”Rap-rockia Death Grips ei ole, koska se on huutamista ja hyvin kaukana rokista.”

At thirdworlds.net the internet browses you.

”The table’s flipped
now we got all the coconuts bitch”

Zach Hill, Stefan Burnett ja Andy Morin taisivat nähdä internetin lähinnä aseena. Ihan syystäkin toki. Kaikki se kytkeytyi johonkin pahanhajuiseen lietteeseen, joka piti irrottaa musiikin avulla.

Genremäärittelyjä oli enemmän kuin Kantolan lampaita, ja niistäkin suurin osa toimi hyvin… paitsi rap-rock. Sitä Death Grips ei ainakaan ole, koska tämä on huutamista ja hyvin kaukana rokista. Mutta miten niinkin ilmeinen elementti voi jäädä sanomatta ääneen: pelkistetyin muoto tästä on maaninen elektroninen psykedelia.

The Money Storen loppuun lyöty Hacker on se definitiivinen Death Grips -hetki ja ainoa, johon tarjotaan edes jonkinlainen ikkuna. Ihan vain siksi, että toisin kuin mikään muu kappale yhtyeen tuotannossa, Hacker on ainakin eräänlainen popkappale hyvin suoraviivaisella 4/4-biitillä. Kaikki sen ympärillä hajotetaan ja kasataan moneen kertaan harmaaskaalatuista osista, ja koukut leijuvat pelkkänä melodiaa hahmottelevana tekstuurina – vähän kuin Burnettin mainostama nahanluominen.

Jostain syystä myös ruoka näyttelee suurta roolia. Tässä psyykeleikissä kookospähkinät ovat valuuttaa, voileipien nimeäminen valtaa ja geeniperimä synkeämmän sitruksen lahjaa. Burnett päättää toki banisteriopsis-caapia mielestään kaikkein parhaat säkeet mitä voisi keksiä: mustat aukot voi oksentaa ulos, lapsivesi läikkyy. This I like.

”Got the DNA of gothic lemons
Shred it thirteen times
Out of eleven
Your bad ideas are the ATM
Shed my skin
Leave it for the homeless to sleep in”

Mitä tämän jälkeen? Tulevan levyn vuotaminen nettiin oma-aloitteisesti hyvin hankalan levytysprosessin jälkeen (kiviä ikkunoista, yrityksiä sytyttää levytyskompleksi tuleen) ja alati vetäytyvämpi tapa julkaista yhtään mitään. No okei, ehkä yksi tämän tyylinen biisi riittää.

Hackerin mustavalkoinen helvetti oli parasta musiikkia löytää vuoden alkuun, erityisesti sellaisena talvena, kun en tahtonut edes mennä ulos, vaan pyöriä vain aamutakissani ja juoda aivan liikaa kahvia. Ennen kuin illalla lähdin ryyppäämään.

Kiinanruusuni Josephine jaksoi tuolloin vielä hyvin, mutta liiallinen kaihdinterapia teki sille huonoa. Annabelle ja Catherine jaksavat onneksi hyvin – ja jos et anna nimiä kasveillesi, niin mikä helvetti sinua oikein vaivaa? Nähdään Teslan haudalla joskus kahden ja viiden välillä. Katsotaanpas, 999xx…

Video ei ole enää saatavilla

Modular

54 Nu-madchester? Screamadelica ja Pills n’ Thrills n’ Bellyaches puskevat mieleen heti, kun house-piano hyppää esiin Free Your Mindin nimikkokappaleessa. Ja kyllä, löytyy täältä diiva-taustalaulajiakin (ei toki ensimmäinen kerta tälle bändille). Tässä vaiheessa Cut Copy heittää pois muut tavoitteet ja pyrkii olemaan vain sopivan hyväksyttävä bilebändi mahdollisimman monelle. Musiikista tulee hieman värikkäämpää, mutta yksinkertaistettu päämäärä sulkee pois monia enemmän tai vähemmän toivottavia elementtejä ja pelkistää tunnelman vain hieman neutraalin yläpuolelle. Äänimaailma polttomerkitään vuodelle 2008 ja Cut Copy joutuu tuomiolle jo viisi vuotta sitten kyynikoiden esittämistä keskinkertaisen retroilun syytteistä. Se ei ole Free Your Mindin kompastuskivi – se, että hyvien biisien kirjoittaminen unohdettiin, on paljon raskauttavampaa. Nyt ekstaasinhuuruinen tunnelma ei pysy muistissa, vaikka kuinka yrittäisi. Ehkä tämä toimisi paremmin, jos nyt olisi kesä? (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Dead Meadow – Warble Womb

Xemu

77 Melankolista ja raskasta psyke-bluesia tuvan täydeltä tarjoava Dead Meadow osuisi skaalalla puoliväliin Woven Handia ja Earthia. Tai sitten vertauksen voi kääntää toisin päinkin: tämä on kevyempää kuin ensin mainitun loputon apokalypsi, ja vähemmän hypnoosihakuista kuin jälkimmäinen. Kitarat surisevat ja rytmi pysyy juuri ja juuri keskitason alapuolella, suurimmaksi osaksi. Tuon ohjenuoran ulkopuolella voidaan päätyä kummallisiin paikkoihin: fraktaalikylvetetty kaksiosainen nimibiisi ja vielä häilyvämpi Mr. Chestyn intro puskevat Warble Wombin todella syvälle psykedeliaan. One More Toll Taker taas käyttää kolme minuuttia haitarin ja akustisen kitaran yhdistelmään. Vastapainona tällaiselle on bändille tunnuksenomaisempaa stoneria: This Song Is Over venyy kymmeneen minuuttiin, mutta kuten muutkin pidemmät biisit, se käyttää aavikkomaista tunnelmaa suureksi edukseen. Dead Meadow ottaa siis suht laajan skaalan tarjottavakseen. 1,000 Dreams ja In the Thicket toimivat helpoimpina sisäänpääsyinä, ja jos bändin edelliset levyt tai kumpikaan aiemmin tekstissä mainituista bändeistä miellyttää, Warble Womb on helposti nauttittavissa. Mikäs tuo fraktaalivalo tuolla onkaan… (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Death Grips – Government Plates

