Deerhunter soittaa Sideways-festivaalilla 10. kesäkuuta.

Lotus Plaza, Atlas Sound, Frankie Broyles ja Moon Diagrams osoittavat, että Deerhunterin jäsenillä riittää annettavaa pääbändinsä ulkopuolellakin.

Deerhunter tekee Sidewaysissa ensimmäisen festarikeikkansa Suomessa. Yhdeksän vuoden jälkeen Suomeen palaavan yhtyeen jäsenet ovat ehtineet hääriä kaikenlaisissa hommissa pääbändinsä ohella.

Jäsenten muut bändit leimataan herkästi sivuprojekteiksi, mutta seuraavat neljä poimintaa osoittavat, ettei niitä kannata sivuuttaa.

#1 Lotus Plaza – Quicksand (2009)

Toinen Deerhunterin pääsääntöisistä laulunkirjoittajista, kitaristi Lockett Pundt, on julkaissut kaksi albumia ja yhden EP:n Lotus Plaza -nimellä. Ne sisältävät Deerhunterista tuttua kenkiintuijottelua ja Pundtin Deerhunter-kappaleista tuttua mutinaa.

Soolodebyytti The Floodlight Collectiven alkupuolen helmi Quicksand on upeaa jatkumoa pääbändin Microcastle-albumin ”1950-luvun tanssibändit kaikukammiossa” -tunnelmoinnille. Kitarat helisevät, shuffle-komppi soi ja yhtäkkiä maailma ympärillä tuntuu muuttuneen utuisen pehmeäksi ja ympärillä tanssii juhlakansa kukkamekoissa ja puvuissa.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Atlas Sound – Mona Lisa (2011)

Vuosikymmenen vaihteessa nokkamies Bradford Cox ehti pusertaa oman soololevyn tasatahtia Deerhunterin kanssa vuorovuosina. Kolmas niistä, Parallax, on jäänyt toistaiseksi viimeiseksi ja kenties hienoimmaksi. Se sisältää Terra Incognitan kaltaista introspektiota, Te Amon eteeristä kaipuuta sekä Modern Aquatic Lovesongsin kaltaisia ambient-balladeja.

Deerhunterin faniyhteisön sai innostumaan jo vuosi ennen levyn julkaisua Coxin nettiin lataama Mona Lisa. Se osoittaa Coxin taidot simppelin ihanien popkappaleiden mestarina.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Frankie Broyles – Seward Park (2017)

Kitaristi Frankie Broylesin kausi Deerhunterissa oli lyhyt mutta jätti jälkensä. Broyles soitti yhtyeen riffikkäimmällä albumilla Monomanialla – levyn avaava Neon Junkyard käynnistyy nimenomaisesti Broylesin vingutuksella.

Broylesin viimevuotinen EP Slow Return sisältää selvästi Deerhunterin sukuista kaikuisaa kitararockia ilman Monomanian kaltaista runttausta. Sen avaava Seward Park on auvoisa pieni pophelmi aurinkoisiin päiviin kaupungissa.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Moon Diagrams – End of Heartache (2017)

Ehkä yllättävimmän käänteen Deerhunterin jäsenistä teki rumpali Moses Archuleta viime vuoden Moon Diagrams -projektinsa debyytillä Lifetime of Love. Sen keskellä on yli 25-minuuttinen tuokio eteeristä ambient-teknoa – Blue Ring on osion kahdesta kappaleesta rauhaisampi, kuin Porttipahdan tekojärven läpi soitettua housea, kun taas The Ghost and the Host vie kuulijan lähimetsiin tanssimaan saksalaismuusikko Wolfgang Voigtin Gas-projektin hengessä.

Levyn kohokohta tulee sen lopussa End of Heartachen muodossa. Se on upean kaihoisa house-kappale, joka toisaalta voisi olla kadonnut New Order -single ja toisaalta vuosikymmenen vaihteen chillwave-skenen klassikko. Se saa toivomaan Archuletalta lisää sen kaltaisia hittejä vastaisuudessakin – mutta toisaalta, onhan Deerhunterin isoin hitti Nothing Ever Happened juuri Archuletan puoliksi kirjoittama.

Video ei ole enää saatavilla

Deerhunter esiintyy Sidewaysissa sunnuntaina 10.6.

Nyt lähtee, lupaa Deerhunter.

