran Tampereen Yo-talolla Pietiläisen Tommi tuli soittamaan kolmatta kitaraa ja se kyllä kuului. Sen vedon olisin halunnut nähdä ja kuulla yleisön joukossa.

#2 Wilma – Claudius (albumilta Claudius, 1993)

Video ei ole enää saatavilla

Anna Kuoppamäki (laulu): Claudius lähti liikkeelle Hansin (Andersson) kitaroinnista. Eteenpäin kulkevan kitaravallin päälle syntyi vähän haikea ja viipyilevä melodia. Biisin lumo on ehkä juuri tässä kontrastissa. Samalla rujoa ja kaunista.

Muistan, että Claudius-biisi syntyi jonkinlaisessa flow’ssa. Meillä molemmilla oli visio siitä, mitä halutaan sanoa. Hans ohjasi biisistä videon, joka palkittiin ensimmäisillä Oulun musiikkivideofestivaaleilla.

#3 Love Handles – Friday (Anatomy-ep:ltä, 1994)

Video ei ole enää saatavilla

Ilkka Mattila (kitara): Shoegaze viehätti mua siksi, että se oli sulkeutuneiden ihmisten tekemää tunteellista ja välillä aggressiivista musiikkia. Love Handlesissa shoegaze-vaikute oli varmaan ainakin My Bloody Valentinea, josta Tommi ja minä tykättiin. (Tapasin Kevin Shieldsin Berliinissä talvella 1985, kun ne oli vielä täysin tuntematon bändi. Kevinin äiti oli lähettänyt sille joulupaketin, jossa oli villasukat ja hedelmäkakkua.)

Toisaalta me myös soitettiin keikoilla The Beatlesin Tomorrow Never Knowsia, joka on tietysti psykedeliasurinaa. Tommi on aina tajunnut Beatlesin päälle. Mä taas soittelen aina jotain jumitusta enkä muista kappaleiden rakenteita.

Tommi Pietiläinen (kitara ja laulu): En koskaan ajatellut Love Handlesin olevan shoegaze-bändi, vaikka My Bloody Valentinesta kovasti tykkäsinkin. Mulle tärkeitä bändejä tuohon aikaan olivat muun muassa The Flaming Lips, Afghan Whigs ja Teenage Fanclub, ja onhan tuossa vähän Ramonesiakin. Tärkeintä oli soittaa kovaa kitaralla ja kehitellä jotain biisejä siihen ympärille, että pääsi soittamaan niitä kitaroita.

Halusin tehdä sellaista musiikkia, jota itse olisin halunnut kuunnella. Klisee, mutta näin kuitenkin.

Mattila: Friday oli ekoja biisejä, joita Love Handlesissa soitettiin. Pari muutakin aika tarttuvaa rallia tuli myöhemmin, mutta niitä ei saatu tallennettua, kun yhtye hyydähti. Kaikilla oli kiireitä ja basistirekrytointikin kävi työlääksi. Tommin kanssa on joskus soiteltu niitä levyttämättä jääneitä kappaleita ruoanlaiton lomassa.

Pietiläinen: Fridayssa on sellainen aika perinteinen Lennon-sointukierto sus/add9-sointuineen ja räväkkä oktaaviriffi. Hyvä A-osa ja vähän laimea kertsi, jota yritin stemmoilla pelastaa. C-osa on edelleen mielestäni mainio.

Tekstiin väsäilin sellaisen romanttisen fiilistelyn siitä, miten mukavaa on viikonlopun alkamisen ja parhaan mahdollisen seuran kihelmöivä odottelu. Biisin nimi on myös kuin tämän henkilön nimi Robinson Crusoen hengessä.

Love Handlesin Friday paperilla.

Mattila: Keskeisin periaate Love Handlesissa oli, että kitarat oli ihan järjettömän kovalla. Kummallakin oli kaksi vahvistinta, myös kaikkein pienimmissä keikkaläävissä, kuten esimerkiksi Turun Tinatuopissa. Järjetöntä, mutta hauskaa.

Pietiläinen: Love Handlesin aikana siirryin jonkinlaisesta musiikin tekijästä opiskelemaan nykyiseen ammattiini eli käytännössä aikuistumaan. Sellaista jatkettua nuoruutta alkoi olla riittävästi takana. Alussa oli kova into tehdä bändiä tosissaan, mutta oman vaatimattoman taitotason laulajana ja muiden realiteettien takia rajat tulivat äkkiä vastaan.

Bändi oli mulle kuitenkin tärkeä henkireikä, koska asuin silloin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Se antoi tekosyyn käydä harrastamassa alakulttuuria Helsingissä ja pyöriä omanhenkisten ihmisten seurassa. Tämän bändin ydinryhmän kanssa ollaan edelleen tiiviisti yhteyksissä. Se on hieno asia.

#4 Coo – Fiat 600 (Heavenly Blue -ep:ltä, 1996)

Video ei ole enää saatavilla

Jussi Ristikaarto (kitara): Fiat 600:n kertosäkeen kitarakuvio (se diuii-diuii-riffi) oli Curve-yhtyeen inspiroima. En muista, minkä niiden biisin, mutta joka tapauksessa adaptoin omaan muotoon niiltä pöllityn idean. Kukaan ei ole koskaan maininnut asiasta, joten ilmeisesti se on tarpeeksi erilainen.

Biisi rakentui käytännössä kyseisen riffin ympärille. Alla kulkevat soinnut ovat murrettuja puolibarresointuja, joissa yläkielet soivat koko ajan vapaana.

Laser-Studiolla Ulvilassa haettiin äänittäjä Jussi Saivon avustuksella Virtasen Sakun kanssa sointukitaroihin mahdollisimman isoa ja julkeaa säröä. Siinä oli monta erilaista säröpurkkia peräkkäin, jonkun mielestä ehkä shoegazen hengessä. Tuossa vaiheessa emme enää pitäneet itseämme shoegaze-bändinä — vaikka alkuperäinen inspiraatio bändiin sieltä tulikin — vaan olimme jo jollain omalla kiertoradalla tavoittelemassa jotain vähän muutakin.

Rumpujen soundi on jotenkin käsittämätön mutta kuitenkin toimiva. Saivon Jussi laittoi Alénin Antin soittamaan kannut ahtaaseen, täysin kaiuttomaan koppiin. Siksi niiden perussoundi on rutikuiva.

Turo Kuninkaan bassottelu kuulostaa edelleen maagiselta. Hänelle ei kukaan koskaan kertonut, miten bassolinjojen pitäisi mennä. Sieltä ne tulivat kudelmina jostain.

Tietäväisen Antin lauluja tuplattiin John Lennon -hengessä. Se kuulosti meistä silloin ihan sairaan hyvältä.

Ehkä koko ep:n omintakeinen soundimaailma johtuu osittain siitä, että kuuntelimme studioiltoina raakamiksauksia ihan tolkuttomassa pilvessä, ja päädyimme viemään yleissoundin aika jännään suuntaan.

En muista yhtään, miksi biisin nimi on Fiat 600. Se oli varmaan jotain bändin sisäpiirihuumoria. Biisien työnimet olivat aina tosi sakeita, ja osa niistä jäi lopullisiksi. Ehkä tämä oli yksi niistä.

#5 Joensuu 1685 – Nothingness (albumilta Joensuu 1685, 2008)

Video ei ole enää saatavilla

Mikko Joensuu (kitara ja laulu): Joensuu 1685:n aika oli todella inspiroitunutta aikaa tutustua erilaisiin uusiin äänimaisemiin ja soittimiin. Olin saanut siskolta lainaan sähköviulun, josta sai irti kaikkea mukavaa, kun sitä ajoi pedaalien ja muljuttimien läpi.

Soitettiin ja jamiteltiin tuohon aikaan noin kuutena päivänä viikossa, noin kuusi tuntia päivässä. Kuten suurin osa muistakin kappaleista, jonkun huuruisen jamin tulos tämäkin kappale oli, mutta mitään muistikuvaa kappaleen säveltämisestä ei enää kylläkään ole.

#6 Scarlet Youth – Gleaming Endless Ocean (Breaking The Patterns -ep:ltä, 2009)

Video ei ole enää saatavilla

Kalle Pyyhtinen (kitara ja syntetisaattori): Gleaming Endless Ocean -biisin lopputulos on enemmän kuin osiensa summa. Puolivahingossa mukaan löytyneen Markus Baltesin ääni sopi biiseihin erinomaisesti. Samaten biisin lopussa oleva Marko Soukan E-Bow:lla soittama kitaramelodia nosti kappaleen aivan uusiin sfääreihin. Marko soitti sen aika lailla puskista ja suoraan biisissä olevalla soundilla. Se aiheuttaa yhä kylmät väreet. Muistan yhä hetken, kun oltiin sitä kahdestaan taltioimassa.

Jaani Peuhun ja Riku Mattilan yhteistyö rytmiosastolla toimi erittäin hyvin, ehkä jo herrojen aiemman yhteisen soittokokemuksen takia.

Shoegazen löysin aikoinaan Slowdiven kautta. Myöhemmin kiinnostus genreen vahvistui My Bloody Valentinen Lovelessin myötä. Ensin en juuri välittänyt Lovelessista, mutta sitten se vaan kolahti totaalisesti. Siihen saattoi vaikuttaa Lost In Translation -leffa.

Genressä viehätti marginaalisuus ja kulkeminen tietyllä tapaa valtavirtaa vastaan. Tai ehkä ennemminkin oman jutun tekeminen valtavirrasta ja sen ahtaista toimintamalleista välittämättä. Vapaus tehdä ihan mitä huvittaa.

Voimakas efektien ja kaikujen käyttö kiinnosti myös. Sellainen ääniseinämä, mikä Lovelessilla esiintyy monessa biisissä, on erittäin kiehtova. Joidenkin mielestä sitä saattaa olla ahdistava kuunnella, mutta itse koen sen kauniina. Samaten tykkään niistä pitch bendeistä, joissa sävelkorkeutta muutetaan kesken sävelen”vääräksi” ja takaisin alkuperäiseen. Äänimaailma ikään kuin vääntyy tai murtuu hetkellisesti.