Thirdworlds

61 Jos musiikillisten tyylikeinojen kirjosta puhutaan, Death Grips ei varsinaisesti loista kaikissa Benettonin väreissä. Sen tehokkuus on verhoutumisessa kokomustaan aggressioon. Ongelmana on, ettei duo pysty enää uutta, tummempaa väriä keksimään. Yllätysjulkaisu Government Plates onkin omanlaisensa deus ex machina – jumala laskeutuu koneesta soittamaan suutaan ja iskee salamalla: loppu huonosti, kaikki huonosti. Arvattava ratkaisu loistavien Money Storen ja No Love Deep Webin jälkeen siis. Yhtye on mestaroitunut negatiivisen energian manifestaatioissa, mutta alkuvoimaisin ja rujoinkin punk-asenne voi muodostua rajoitukseksi itselleen. MC Ride on jo sylkenyt misantropiaansa sen verran, että välillä hänen haluaisi kanavoivan jotain muutakin tai menevän vihanhallintakurssille. Shokeeraavinta mitä Government Plates olisi voinut tarjota, olisi ollut täyskäännös ja oman sisäisen harmonian löytäminen. Biisejä kukkasista, hattarasta ja popcornista – kaikki asioita, jotka voi myös sytyttää tuleen. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Bryce Dessner & Kronos Quartet – Aheym EP

Anti

83 The Nationalista tunnettu kitaristi Bryce Dessner on säveltänyt kaikessa rauhassa musiikkia emoyhtyeensä varjossa. Noin kuuden vuoden aikana sävellyksiä on kertynyt jo aika liuta, ja yhteistyökumppanien lista on vaikuttava. Uusi sävellyskokoelma Aheym (sana on yiddishiä ja tarkoittaa ”kotiinpäin”) on neljän pitkän kappaleen kokonaisuus, jonka punaisena lankana kulkee hienossa vedossa oleva Kronos Quartet. Siinä on jotain hienoa, että Dessner on pitänyt tämän puolen itsestään tavallaan piilossa julkisuudelta. Hän on saanut kypsytellä säveltäjän ääntään kaikessa rauhassa. Dessner on klassisesti koulutettu säveltäjä, joten ei ihmekään, että ”se jokin muu” on täysin erilaista kuin The National. Mutta se ei selitä kaikkea. Kyseessä on sarja erittäin kunnianhimoisen ja lahjakkaan säveltäjän kappaleita. Paikoitellen musiikki on vähän liiankin ”fiksua”, mutta kolmessa kappaleessa neljästä Kronos Quartetin asettamat raamit tekevät sävellyksistä jännitteisiä ja intensiivisiä. Näistä kuitenkin varta vasten Kronos Quartetille sävelletty A Little Blue Something jää hieman ontoksi. Levyn kohokohta on upea Tenebre. Kokoelman viimeinen raita, Tour Eiffel, on kappaleista suurin, ja polveilee moneen suuntaan kitaran johdolla. Kappaleella laulaa Brooklyn Youth Choir. Aheym on kiinnostava ja vahva puheenvuoro säveltäjältä, jolla tulee olemaan vielä paljon sanottavaa. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Forest – Caramel Arms EP

Indelabel

65 Tällä Forestilla ei ole mitään muuta yhteistä 1960- ja 1970-luvun taitteen brittiläisen folk-kulttisuosikin kanssa kuin kotimaa. Viiden hädin tuskin täysi-ikäisen cambridgelaisnulikan muodostama yhtye ammentaa inspiraationsa 1990-luvun britti-indien arvattavimmista mahdollisista lähteistä. Ensimmäisen ep:n taiderock My Bloody Valentine– ja Radiohead-vaikutteineen on muisto vain, sillä kolmannella julkaisullaan Forest särisee energisesti ja aurinkoisesti, särinällä, huminalla ja hädin tuskin havaittavilla grunge-sävyillä melodista voimapoppiaan maustaen. Lopputulos on ihan kiva, viitaten milloin priimakauden Ride-söpöilyn (Warm Tyres) ja milloin Los Campesinosin päällekäyvän teini-indien (Coaster) suuntaan. Kypsyttelyä kannattanee kuitenkin vielä jatkaa, sillä universumille lisäarvoa tuovaa albumia ei näillä eväillä vielä synny. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Heavenly Beat – Prominence

Captured Tracks

68 Skandaali! Nuorgam klikkihuoraa arvioimalla ihan kivan indiebändin entisen basistin sooloprojektin ei juurikaan odotetun kakkoslevyn ja antaa sille provosoivasti 68 pistettä! Beach Fossilsissa soittanut John Peña tekee musiikkia, joka on parasta mahdollista seinätapettia, mutta joka ei jätä kuulijan pääkoppaan juuri minkäänlaisia muistijälkiä. Heavenly Beatin rytmit ovat pikemminkin varovaisia kuin taivaallisia: ne svengaavat hieman. Peña sormeilee akustisia kitaroitaan ja latinoperkussioitaan sulavasti siinä missä 1980-luvun sofistopopparit Haircut 100:sta Matt Biancoon mutta ei saa puhallettua hempeään keinuntaansa samaa vaivihkaista tenhoa kuin esimerkiksi Suomi 2013 -soundin sanansaattaja Shine 2009 tai länsinaapurimme The Embassy. Kevyttä tuulenvirettä muistuttavan albumin energisin kappale on Forever, ei siitäkään ole aiheuttamaan mitattavia muutoksia keskivertoyksilön adrenaliinintuotannossa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