Niko Vartiainen luennoi maailman parhaasta nuoresta rockyhtyeestä tällä hetkellä.

”Focus on depth that was never there
Eliminate what you can’t repair”

Deerhunter…

• – on maailman paras nuori rockyhtye tällä hetkellä.
• – on julkaissut neljä toinen toistaan loistavampaa levyä: Cryptogramsin, Microcastlen, Halcyon Digestin ja Monomanian.
• – sulauttaa musiikissaan yhteen rockmusiikkia eri vuosikymmeniltä:

1. shoegazea
2. krautrockia
3. punkia
4. bluesia
5. doo-wopia
6. rock ’n’ rollia

• – sekoittaa kaikki nuo tyylit ja hyvin kirjoitetut laulut hämmentävän sulavaksi ja eheäksi paketiksi, joka kuulostaa mahdottomalta imitoida ja täysin omanlaiseltaan.
• – yltää levyillään moneen eri rekisteriin, aina niin mahtavasta ”nyt lähtee!” -olosta kauniiseen, unelmoivaan säveltunnelmointiin.
• – koostuu tällä hetkellä viidestä muusikosta, mutta yhtyeen keskiössä ovat laulunkirjoittajat Bradford Cox ja Lockett Pundt.
• – on erityisesti henkilöitynyt heistä ensin mainittuun, eli Bradford Coxiin.

Bradford Cox…

• – on aikamme tuotteliaimpia lauluntekijöitä.
• – tekee suurimman osan Deerhunterin kappaleista.
• – on myös julkaissut kolme soololevyä Atlas Sound -nimellä ja hurjan määrän lisätavaraa blogissaan.
• – kärsii Marfanin oireyhtymästä, joka ilmenee yleisimmin poikkeavuuksina luustossa. Oireyhtymä on hoitamattomana hengenvaarallinen ja sen kantajat ovat usein kuolleet nuorina.
• – onkin saanut faninsa pidättämään hengitystä, sillä varsinkin yhtyeen läpimurron aikoihin Coxin kuoleminen nuorena vaikutti skenaariona pelottavan todennäköiseltä.
• – on kuitenkin pysynyt edelleen ilmeisen terveenä.
• – on osin sairautensa ja osin eksentrisen ja äkkiväärän olemuksensa vuoksi tuonut jopa hieman vaaran tuntua pitkään turtuneeseen rock-maailmaan.
• – on hätkähdyttänyt ja hämmästyttänyt yleisöään muun muassa soittamalla My Sharonaa tunnin ajan keikalla Minneapolisissa tai keväisessä Jimmy Fallon -esiintymisessään.

Microcastle…

• – on Deerhunterin levyistä se paras ja kokonaisuutena hiotuin.
• – yhdistää ambient-suvannot punkriffeihin, aurinkoisiin melodioihin ja ahdistuneisiin, melankolisiin sanoituksiin.
• – ilmestyi puolitoista vuotta melko synkeän ja vaikean Cryptogramsin jälkeen.
• – tuntuu edelleen hyvin erilaiselta kuin Cryptograms ja on ihmeellistä, että sama yhtye on voinut tehdä niin lyhyessä ajassa näin erilaiset albumit.
• – vei minulta jalat alta olemalla niin kaihoisa ja kaunis mutta toisaalta rokkaamaan ja pauhaamaan oikeina hetkinä vastustamattomalla tavalla.
• – on parhaimmillaan keskivaiheen ambient-suvantonsa loputtua, kun yhtyeen paras pophelmi käynnistyy vahvistinmelulla, rumpukompilla ja kitarariffillä.

”I never saw it coming
waiting for something from nothing”

Nothing Ever Happened…

• – on oodi tyhjyydelle, sisällöttömyydelle ja täyttymättömille odotuksille.
• – naittaa klassisen krautrock-kompin surisevien shoegaze-kitaroiden kanssa ja antaa häälahjaksi kimpun popmelodioita ja kassillisen karismaa.
• – olisi täydellisessä maailmassa koko kansaa tanssittava stadion-klassikko, joka täyttäisi areenat Wembleystä Niiralan monttuun.
• – venyy yhtyeen live-esiintymisissä lähes 15 minuutin mittoihin, jonka aikana voi kokea auringonlaskun, -nousun ja -pimennyksen kaikki yhdessä välähdyksessä.
• – on epäilemättä yhtyeen tunnetuin kappale, mutta paradoksaalista kyllä, se ei edes ole Bradford Coxin kirjoittama, vaan näiden tyyppien…

…eli yhtyeen ex-basistin Josh Fauverin ja rumpali Moses Archuletan.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Deerhunterilta äänestettiin myös kappaletta Strange Lights.