Scarlet Youth lähti liikkeelle lähinnä kokeilumielessä. Halusin tehdä erilaisia biisejä kuin aiemmin ja leikkiä efekteillä. Tavallaan se alkoi oman henkilökohtaisen diktatuurin leikkikenttänä demokraattisemman ShamRain-yhtyeen jälkeen.

Lisäilin syntikkaan älyttömästi delayta ja säröä, tein erilaisia biisirakenteita ja sovituksia. Gleaming Endless Ocean -biisissäkin on kertsin syntetisaattoreissa aika paljon säröä, joka luo ehkä sellaisen Sigur Rós -tyyppisen fiiliksen, vaikkei se ollutkaan hakusessa.

Koko ensimmäinen ep oli eräänlainen kunnianosoitus 1990-luvun shoegazelle. Bändillä ei varsinaisesti ollut jatkosuunnitelmia sitä tehdessä. Homma kuitenkin toimi niin hyvin, että jatkoa seurasi parin levyn, yhden ep:n sekä Slowdive-tribuutille tehdyn coverin verran. Bändi ei ole ollut aktiivinen neljään, viiteen vuoteen.

#7 Delay Trees – Gold (albumilta Delay Trees, 2010)

Video ei ole enää saatavilla

Rami Vierula (kitara ja laulu): Gold syntyi jostain masentuneen mielen syvyydestä rukouksena ja toiveena valosta. Kun äänitimme sitä Porvoon Mankku-studiolla kesällä 2010, kappale oli jo läpeensä mietitty ja saatoimme keskittyä yksinomaan tunnelman tavoittamiseen. Otimme useita ottoja, kunnes pääsimme kappaleelle otolliseen tilaan tai kunnes rumpufillit osuivat yhteen muun tunnelatauksen kanssa. Onni (Oikari) nimittäin soitti rumpuja joka otolla hieman eri tavalla. Se oli lopulta ainoa ”suuri haaste” äänityksissä.

Muistan sessioiden olleen innostuneet ja levolliset, paikoin jopa hartaat. Se hartaus kuuluu myös kauttaaltaan levyllä erityisenä läsnäolona.

Delay Trees liittyi tyylillisesti shoegazeen, mutta ei jämähtänyt siihen. Musiikistamme pystyi kuulemaan brittipopin, slowcoren, postrockin tai 1960-luvun kitarapopin vaikutuksen aivan yhtä vahvana. Toisaalta efektipedaalit, kaikuisa laulu ja helisevä Rickenbacker liittivät soundimme shoegazeen.

Emme kuitenkaan ikinä pyrkineet osaksi mitään tiettyä genreä tai trendiä. Päämääränä oli yksinkertaisesti harmoninen ja kaunis musiikki, jota esitettiin kitaravetoisesti. Se, että monet vaikutteemme olivat dream popissa ja shoegazessa, kuului toki luontaisesti läpi.

Shoegaze on itselleni nykyisin etäinen genre, mutta kyllä se joskus innostaa edelleen. Esimerkiksi muutama vuosi sitten ilmestynyt sinikantinen My Bloody Valentine -levy on upea teos, jota kuuntelin aivan hiljattain. Samoin Slowdiven Pygmalion ei tunnu tyhjentyvän mihinkään hienoudessaan.

Myös Cocteau Twins antaa edelleen samoja säväreitä kuin ensikuulemalta. Sitä en tosin uskalla leimata shoegazeksi. Cocteau Twins jos joku ansaitsee oman genrensä tai täyden vapauden moisista.

#8 Regina – Jos et sä soita (albumilta Soita mulle, 2011)

Video ei ole enää saatavilla

Iisa Pajula (laulu): Jos et sä soita -biisi ja koko Soita mulle -levy olivat konkreettinen seuraus siitä, kun kolmen elektronisen Regina-levyn jälkeen meille tuli fiilis, että olisipa virkistävää nollata pöytä ja tehdä kitaralevy. Siinä kohtaa se elektroninen maailma tuntui aika tunkkaiselta, ja me haluttiin ottaa siihen kunnolla pesäeroa. Ensimmäinen ajatus oli silti, että eihän tätä pakkaa voi pistää kokonaan uusiksi. Toinen ajatus olikin jo, että niin juuri tulee toimia.

Mikko Pykäri (kitara, basso, kosketinsoittimet): Mulla on sellainen kuva, että Jos et sä soita -biisi yllätti ihmiset aika isosti. Se biisi syntyi suunnilleen takki päällä studiosta lähtiessä. Ajattelin silloin, että saako näin tehdä. Että onko tämä liian yksinkertaista ja helppoa.

Kun levyä ruvettiin tekemään, mulla oli olo kuin demobändissä. Kaikki piti aloittaa ikään kuin nollista. Siinä oli paljon opettelua, mikä tuntui aika turhauttavalta aluksi.

Suurin idea oli ehkä riisua musiikista kaikki muodolla kikkailu. Haluttiin lukita se muoto ja mietittiin, mikä olisi yksinkertaisin mahdollinen muoto, mikä se voisi olla.

Koko jutun ytimessä oli se, että me haluttiin saada talteen oman nuoruuden tunne sellaisena kuin se tuntuu sitten, kun se nuoruus ei enää koskaan palaa. Haluttiin keskittyä tiettyyn tunnetilaan.

Olin kiinnostunut levystä, joka vaan velloisi jossain tunteessa. Koko levy olisi kuin yksi iso tunnetila.

Pajula: Muistan kun Oskari Onninen haastatteli meitä levyn ilmestymisen jälkeen ja tenttasi shoegaze-knoppologiaa samaan malliin kuin ensimmäisen albumin jälkeen Samuli Knuuti grillasi synaduo(!)-genrestä. Me ei koskaan oikein kehdattu sanoa, että ei me olla minkään genren suhteen tehty senkaltaista taustatutkimusta, kun ei se juttu milloinkaan perustunut suoraan vaikutteiden imemiseen yhtään mistään. Ennemminkin mentiin aina vähän epävarmuusalueelle ja intuitiolla uutta kohden.

Pykäri: Ehkä shoegazessa vetosi silloin tietty ajattomuus. Kun levy tehtiin, se ei ollut ajankohtaista tai päivän trendi. Toisaalta tiedän, että se oli just sen ajan asia. Juuri silloin rupesi tulemaan muitakin sen tyyppisiä bändejä.

1990-luvun alussa olin kiinnostunut esimerkiksi Smashing Pumpkinsista ja The Cardigansin tapaisesta chamber popista. Mun mielestä Soita mulle -levyn jotkut jutut on fiilikseltään hyvin samanlaisia kuin jotkut Smashing Pumpkinsin jutut. Se on suorin linkki mun omaan nuoruuteen.

Särövalli ei ollut mun oma juttu 1990-luvun alussa. Soita mulle -levylläkään ei kopioitu 1990-luvun alun shoegaze-juttua, vaan pikemminkin ajateltiin, mitä se olisi voinut olla. Se on oma, muistinvarainen versio siitä ajasta.

Pajula: Jos et sä soita -biisistä on pelkästään hyviä muistoja. Jengi otti sen omakseen ja sitä oli aina ihana soittaa livenä.

Pykäri: Soita mulle ja meidän edellinenkin levy (Puutarhatrilogia, 2010) arvioitiin Pitchforkissa. Se oli aika käsittämätön ja epätodennäköinen juttu. Kyllä me sitä itsekin ihmeteltiin. En tiedä, miten ne sinne päätyivät. Ainakaan itse en niitä lähettänyt.

#9 Tyynyt – Pusuudelleen (albumilta Ystävät hämärän jälkeen, 2015)

Video ei ole enää saatavilla

Jari Oisalo (soittimet ja laulu): Pusuudelleen oli ensimmäinen Tyynyt-biisi, jonka tein valmiiksi. Yhteistyö Solinan kanssa alkoi sen biisin demon kautta.

Ei mulla ollut mitään sellaista, että otan tyylilajiksi shoegazen ja rupean tekemään sellaista musaa. Jotenkin vaan päädyin äänittelemään biisejä, joista huomasin, että nämä taitavat mennä semmoisen kategorian alle. Ei siinä sen suurempaa suunnitelmaa ollut.

Kun kesällä 2014 sain Pusuudelleen-biisin valmiiksi, se tapahtui yllättävänkin helposti. Mietin parikin kertaa, että viitsinkö tätä mihinkään lähettää. Välillä tulee sellainen fiilis, että biisin eteen pitää vähän taistella. Siinä ei ollut mitään taistelua. Se vaan tuli.

Tietenkin mulla oli levystä äänivisio päässä. Pyrin välttämään sellaista, mikä omaan korvaan kuulosti selkeältä My Bloody Valentine -meiningiltä. Moni on silti anonut, että siltähän levy paikoin kuulostaa. Ei mun mielestä. Sen verran tarkka ja vainoharhainen olen tämmöisissä asioissa, että jos tulee vahingossa ripattua jotain suoraan alitajunnasta, niin yleensä korjaan tai pistän biisille lisää puuteria naamaan. Että ei varmasti kukaan tunnista, mitä on tullut tehtyä.

Kun tein levyä, putkahteli pinnalle paljon uusia shoegaze-bändejä. Taisi olla jopa pienoinen buumi. Silloin kuuntelin niitä sen verran, minkä ehdin. Tavallaan yllätyin, että jostain tuli niin paljon nuorempia kavereita, jotka olivat selvästi kuunnelleet My Bloody Valentinea, Wilmaa ja muita.

Sitä ennen olin miettinyt, että olenko tässä lähestulkoon yksin. En ollut hirveästi seurannut, mitä muut tekevät ja missä mennään.

Kitaristina mua viehättää shoegazessa lupa käyttää efektejä niin paljon kuin kehtaa. Shoegaze on mahtava formaatti läträtä niiden kanssa. Tietenkin jossain vaiheessa äänityksiä iski kauhu, että eihän tätä saa millään kuulostamaan samalta keikalla. Mutta edes melkein.