M.I.A. – Matangi

Interscope

72 Virhepäätelmä, joka yleisölle syntyi M.I.A:n suhteen Arularin ilmestyessä, oli että hän tekisi popmusiikkia. No, ”popmusiikkia” tietenkin, mutta kivasti kokeellisempana ja tiedostavampana – viimeistään Kalan myötä fanit alkoivat odottaa artistilta nyrkki-silmään-koukkuihin ja yksittäisiin iskulauseisiin perustuvia hittejä, jotain mitä tanssia indiediskossa. Heiltä jäi huomaamatta että M.I.A. on liian älykäs tehdäkseen niin yksiulotteista musiikkia loputtomiin. Ongelma on, että hän ei myöskään ole tarpeeksi lahjakas tehdäkseen oikeasti vakavaa levyä. Näiden kahden tosiseikan väliin jää häilymään myös Matangi, jonka M.I.A. on ilmoittanut olevan uransa viimeinen albumiformaatissa julkaistu teos. Koko projektia leimaa vaikutelma siitä, että artistin ideat alkavat olla loppuunkäytetyt. Kun vuoden 2010 Maya oli yritys irtautua pop-leimasta, ei yleisö sitä sallinut. Post-internet-estetiikkaa parilla vuodella ennakoinut levy saatetaan myöhemmin nostaa ansaitsemaansa arvostukseen, mutta Matangia ei tule muistamaan kukaan. Se on muuten harmi. Matangi on ehkä päällisin puolin teemoiltaan vanhentunut – samaa tuttua orientaaliflirttailua uudelleen lämmitettynä, hölmöjä lyriikanpätkiä ja kömpelöjä biisinnimiä. Mutta se on myös kokonaisuus, joka ei missään vaiheessa koita viihdyttää liikaa. Ainoa idiottivarma hitti on kaksi vuotta vanha Bad Girls, joka on Matangin antia heikoimmillaan, väkinäistä yritystä vanhojen lattiantäyttölohkaisujen toistamiseen. Loput levystä on artistin naiivia ja samalla vinon kiehtovaa, auttamattoman epätrendikästä tajunnanvirtaa. Haluaisin ajatella, että tämä on lopulta Mathangi Arulpragasamin oikea ääni, ainoa lajissaan. Hän ei ole kala, ei lintu, eikä lentokone. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Lee Ranaldo and the Dust – Last Night on Earth

Matador

82 Kun rockmuusikon sanotaan ”vanhenneen arvokkaasti”, tarkoittaa se yleensä kaunistellusti sitä, että kaikki on ohi. Kiitos vaan, tuosta kouraan kultakello ja kausikortti kulttuurireliikkien saattokotiin, menehän jo. Päinvastaisiakin esimerkkejä on. Sonic Youthin salainen ase Lee Ranaldo on 57-vuotias – eikä peittele sitä millään tavalla. Iän tuoma kokemus kuuluu kitaristin musiikissa ihailtavana helppoutena ja vaivattomuutena, eikä juuri koskaan nautiskelevana jammailuna. Sillä pahin virhe, mihin ansioitunut konkari voi sortua, on löysätä vyötä ja ryhtyä soittamisen sijasta soittelemaan. Last Night on Earth on Ranaldon toinen albumi Sonic Youthin hajoamisen jälkeen. Kuten edeltäjänsä Between the Times & the Tides (2012), se on erittäin hyvä – joskin eri tavalla. Ranaldon ympärilleen kokoama yhtye The Dust (SY-rumpali Steve Shelley, taidemusiikin parissa touhunnut kitaristi Alan Licht, basisti Tim Lüntzel) kääntää Ranaldon toteavat, suorakulmaisuudessaan 1980-luvun R.E.M.:stä muistuttavat laulut uuteen asentoon ja löytää niistä psykedeelisen rockin syvyyttä, vähän mutta riittävästi. Onkin vaikea kuvitella, kuinka esimerkiksi countrysti keinuvan Key/Holen tai Sonic Youthin ja Crazy Horsen täsmällisen kohtauspisteen löytävän Ambulancerin kaltaiset kappaleet voisivat kuulostaa yhtään paremmalta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Seekrets / Lazards – Split 7″

Blast Of Silence

80 Kerrankin splitti, joka oikeasti palvelee tarkoitusta. Liian usein splittilevyjen bändeillä joko a) ei ole mitään tekemistä keskenään tai b) ne ovat kuin samasta puusta. Nyt homma kuitenkin toimii: molemmat bändit surffaavat löyhästi samoilla retroilevan, syntikoilla maustetun autotalliboogien määrittämillä aallonpituuksilla, mutta tarjoavat kaluttuun aiheeseen kaksi jokseenkin omaperäistä ja toisistaan poikkeavaa näkökulmaa. Yhden puolen kuunneltuaan haluaa kuunnella sen toisen. Ja tämä kai juuri pitäisi olla splitin idea: bändit tukevat toisiaan. Juuri nyt levy hyppiikin lautasellani ikiliikkujan elkein, enkä kuolemaksenikaan osaa sanoa kummasta puolesta pidän enemmän. Pääasiallinen ero on, että Lazardsin anti on asteen ilmavampaa ja psykempää kuin The Seekretsin. Ensinmainitun huippuhetkeksi nousee sisin raita Thinkin’ About You. Bändin laahaava komppi pääsee huumaavan klesaan lentoon ja laulaja tuo hetkittäin elävästi mieleen nuoren Iggyn. Seekretsillä soundin keskiössä on tahallisen ärsyttävä nasaalilaulu, joka huonona päivänä saisi harkitsemaan korvien putsausta pyöröviilalla. Juuri nyt, yksin himassa parin kaljan pöhnässä, kuuppa videopeleistä pehmeänä, se kuitenkin tuntuu h-h-hyvältä. Soitto on ihanan rajua – kitaran paiskonta tuo mieleen Dr. Feelgoodin räyhähengen Wilko Johnsonin (RIP) hurjat päivät. Rock’n’roll Fruit kuulostaa siltä kuin The Crampsin Lux Interior olisi syönyt pilaantuneen pallokalan ja paskantanut invavessassa Shonen Knifen. Pitänee taas kääntää puolta. (Jarkko Immonen)

