Polyvinyl

75 Kun kriitikko Stuart Berman taannoin vertasi Animal Collectiven Centipede Hz -albumia tuulilasiin iskeytyvään burritoon, oli tuloksena uusi lentävä lause yhtyeen faneille… tai ainakin lisää naljailua itseriittoisten kriitikoiden hyperbolea kohtaan. No, koska kaikessa levottomuudessaan Breakup Song on kuin tuon loistavan levyn aavistuksen vaatimattomampi pikkuserkku, yritän keksiä yhtä biitistä jääneen vertauksen: Breakup Song on kuin täyteen tällinkiin koristeltu, epileptisesti vilkkuva joulukuusi, joka ilmestyy ajovaloihisi keskelle pimeää tietä viilettäessäsi vuoden 1982 Mitsubishi Coltilla oikeaa radiokanavaa etsien. Satomi Matsuzakin ääni on tällä kertaa vähemmän raastavaa kuultavaa kuin tavallisesti ja se onkin ainoa myönnytys. Instrumentaalisesti Breakup Song on valloittavan hermostunut sekasotku, joskin instrumenteista puhuminen tuntuu harhauttavalta – tästä multiefektoidusta flipperipelistä on vaikea erottaa, mikä soitin milloinkin on äänessä. Parasta Deerhoofia vuosiin edustava kakofonia lämmittää mieltä ja vie takaisin aikaan, jolloin indie oli viimeistä kertaa rehellisesti todella naiivilla tavalla hölmöä, +81 oli valtava hitti ja NBA:n pääsponsorina ei vielä ollut Taco Bell. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr. – I Bet on Sky

PIAS

61 I Bet on Sky on Dinosaur Jr:n kolmas albumi sen jälkeen, kun yhtye vuonna 2005 palasi kehiin lähes vuosikymmenen mittaisen poissaolon jälkeen. Kisaväsymys alkaa hiljalleen näkyä ja kuulua 46-vuotiaan J Mascisin johtaman vaihtoehtorocklegendan otteista: siinä missä Beyond (2007) ja Farm (2009) hehkuivat raskasta energiaa, loppuu polttoaine I Bet on Skylla melko varhaisessa vaiheessa. Erinomaisten Don’t Pretend You Didn’t Know’n (räväkkä mutta melankolinen, huipentuu yhteen Mascisin uran parhaista sooloista) ja Watch the Cornersin (keskitempoista tuksutusta, Neil Young -soinnuttelua) jälkeen albumilla ei kuulla mitään sellaista, mitä ei olisi kuultu jollain aiemmalla Dinosaur-albumilla paremmin toteutettuna. Lou Barlow’n ihan-kivat Rude ja Recognition tuovat pientä piristystä albumiin, jolla J Mascis tuntuu penkovan pöytälaatikoidensa perimmäisiä nurkkia. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Gallows – s/t

Venn Records

45 Brittiläinen punkyhtye ällistytti vuoden 2006 esikoisalbumillaan Orchestra of Wolves, jonka parhaat kappaleet, kuten Abandon Ship ja In the Belly of a Shark, pudottivat polvilleen vastustamattomalla energiallaan, kuulijaystävällisyyttä kunnioittavilla hc-sävyillään ja laulaja Frank Carterin antaumuksellisella tulkinnalla. Kakkosalbumi Grey Britain nousi Britannian top 20:een, mutta oli silti bändiin isosti satsanneelle Warnerille pettymys. Gallows sai kenkää ja laulaja Frank Carter lähti omille teilleen. Kolmannelle albumilleen Gallows on pestannut laulajakseen kanadalaisen Wade Macneilin, joka tunnetaan parhaiten Alexisonfire-yhtyeestä. Kysymys kuuluu: onko Gallows onnistunut Carterin lähdöstä huolimatta säilyttämään sen kipinän, jonka ansiosta yhtye aikoinaan erottui lukemattomista kaltaisistaan? Vastaus kuuluu: ei. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Grizzly Bear – Shields