#10 Oranssi Pazuzu – Saturaatio (albumilta Värähtelijä, 2016)

Video ei ole enää saatavilla

Jun-His (laulu ja kitara): En ole bändin kovin shoegaze-jäbä, mutta Slowdivea ja My Bloody Valentinea on tullut joskus kuunneltua hyvinkin paljon. Ja niiden johdannaisia myös.

Löysin shoegazen bändikaverien kautta, jotka niitä levyjä paljon pyörittelivät. Mulle harvoin tyylisuuntaukset pelkkänä sanana edustavat hirveästi. Asiat ovat usein mielenkiintoisempia, kun ei sitouduta yhteen juttuun.

Nuorena kuuntelin enimmäkseen hevihommaa ja vähän myöhemmin tuli grungepuoli tutuksi. Sitä kautta menin koko ajan enemmän ja enemmän äärimetalliin. Jos ajattelen nykyistä spektriä, niin kuuntelen kaikkea, mikä säväyttää emotionaalisella tasolla jollakin tavalla. Voin ihan hyvin kuunnella peräkkäin vaikka Suedea ja Cannibal Corpsea.

Pazuzua ajattelen kahden asian yhdistelmänä. Ajattelen, että se voi toimia porttina molempiin suuntiin – metallista poppiin ja popimmasta metalliin.

Joku on nimennyt meidän tyylin blackgazeksi, mutta en oikein osaa sanoa, mitä sillä haetaan. Se on enemmän muiden kuin mun tehtävä. Kategorisointi on välillä avuliasta, välillä pelkästään hämmentävää. Ymmärrän toki, miksi sitä tehdään.

Meillä sointukierrot voivat olla synkempiä ja ahdistavampia kuin jollain muilla. Siellä on kuitenkin se upottava, orgaaninen pyörre, mihin meidän tapauksessa yhdistyy metalli ja synteettisempi homma.

Saturaatiossa yritettiin laittaa kaikki peliin ja sitten tavallaan aloittaa levy uudestaan.

Sävellyspuolella ajatuksena oli tehdä mantramainen, toistuva, vähän itämainen kuvio kitaralla. Sitten ruvettiin rakentamaan päälle sellaista pyörivää äänimaailmaa. Sellaista, missä on eri vaiheita, missä heitetään sekaan noisea ja pötkytystä päälle. Välillä se kiinteytyy hetkeksi järkälemäiseen riffiin, mutta sitten taas leviää eetteriin.

Voisi ajatella, että olisi semmoisessa virrassa, joka menee niin lujaa, että kaikenmoisia kärpäsiä ja mitä tahansa tavaraa lätkähtää siihen linssille. Ajatuksena on, että päällä on sellainen hyperajo. Siltä sen pitäisi kuulostaa.

Loppupuolella se pyörre pysähtyy. Tai alkaa pyöriä toiseen suuntaan, kun siinä tulee kolossaalisempi riffi. Viimeinen osa on sellainen, että kun tajunta on riekaleina kaikesta pyörityksestä, niin jäljelle jää ainoastaan katatoninen olo ja tuijotus. Kaikki on annettu.

#11 On Volcano – True Lies (albumilta Hide & Seek, 2016)

Video ei ole enää saatavilla

Lassi Peltoniemi (basso ja kosketinsoittimet): Me kutsuttiin True Liesia bändin kesken ”kantribiisiksi”. Se oli jotenkin niin suoraviivainen ja simppeli kappale. Sitä oli kiva soittaa keikoilla ja levytetty versiokin kuulostaa kivalta.

Mazzy Star ja Mojave 3 edustavat mulle sellaista utuista shoegaze-americanaa, jota ehkä tässäkin vähän haettiin. Shoegaze-soundi on viehättänyt mua aina. Ehkä syy on se jännä ristiriita, mikä siinä musassa on: välillä herkkää ja kaunista, välillä taas aggressiivista mekastusta.

Slowdive on mulle ehdottomasti tärkein shoegaze-bändi. Vuoden 2017 comeback-levy oli tosi hieno. Toki kävin bändin tarkastamassa myös Flow-festareilla.

#12 Mumrunner – Shawshank (Gentle Slopes -ep:ltä, 2016)

Video ei ole enää saatavilla

Sauli Hämäläinen (kitara): Ekan Full Blossom -ep:n (2015) jälkeen halusin tehdä entistä enemmän biisejä, missä kaksi kitaraa soittaa kumpikin melodioita ja jättää sointurämpytysrallatuksia vähemmälle. Shawshankin melodiat oli kytenyt päässä pidemmän aikaa ja silloinen toinen kitaristimme Jukka (Lahtinen) täydensi ideoillaan parit puuttuvat jutut sinne. Näin ollen biisi alkoi olla sävellyksien puolesta bueno.

Haluttiin pitää melodiat keskiössä ja laulut suoraviivaisina niin lyriikoiden kuin myös niiden esille tuonnin kanssa. Laulut loppuukin suht aikaisessa vaiheessa, jonka jälkeen biisi onnistuu kasvamaan nätisti ja luonnollisesti mukaan tulevilla pikkubuustauksilla siten, että se pysyy poppina eikä muutu miksikään postrock-jyystöksi.

Shawshank taipuu kivasti livenä ns. tarpeen mukaan. Jos ollaan oltu jonkun indiebändin kanssa keikalla, ollaan saatettu vetää vähän kevyemmällä otteella, kun taas esimerkiksi saksalaisen postrock-bändin kanssa kiertäessä vedeltiin hieman raskaammalla kädellä ja lisäiltiin tavaraa sinne loppuun.

Sauli Hämäläinen katsoo kenkiin.

Tekeillä olevalla Mumrunnerin debyyttialbumilla ei tulla juurikaan särökitaravalleja kuulemaan. Kyllä siellä edelleen kenkiä tuijotellaan, mutta se saattaa johtua ennemminkin siitä, että joku on astunut koiranpaskaan, sotkeutunut kitarapiuhoihinsa tai yrittää selvitellä minkä pedaalin välipiuha on tällä kertaa simahtanut.

Omassa tekemisessä kuuluu toki edelleen myös harcdcore-, punk- ja postrock-menneisyys, mutta voimaa biiseihin ollaan haettu tällä kertaa muualta kuin Big Muffista. Muiden efektien kirjo on aiempaa laajempaa.

Itselleni tärkein shoegaze-genren alle menevä bändi on symppiksen kalifornialaisen rekkakuskin Jason Martinin luotsaama Starflyer 59. Erityisesti The Fashion Focus -levy vuodelta 1998 teki aikanaan lähtemättömän vaikutuksen. Vasta myöhemmin mukaan tulivat Slowdive, My Bloody Valentine, Cocteau Twins sun muut.

#13 Cats of Transnistria – Candy Man (albumilta Opium, 2018)

Video ei ole enää saatavilla

Henna Emilia Hietamäki (laulu): Muistan, miten suuri kokemus oli, kun kuuntelin Seinäjoella teini-ikäisenä isoveljeni – joka nykyään soittaa bassoa blackgaze-termillä kuvaillussa Oranssi Pazuzu -yhtyeessä – My Bloody Valentinen Loveless-levyä ensimmäistä kertaa. Miten musiikki voi kuulostaa yhtä aikaa taivaallisen kauniilta ja siltä, että joku sirkkelöi?

Olin hyvin ahdistunut nuori ja kaikenlaisista meluvalleista tuli kotoinen ja hyvä olo. Sisäinen kaaos ja ulkoinen maailma resonoivat samalla taajuudella.

My Bloody Valentinen jälkeen innostuin myös Slowdivesta ja Ridesta, jotka yhdessä muodostavat shoegazen pyhän kolminaisuuden. My Bloody Valentinen comeback oli mielestäni upea: m b v -albumi (2013) on oikeastaan yhtä hyvä kuin yhtyeen klassikkoteokset ja Primaverassa sekä Flow’ssa näkemäni keikat olivat elämäni hienoimpia keikkakokemuksia. Myös Slowdiven paluukeikka oli hieno, vaikka uusi levy olikin tylsä. Riden paluukeikka sen sijaan oli niin vaivaannuttavan ukkoutunut, että sieltä täytyi lähteä kesken pois.

Klassisista shoegaze-bändeistä Cats Of Transnistriaa verrataan useimmin Slowdiveen, joka on myös hidasta ja pehmeää. Muita meihin yhdistettyjä genreluokkia ovat olleet dream pop ja slowcore. Itse olemme puhuneet myös doom popista.

Vaikka vaikutteita on toki saatu monesta suunnasta, emme ole kiinnostuneita minkään tietyn genren sisällä toimimisesta ja valmiin jutun imitoinnista.

On ihana säveltää biisejä Tuomaksen (Alatalo) kanssa. Hänellä on sama kiinnostus herkkyyden ja väkivaltaisen melun yhdistämiseen. Hän on yksi Suomen kiinnostavimmista kitaristeista. Meidän molempien musiikillinen ilmaisu on tunteellista ja synkän puoleista.

Tuomas on ammatiltaan äänisuunnittelija. Hän on luonut Cats Of Transnistriassa laajoja, upottavia äänimaisemia. Opium-levyllä on paljon kohinaa, väärinpäin laulavia lintuja ja flyygelin kaikua.

Candy Man on yksi ”massiivisimpia” kappaleitamme: se on alusta alkaen täysi ja laaja. Kertosäkeissä pelataan enemmän tyhjyydellä, joka on kai jonkinlainen tavaramerkkimme.

Sen musiikkivideo on leikattu 1930-luvun kauhuleffasta, jossa Rasputin-henkinen hahmo hypnotisoi neidon valtaansa.

#14 Vuoret – Kaivokset (single, 2018)

Video ei ole enää saatavilla

Ville Aalto (kitara): Riden Going Blank Again, Lushin Split ja My Bloody Valentinen Isn’t Anything ovat semmoisia levyjä, joita kuuntelin teini-iässä hirmuisen paljon. Myös Mazzy Star oli merkittävä yhtye, mutta en tiedä, voiko sitä lukea shoegazeksi. Sieltä mun harrastus lähti.