Tindersticks – Across Six Leap Years

Lucky Dog

63 Across Six Leap Years on erikoinen retrospektiivi. Yhtä vaille kaikki biisit on jo nähty joko bändin tai laulaja Stuart Staplesin levyillä, eikä tässä ole suunniteltu mitään radikaaleja uudelleenversiointeja. Tämän levyn tarkoitusta voikin pohtia hyvän aikaa, sillä alkuperäiset versiot esimerkiksi biiseistä A Night In ja Sleepy Song nousivat jo alkuperäisinä versioina sellaisiin korkeuksiin, ettei parantamisen varaa jäänyt. Täältä löytyvät versioinnit menettävät sen kylmän juhlavuuden, joka oli viehättävimpiä piirteitä Tindersticks II:lla, mutta uusille kuulijoille nekin voivat olla valaisevia. Tasaisuutta esityksistä ei löydä: Simple Pleasurelta löytynyt If You’re Looking for a Way Out toistetaan turhan jäykkänä, mutta Waiting for the Moon -levyn Say Goodbye to the City saa uhkaavuutta. Can Our Love -albumin Dying Slowly menettää jännitteensä, mutta She’s Gone tuo dipsomaaniseen flamencoonsa keveämpää ohikiitävyyttä. Jokaista pientä onnistumista vastaan on tarjota yksi merkityksetön versiointi. Across Six Leap Yearsin kummallinen, enemmänkin faneille suunnattu luonne ei kuitenkaan ole missään muodossa tarpeellinen. Ehkä se johdattaa taas muutamia ihmisiä bändin kahden ensimmäisen mestariteoksen luokse, mutta muussa muodossa tämä revisionismi ei palvele kuulijaa, niin hyviä kuin kappaleet ovatkin. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Tämä mies väittää asuvansa lähelläsi. Aika huolestua?

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolmea vuoden 2012 albumia ja halutessaan yhtä ep:tä, reissueta tai kokoelmaa. Vuorossa Joni Kling.

Death Grips: – The Money Store

Jos Death Grips olisi jouluruoka, se olisi karrelle liekitetty kekripässi pirunmarjahyytelöllä. Stefan ”MC Ride” Burnett on kuin PCP-päissään tarinoiva Uncle Remus ja taustalla Zach Hill takoo punkahtavaa noisepainajaista. Meno yltyi entistä synkemmäksi, kun bändi julkaisi lokakuussa No Love Deep Web -pitkäsoiton omin luvin Creative Commons -lisenssillä (käytäntö, jonka soisi yleistyvän, koska kuka nyt oikeasti lafkoja tarvitsee!?) Money Store on kuitenkin turvallisempi paikka aloittaa tutustuminen yhtyeeseen… Jos turvallisuus nimittäin meinaa sinulle vaikkapa vehkeen työntämistä keittiönlavuaarin jätemyllyyn. Hustle Bones, Punk Weight ja Get Got jyrisevät 2010-luvun sortuvia infrastruktuureja filistiinejä datakultteja. Hacker taas oli viime kesän tarttuvin ja uhkaavin vaihtoehtohitti. Kun Burnett kertosäkeessä mesoaa: ””I’’m in your area, I know the first three numbers””, kannattaa ehkä varmuuden vuoksi vaihtaa PIN-koodit.

Video ei ole enää saatavilla

Light Asylum: s/t

Vuosi 2012 oli synkähkö sekä levytarjonnassa että julkaistun materiaalin yleistunnelmassa. Tummanpuhuva metallimusiikki puhutteli hevistereitä ja Swans ”ihastutti” möhöilijöitä. Frigidejä elektrolevyjä kuultiin muun muassa Trustilta ja White Carilta, mutta vuoden tanssittavimman darkwave-albumin teki kuitenkin Light Asylum. Tanssilattia tosin kuulostaa miinoitetulta ja Shannon Funchessin jaloissa on bilekorkkareiden sijaan teräsvahvisteiset maihinnousukengät. Bruno Coviellon tuottamat konetaustat nyökkäävät industrialin suuntaan, mutta Light Asylum nousee genrekliseiden yläpuolelle fyysisyydellään. Se onnistuu kuulostamaan yhtä aikaa sekä vintagesyntetisaattoreilta että valtavalta, murisevalta moottoriajoneuvolta tai saksanpaimenkoiratarhalta vailla Murren Murkinaa. Tässä on joulupöydän S&M-kammioksi rakennettu piparkakkutalo. Varo nielaisemasta diskopalloa, sillä se on tehty lasinsiruista.