Deerhunter – ei mitään faijarockia.

Deerhunterin hauskin ja paras levy tähän mennessä.

Microcastlen ja Halcyon Digestin jälkeen tuntui loogiselta odottaa Deerhunterin ”kypsymistä”. Pelotti, että Deerhunter alkaisi tehdä kuoliaaksi viimeisteltyä dreampoppia tai jonkin haukotuttavan ”eepoksen”, joka muuttaisi sen seuraavaksi Radioheadiksi.

(Kun ajattelen termiä ”kypsyminen”, näen päässäni tämän giffin.)

Atlantilaisyhtyeen Jimmy Fallon -esiintyminen (jossa Joey Ramonen helvettizombieversioksi pukeutunut Bradford Cox olisi halunnut käyttää mikrofonina ”elävää rottaa”, ellei hän olisi pelännyt eläinoikeusaktivisteja) enteili mopon karkaamista päinvastaisille teille. Kuudes albumi vaikuttaa raa’alta ja hätäisesti äänitetyltä räyhäämiseltä. Kaikessa huolimattomuudessaan se on kuitenkin vapautuneempi ja ekstrovertimpi kuin mikään yhtyeen aiempi albumi. Paha sanoa levyn laimentumispotentiaalista mitään vielä tässä vaiheessa, mutta nyt Monomania tuntuu heidän kuuntelua kestävimmältä levyltään Cryptogramsin jälkeen.

Deerhunterin kappaleet ovat aina haahuilleet poissaolevissa kaiuissa vailla tarttumapintaa, enkä yhtyeeltä ole ”hittejä” kaivannutkaan. Nyt bändi on kirjoittanut melkein ”liian” koukuttavia punkbiisejä. Luulen, että joku Strokesin tyyppinen nahkatakkitennaribändi voisi kadehtia Sleepwalkingia ja Back to The Middleä.

Muutos helposti lähestyttäväksi ei kuitenkaan tarkoita sitä, että yhtye olisi menettänyt irrallisuuttaan. Tuntuu tyhmältä väittää, että terveyden rajoilla horjuminen jotenkin katalysoisi kiinnostavan taiteen syntymistä, sillä sairaus useammin hidastaa kuin edistää mitään prosesseja. Silti huomaan ajattelevani, että onneksi Bradford Cox velloo niin sairaalloisessa toiseudessa, ettei hän ikinä tule tekemään mitään faijarockia. Sana ”sick” toistuu levyn sanoituksissa tiuhaan. Levyn nimikin viittaa syndroomaan, jossa ihminen jumittuu yksittäisiin ajatuksiin kerrallaan niin hallitsevasti, ettei ”normaalielämästä” tule yhtään mitään.

Cox viittasi Monomanian yhteydessä usein Ramonesiin, eikä referenssi tunnu kaukaa haetulta. Konnotaatiot eivät niinkään synny musiikista (ei tämä mitään militantin suoraviivaista sahailua ole), vaan rottalauman lailla oireita vilisevästä friikahtaneisuudesta. Ramones oli ”pinheadien” ja shokkihoitoon kelpaavien hullujen musaa.

“If you need a friend now
better look some place else
you burned this bridge long ago
here’s to your health
I’m a blue light, I’m a crippled coward
shining out in the night
the sky is clearer now that I’m filled with fright”

89 Monomanian kuunteleminen tuntuu sarjakuvalta tai kuumehoureiselta unelta, jossa kaahaillaan moottoripyörällä halki Amerikan. Tai jotain. Minusta se on Deerhunterin hauskin ja paras levy tähän mennessä. ”Kypsymisestä” obsessoituneet jäärät saattavat toki olla eri mieltä. T. Rokkihaukka

Video ei ole enää saatavilla

Bradford Cox tunnetaan Atlas Sound -sooloprojektinsa lisäksi myös Deerhunterista.

”Parallax on yksinäisin albumi, jonka olen koskaan tehnyt. Kun tein tätä levyä, en puhunut kenenkään kanssa, en halunnut puhua kenellekään.”