Shoegaze oli jännää ja vähän toismaailmallista musiikkia. Soundit oli jänniä ja melodiat miellyttäviä. Sen estetiikka vetosi jollain määrittelemättömällä tavalla.

Myöhemmin olen teoretisoinut aihetta enemmänkin meidän toisen kitaristin Samin (Nissinen) kanssa. Shoegaze on hirveän viehättävää musaa sen takia, että se on niin sukupuoletonta. Tai se ei ainakaan ole ylettömän maskuliinista. Sen tekijöissäkin on ollut paljon naisia. Siitä puuttuu kaikenlainen machismo, vaikka musiikki on välillä hirvittävän rajua.

Tykkään siitä, että musiikissa on jotain mysteeriä. Että kaikki olennainen ei ole heti siinä pintatasolla. Jos miettii vaikka tyypillistä suomirockia, niin siinä kaikki on vaan sitä pintaa. Shoegazessa sen takana tuntuu olevan jotain selittämätöntä, minkä takia siihen pystyy uppoutumaan uudelleen ja uudelleen.

Monet shoegaze-levyt kestävät hirveästi kuuntelua. Niistä jää semmoinen olo, että koskaan ei pääse ihan perille.

Kitaristina tykkään siitä, että käytetään paljon efektipedaaleja. Kitarat eivät enää kuulosta kitaroilta, vaan joltain kelloilta tai ukkosen jyrinältä tai syntetisaattorimatoilta. Shoegaze on semmoinen genre, missä kitaroita on käytetty ehkä kekseliäämmin kuin missään muussa rockmusiikin genressä.

Me ei olla missään vaiheessa ajateltu, että edustettaisiin jotain tiettyä genreä. Me ollaan kovaääninen kitarabändi. Shoegaze tulee mukaan osittain mun sävellyksistä ja hyvin paljon Samin kitaroinnista. Kun Sami laitetaan soittamaan rockbiisiin kitaraa, niin sieltä tulee shoegaze läpi. Sami käyttää paljon pedaaleja.

Meillä molemmilla on taipumus käyttää paljon kaikua ja delayta. Semmoisia efektejä ja semmoista soittotyyliä, joka vie meidän musiikkia shoegazen suuntaan. Me kumpikin ollaan nuorena myrkytetty itsemme shoegazella niin pahasti, että vaikka tehtäisiin mitä, niin se tulisi jostain vähän läpi.

Kaivokset oli ensimmäinen single tulevalta levyltä. Siinä on just sitä hirveän kaikuisaa shoegaze-äänimaailmaa ja toisaalta hyvin toisteinen, jopa krautrock-henkinen rytmijuttu.

Kaivokset on semmoinen biisi, jolla on usein aloitettu treenit tai laitettu se keikkasetin ensimmäiseksi. Sen soittaminen on aina tuntunut hyvin luontevalta. Musta tuntuu, että se jotenkin käynnistää meidät. Se laittaa meidät sellaisille kierroksille, että muidenkin kappaleiden soittaminen onnistuu.

Teksti on mulle aika epätyypillinen. Yritän yleensä kirjoittaa enemmän sellaisesta näkökulmasta, mikä vastaa mun omaa maailmankuvaa, mutta Kaivosten päähenkilö on ihminen, joka tekee jotain pahaa. Se tuhoaa ympäristöään. Se tuhoaa maailmaa ja siinä samassa itseään. Se tiedostaa sen, mutta silti jatkaa.

Se on jopa kiusallisen ajankohtainen kappale. Olen tehnyt sen ennen kuin Talvivaara oli mitenkään erityisesti esillä. Siinä vaiheessa, kun niitä uutisia rupesi tulemaan enemmän, mulle tuli semmoinen olo, että olen valitettavasti kirjoittanut jotain, joka tuntuu aika relevantilta ja resonoi tässä ajassa.

Kaivosten tekstissä on siis vähintään poliittinen pohjavire. Siinä mielessä se on aika epätyypillinen kappale shoegaze-kontekstissa.

#15 Jani Matti Juhani – A (demo, 2018)

Video ei ole enää saatavilla

Jani Matti Juhani (laulu ja soittimet): Herttainen menobiisi syksyllä ilmestyvältä albumilta. Tuottaja sanoi, että tämä kuulostaa shoegazelta ja pyysi laittamaan lisää säröä ja häröä. Tein työtä käskettyä. Pienillä kammen liikkeillä saa aikaiseksi viehättävää dissonanssia.

Big Wave Riders, Black Twig, Cats On Fire, Astrid Swan, The New Tigers, Paperfangs, Delay Trees, Black Lizard

Helsinkiläinen indielevy-yhtiö Soliti on tullut tunnetuksi tuoreiden nimien nostajana. Ensi viikolla Nick Trianin johtama yhtiö suuntaa Soliti Roadshow -minikiertueelle esittelemään osaamistaan.

Kiertueen kunniaksi Nuorgam julistaa yhteistyössä Solitin kanssa kilpailun. Kerro meille:

Mikä on tämän hetken paras signaamaton, Soliti-levy-yhtiön rosteriin sopiva kotimainen indiebändi tai -artisti?

Anna ehdotukseksi tämän jutun kommentteihin. Laita mukaan lyhyt perustelu sekä linkki, jonka kautta yhtyettä on mahdollista kuunnella.

Kaikkien ehdotusten jättäneiden kesken arvotaan täydelliset Soliti-albumikatalogit (sisältäen vasta helmikuussa julkaistavan Paperfangs-albumin) sekä tietenkin lippuja Soliti Roadshown keikoille.

Lisäksi Nick Triani on luvannut kuunnella ja kommentoida hänen mielestään mielenkiintoisimpia ehdotuksia. Ties vaikka hän löytäisi Solitille uuden signauksen sinun ansiostasi?

Kilpailu on ohi!

Soliti-albumikatalogit ja liput Soliti Roadshow-keikoille voittivat:
Päivi Anita Ristell (Nick Trianin valinta)
Henna Marika

Paperfangs-levyt:
Henri Turunen
Anna Kauranen
Pietu Sepponen
Tuomas Kaitanen
Jussi Kaskia

KIITOS KAIKILLE OSALLISTUNEILLE!

Soliti Roadshow:
16.1.2013 Tavastia, Helsinki: Cats On Fire, Astrid Swan, Delay Trees, Big Wave Riders (special guests Black Twig Dj’s)
18.1.2013 Yo-Talo, Tampere: The New Tigers, Big Wave Riders, Paperfangs
19.1.2013 Dynamo, Turku: Cats On Fire, The New Tigers (Nick Triani Dj)

Susan Lawly

79 Melko ikävää musiikkia soittavan ja ikäviä ideologioita julistavan voimaelektroniikkayhtye Whitehousen päämies William Bennett on myös suuri afrikkalaisen kansanmusiikin ystävä ja itseoppinut voodooharrastaja. Yllättääkö tämä ketään? Tuskin. Enemmänkin se herättää kysymyksen, ovatko William Bennett ja nämä kaikenkarvaiset boydricet, davidtibetit ja douglaspearcet lopulta vain kosolti vanhaa rahaa perineitä eksentrikkoja, joilla on aivan liikaa aikaa käsissään. Black Mamba nimittäin on jälleen yksi tummanpuhuva kokeilu, joka ei taatusti tuota postimyynnitse levyjään myyvälle tekijälleen penniäkään, mutta saa kyllä sisäänpäinkääntyneimmät nörtit virtsaamaan hunajaa ja palvomaan ikoniaan. Parhaiten Black Mambaa kuvailisi heimoinstrumenteilla soitetuksi industriallevyksi. Tekstuurien orgaanisuus tuo myös mieleen Scott Walkerin teosten pimeät tunnelmat – tai Whitehousen arkkivihollisbändi Death in Junen siirtomaapiknikin. Kiehtovimmillaan Black Mamba onkin kuin Leni Riefenstahlin Yoruba-valokuvien sarjat: kiehtova ja samalla epäilyttävä teos. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Delay Trees – Doze

Soliti

78 Dozen ensimmäinen tahti kestää nelisen sekuntia. Siinä ajassa levy ehtii kertoa itsestään kaiken olennaisen. Kakkosalbumillaan Delay Trees sukeltaa yhä syvemmälle raukeaan mutta korkeataivaiseen dreampop-maailmaansa, jossa kirkkaat kitaralinjat punaavat maiseman ja rummun raukeat lyönnit pysäyttävät ajan. Yhtye ei ole tinkinyt melodioidensa tarttuvuudesta, mutta se on kätkenyt ne verkkaan avautuvien tunnelmakaarien taakse. Vaikka levy kuulostaa aluksi yksitotiselta, paljastuu sen uumenista ajan mittaan tukuittain tyylitajuisia yksityiskohtia, perustellusti kehittyviä kappalekokonaisuuksia sekä suurisydämistä soitantaa. Purppurapilvissä kelluvan musiikin pinnalla Rami Vierulan ääni soi kiehtovan arkisesti, ikään kuin muistuttaakseen että laajoista kuvaelmistaan huolimatta Delay Trees on sittenkin vain pienen maan pienestä kaupungista ponnistava yhtye, jolle vähäinenkin musiikki on elämää suurempaa. ”Through the silence he hums a melody that no one can lose”, tunnelmoi Vierula Dream Surferilla, eikä voisi tiivistää yhtyeensä olemusta paremmin. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Steve Hauschildt – Sequitur

Kranky

81 Steve Hauschildt kuuluu amerikkalaiseen ambient-droneyhtyeeseen Emeraldsiin, jonka asteittainen siirtyminen kohti melodisempaa ja rytmikkäämpää ilmaisua ei tuoreen ja valitettavan mitäänsanomattoman Just to Feel Anything -albumin ole sujumassa aivan kivuttomasti. Uuden albuminsa perusteella Hauschildtista onkin kehittynyt emoyhtyettään monin verroin kiinnostavampi artisti. Sequitur pulputtaa kutsuvasti ja naivistisesti kuin Jean Michel Jarre 1970-luvun merkkipaaluillaan Oxygenellä ja Equinoxella ja höystää melankolista electronicaansa romanttisilla smoothismeilla, jotka heijastelevat 10cc:n ja Stevie Windoodin partavedentuoksuista AOR-estetiikkaa. Hieno levy, joka saa toivottavasti ilmeiset esikuvat Airin ja Sebastien Tellierin kalibroimaan kompassinsa ja kääntämään avaruuslaivansa nokan oikeaan suuntaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Tiiu Helinä – Veli