Video ei ole enää saatavilla

Ceremony: Zoo

Thin Lizzy menee vuonna 1978 Berliinin Hansa-studioille äänittämään mahdollisimman riisutun levyn.  Nauhat hyllytetään, mutta siivooja Harpon T-paidassa löytää ne ja vie kotiin. Tyttöystävä kutoo niistä neuleen, koska on kylmä sota ja ulkona on ihan hiton kylmä kulkea pelkässä Harpo-paidassa. Siivoojasta tulee kuuluisa ja hän pääsee Kaliforniaan siivoamaan. Hän siivoaa Ramonesin studiota End of the Centuryn nauhoituksissa. Phil Spector tulee paikalle ja uhkaa ampua, jos ei saa nättiä neuletta itselleen. Spector antaa neuleen lahjaksi vieraantuneelle tyttärelleen, ettei tämä karkaisi kotoa. Siitä huolimatta (tai juuri siksi) tytär kuitenkin liftaa Wisconsiniin Melvinsin pakussa. Perillä hän vaihtaa paidan Fugazin kasettiin. Se on hänen mielestään aivan kuraa ja hän äänittää päälle My Chemical Romancea. Zoo ei ehkä ole vuoden paras levy, mutta se on parhaiten Rockin Maailman Ytimessä. Zoo on joulupöydän vetelä riisipuuro ja ylikäynyt kotikalja, joita ryystämällä nahkatakkimaukat jaksaa eteenpäin.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Four Tet: –Pink

IDM-termi luultavasti keksittiin 1990-luvulla pilkattavaksi vain, jotta se voitaisiin kaivaa 2000-luvulla Kieran Hebdenin Four Tet -nimellä julkaisemaa nörttielectronicaa kuvaamaan. Tai keksikää itse joku parempi ilmaisu. Lopulta sillä ei ole väliä. Vuonna 2012 Four Tet tekee edelleen täysin ylitse muiden olevaa, omalaatuista musiikkiaan – tällä kertaa singleraitoja kokoavan albumin muodossa. Jos vuoden ehdottomasti paras kokoelma ei herätä sympatiaa, olet sinä joulupöydän tunteeton lipeäkolja!

Video ei ole enää saatavilla

Death Grips, ns. vaikea tapaus.

Jos sisäinen masokistisi on kuitenkin voimissaan, nautinto on varmasti loputonta.

Kenellekään sosiaalisessa mediassa Death Gripsiä seuranneelle oli tuskin minkäänlaista epäselvyyttä, mitä lokakuun ensimmäisenä päivänä tapahtuisi. Bändi vuodatti uuden levynsä itse internetiin Epicin riesaksi, ja saman vuorokauden aikana bändin kotisivu Third Worlds suljettiin. Taustatarina on jo tämän arvostelun kirjoitusvaiheessa saanut levyyn itseensä verrattavissa olevan ohimonraaputus-odysseian. Kuten moinen piittaamattomuus mistään säännöistä, uusi levy kuulostaa kyseisestä päivästä tehdyltä äänikuvalta: täysin kompromissihalutonta itsetuhoa vailla hittipotentiaalia.

The Money Storen sekopäinen tykitys oli kestettävissä hyvin, koska näkökulma sen lumivyörymäiseen energiavirtaan oli helposti valittavissa. Helvetti, sehän on yhä vuoden paras bilelevy! MC Ride velloi keskellä DIY-sampleviidakkoa kuin useimpia päihdekasveja nauttinut noitatohtori, ja sylki sanasalaattiaan.

No Love Deep Webillä tapahtuu täyskäännös. Nyt kaikki mitä kuullaan on mielipuolisia hätähuutoja bunkkereista ja talojen katoilta, karummassa ja minimaalisemmassa äänimaailmassa. Tältä Death Gripsin luuranko kuulostaa. Huonolla tripillä. Hidastettuna.

Klinkin, Hustle Bonesin ja Punk Weightin suuntaista hyperaktiivista pieksämistä ei löydy paljoakaan, ja nekin lyhyet pätkät antavat tietä klaustrofobialle, mikä tuokin meidät levyn suurimman ongelman äärelle – tai voi sitä vahvuutenakin pitää, riippuu täysin omasta mieltymyksestä synkkään bunkkeriölinään. Minimoitu taustamaailma hieman paradoksaalisesti syö tilaa kokonaisuudelta.

Pahimmillaan levy keskivaiheillaan enemmänkin matelee eteenpäin, ja Whammyn kaltaiset puolivalmiudet eivät jätä mielikuvia. Mutta lopussa kiitos seisoo kuin kannen kestoerektio: ensin Bass Rattle Stars Out the Sky syöksypommittajasyntsineen ja viimeisenä Artificial Death in the West, jossa pölyn peittämä profeetta yrittää selittää itselleen viimeisen neljänkymmenen minuutin tapahtumia. Muut kohokohdat Come Up and Get Me, No Love, World of Dogs, Hunger Games ja Deep Web ovat yksilön lopunajan irstaita teesejä, jotka kylpevät omassa epätoivossaan ja raivossaan vailla minkäänlaista turvaverkkoa.

Synkässä paketissa lahjahiekkapapereita pidemmälle pääsee parhaiten, jos on mieltynyt stefanismien tutkimiseen. Tässä lauseessa lanseerattu termi stefanologia eli Stefan ”MC Ride” Burnettin käsittämättömien non sequiturien avaaminen täydentää levyn mattamustaa tunnelmaa, ja ne tuovat skitsofreenisuudessaan No Loven pisteeseen, jossa on hankala löytää vertailukohtia. Burnett seikkailee Jimmy Pagen linnassa ja kehuu olevansa takinripustin miehesi vaginassa. Sydänlääkitystä nauttivat pysykää kaukana.