Warp Records

87 Nyt rakennellaan niin kunnianhimoisia asetelmia, että ensikuulemalla meinaa tulla ähky. Shieldsin äänimaisemassa vuorottelevat pintapuolisesti folkahtavan rupisina soivat kitarat ja popin suorasukaiset tarttumapinnat, mutta taustalla häilyy koko ajan äärimmäisellä hienovaraisuudella poimittujen lainojen runsaudensarvi. Jos Shields olisi puisto, se oliisi maaginen paikka, jonka luulee tuntevansa, mutta jonka runsaina rehottavien ruusupuskien ja köynnösten takaa paljastuisi jo unohdettujen suuruuksien patsaita ja myyttisiin mittoihin kasvaneita kasveja, joiden oksilla vuorottelisivat surffikitaroilta ja vuoripurojen solinalta kuulostavien lintuparvien kuorot. Mutta hippeily sikseen. Kyseessä on yksi tämän vuoden hienoimmista, joskin monipuolisuutensa vuoksi kärsivällisyyttä vaativimmista kokonaisuuksista. Kappaleista esimerkiksi The Hunt kuulosti pidemmän aikaa täysin yhdentekevältä hissuttelulta, kunnes se lopulta aukesi korvissani haavoittuneisuuden ja joutilaan uneliaisuuden loistavaksi hymniksi. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Pietari – Hopeatähti

Monsp Records

83 Pietari on ehdottomasti yksi kuluvan vuoden yllättäjistä. Turun seudulla uraansa aloitellut räppäri julkaisi vuosituhannen alussa yhden jo keräilyharvinaisuudeksi muuttuneen omakustanteen. Vuosikausiin Pietarista ei kuulunut mitään, mutta hiljaiselo päättyi, kun hän ryhtyi pari vuotta sitten keikkailemaan Kemmurun Jodarokin kanssa. Hiljattain ilmestynyt Hopeatähti-albumi yllättää tasokkuudellaan. Hopeatähdellä Pietarin vahvuudet ovat persoonallisuus ja maanläheisyys. Hän saattaa räpätä samalla raidalla niin lanttupihvien ihanuudesta kuin Jari Litmaselle rakentamastaan alttarista. Yhdysvalloista Pietarin sukulaissieluiksi voisi nimetä Lootpackin ja People Under The Stairsin. Pietarin lakoninen räppäystyyli yhdistettynä mukavasti nuhjuiseen samplepohjaiseen tuotantoon tekevät Hopeatähdestä yhden vuoden kovimmista kotimaisista räppilevyistä. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Sturm und Drang – Graduation Day

HMC

60 Jos Sturm und Drang olisi julkaissut kolmannen albuminsa heti kakkosen perään muutama vuosi sitten, niin ketään ei olisi kiinnostanut, mutta bändi piti ovelasti taukoa ja palasi ”aikuistuneempana”, mikä tietenkin on vain luonnollista, kun teinit varttuvat parikymppisiksi. Harmi, että tässä välillä suomalainen metalli on vuosikymmenen pakkotyrkyttämisen jälkeen kärsinyt inflaation ja Sturm und Drangin täytyy löytää oma kilpailuetunsa uudelleen. Sellaiseksi kehittyy ehkä hyvä biisimateriaali: Your Love Is for Salen jouset miellyttävät, Molly the Murderer on kasarisooloineen erinomainen single, Luckyn kertosäe toimii ja Fatherlandin sävellys riemastuttaa vaivattomalla majesteettisuudellaan. Vastapainoksi albumilla tosin on suorastaan kiusaannuttavan nickelbackmainen kappale nimeltä Party Like a Rockstar, sanoituksia ei uskalla edes kuunnella, biisit venyvät aivan liian usein viiteen minuuttiin ja bändin laulaja André Linman kuulostaa hitaammissa vedoissa imaisseen vaikutteita Ronnie James Dion sijaan Samu Haberilta. Positiivinen yllätys silti. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Toy – s/t