El Camino

84 Helinä Tannerin ääni on niin kuulas ja etäinen, että välillä siihen kaipaisi jopa enemmän vivahteita. Ensikuuntelulla hennon laulannan ja elektronisina pulppuavien, nykivien taustojen synnyttämä viileys tuntuu etäiseltä suhteessa kansanmusiikin elementeistä kertomuksensa poimivien laulujen rillutteleviin ja vanhahtaviin sanoituksiin. Kaiken jyrkimmin tämä asetelma korostuu kappaleella Metsuri, jonka tukkijätkäily-melankolia ei tunnu millään kohtaavan hauraan tulkinnan kanssa. Kyse on kuitenkin taikatempusta, joka paljastaa useammalla kuuntelulla koko vieraannuttavuuden johtuneen omista musiikinkuuntelijan tottumuksista. Tämä on tuoretta, vanhaa ja uutta niin lumoavasti yhdistelevää musiikkia, että siihen täytyy totutella tovi. Ja kun niin tekee, tulee huomanneeksi, että Veli on yksi tämän vuoden kotimaisista mestariteoksista. Etenkin jousien maustama, hiljalleen kasvava Sataa on haikeuden pienieleinen sinfonia. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Of Montreal – Daughter of Cloud

Polyvinyl

69 Of Montrealin levyjen muuttuminen julkaisu julkaisulta Three Stooges -sketseiksi voi olla faneille rankkaa. Jossain taustalla naururaita pyörii edelleen, mutta tiedämme tarkalleen, missä vaiheessa Curly nostaa Moen peruukin tai kalauttaa tätä nuijalla. Samat turvalliset temput ovat vuosien saatossa alkaneet leimata Of Montrealia. Daughter of Cloud on sekavahko kokoelma harvinaisuuksia, jota kuunnellessa lähes jokaisen kappaleen ensimmäiset nuotit ilmiantavat kyseessä olevan tutun yhtyeen. Kevin Barnesin suosikkityylilaji on kaaos, jota hän toki hallitsee ihailtavasti. Ehkä hänen kaaoksensa on jo liiankin hallittua, jotta hänen todella voisi sanoa riskeeraavan itsensä alttarilla. Yllättävämpiin hetkiin lukeutuukin Buffalo Springfield -versiointi Expecting to Fly. Suurin osa materiaalista kuitenkin kuuluu tuttuun tasalaadukkaaseen Of Montreal -tyyliin, jossa tuntuu albumeilta pudotetulle ainekselle ominainen kehittelyn niukkuus. Tässä vaiheessa yhtye on tehnyt pitkän uran ja alkaa näyttää siltä, että sen kehityskaaren päätepiste todellakin oli Hissing Fauna Are You the Destroyer. Tuo albumi säilyy edelleen vertaansa vailla olevana voimannäyttönä, sillä se pakotti kuulijansa tekemään jatkuvasti hypoteeseja. Daughter of Cloud pakottaa kuulijansa tekemään korkeintaan yleistyksiä – ja yleistykset enteilevät indierockin loppua: Of Montreal on alkanut tuntua sirkukselta, jossa enää vain esiintyjillä on hauskaa. Heidän kuolinnaamioidensa takaa siitäkään ei voi olla varma. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Timo Rautiainen & Neljäs Sektori – Kunnes elämä meidät erottaa

Johanna Kustannus

58 Timo Rautiainen on umpikujassa. Kaikkia hänen nykyisiä tekemisiään verrataan Trio Niskalaukauksen mainetekoihin. Eikä se ole mikään ihme, sillä olihan kokoonpano vuosituhannen alussa Suomen suurimpia yhtyeitä. Kunnes elämä meidät erottaa -levyllään Rautiainen ei edes yritä paeta Trio Niskalaukauksen varjoa. Musiikillisesti albumi on suomirockin puolelle kallistuvaa kevytmetallia, tekstien mustavalkoinen maailmankuva on kunniakysymyksineen kuin 1950-luvulta. Rautiaisen itsensä lisäksi sanoituksia ovat kynäilleet YUP:n riveistä tunnetut Valtteri Tynkkynen ja Jarkko Martikainen. Esimerkiksi Yhden miehen ylivoima on sisällöllisesti kuin teospari Trio Niskalaukauksen Nyt on mies! -hitille. Kunnes kuolema meidät erottaa puolestaan pyörittää samaa ajatusleikkiä kuin White Liesin To Lose My Life. White Lies vie tässä kamppailussa Timo Rautiaista 3–0. Kunnes elämä meidät erottaa on keskinkertainen albumi, koska Rautiainen ei ota riskejä. Maailma on muuttunut, mutta Rautiainen seisoo toinen jalka yhä vuoden 2001 Nummirockissa. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Särkyneet – Kaupungin kutsu

Combat Rock Industry

86 Kaupungin kutsu on niitä levyjä, joihin rakastui ennen kuin niitä oli oikeastaan edes kuullut – nimittäin levykaupassa. Jossain vaiheessa kesken hyllyjen selaamisen sitä vain havahtui ihmettelemään, että mikäs kumma täällä oikein soi – ja että kylläpäs kuulostaa hyvältä! Yleensä kun näin käy ja levy tulee ostettua, ei se enää kotiin kiikuttamisen jälkeen kuulostakaan niin erikoiselta. Fiilis ei herää, tilannetta ei voi toistaa. Mutta Kaupunkien kutsu, se vain paranee kuuntelu kuuntelulta ja luo riemastuttavaa tunnelmaa vaikka läppärin kaiuttimista luukuttaisi. On hyvin vaikea sanoa, mikä levyssä vetoaa – Milla Härmän teeskentelemättömän rosoinen laulutyyli ja tuottaja Lauri Elorannan loihtima rämisevä kurkkupurkkisoundi nyt ainakin. Särkyneet soittaa hyvin tavanomaista ja vanhakantaista punkpoppia, tai rautalankaiskelmään suuntaan kumartavaa “uutta aaltoa”, kuten tällaista joskus kutsuttiin. Kollaa kestää ja Kumman Heppu nousevat mieleen, mutta ennen kaikkea nahkatakit, 1980-luvun nakkikioskit ja talvipakkasilla minihameissa värjöttelevät sifonkihuiviset Dingo-tytöt – pikkukaupungin henkeä huokuvissa lyriikoissa mainitaan muun muassa “raviradan parkkipaikka”. Melodisesti Kaupungin kutsu on priimaa; ei haittaa, vaikka Tyttöjä säälittää lainaa Buzzcocksia ja Itke ei pöllii jopa Hair-musikaalia. Kumpa (sic) kaikki levyt olisivat näin ihania! (Antti Lähde)

Zombie Zombie – Rituels d’un nouveau monde

Versatile

60 Zombie Zombiesta kertoo paljon, että se versioi kaksi vuotta sitten ep-levyllisen edestä John Carpenterin elokuvasävelmiä. Yhtä paljon pariisilaisduosta – ja sen mielikuvituksettomuudesta – kertoo, että toisen albuminsa päätteeksi se versioi New Orderia. Zombie Zombie ei kenties ole maailman lahjakkain yhtye, mutta parhaimmillaan, kuten kuulentofiiliksiä kraut-hypnoosiin ja jazzrumpalointiin yhdistelevällä Black Paradisella, sen sympaattinen harrastustoiminta poikii ihan hauskoja tuloksia. Jos siis ajatus köyhän miehen gootti-Airista jammailemassa chicagolaisessa tehdashallissa jonkun kakkosdivisioonan postrock-bändin (esim. Trans Am) kanssa viehättää, uskaltaa Rituels d’un Nouveau Monden lupaukseen juhlavuudesta, hypnoottisuudesta ja jännittävistä maailmoista uskoa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kalifornialaisen vaihtoehtometalliyhtyeen seitsemäs albumi Koi No Yakan ilmestyy 13. marraskuuta. Nick Raskulineczin tuottamaa levyä on inspiroinut merkittävästi Chi Cheng, Deftones-basisti, joka on ollut koomassa vuoden 2008 autokolarin jälkeen. Chengiä tuuraa uudellakin levyllä entinen Quicksand-basisti Sergio Vega, joka debytoi Deftonesissa kahden vuoden takaisella Diamond Eyes -albumilla.

Video ei ole enää saatavilla

Tim Hecker & Daniel Lopatin – Uptown Psychedelia

Kaksi kokeellisen elektronisen musiikin suuruutta lyö viisaat päänsä yhteen Instrumental Touristilla, joka ilmestyy 20. marraskuuta. Perjantaina Kuudennella linjalla konsertoiva Tim Hecker tunnetaan omalla nimellään tekemistä ambient- ja drone-albumeista, Daniel Lopatin puolestaan parhaiten Oneohtrix Point Never -projektistaan, jota kuultiin kesän Flow Festivalillakin.

Video ei ole enää saatavilla

Kesha – Die Young!

Kesha Rose Sebertin esikoisalbumi Animal nousi Yhdysvalloissa listaykköseksi. Maailmanlaajuisesti levyä on myyty yli 3 miljoonaa. Kakkosalbumi Warrior ilmestyy 30. marraskuuta. Levyn ensimmäisenä singlenä julkaistun Die Youngin videon on ohjannut Darren Craig.

Video ei ole enää saatavilla

Delay Trees – HML

Johannalta Solitille loikannut Delay Trees julkaisee toisen albuminsa Dozen 19. lokakuuta. 23:23-kaikkihuomisenbändistäkin tutun Rami Vierulan johtama kokoonpano on ottanut pari harppausta kokeellisuuden suuntaan. Se, mikä debyytillä oli kuin usvaan upotettua Arcade Firea tai delaysta innostunutta Coldplayta, soi nykyään jumittavammin ja stadionpaatosta vältellen. HML-kappaleen videon on ohjannut Sami Korhonen.