No Love on tyrmäävämpi kuin The Money Store, mikä on jo itsessään saavutus. Kysymys ei olekaan se, onko tästä kaikesta hankala pitää – kuunteleminen on jo itsessään tarpeeksi vaikeaa. Suurimmalle osalle No Love on kuitenkin jo aivan liikaa. Jos sisäinen masokistisi on kuitenkin voimissaan, nautinto on varmasti loputonta.

78 Tässä lienee vuoden hylkivin ja luotaantyöntävin levy – ja helvetti sentään, Epic Recordsin julkaistavaksi suunniteltu – mutta sillä on meriittinsä.

Video ei ole enää saatavilla

Rough Trade

67 Hold Onin maltillinen kitarapopgroove ehtii soida 28 sekunnin ajan ennen kuin Alabama Shakes paljastaa lyömäaseensa, Brittany Howardin. Laulaja-kitaristin äänestä puolet kuuluu Janis Joplinille, puolet Otis Reddingille. Ääni on persoonallinen, mutta mihin se riittää? Howardia säestävän trion soitto on aluksi hämäävän yksinkertaista, jopa alkeellista. Hiljalleen se kuitenkin paljastuu alabamalaisyhtyeen (kyllä) vahvuudeksi. Raukean I Found Youn ja rytmikkään Rise to the Sunin soulrock soi ihastuttavan pakottomasti – tyylillä, jota ei voi ostaa kuin (haukotus) oppirahat maksamalla. Boys & Girlsin soundi on karu, jopa tarpeettoman karu, sillä autotallirockin villiys on Alabama Shakesin sivistyneestä soitosta kaukana. Suurin osa bändin kappaleista on puolittaisia balladeja, joille mehukkaampi tuotanto voisi tehdä hyvää. Niiden joukosta löytyvät myös sujuvan, joskin hiukan yhdentekevän albumin heikoimmat hetket: mitäänsanomattomaksi jäävä nimikappale ja raivostuttavan väkinäinen Heartbreaker. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Bear in Heaven – I Love You, It’s Cool

Hometapes

61 Bear in Heavenin neljäs pitkäsoitto on ollut kuultavissa yhtyeen sivuilla jo pitkään – tosin 2 700 tunnin mittaan hidastettuna. Kollaasin sisällöllinen arvo on olematon, mutta luovasta hulluudesta tempaus vihjaa. Siksi oikealla kierrosnopeudella soitetun I Love You, It’s Coolin yksitotinen ilme tuntuu pettymykseltä. Bear in Heaven upottaa muototarkan indietamppauksensa ajankohtaiseen chill-aaltoon, ja luopuu samalla Beast Rest Forth Mouth -albumilla (2009) hurmanneesta sameasta luonnosmaisuudestaan. Yhtyeen tanssiinkutsut ja hedonistiset äänirihmat pursuavat antoisia yhtymäkohtia vaikkapa Ultravoxiin, Pet Shop Boysiin ja of Montrealiin, mutta ylilyöntien ja riskialttiiden sukellusten välttely latistaa kokonaisuutta. Pinnan tasolle jäävät myös nostalgian ja intohimon välillä sukkuloivat tekstit, joissa tietoisen ja tiedostamattoman naivismin yhdistely ei kanna lupaavaa alkua pidemmälle. Hyvistä raaka-aineista huolimatta I Love You, It’s Cool pelkistyy jokseenkin ontoksi kokemukseksi. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

De La Soul’s Plug 1 & Plug 2 present… – First Serve

Jesgrew

71 ”Fiktiivisen hiphopduon nousu ja tuho”. Mikäpä sen mainiompi aihe teema-albumille – varsinkin, jos idean takana ovat De La Soulin David ”Dave” Jolicoeur ja Kelvin ”Posdnuos” Mercer kahdella ranskalaistuottajalla (Chokolate ja Khalid) vahvistettuna. First Serve on musiikillisesti köykäisempi kuin yksikään De La Soulin seitsemästä studioalbumista, mutta samalla ryhmän hauskinta antia reilusti yli kymmeneen vuoteen. Poikamaisen huumorin sekaan on ujutettu syvällisempiäkin ajatuksia ystävyydestä, menestyksestä ja fokuksen tärkeydestä, mutta pääosassa on kuitenkin koko ajan lystinpito. Kappaleiden lomaan (tai keskelle) ujutettu dialogi kertoo hilpeän tarinan kahdesta jantterista, jotka päättävät keskittää voimavaransa musiikin tekemiseen vanhempiensa vastustuksesta huolimatta (Pushin’ Aside Pushin’ Along), nousevat huipulle (We Made It), riitaantuvat (Clash Symphony) ja palaavat yhteen (Pop Life). A Tribe Called Questia siteeraava The Work on imevine rytmeineen levyn paras kappale, mutta jos levyn haluaa ylipäätään kuunnella, se kannattaa kuunnella alusta loppuun. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Death Grips – Money Store

Epic

87 Money Store muistuttaa minua niistä pekingiläisistä, jotka kalastavat ravintoloiden jätesäiliöistä käytettyä paistinrasvaa eteenpäin myydäkseen. Se jytisee suurkaupunkimaisen dystooppisena ja inhorealistisena. Jo Death Gripsin edellinen julkaisu Exmilitary oli vastuuton ja sosiopaattisessa aggressiivisuudessaan luotaantyöntävä kiekko. Levottomuuden herättäminen on sacramentolaisen thrash-hop-kolmikon erikoisalaa, ja Money Store vie nämä tuntemukset entistä pidemmälle: se on harkitumpi ja maalailevampi kokonaisuus, jonka atmosfääri on huolella perverssiksi veistetty. Tämä on tavallaan myös albumin ainoa heikkous. Exmilitaryn punkahtavaan asenteeseen ja nihilistiseen huumoriin suhtautuminen oli vaivaannuttavaa arpomista kavahtamisen ja virnistelyn välillä – Money Store taas on lähes kuolemanvakava albumi, jonka pääasiallinen tehtävä on tehdä kuulijansa olo epämukavaksi. Raskasta kokonaisuutta liennyttää pari hittipotentimpaa raitaa (Get Got, I’ve Seen Footage). Pitkälti vaikutelma kuitenkin vastaa vimmaisessa purkauksessaan voimaelektroniikkalevyä, jossa kappalerakenteet olisi säilytetty ja sanoituksista saisi selvää: Death Grips onkin oikeastaan industrial-rockin teollisuuskuvaston ihannointia nykypäivään siirrettynä – heidän valuuttansa vain on hiphop, heidän likainen teknologiansa internet. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Miike Snow – Happy to You