Atlas Sound -nimen alla sooloileva Bradford Cox ruotii taannoin Pitchforkissa julkaistussa haastattelussa uutukaistaan. Hänen edellinen lausahduksensa kiteyttää loistavasti Parallaxin keskeisen äänimaiseman, sillä se todella kuulostaa eristäytyneeltä.

Tämä ulottuvuus tuo albumiin massoittain syvyyttä ja sielua. Parallaxilla kuuluu paljon samaa melun ja haikailun keitosta kuin miehen aiemmassa tuotannossa niin Deerhunterissa kuin Atlas Soundissakin, mutta siinä on myös jotakin tummempaa, selkeämpää ja tarkkanäköisempää.

Edellämainitussa hankomedian haastattelussa Cox kertoo, että aiempia kahta Atlas Soundin albumia työstäessään miehen mielessä oli koko ajan joku tietty ihminen ja rakkaus, toisin kuin Parallaxin tekovaiheessa. Liekö sitten rakkaussumun puuttuminen syynä yhtäkkiseen skarppaamiseen ja terävöitymiseen, mutta joka tapauksessa Parallax on Coxin paras albumi tähän mennessä.

Nyt jo uutta materiaalia työstävä Deerhunter julkaisi viime vuonna Halcyon Digestin, ja sen ja Atlas Soundin Parallaxin väliltä löytää tavallista enemmän samankaltaisuuksia. Varsinkin Deerhunterin kappaleessa Basement Scene on kiteytettynä koko Parallaxin pulppuileva tunnelma.

Halcyon Digest kuulosti ulostulonsa aikaan loistavalta albumilta, mutta nyt Parallaxin ujuttautuessa tajuntaan se alkaa tuntua lähinnä raakaversiolta ja kokeilulta Coxin sooloprojektia varten. Muun Deerhunterin läsnäolo biisinteossa vaikutti varmasti Halcyon Digestin hieman raaempaan kokonaisuuteen, ja nyt Atlas Soundissa Cox onkin vihdoin saanut työstää samankaltaisia visioita ja kursia kappaleita kasaan välittämättä demokratiasta.

Parallax syö hieman kunniaa Halcyon Digestilta, mutta niin käy myös toisin päin. Atlas Soundissa olisi ollut enemmän tehoa ilman Deerhunterin lämmittelykierrosta. Jos Halcyonia ei olisi julkaistu antamaan osviittaa Coxin hienovaraisesta tyylinmuutoksesta, Parallaxia pitäisi lähes neroutena. Nyt se vaikuttaa kuitenkin enää vain pieneltä parannukselta Deerhunterin edelliseen verrattuna.

Tarttuvuutta Parallaxin kappaleista on turha etsiä, mutta se on ainoastaan hyvä asia. Surina sulautuu yhdeksi matoksi, joka tuntuu hellältä ja turvalliselta. Soljuvaa unenomaisuutta kuuntelee autuaana yhä uudelleen ja uudelleen kaipaamatta väleihin hittiherätyskelloja.

Joukosta jää silti paremmin mieleen Coxin hellyyttävällä ja korkeammalla hyräilyllä terästetty vauhdikkaampi Mona Lisa. Se löytyy myös viime vuonna julkaistulta Coxin kovalevyntyhjennysoperaatiolta, jota Bedroom Databanks -demokokoelmaksikin kutsutaan.

Herkkä Terra Incognita taas on osoitus siitä, että akvaariopulinan seassa voi myös liikuttua. Riipaisevat lyriikat yhdistettynä kauniiseen kitaramelodiaan pysäyttävät ja saavat kuulijan vielä kerran vakuuttumaan siitä, että Parallax on mitä mainioin albumi.

91 Bradford Cox on monimutkainen musiikintekijä, joka on tehnyt yhden vuoden kiinnostavimmista albumeista. Parallax yksinkertaisesti kuulostaa todella hyvältä.

Video ei ole enää saatavilla

Stoalaisuus ei tarkoita sitä, etteikö Cox kykenisi antautumaan taiteensa edessä. Kuva: Oskari Onninen

Jo muinaiset kreikkalaiset tuijottelivat sandaaleihinsa pohtiessaan maailmankaikkeuden rakennetta, hyvää elämää tai vaikkapa musiikin olemusta. Antiikin ajan Ateena tunnettiin filosofiensa ohella näytelmäkirjailijoistaan sekä runonlaulajistaan ja voidaan nähdä länsimaisen nerouden alkukehtona.