Video ei ole enää saatavilla

The Coup – The Magic Clap

Poliittisen hiphopin vasenta ja funkimpaa laitaa kyntävä The Coup aktivoituu jälleen levytysrintamallakin. Sorry to Bother You, ensimmäinen albumi kuuteen vuoteen, ilmestyy 30. lokakuuta. Levyn ovat tuottaneet Riley ja Damion Gallegosin.

Video ei ole enää saatavilla

Niitä tyyppejä, jotka katsovat kasvonaamioituna ja vaatteetta televisiota lauantai-iltaisin.

Delay Trees -laulaja Rami Vierulalla on öisin parempaakin tekemistä kuin nukkuminen. Hän on julkaissut tänä vuonna digitaalisesti jo kaksi täyspitkää nimellä 23:23. Näistä jälkimmäinen, Softest Wave etc. on heittämällä kiinnostavinta suomalaista lo-fi-poppia aikoihin.

Kuka?

Rami Vierula.

”Teen biisejä öisin nimellä 23:23. Soitan ja sävellän myös Delay Trees -bändissä.”

Perustettu?

”Muistelisin, että joskus 2009 lopussa postasin ensimmäiset biisit MySpaceen nimellä 23:23.”

”En mainostanut sivua kenellekään, biisit oli kyllä aika samaa tunnelmaa kuin nyt – lofiä ambientia ja poppia sekaisin. Sivua ei löydy enää, eikä mikään biiseistäkään ole tainnut säilyä elossa.”

Julkaisut:

Everyday Aesthetics -albumi Soundcloudin kautta.
(http://soundcloud.com/23-23music/sets/everyday-aesthetics/)

Softest Wave etc. -albumi Bandcampissa. (http://2323music.bandcamp.com/album/softest-wave-etc)

Todennäköisimmin 23:23…
…voittaisi lukuisia sivuprojektipalkintoja, jos niitä vain jaettaisiin.

Epätodennäköisimmin 23:23…
…herättää Emma-Gaalassa ikinä yhtään kiinnostusta.

Levyhyllyssä 23:23…
…ei sijoitu formaattiteknisistä syistä, vaan täyttää iTunesisi rauhoittumissoittolistat.

Miksi 23:23 on hyvä?
Se 23:23, joka oli Everyday Aesthetics -albumilla vielä uninen ambient-möykky, on kasvanut toisella nettijulkaisutäyspitkällään häikäiseviin mittoihin. Delay Treesin vain osittain täytetty lahjakkuuslupaus kuitataan vihdoin. Kitarasäröisen raukea makuuhuonepop yhdistelee mahtipontista hartautta ja retrolaulunkirjoitusta tavalla, joka tuo mieleen ylivoimaisesti eniten Girlsin, tosin ilman huumeita, dekadenssia ja kaikkea muuta syntiä, johon Christopher Owens on taipuvainen.

23:23 kolmella sanalla?
”Suhina, kohina, yö.”

Mitä levyä olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?
”Tän on pakko olla joku Bowie, ehkä Low tai Aladdin Sane.”

Mikä on ensimmäinen pop-kappale, josta muistat pitäneesi?
”Lasketaanko Richard Claydermanin versiointi Vangeliksen Titlesista pop-kappaleeksi? Jos ei, niin ehkäpä Elviksen Devil in Disguise. Molemmat saa muistamaan jotain utuisia varhaislapsuuden tunnelmia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkisäkeesi pop-musiikissa?

”I drive a Rolls-Royce ’cos it’s good for my voice”
(T. Rex – Children of the Revolution)

Video ei ole enää saatavilla

Kuka tai mikä on ehdottoman yliarvostettua?
”LCD Soundsystem.”

Mikä on noloin omistamasi levy? Miksi?
”Niitä noloja on tosi monia, mutta harvoja joista en olisi jotenkin ylpeä. No ehkä Avril Lavignen Let Go ei ole kovin hyvä edes kieli poskessa.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka toimisi tuottajana?
”Jane Birkin laulaisi ranskaksi, Brian Eno soittais synaa, Mani ja Ringo hoitais grooven. Joe Meek tuottaisi.”

Mitä artistia tai yhtyettä suosittelet todennäköisimmin kiinnostavalle tuttavuudelle?
”The Blue Nilea.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkiäänesi maailmassa?
”Pääskyset kesätaivaalla.”

Mikä musiikkikappale, kappaleen kohta, albumi tai mikä tahansa vastaava parantaa todennäköisimmin krapulasi?
”Julee Cruisen Floating into the Night parantaa kaiken.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on jännittävintä, mitä olet tehnyt kello 23:23?
”Jotain hikistä ja tyydyttävää.”

Delay Treesin tuorein julkaisu on elokuussa 2011 ilmestynyt EP Before I Go Go. (Kuva: Tomi Palsa)

About Brothersin avulla Delay Trees sai huomiota niin kotimaassa kuin ulkomailla ja varmisti ensimmäisen levydiilinsä.

“Japanese cartoons that I’ve always tried to avoid
Showing me feelings and scenes from a dream that I don’t know
I’m loving a robot; my brother has turned to steel
How should I feel?”

Kun lahjakkaat ihmiset haikailevat yön pimeinä tunteina menetettyjen asioiden perään, syntyy välillä jotain todella kaunista. Näin kävi Hämeenlinnassa, kun Rami Vierula talvimasennuksensa kourissa muisteli vanhoja kavereitaan. Häntä suretti, kuinka parikymppisenä kaveriporukat hajoavat ihmisten muuttaessa ulkoimaille ja perustaessa perheitä.

“We’ve never spoken of things that we truly share
You’ve started a family, a home and I don’t feel I’m welcome there
But let’s bury the past in the sand, down where it belongs
Don’t say I’m not yours”

Vieraantumisen tunteesta ammentava herkkä folk-näppäily syntyi vartissa. Kappale käytännössä kirjoitti itse itsensä ja päätyi yhtyeen ensimmäiseksi singleksi. Jos vain saatten jostain käsiinne alkuperäisen singlen, suosittelen lämpimästi kuuntelemaan siltä biisin akustisen demo-version. Se on juuri sellainen, joka pistää aikuisenkin kyynisen miehen kyyneliin ja tarraamaan vierustoverista kiinni. Sen intiimiys ja kauneus on pakahduttavaa, läpitunkevaa ja niin aseistariisuvaa, ettei sitä voi mitenkään ohittaa.

Kappaleesta tehtiin debyyttialbumille vielä kolmas, rullaavampi ja täyteläisempi versio. Runko on kuitenkin pysynyt samana versiosta riippumatta, kuten myös kappaleen haikeus, herkkyys, lohduttomuus ja samalla kuitenkin toiveikas pohjavire.

Niin Stone Rosesilta kuin modernimmastakin popista vaikutteita saaneen Delay Treesin alku on ollut vahva. Sen voi myös nähdä osana viime vuosina häntäänsä nostanutta dream pop / shoegazing -trendiä. Tosiasia kuitenkin on, että bändin ensialbumi kuuluu helposti tämän vuosikymmenen parhaimpiin kotimaisiin debyytteihin.

http://vimeo.com/20847314

Samaan aikaan maailmalla

10. joulukuuta 2008 – Julkisen sanan neuvosto antoi TV 2:n Silminnäkijä-ohjelmalle vapauttavan päätöksen pääministeri Matti Vanhasen omakotitaloon liittyneessä ns. lautakasajutussa. Langettavaa tuomiota kannattanut JSN:n puheenjohtaja Pekka Hyvärinen erosi vastalauseena neuvoston ratkaisulle.

omakustanne

77 Suomessa on vain vähän mitat täyttäviä 1990-lukulaisen brittipopin perillisiä. Siksi viime vuonna esikoispitkäsoittonsa julkaissut Delay Trees on mitä tervetullein ilmestys. Orkesteri on siirtynyt esimuotonsa Aeroflopin Oasis-poljennosta onnistuneesti kohti hitaampaa, huokoisempaa ja ajantasaisempaa sointia. Nelikon omin ääni on löytynyt unenomaisista kudelmista, joissa saarivaltakunnan vaikutelmat kaikuvat levollisina, aavistuksen folkahtavina sävyinä. Paikoitellen soinnut kuljettavat Atlantin taakse Midlaken ja Arcade Firen aamuyön raukeisiin jamisessioihin. Vaikka yhtyeen kotisivuilta ilmaiseksi ladattava Before I Go EP on hillitty kokonaisuus, se ei kuulosta pidätellyltä. Tunnelmoinnin taustalla on sopivasti suureellisuutta ja myöhempien aikojen Verven kätkettyä psykedeliaa. Kaunista, yhtenäistä ja luontevasti soljuvaa kokonaisuutta ei häiritse edes varsinaisen avainsävellyksen puuttuminen. Mitään radikaalisti uutta EP ei tuo Delay Treesin ilmaisuun, joten kyse lienee debyyttilevyn päälle nukuttuja unia seuraavasta makoisasta venyttelystä. Tästä on hyvä nousta uuteen päivään. (Hannu Linkola)

Hi-Lo & In Between – We Are Not the Wind

Lumpeela

64

Tampereen, Suomen ja koko pohjoisen pallonpuoliskon ehdottomasti hankalimmin muistettavasti nimetty folkrockyhtye parantaa juoksuaan – ei nyt aivan kuin se kuuluisa sika, mutta kuin joku vaatimattomamman kokoinen nelijalkainen kuitenkin. Bändin kolmas albumi We Are Not the Wind sisältää kolme maininnan arvoista kappaletta, jotka sujahtavat vaivatta bändin tuotannon viiden parhaan biisin joukkoon. Country-henkinen A Clear Silence, raukea The Waves ja etenkin dramaattisempi The Day When the Madness Came osoittavat, että Hi-Lo & In Between vaalii Red House Paintersin hauraan americanan perintöä yhtä ansiokkaasti kuin samoin tamperelainen Puumaja tai vaasalainen, jo kuopattu Graceskull – tosin näitä juurevammin ja kansainvälisemmin. (Antti Lähde)