Ingrid

70 Ruotsalaisen indiepop-kolmikon toinen albumi tekee hämmentävän laadullisen aaltoliikkeen. Heliseviä kosketinsoundeja ja elektronisen tanssimusiikin rytmityksiä tämän hetken valtavirtapopin maneereihin sekoittava Happy to You alkaa lupaavasti. Avausraita Enter the Jokers Lair ja sitä seuraava The Wave tarjoilevat herkästi soljuvaa, mutta rytmisesti lennokasta poppia, josta tulee mieleen Fun.-yhtyeen melodinen nokkeluus ja Foster The Peoplen tunteikas yltiöpäisyys. Albumin kolmas raita, singlenäkin julkaistu Devil’s Work on eriskummallinen popraita, jossa Robbie Williamsin hiteistä varastetut kosketinkuviot, torvien pauhu ja elektroniset surinat kasvavat mahtiballadiksi. Valitettavasti tämän jälkeen albumin taso notkahtaa rankasti, kun kolmea mestarillista pop-biisiä seuraa rivi keskinkertaisesti junnaavia äänimaailmoja ja jo ensimmäisissä biiseissä kertaalleen käytettyjä melodiakoukkuja toistavia lurituksia. Koko albumin materiaalia vaivaa myös sanoitusten yhdentekevyys. Pop-musiikilta ei aina tarvitse vaatia kovin suuria lyyrisiä oivalluksia tai sen suurempaa syvällisyyttä, mutta albumin keskivaiheen kappaleissa toistuu aaaauuuu ja oooouuuu -tyyppisten huudahdusten ja huokailujen vyöry yhdistettynä täysin yhdentekeviin hokemiin niin monta kertaa, että sanoista tuntuu katoavan kaikki ajatus. Sanoitusten höttöisyyden voisi antaa jotenkin anteeksi, jos niitä kuljettavat biisit oikeasti tukisivat niitä, mutta valitettavasti näin tapahtuu vain Happy to Youn alku- ja loppupään biisien kohdalla. Vasta kymmenes kappale, Paddling Out, on tanssilattialle mittatilauksena tehtyine diskobiitteineen tarpeeksi tarttuva ja mutkaton pop-hitti nostaakseen albumin tason sen alkupään lennokkaisiin korkeuksiin. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Orbital – Wonky

ACP Recordings

88 Se, että Orbital tekee uransa kenties parhaan albumin vuonna 2012, antaa toivoa möhömahoille ympäri maailman ja tekee kiusallisen selväksi sen, kuinka äärettömän kevyillä eväillä suuri osa kiivassyklisen elektronisen musiikin kentän tekijöistä onkaan liikenteessä. Wonkyn kappaleista Distractions on hahmottomasti haahuileva 7-minuuttinen, jota edes lopun tempontuplaus ei pelasta, ja Beelzedub puolestaan kieli poskessa dubstepille kumartava roiskaisu. Loput seitsemän kappaletta eivät sitten ansaitsekaan muuta kuin taputuksia ja hurraa-huutoja. Orbital viittaa Wonkylla luontevalla tavalla paitsi omaan menneisyyteensä ja 1990-luvun aikalaisiinsa, myös nykyisyyteen. Mestarillinen Stringy Acid tuntuu kumartavan 808 Staten suuntaan, tutusti pörisevä ja kilisevä One Big Moment puolestaan muistuttaa duon omasta Style-klassikosta. Zola Jesusin kohtalokas ääni tuo omaa syvyyttään New Franceen, Lady Leshurrin räppäämä Wonky on puolestaan yhtä pähkähullu bailuraita kuin Basement Jaxxin Jump N’ Shout. Hienoimman esimerkin Orbitalin musiikin kerroksellisuudesta ja taidosta hallita äänikuvaa viimeistä piirtoa myöten antaa kuitenkin Straight Sun, joka hehkuu LCD Soundsystemin Someone Greatin uljautta, mutta myös Keski-Maan haltijoiden kirkasta valoa. Kiitos, hipit! (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 353 Death Grips – Klink

Joskus turpasauna on paras sauna. Tässä siitä saa nauttia 22 sekuntia pidempään kuin nyrkkeilyerässä. Ja mikä parasta, sinulle huudetaan päin naamaa. Läpsitään ja huudetaan. Ihan kuin merijalkaväessä, jossa joku kessu on koko ajan kaivamassa silmiä päästäsi päästäkseen nussimaan kalloasi. Tämä kessu on 180 senttiä lihasta ja tatuointeja. Revi siitä, jos uskallat. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 352 Cloud Nothings – No Future / No Past

Kaikki tarvitsevat elämäänsä yhden ranteet auki ja ammeeseen -tyylisen häiriöbiisin, jonka loputtoman psykoottisessa lohduttomuudessa voi piehtaroida omien pikkuongelmiensa kanssa. Tämä Cloud Nothingsin single on juuri se biisi tänä vuonna. Merkittävää on myös se, millaisen pesäeron Pavementin ja Liarsin väliin putoava vaikerrus tekee edellisen levyn pop-punkiin. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 351 Cat’s Eyes – Face in the Crowd

The Horrorsin laulajamörkö Faris Badwan + kanadalainen sopraano Rachel Zeffira = spectoriaanista suureellisuutta autotallimittakaavassa, juroa nahkarotsidraamaa, terapian tarpeeseen luisunutta tyttö/poikadynamiikkaa. Face in the Crowd talloo romanssin kukkapenkkiin Nancy Sinatran goottibuutseilla. PS. Kaksikko heitti ensimmäisen keikkansa Pietarinkirkon messussa. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 350 Ron Sexsmith – Believe It When I See It

En tiedä haluanko milloinkaan kasvaa yhtä keski-ikäiseksi ja mukavuudenhaluiseksi kuin miltä Ron Sexsmith on 2000-luvun äänitteillään vaikuttanut, mutta tämä ihanan vaivattomasti soljuva laiskanpulskea melodiakaunokki saa sen tuntumaan pirun houkuttelevalta. Ja kaikista maailman ihmisistä tämän musiikillisen kansaneläkeanomuksen on tuottanut Bob ”Metallica” Rock! (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 349 Wooden Shjips – Lazy Bones

”Vittu ku ei tapahdu mitää. Pitäskö tatuoida silmät?”

”Hei pudotetaaks vähä happoo? Lähetää matkalle!”

”Emmä, rupee jumittaa siit paskast nii pahasti.”

”No mut jumitetaa! Se niinku avaa jotain porttei susta tai jotai. Pistetää kato jotai musaa.”

”Okei, venaa mä laitan tota Wooden Shjipsii.” – ”Pffuuh, vittu et potkii ja svengaa!”

”Ai kumpi? Laput vai tää musa? ”

”Joo!” (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 348 Ringo Deathstarr – So High

Pöljästi nimetyn austinilaisyhtyeen huuruinen shoegaze-vyörytys tarjoaa kuuntelijalleen niin akustisten kuin efektoidujenkin kitaroiden täyttämän pariminuuttisen instant-sokerihumalan. Mybloodyvalentin-konosmaisen ylikierroksilla käyvä kaahausbiisi on kuorrutettu vähän liian söpöillä tyttö-poikalauluilla ja palaa loppuun vauhdilla kuin halpa roomalainen kynttilä. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 347 Big K.R.I.T. – Dreamin’

Vuosi 2011 oli mixtapen: useat kohutuimmista julkaisuista mustan musiikin kentällä olivat mixtapeja. Niin myös mississippiläisräppäri Big K.R.I.T.:in Return of 4Eva, joka löysi tiensä monen median vuoden parhaat -listalle. Pakahduttavan The Brothers of Soul -samplen varaan sommiteltu lämpöisä Dreamin’ ei jätä mahdollisuutta piileskelyyn korskean tuotannon takana. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 346 Teeth – Shawty

Brittilabelille levyttävän Teethin postdubstep-arkkitehtuuri on parasta, mitä Suomesta on aikoihin maailmalle lähtenyt. Shawtyn Skinemax-estetiikkaan nojaava video on kuin hypnagoginen kaleidoskooppi ja se kuvaa Teethin musiikkia täydellisesti: letargisuudessaan äärimmäisen tyylitietoista jyystöä, jossa vaikutteet seuraavat toisiaan välähdysmäisinä leikkauksina. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 345 Tornado Wallace – Rainbow Road (The Revenge Strings of Fife Mix)

Tornado Wallace on viiksekäs aussituottaja Lewie Day. Sillä ei ole oikeastaan sen suurempaa väliä, koska tämän(kin) biisin pääosassa säätää The Revenge eli Graeme Clark. Skotti on vastannut jo muutaman vuoden ajan parkettimarkkinoiden läskeimmistä uusdisko/boogiehouse-hämmennyksistä. Basso höböttää, kläppi läpsähtää, kenkä sanoo koo koo koo ja lanne heiluu näin. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 344 Crowbar – Cemetery Angels

Jykevällä d-beatilla alkava puksutus tuo esiin sludge metalin kulmakiven soinnin rivakamman laidan. Silti särömuuri on tonnin painoinen, ja liki yhtä massiivinen pääkörmy Kirk Windstein ärjyy silkkaa elämäntuskaa. Homma menee totaalisen murskaavaksi suorastaan naurettavan raskaaksi äityvässä finaalissa. Kaksijakoinen kappale rullaa ja murjoo kuitenkin tehokkaasti. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 343 Tuure Kilpeläinen & Kaihon karavaani – Erämaa

Miksei menestysiskelmä muka voisi olla sydänverellä kirjoitettu laulujoikeasta elämästä? Tuure Kilpeläinen on todistanut, että kyllä se voikin. Erämaa-hittilevyn nimiraita on pieteetillä tehty ja tulkittu kappale, jossa äänen ruvelle vetävä tunne pukeutuu oppikirjasymboliikkaan. Lattaria, chansonia, mustalaismusiikkia ja kansanlaulua aivan luontevana cocktailina. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 342 Megafaun – Get Right

Juna halkoo nimetöntä maisemaa jossain päin Yhdysvaltoja. Kiskot polkevat tasaista rytmiä, välillä teräs kirskahtaa terästä vasten kuin matkustajien unia viiltelevä kitara. Ikkunasta katsoo yksinäinen mies. Hänen katseensa on unohtunut haaveiksi lasiruutuun. Get Right on pehmeä tervehdys näistä tunnelmista, joissa kahdeksaan minuuttiin mahtuu kokonainen ikuisuus. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.