Athens taas on päälle sadantuhannen asukkaan pikkukaupunki Yhdysvaltain Georgiassa. Sen omaan nerokkaaseen kulttuuriperintöön lukeutuvat R.E.M., The B52’s, Danger Mouse, Neutral Milk Hotel, Of Montreal, Olivia Tremor Control sekä Bradford James Cox, joka tunnetaan parhaiten Deerhunter-yhtyeen keulahahmona.

Puolen vuosikymmenen aikana Deerhunter on ehtinyt pyöräyttää ulos neljä kehuttua albumia ja useamman EP:n. Samalla Cox on paiskinut töitä Atlas Sound –sooloprojektinsa parissa. Tuskin on liioiteltua väittää, että yhtyeen menestykseen ovat vaikuttaneet sekä solistin musiikilliset että ulkomusiikilliset avut. Kyynikko voisi todeta, että Marfanin syndroomaa sairastava, aseksuaaliksi julistautunut, ristiinpukeutuva ja vähän joka suhteessa eksentrinen Cox on lähes liian täydellinen 2000-luvun indierockyhtyeen maskotti. Musiikkia kuitenkin myydään usein juuri traagisilla outsider-tarinoilla ja niiden yleisölle tarjoamilla heijastumispinnoilla.

Kuva: Oskari Onninen

Sävellyksellisesti Cox ja Deerhunter eivät ehkä koskaan ole olleet varsinaisia suuria innovaattoreita. Shoegazehtavan psykedeelinen pop on soljunut turhaa viilaamista karttavilta levytyksiltä lähes maneerimaisen vaivattomasti. Cox itse on luonnehtinut ahkeraa biisinkirjoitustaan automaatioksi, eräänlaisessa tiedottomassa tilassa syntyväksi prosessiksi.

Deerhunterin musiikilliset vaikutteet lepäävät yllätyksettömästi siellä, missä lukuisilla muillakin 2000-luvun indierokkareilla: My Bloody Valentine, Brian Eno, Stereolab, The Fall, Sebadoh… Poikkeavamman inspiraation lähteen ovat sen sijaan muodostaneet sairaalat, joissa Cox on joutunut toistuvasti viettämään aikaansa (sattumoisin myös Eno sai oman auditiivisen herätyksensä juuri steriilissä sairaalaympäristössä). Lasarettien sosiaalinen eristyneisyys sekä kehon ja psyyken rajut muodonmuutokset ovatkin tyypillisiä teemoja Coxin tuotannossa.

Yhtä lailla Cox mainitsee vaikutteekseen pikkukaupunkiympäristön vaatiman eskapismin. Avantgardelevyjen ja huumeiden avulla lähiöiden yksinäisyys muuntautui urbaaniksi pastoraali-idylliksi. Tuolloin popin kirjoittamiseen kiinnostusta vailla ollut Cox löysi myöhemmin samat transsitilat omasta musiikistaan. Käytännössä tämä esikaupunkilainen suhde ympäristöön, kemian ja luonnon yhteensovittaminen, transkendenssin ja aistiärsykkeiden jatkuva kaipuu, kuuluu edelleen Deerhunterin kappaleiden väreilevässä aurassa, joka muiden leikkaa ja liimaa -periaatteen pastissipsykedeliaa soittavien yhtyeiden tuotannosta uupuu.

Antiikin Ateenasta sai alkunsa Myös stoalainen koulukunta. Se mikä todella ylevöittää Bradford Coxin artistina, on juuri elämänasenne. Cox on ehkä tuon stoalaisen tyyneyden hätkähdyttävin musiikillinen ilmentymä. Hän tuntuu hyväksyneen täysin kuolevaisuutensa. Hänen musiikistaan puuttuvat itsesääli, dramatiikka ja tuskanpurkaukset, kaikki ne tunteet, joiden parissa ”suuret taiteilijat” tavallisesti vielä stadionkaudellaankin kamppailevat. Sen sijaan, kun vajaa kolmikymppinen Cox nousee riutuvan ja lopullista enteilevän olemuksensa kanssa lavalle, hänestä huokuu uskomaton mielenrauha, jonka sopisi tarttuvan kaikkiin kuulijoihin.

Video ei ole enää saatavilla