Kasabian – Velociraptor

Sony

83

Vaikka Kasabian nauttii kotimaansa Iso-Britannian ulkopuolella jonkinlaista tahattoman huumoribändin mainetta, on se tasaisen varmalla toiminnallaan lunastanut paikkansa 2000-luvun kiistattomasti parhaiden brittirockyhtyeiden joukossa. Yhtyeen neljäs albumi on vahva esitys siinä missä sen vuosina 2004, 2006 ja 2009 julkaistut edeltäjänsäkin. Elementit ovat tutut: on Primal Screamin hengessä takovaa militanttia elektropunkia (Switchblade Smile, Velociraptor!), monoliittisten Led Zeppelin -riffien voimalla jyräävää stadionrockia (Days Are Forgotten, Acid Turkish Bath) sekä spagettiwesternien ja turkkilaisbasaarien eksotiikkaa yhdistelevää sixties-psykedeliaa (La Fee Verte, Let’s Roll Just Like We Used To). Yhtään aivan napakymppiä tasavahvalta levyltä ei löydy, mutta Goodbye Kissin pehmeä folkpop, I Hear Voicesin minimalistinen konepop ja komeasti hittikertosäkeeseensä huipentuva Re-Wired pääsevät lähelle. Seuraavaksi sitten se suuruudenhullu, viimeisetkin kohtuullisuuden rippeet räjäyttävä temaattinen tupla-albumi, jolle ei sata pistettä edes riitä, eikös niin? (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Neon Indian – Era Extraña

Static Tongues

65

Helsingissä äänitetty Era Extraña on nostanut meksikolais-lähtöisen Alan Palomon jopa Yhdysvaltain albumilistan top 75:een. Chillwaven mestariteokseksi albumista ei kuitenkaan ole, siihen se on aivan liian raakilemainen ja epätasainen. Noin puolet Era Extrañasta on suorastaan rasittavaa kuultavaa, kiitos Palomon värikylläisen tuotantotyylin. The Blindside Kissin C64-pulputusta, särökitaroita ja teollisuushallikaikua yhdistelvä soundi on kuurouttavaa puuroa, kun taas Hex Girlfriend ja Future Sick kuulostavat (monen muun albumin kappaleen tapaan) siltä kuin Palomo miksaisi päällekkäin M83:n, Cut Copyn ja Crystal Castlesin hittisinglejä. Parhaimmillaan albumi soi rujoudessaankin ilahduttavan raikkaasti: Arcade Bluesin lapsekas pop ja Suns Irruptin vellova shoegaze-elektro vetävät vertoja genren mestareille, kun taas harmillisesti vain 2-minuuttiseksi välipalaksi jäävä Heart: Release muistuttaa Boards of Canadan suuruudesta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Psychic Ills – Hazed Dream

Sacred Bones

63 Kun brooklyniläinen Psychic Ills soitti vuoden 2006 Early Violencella lähes puuduttavan rujoa noiserockia, sitä seuranneet sekalaiset julkaisut vaivuttivat haahuilevalla kokeellisuudellaan bändin ja kuulijansa lähes kuolonuneen. Jonkinlainen synteesi on nyt löydetty, sillä Hazed Dream on yhtyeen popahtavin levy tähän mennessä. Popahtavuudella tarkoitan tässä yhteydessä sitä mustapoolopaitapsykedeliaa, jota bändi toisensa jälkeen on takonut vuosikaudet The Velvet Undergroundin jälkimainingeissa. Eivätkö jo kappaleiden nimet puhu puolestaan: Mind Daze, Incense Head, Sungaze, Dream Repetition ja viimeisenä raitana osuvasti nimetty Same Old Song? Jokainen raita nimittäin varioi samaa narkoottista keinutusta väsyneissä tunnelmissa. Välillä mausteeksi lisätään korkeintaan munniharppua tai lattiatomien flegmaattinen jumputus korvataan hetkeksi tablarummuilla, mutta muutoin Hazed Dream polkee paikallaan. Psychic Illsin notkurokki laajentaa ehkä hetkellisesti tajuntaa, mutta spiraalia ei todellakaan keksitä uudelleen. Levy voi olla yhtyeen julkaisuista tähän asti helpoiten lähestyttävin, mutta samalla myös tavanomaisin. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Someone Still Loves You Boris Yeltsin – Tape Club

Polyvinyl Records

67 Ärsyttävästi, mutta – myönnettäköön – mieleenpainuvasti nimetty Someone Still Loves You Boris Yeltsin juhlistaa jotakuinkin kymmenvuotista uraansa kokoelmalla aiemmin julkaisemattomia kappaleita. Tape Clubille on valikoitunut runsas otos musiikkia yhtyeen omakustannedebyytin aikaisista tekeleistä aina viimevuotiselta Let It Sway -albumilta ylijääneisiin kappaleisiin. Kokoelman 26 kappaleesta olisikin voinut surutta pudottaa muutaman pois, sillä nyt levylle on päätynyt hieman liikaa keskenään samankaltaisia kappaleita sekä pari ilmiselvää demoa, minkä vuoksi kokonaisuus maistuu hetkittän lievästi pyttipannulle. Toisaalta Tape Club toimii kelvollisena johdatuksena yhtyeen musiikkiin, mikäli se on jäänyt tarkemmin noteeraamatta vaikkapa yhtyeen nimeen liittyvien ennakkoluulojen vuoksi. Parhaimmillaan kokoelma onnistuukin esittelemään SSLYBY:n eri puolia Not Worth Fighting Forin voimapopista verrattoman synakoukun ympärille rakennettuun indiediskohitti Yellow Missing Signsiin. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Viidettä kertaa Tampereen klubeilla ja yökerhoissa järjestettävä Lost in Music käynnistyy keskiviikkona 19. lokakuuta. Nelipäiväisen showcase-festivaalin huipennus koetaan luonnollisesti torstaina, kun Nuorgamin ylivertaiset dj:t päästävät lahjakkuuteensa valloilleen Yo-talon Ilta Nuorgamin kanssa -illassa. Viihtyminen on kuitenkin mahdollista myös lukemattomilla tapahtuman aikana järjestettävillä keikoilla, joihin pääset perehtymään sekä Lost in Musicin nettisivuilta löytyvien aikataulujen että alle kokoamamme soittolistan avulla. Sen kautta voit kuunnella kaikkia tapahtumassa esiintyviä artisteja, joiden musiikkia Spotifystä löytyy.

Lost in Music 2011

1. Magenta Skycode – The Simple Pleasures
2. Burning Hearts – Into the Wilderness
3. Iconcrash – Delete
4. Cosmobile – Curtain
5. Ewert and the Two Dragons – (In the End) There’s Only Love
6. Kim Curly Band – Passerby
7. Delay Trees – About Brothers
8. Vuk – Rukous
9. Manna – Shackles
10. Sansa – Low
11. Eleanoora Rosenholm – Ambulanssikuskitar
12. Regina – Ui mun luo
13. Zebra and Snake – Big Bad Drummer
14. Nightsatan – Karelian Starmaster (Evil Lucifer)
15. Siinai – Marathon
16. Huoratron – $$ Troopers
17. Kiveskives – Kosketin
18. Felix Zenger – Pitkät päivät täällä (feat. Asa & Kari Tapio)
19. Freeman – Tuhatjalkainen
20. Chisu – Sabotage
21. Pasa – Metsä yöhön vaihtuu
22. Palava – En ollut
23. Arttu Wiskari – Tuntematon potilas
24. Frida Andersson – Memory
25. Maija Moisio – Syvemmälle
26. Suvi Isotalo – Kaikki sanat
27. Hehkumo – Meitä onni hipaisi
28. Vesa Ja Tytöt – Ei Kauempaa
29. Anssi Tikanmäki – Valkeakosken tehtaanpiiput
30. Sakari Kukko & Piirpauke – Kylätiellä
31. Jarmo Saari – Liian paljon liikaa
32. Värttinä – Oi dai
33. Wimme Saari – Váimmuluohti
34. Notkea Rotta – Pattaya pomppii
35. Redrama – The Getaway
36. Daco Junior – Gravity
37. The Northern Governors – Happy Souls
38. Korpi Ensemble – Rely
39. Dalindéo – Vintage Voyage
40. Iiro Rantala – Tears for Esbjörn
41. Raoul Björkenheim – I Told You So
42. Black Motor – Hard Man Anthem
43. Fun – Earthmover
44. Final Assault – Wave of Blood
45. Melvins – Honey Bucket
46. Swallow the Sun – Falling World
47. Kiuas – Kiuassault
48. Ensiferum – Twilight Tavern
49. For the Imperium – Creator
50. Profane Omen – Base
51. Metsatöll – Vaid vaprust
52. MyGrain – Trapped in an Hourglass
53. Amoral – Year of the Suckerpunch
54. Medeia – Suffocation Diuturnal
55. The Wrecking Queens – Middle and Between
56. Private Line – Dead Decade
57. The Irrationals – Years Rollin’
58. Disco Ensemble – White Flag for Peace
59. Part Time Killer – Heartbreaking Music
60. Wedding Crashers – Lost Case
61. Young Guns – Crystal Clear
62. Black City – Summertime
63. Hate Gallery – Dead Celebrity (Queen of the Damned)
64. Jessica Wolff – You Should Get Over Me
65. Ronya – Annoying
66. Martina – Red Light On

Linkki soittolistaan tästä.

Rättö (kuvassa) ja Lehtisalo esiintyivät viidessä ensimmäisessä Monsters of Popissa, mutta eivät ole tällä kertaa mukana. Kuva: Jukka Tarvonen.

Kaikkien aikojen kuudes Monsters of Pop käynnistyy tänään Tampereen Klubilla ja Telakalla. Nuorgam sukelsi kolmipäiväisen klubifestivaalin historiaan ja muisteli menneitä festivaalin tuottajan Antti Hietalan kanssa. Kokosimme myös mykistävän soittolistan, jolla kuullaan seitsemääkymmentäkuutta MoPissa vuosien varrella esiintynyttä artistia!

Linkki soittolistaan tästä.

2006: Liekin kuumuudessa

Risto Ylihärsilä ja Joose Keskitalo, poikarakkautta. Kuva: Tomi Palsa.

Ensimmäinen Monsters of Pop järjestettiin elokuun alussa Kauppakadun Yo-talolla ja Pub Artturissa. Torstaina 10. elokuuta Jukka Salmisen Tapes-soolokeikka käynnisti festivaalin, jonka päätti lauantai-iltana Boys of Scandinavia. Ensimmäisen ”mopin” erikoisuus oli Risto Ylihärsilän ja Joose Keskitalon yhteiskeikka lauantaina Artturissa.

Antti Hietala: ”Eka kerta on aina eka kerta. Kaikilla oli ihanaa, kaikki oli helppoa. Yo-talon hevosenkengässä mitattiin Liekin keikan aikana lämpötilaksi 45 astetta.”

2007: Revi siitä!

Martin Rev, hämmentäjä aviaattoreissaan. Kuva: Tomi Palsa.

Toisena vuotenaan Monsters of Pop laajeni myös Ravintola Laternaan. Sinne esiintymään kiinnitetty Paavoharju peruutti viime hetkellä keikkansa, jolloin yhtyettä tuuraamaan hälytettiin ensimmäisessäkin Monsters of Popissa hurmannut Rättö ja Lehtisalo. Samalla käynnistyi perinne, joka katkeaa vasta tänä vuonna, kun Porin mahladuo ei ensimmäistä kertaa kuulu festivaalin ohjelmaan. Toinen seikka, josta vuoden 2007 MoP muistetaan, on newyorkilaisen Suicide-yhtyeen legendaarinen Martin Rev, jonka lauantainen keikka Yo-talolla niin sanotusti jakoi mielipiteet.

AH: ”Toisessa MOPissa nähtiin kaksi keikkaa, joita en tule unohtamaan ikinä: Studio oli täydellinen, Martin Rev taas, sanotaanko, ’haastava’. Revin performanssin ehdottomuus oli suurelle osalle yleisöä ehkä liian anarkistista, itse nautin kuitenkin suuresti. Studion MOP-keikka jää muuten historiankirjoihin yhtyeen toiseksi viimeisenä live-esiintymisenä.”

2008: Ruotsalainen sukellus

Venäläinen Everything Is Made in China ei ryssinyt vuoden 2008 MoP-esiintymistään. (Anteeksi.) Kuva: Antti Hietala.

Kolmantena vuotenaan Monsters of Pop muutti Tampereen länsipuolelta itään, kun Klubi ja Telakka ottivat Yo-talon, Artturin ja Laternan paikat festivaalin esiintymisareenoina. Ruotsalaisen Familjenin huipentamana viikonloppuna kuultiin Monsters of Popin ensimmäistä venäläistä esiintyjää, kun postrockyhtye Everything Is Made in China myrskysi torstaina Klubilla.

AH: ”Kolmantena vuotena kaikki meni mahtavasti, kiitos osittain vaihdon Tullikamarin ympäristöön. Mieleen jäi Familjenin nokkamiehen stagedaivaus. Valitettavaa oli, ettei kukaan uskaltanut ottaa kaksmetristä svedua kiinni. Jos tarkkaan katsoo, niin Klubin tanssilattialta löytyy edelleen se monttu, jonka Johanin kallo sai aikaan.”

2009: Viime hetken peruutus

Op:l Bastards ja eeppinen voitto. Kuva: Sakari Karipuro.

Neljännen Monsters of Popin pääesiintyjinä kuultiin keikkalavoille palannutta Op:l Bastardsia. The New Wine puolestaan laajensi festivaalin kansainvälistä tarjontaa Norjan suuntaan. Vuoden erikoisuus oli Ville Leinosen ja Pekko Käpin keikka, jonka ohjelmisto muodostui kuopatun Office Building -yhtyeen kappaleista.

AH: ”Tästä vuodesta on jäänyt päällimäisenä mieleen Those Dancing Daysin viime hetken peruutus ja sen aiheuttama harmitus. Samoin Name The Petin stokispintaliitäjien viinanhimo.”

2010: Svedu ei sylje lasiin

Ranskalainen Danger näyttää kreisibailauksen mallia. Kuva: Sakari Karipuro.

MoPin kansainvälistyminen jatkui, kun esiintyjien kotimaihin lisättiin Suomen, Ruotsin, Yhdysvaltojen, Venäjän ja Norjan seuraan Uusi-Seelanti (The Ruby Suns) ja Ranska (Danger). Festivaalin poikkitaiteellista tarjontaa edustivat Elokuvateatteri Niagarassa esitetty Sub Pop -levy-yhtiön musiikkivideoretrospektiivi ja Telakan kakkoskerroksessa järjestetty Poppimonsterit-lastentapahtuma.

AH: ”Itselle tärkeä vuosi siinä, että saatiin kaksi omaa suosikkia, Danger ja
Ikons, keikalle. Ikonsien viinanhimo oli myös omalla tasollaan. The Ruby Sunsin pojat tulivat keikkansa jälkeen kainosti kysymään että ’saisimmeko joitain alkoholijuomia takahuoneeseen’. Kävi ilmi, että svedupetterit olivat juoneet heidänkin raideriviinat.”

2011: The Rollstons lusii

Kolmannen kerran Monsters of Popissa esiintyvän The Rollstonsin tyylinäyte vuodelta 2007. Kuva: Ilkka Valpasvuo.

Ei Rättöä ja Lehtisaloa, mutta sentään Regina ja The Rollstons, joille Monsters of Pop on historian kolmas. Yhtyeistä jälkimmäinen vastaa toisesta festivaalin erikoisherkusta ja esittää kokonaisuudessaan myyttisen Doing Time -cd-r-albuminsa kymmenen vuoden takaa. Toinen spesiaalikeikka on kerran aikaisemminkin MoPissa nähdyn Jessen ja Jimi Tenorin yhteisesiintyminen. Kuudennessa Monsters of Popissa musisoivat myös muun muassa norjalainen kosmisen discon mestari Lindstrom, ruotsalaiset popsuosikit JJ ja Lo-Fi-Fnk sekä kotimaiset Siinai, Huoratron ja Big Wave Riders.

Monsters of Pop 2006–2011

1. Tapes – Eightythree
2. Ville Leinonen & Valumo – Valumo [live]
3. Magenta Skycode – Go Outside
4. Samae Koskinen – Hän asuu näillä kulmilla
5. Liekki – Päijänne
6. Risto – Pupu Tupuna
7. Joose Keskitalo – Pimeydestä pimeyttä vastaan
8. Custom Drummer – Luxus
9. Tv-Resistori – Serkut rakastaa paremmin
10. Le Sport – Tell No One About Tonight
11. I Was a Teenage Satan Worshipper – Botox Zombies
12. Regina – Minua ollaan vastassa
13. Most Valuable Players – Stockholm Doesn’t Belong to Me
14. Boys of Scandinavia – Why Do You Love Me
15. Pintandwefall – John the Seahorse
16. Don’t Be a Stranger – Perfect Problem
17. Sister Flo – White Noise
18. The Rollstons – Notorious
19. Anssi 8000 – Squirrel Song
20. K-X-P – Mehu Moments
21. Plain Ride – One More Round
22. Studio – Self Service
23. The Micragirls – Queen of the Cavemen
24. Martin Rev – In Your Arms
25. Aksu – Ei sen niin oo väliä
26. Cats On Fire – Higher Grounds
27. Viola – Lovelights
28. Pluxus – Transient
29. Eleanoora Rosenholm – Kodinrakennusohjeet
30. Aavikko – Futer City
31. Islaja – Sydänten ahmija
32. Kastor – Melody I Hear in Your Heartbeat
33. Kiki Pau – Poses
34. Goodnight Monsters – First One on the Beach
35. Everything Is Made in China – Sleepwalking
36. Familjen – Det snurrar i min skalle
37. Puumaja – Kesä voi mennä pieleen
38. Office Building – Eyes on the Road
39. Kiila – Kevätlaulu
40. Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi – Käpytemppeli
41. Manna – Holy Dirty Game
42. Vuk – Rukous
43. Zebra & Snake – Big Bad Drummer
44. Nottee – Don’t Waste Your Light On Me
45. Name The Pet – Falling
46. The New Wine – Bridge
47. Op:l Bastards – Spraybeat [Eagle Mix]
48. Murmansk – Sweet Trio
49. Ikons – Imperiet
50. The Ruby Suns – Cranberry
51. Cosmobile – Curtain
52. Francis – Eternal Souls
53. Them Bird Things – Like a Fire
54. The Baddies – Battleships
55. Bye Bye Bicycle – Navigation
56. Burning Hearts – Into the Wilderness
57. Shine 2009 – New Rules
58. Jaakko Eino Kalevi – Flexible Heart
59. Ka So Re – Petite
60. Villa Nah – Running On
61. Danger – 11h30
62. On Volcano – The Explorer
63. NT´s White Trash – You & Me
64. JJ – Let Go
65. Delay Trees – Cold
66. Britta Persson – Toast to M
67. The Valkyrians – Disorder
68. Lo-Fi-Fnk – Boom
69. Siinai – Munich 1972
70. Nightsatan – Four Eyed Cyclops
71. Bright Shades – Sightseeing
72. Jesse – Odotin ihmettä
73. Jimi Tenor – Barcelona Sunrise
74. Lindstrøm – Where You Go I Go Too
75. Huoratron – $$ Troopers
76. Rico Tubbs – Hip Rave Anthem

Linkki soittolistaan tästä.

Monsters of Pop Tampereen Klubilla, Telakalla ja Ravintola 931:ssä 22.–24. elokuuta. Muista myös lauantaina 24.8. Klubilla klo 11–14 järjestettävä darrashoegaze-tapahtuma Aamiaisklubi <3 Monsters Of Pop <3 NRGM!, jossa ravitsevaa buffet-aamiaista säestävät mainiot Nuorgam-dj:t OO))) & Astro-Sofia! www.monstersofpop.net