Heavenly Recordings

75 Neljä vuotta sitten BBC rankkasi kauhistuttavasti nimetyn Joe Lean & the Jing Jang Jongin popin seitsemänneksi kuumimmaksi tulokkaaksi nousevia artisteja esittelevällä Sound of… -listallaan. Jo seuraavana vuonna lontoolaisyhtye hajosi. Jälkipolville jäi muistoksi pikkuhitti I Can’t Feel My Legs, kaksi muuta singleä sekä kourallinen mairittelevia arvioita esikoisalbumista Eastern European Sex Worker, jota ei koskaan virallisesti julkaistu. ”Lelu” ei ole kaksinen nimi rockyhtyeelle, mutta sentään parempi kuin Joe Lean & the Jing Jang Jong, jonka jäsenistä kolme löytyy nyt viime vuoden tammikuussa ensimmäisen keikkansa soittaneen Toyn kokoonpanosta. Bändi kuulostaa luontevalta, vahvuutensa tunnistavalta ja yhteisen vision johdattamalta tulokkaalta. Sen ainekset ovat taiteellisemman indierockin peruskauraa: krautrockin motorista sykettä, shoegazen vellovia kitaratekstuureja, varhaisen Simple Mindsin ja 1970-luvun parhaan brittiprogen suureellisuutta. Kokonaisuudessa häiritsee oikeastaan vain Tom Dougallin laulu, joka tuo vaisuudessaan mieleen Badly Drawn Boyn Damon Goughin. Toy on noteeraamisen arvoinen ryhmä, joka tuo rohkeimmillaan (Drifting Deeper) mieleen kaveribändi The Horrorsin ja letkeimmillään (My Heart Skips a Beat) mainion, johonkin aikapoimuun kadonneen jenkkibändin Ambulance Ltd:n. Se jokin bändin musiikista kuitenkin vielä puuttuu; liian touhu lipsahtaa yhtä tyhjänpäiväiseksi paisutteluksi kuin jollain Secret Machinesilla. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Wild Nothing – Nocturne

Captured Tracks

80 Jack Tatumiin henkilöityvä Wild Nothing herätti kohtalaisen laajasti ns. indieväen huomiota jo parin vuoden takaisella debyyttialbumillaan Gemini sekä sitä seuranneella Golden Haze -EP:llä. Levytykset esittelivät 1980-lukulaisesta indiepopista tyylikkäästi ammentavaa mutta riittävästi myös omaa näkemystä sisältävää dreampopia, jollaista viime vuosien aikana on tosin levytetty varsin runsaasti. Kakkosalbumi Nocturne vakuuttaa kuitenkin, ettei Tatumin ja Wild Nothingin tapauksessa kyse ole pelkästään trendituulien armoilla seikkailevasta päiväperhosta, vaan levytys levytykseltä omaan ilmaisutapaansa rohkeammin luottavasta luomisvoimasta. Wild Nothing taiteilee dreampopille tyypillisen utuisuuden ja toistuvuuden parissa, mutta onnistuu melko hyvin välttämään tyylin ikävystyttävimmät kliseet. Nicolas Vernhesin (Atlas Sound, Dirty Projectors) tuottamalla Nocturnella keskitytäänkin siihen, missä Wild Nothing on parhaimmillaan: haikeasti kaikuviin kitara- ja laulumelodioihin, joiden alla viehättävän pelkistetty rumpu-basso-rytmi pitää yllä tasaista liikettä, kuria ja järjestystä. Parhaiten Wild Nothingin idea kiteytyy albumin alkupuolella (Shadow, Nocturne), mutta kokonaisuuden kannalta levy on silti kiitettävän hyvin tasapainossa. Aiempaan tuotantoon verrattuna Nocturne kuulostaa miellyttävän itsevarmalta, dynaamiselta ja täyteläiseltä. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla