Dean Bluntilla on hauska lippis, koska siinä lukee Lance Armstrongin perustaman syöpäsäätiön nimi.

Mitä nyt taas? Metapoppia joo totta kai. Los Angeles do it yourself joo joo.

Ai niin tää on se jätkä siitä yhdestä bändistä, jonka nimi on muka jonkun nimi. Saul.. eiku Hype Williams. Sama tyyppi, joka on tehnyt kaikki rap- ja purkka-r’n’b-videot. Tai siis ei ole. Bluntilla ja sillä yhdellä mimmillä, Inga Copelandilla joo tarkistin, on levy-yhtiö tai muutama, jokin niistä on tämänkin kai julkaissut tai jokin joka julkaisee niitä.

Viime vuonna ne tekivät kahdestaan sen levyn, jonka kannessa luki isolla EBONY… Black Is Beautiful. Se on ilmeeltään aika samanlainen kuin tämä uusi, jonka Blunt on tehnyt yksin: ääniä, leikkeitä, sanoja, tunnelmia, värejä, hajumuistoja ja harhoja ajoista ja paikoista, joihin ei pääse tekemällä ehjiä kappaleita. Eivät ne samoja äänilähteitä tai viittauksia käytä, mutta soittavat pelkästään niitä molemmat.

Black Is Beautiful oli huumaavan sekaisin ja lasittunut: yhtä sykkyrällä kuin liian monta vuosikymmentä itsestään tyydyttynyt popmusiikki, jota oikein kukaan ei osaa enää järkyttää.

The Redeemer on ihmissuhdelevy. Luin jostain.

Jos Blunt sai Copelandin kanssa likaista neonvaloa vangittua purkkiin, yksin hän tekee musiikkia, joka kuulostaa kuulokkeilla silmät kiinni keskittyenkin taustalla soivalta puolitutulta levyltä, joka joutuu jakamaan tarkkaavaisuuden kahdeksan muun asian kanssa, eikä mikään niistä ole kovin kiinnostava. Ennen The Redeemeriä Blunt on julkaissut kaksi Narcissist-minilevyä, -mixtapea, ihan sama. Ne kuulostavat aika samalta kuin The Redeemer, mutteivät niin harkituilta. Eli ne eivät ole niin tylsiä.

Välillä Blunt laulaa samaa kappaletta, joka soi, välillä ei. Välillä volyymi on “oikea”, usein ei. Vau. Nainen saattaa laulaa kaksi riviä, sitten tulee vähän aaltoja ja maitopurkilla äänitettyä synaa. Kokeillaanko soulia sinnepäin, ihan läpällä siis, nää, lyhyt kitarameemi jostain 1970-luvulta.

Todellisinta levyllä ovat leikkeet ehkä aidoista puhelinvastaajaviesteistä, koska retro viestintäteknologia ja meidän niinku tavat tehdä asioita ja tämä levy kuulostaa niiltä.

Ei tällaista musiikkia taida kukaan muu juuri nyt tehdä, mutta silti se kuulostaa jo nyt geneeriseltä. Hype Williams ja jotkin muut Bluntin projektit olivat vielä arvaamattomia ja etäisimmilläänkin säilyttivät jonkin kiinnekohdan joko todellisuuteen tai fiilikseen, jota käyttivät hyväksi. Jokin kyllääntymispiste kalifornialaisessa casiomankkaneoretropopissa on saavutettu: ei vain huvita enää.

Dean Bluntia vertaa väistämättä Ariel Pinkiin. Siinä missä Ariel antaa itsensä flipata niin monta kierrosta, etteivät muut pysy laskuissa tai nousuissa – ja onnistuu saattamaan tollot ideansa valmiiksi kappaleiksi, joissa soi yhtä aikaa viisi genreä viimeisen 30 vuoden ajalta – Blunt kuulostaa Arielin ja Kurt Vilen dokauskaverilta sammumassa kesken biisiaihion. Papilla Blunt matkii hetken Tindersticksiä, joka ei ole uskaltanut lähteä edes baariin voivottelemaan viime yön totaalista musertumistaan tuntemattoman naisen syliin. ”You bring out the best in me.”

Sitten muutama kirkonkello päänsäryn läpi suodatettuna. All Dogs Go To Heaven aloittaa hienosti hoipertavan riffin, joka humaltuu itsestään samalla kun viereisessä kämpässä joku soittaa rumpuja melkein samaan tahtiin. Naamassa on glitteriä. Tämä riittää Bluntille.

51 Vähitellen alkaa vaikuttaa siltä, että Dean Blunt ja Inga Copeland ovat kiinnostavampia musiikin julkaisijoina kuin tekijöinä. Todella hankalaa The Redeemeriä on enää ottaa tosissaan, vaikka sen 45 minuutista noin kaksitoista jostakin kutitteleekin. Ehkä en vain jaksa uskoa, että jonkun päässä maailma todella kuulostaa tältä.

Video ei ole enää saatavilla

Tui tui, miten söpöjä Tame Impalan pojat ovatkaan.

Levyjoulukalenterissa nuorgamilaiset suosittelevat kolmea vuoden 2012 levyä sekä halunsa mukaan yhtä kuluneena ilmestynyttä kokoelmaa, ep:tä tai reissueta. Vuorossa Iida Sofia Hirvonen.

Grimes: Visions

Ihmiset ovat kovasti syytelleet Grimesia tekotaiteellisuudesta ja pinnallisuudesta. Tuntuu masentavalta, että häntä pidetään epäaitona Tumblr-tyttönä vain siksi, että hän vaihtaa usein hiustyyliä, pukeutuu eksentrisesti tai antaa harkittuja haastatteluvastauksia. Olen kuunnellut Visionsia vuoden levyistä varmasti eniten, joten se oli helppo sijoittaa ykköseksi. Oblivion on hauska bilebiisi, joka kertoo siitä, kuinka seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutunutta naista pelottaa kulkea öisin yksin ulkona. Mitä muuta tällaisen hitin tekeminen osoittaisi kuin rohkeutta?

Video ei ole enää saatavilla

Mac DeMarco: 2

Mac DeMarco leikkii olevansa oman elämänsä Jonathan Richman tai Stephen Malkmus tai joku ysäriteinileffan hyypiö. Kukaan ei kuitenkaan syytä häntä teennäisyydestä samalla tapaa kuin Grimesia, koska hän on harvahampainen mies. 2 on täynnä unisia oodeja sohvallamakaamiselle, tytöille ja halvalle tupakalle. Se nousi Kurt Vilen viimevuotisen albumin tavoin kuin puun takaa vuoden laiskottelusuosikiksi. Tosin DeMarco kirjoittaa parempia biisejä kuin Kurt. Toivon, että hänelle tarjoilaan ilmaisia savukkeita. Onhan hän kuvannut Viceroy-merkille ilmaisen mainoksen.

Video ei ole enää saatavilla

Tame Impala: Lonerism

Lonerism vaikutti aluksi ärsyttävältä, koska sen kansi näyttää jollakin instamaticilla kuvatulta. Pelotti, että levy sisältäisi liiankin tasaista ja salonkikelpoista Mojo-ihmisten musaa, josta on hilotettu kaikki särmä pois. Helteiseltä hifiprogelta Lonerism kuulostaakin, mutta silti upealta, kuin johonkin taikapataan pudonneelta. Ei Tame Impalaa voi verrata Pink Floydiin tai King Crimsoniin, mutta kuka nyt uusia dinosauruksia kaipaisi? 2000-luvulla on aivan turha yrittääkään väsätä ”klassikkoa” tai definitiivisiä classic rock-eepoksia.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS: Dean Blunt: The Narcissist II

Dean Bluntin & Inga Copelandin Black Is Beautiful olisi voinut ihan hyvin päätyä ylläolevalle kolmen levyn listalle. Harva musiikki kuulostaa tänä päivänä tuoreelta, ja on vaikea määritellä, mikä tekee Dean Bluntin hajoilevasta dubhuurusta niin uuden ja koukuttavan kuuloista. Se pitää vain kuunnella!

Video ei ole enää saatavilla

Tämä mies teki The Wiren mielestä viime vuoden parhaan levyn.

Tämän hetken kiinnostavimpia levy-yhtiöitä käsittelevän minisarjan toisessa osassa kuuntelemme, miltä kekseliäin ja tulevaisuuteen katsovin konemusiikki kuulostaa vuonna 2012.

Hippos in Tanks

MIKÄ

William S. Burroughsin ja Jack Kerouacin novellin mukaan nimetty losilaislafka on enemmän kiinni ajassaan kuin mikään muu levy-yhtiö tällä hetkellä. Samaan aikaan, kun musiikki tuijottaa menneisyyteen, Hippos in Tanksin suunta on täysin päinvastainen. Lafkalta tipahtelee ennenkuulumattomista elementeistä rakentuvaa ja informaatio-zeitgeistin tiedostavaa konemusiikkia, jota ei oltaisi voitu tehdä koskaan muulloin kuin vuonna 2012. Hippos in Tanksin edelläkävijyys tajutaan todennäköisesti vasta muutaman vuoden kuluttua laajemmin.

MITÄ

James Ferraro, Nguzunguzu, Hype Williams, Sleep ∞ Over.

KUUNTELE AINAKIN NÄMÄ

d’Eon: LP (2012)
Himalajalainen luostari sai Chris d’Eonin luomaan yhden vuoden vaikuttavimmista albumeista. Musiikillisia referensseja täyteenahdettu levy liittelee 1990-luvun r&b:n karkkimelodioita rumpukonesäksätykseen ja IDM:ään. Jotta touhu olisi riittävän korkealentoista, albumi käsittelee enkeli Gabrielin ilmestymistä Muhammedille tietokoneaikaan sovellettuna. Internet-new-agen ja fyysisen ja digitaalisen välisen dualismin seasta löytyy modernin ihmisen suurin pelko: ”I don’t want to be swallowed by the internet.”

Autre ne Veut: The Body EP (2011)
Sananmukaisesti hypnagogisuus viittaa nukahtamisen ja hereilläolon väliseen tilaan. The Wiren David Keenan toi termin musiikin yhteyteen vuonna 2009 ja viittasi siihen, kuinka lapsuuden pop- ja mainoskulttuurin aiheuttamat alitajuiset äänitahrat heijastuvat tehdyssä musiikissa. Siinä missä Ariel Pinkin muistikuvissa soi 1970-luvun radiorock ja AOR, henkilöllisyyttään suojelevan brooklynilaisen Autre ne Veutin tajunta on ikuisesti 1980- ja 1990-lukujen r&b:n ja radiosoulin kyllästämällä  taajuudella.

KULTTUURITEKO

James Ferraron viime vuonna julkaistu Far Side Virtual -albumi on noteerattu 2010-lukulaisen internetin inspiroiman hypermodernin konemusiikin kulmakiveksi. iPad-kantinen ja -teemainen albumi on jinglekollaasi, joka halvassa digitaalisuudessaan muistuttaa 640×480-kokoisisten putkinäyttöjen VGA-kuvasta, Windows95:stä, The New Aestheticin visuaalisesta kuvastosta ja niistä ironisista screenshoteista, jotka liität Facebook-tilisi coverphotoksi. Jäljelle jää kysymys: neroutta vai typeryyttä? The Wire -lehti oli ensimmäisen puolella ja valitsi Far Side Virtualin viime vuoden levykseen. Samoin Simon Reynolds intoutui vertaamaan Ferraron ”hypermusiikkia” Retromania-kirjassaan filosofi ja mediakriitikko Jean Baudrillardin ajatuksiin.

#1: James Ferraron musiikkia ei tarvitse kuvailla kappaleen nimeä enempää: Starbucks, Dr. Seussism, and while Your Mac Is Sleeping, silvuplee.

#2: Autre ne Veutin hypnagogian syvyydestä kertoo, että ainakaan minä en keksi onko Sweetheart samplattu 1980-luvulta vai muusikon oma tekele. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Hyperdub

MIKÄ

Kode9:n vuonna 2004 perustama lontoolaisyhtiö Hyperdub oli määräävimmässä osassa, kun dubstepistä muotoutui yksi ensikymmenluvun vaikutusvaltaisimmista genreistä. Ropisevasta rytmiikasta johdettiin niin brostep-buumi kuin post-etuliitteen saaneet dubsteppaajat, jotka loivat 2010-luvun kokeellisen konemusiikin ydinmehut. Nyt Hyperdub on laajentanut ilmaisuaan myös dubstepin ulkopuolelle ja ansaitsee paikkansa tällä listalla julkaisemalla Laurel Halon ja Dean Copelandin & Inga Bluntin kaltaisia artisteja.

MITÄ

Burial, Mala, Darkstar, Kode9, The Bug.

KUUNTELE AINAKIN NÄMÄ

Laurel Halo: Quarantine (2012)
Hippos in Tanksille kaksi ep:tä julkaisseen Laurel Halon debyyttitäyspitkällä soivat rikkinäiset popmelodiat, vääristyneet rytmit ja solmuun menneet nollat ja ykköset. Lopputulos on kuin Björkin ja Fenneszin lapseen olisi mennyt sikiövaiheessa tietokonevirus.

Dean Copeland & Inga Blunt: Black Is Beautiful (2012)
Myös Hype Williams -nimellä tunnetun kaksikon tuorein levy on dub-rytmistä digitaaliklaustrofobiaa, loputtomia sämplejä ja merkityksiä pakenevia äänifragmentteja. Eli toisin sanoen kaikkea sitä, mitä uraauurtava popmusiikki on vuonna 2012.

KULTTUURITEKO

Burialin Untrue (2008) on albumi, jonka tulisi sijoittua kaikilla 2000-luvun tärkeimpien levyjen listoilla vähintään top3:een, vaikka levy taitaa yhä olla liian undergroundia rokkilehtien mallilukijoille. William Bevanin epäsäännöllisillä rytmeillään hukuttanut citymelankolia innosti musiikkitoimittajat runoilemaan ja loi soonisen pohjakiven kymmenille viime vuosien merkkiartisteille The xx:stä ja James Blakesta The Weekndin ja Draken kaltaisiin uuden ajan r&b-tähtiin.

#1: Viime kevään Kindred-ep:llä Burialin metropoli soi entistäkin synkempänä.

#2: Vaikka dubstepista tai post-dubstepista on aivan turha puhua, Laurel Halon Carcass-kappale on esimerkki Burialin vaikutusvallasta nykymusiikissa. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Sarjan kolmas osa ilmestyy huomenna.

Infectious

50 2000-luvulla on tehty paljon hyvää musiikkia yhdistelemällä ennakkoluulottomasti musiikkityylejä, joilla on lähtökohtaisesti vain vähän tekemistä toisensa kanssa. Etenkin vuosituhannen alussa pinnalle nousi monia kiinnostavia, erillaisilla tronica-päätteisillä termeillä kuvailtuja yhtyeitä, jotka maustoivat kitarapainotteista pop-, rock- tai folkmusiikkiaan hiphopin, teknon tai modernin r&b:n elementeillä. Nykypäivänä moinen tyylilajien sekoittelu on ennemminkin sääntö kuin poikkeus, eikä leedsiläinen Alt-j-yhtyekään (joka viittaa itseensä teennäisellä kolmio-symbolilla – uuniin!) kuulosta lainkaan niin jännittävältä kuin kenties kuvittelee. Bändiä on verrattu toistuvasti Foalsiin ja kiertuekumppaniinsa Wild Beastsiin. Vertailussa on periaatteessa tolkkua, mutta ei sittenkään; Alt-j:n kappaleet ovat näennäisen kunnianhimoisia, mutta järjestään harmittomia ja ylituotettuja ja vain harvoin aidosti kiinnostavia. Parhaimmillaan, kuten pilkottuja rytmejä ja herkkää melodisuutta yhdistelevällä Tessellatella tai singlenäkin julkaistulla Breezeblocksilla, Alt-j kuulostaa ihan viehättävältä, mutta liian usein An Awesome Wave tuo mieleen keskinkertaisella laulajalla (Joe Newman) siunatun brittipopyhtyeen, joka on kadottanut fokuksensa ja unohtanut vahvuutensa vietettyään liikaa aikaa DJ Shadow’n Endtroducingin ja Warpin ja Anticonin klassikkojulkaisujen parissa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Geoff Barrow & Ben Salisbury – DROKK: Music Inspired by Mega-City One

Invada

81 Geoff Barrow elää uransa tuotteliainta vaihetta. Portisheadin erinomaisen Third-albumin (ja sen jälkeen julkaistun Chase the Tear -singlen) jälkeen hän on ehtinyt tehtailla kaksi albumillista krautrockia (Beak>) ja tuplalevyllisen hiphopia (Quakers) sekä tuottaa niin The Horrorsia kuin postpunk-suojattiaan Anikaa. Elokuvasäveltäjä Ben Salisburyn kanssa juonittu Drokk on loogista jatkoa avantgarden ja rytmimusiikin rajapintoja kaikissa tekemisissään tutkailleen Barrow’n uralle; monen muun artistin kohdalla kuvitteellisen soundtrackin tekeminen Judge Dredd -sarjakuviin olisi yllätys, Barrow’n ei. Muutama vuosi sitten julkaistuna Drokk olisi voinut aiheuttaa suurempaakin kuohuntaa, nyt sen sci-fi-soundtrackeja ja esi-industrialia naittava äänimaailma on – kiitos Daft Punkin Tronin, Justicen esikoisen ja lukemattomien coldwave-vaikutteisten indietulokkaiden – lähinnä ajanmukainen. Parin minuutin mittaisista aihioista koostuva albumi muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden, jota toimii parhaiten dystooppisen ahdistuksen taustamusiikkina. Canin Mother Skystä muistuttava Inhale tuo orgaanisuudessaan inhimillisen huokauksen levyn koleaan äänimaailmaan, jossa on kaikuja Blade Runnerista, Rob Hubbardin pelimusiikista, Goblinin kauhuscoreista ja Front 242:n piiskaavista rytmeistä. Kyyti on kylmää, mutta mukaan hyppääminen kannattaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Dean Blunt & Inga Copeland – Black Is Beautiful

Hyperdub

84 Hype Williams -nimikkeellä aiemmin levyttäneiden Dean Bluntin ja Inga Copelandin ”esikoislevyä” on helppo kuunnella metrossa. Se kuulostaa niin bugiselta kokonaisuudelta, ettei äänten sekoittuminen liikennehälyyn haittaa. Black Is Beautiful käynnistyy Black Sabbathin Sweet Leafia sämpläämällä. Dean Blunt & Inga Copeland hidastavat Tony Iommin marihuanankatkuisen yskäkohtauksen ja hautaavat sen kaahaavien autojen jarrutusääniin. Black Is Beautiful tuntuu olevan ladattu merkityksillä jo Ebony-aikakauslehdestä pöllitystä kansikuvastaan alkaen, mutta siitä on vaikea saada mitään otetta. Copelandin laulajanolemus vaihtelee korvanjuuressa ynisevästä japanipop-hyttysestä sammumispisteessä hoipertelevaan r’n’b-kuningattareen. Levy noudattaa genrestä toiseen poukkoilevassa levottomuudessaan hajoavan älypuhelimen logiikkaa. Se on vieraannuttava sekoitus aamuyössä viistäviä poliisiautoja, digitaalista mainosroskaa, kehnosti paistettua glittersuolaa ja särisevää kuvaa valvontakamerassa. Donnie & Joe Emersonin Babya romanttisen uneliaasti versioiva 2 on levyn ainoana selkeänä pop-kappaleena kuin tökerö deitti-ilmoitus muun triviaalin informaatiosalaatin keskellä. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Broken Water – Tempest

Sub Pop

75Luuletko kuulleesi tämän levyn aiemminkin? Tempestin kakkosraita Coming Down on kuin Beck coveroimassa varhaista Nirvana-biisiä Thurston Mooren äänellä. Toinen naislaulajista kuulostaa aivan Elisa Ambrogiolta. Kappaleiden verenkiertoa määrittää Moe Tucker -pulssi. Ilmiselviä vertauksia voisi luetella enemmänkin. Tunnelma on latautunut, myrskyä edeltävä. Tempest edustaa sitä indierockin perusrakenteisiin pohjautuvaa lajia, jossa autotallissa pehmenneiden pahvilaatikkojen aarteet levitetään lattialle tutkailtaviksi. Tällaiset levyt saavat minut miettimään ensimmäistä postimerkkikokoelmaani: hajanainen, vailla rariteetteja, innokkaiden kourien räpeltämä, hammasteiltaan rispaantunut; hauska. Broken Wateria voisi kuunnella samalla, kun odottaa sisätiloissa ukkosmyrskyn laantumista. Tai loppukesän unettomassa yössä, kun deliriumia kohti vievä kaskaiden laulu on hukutettava jollain. Melko jänskä levy oikeastaan, mutta rockin sisäistä filateliaa ei keksitä uudelleen. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Cornershop – Urban Turban

Ample Play

65 Vaikka Cornershopin parhaat kappaleet ovat yleensä olleet riemukkaita kitarapopkappaleita à la Brimful of Asha, yhtye on levyillään aina hypellyt estoitta genrestä toiseen. Cornershopin uusin albumi Urban Turban kuitenkin eksyy rönsyilyssään jo hiukan liian pitkälle ja hukkaa yhtyeen identiteetin jonnekin. Tjinder Singh laulaa levyllä vain yhden kappaleen, albumin ylivoimaisen huippuhetken, iloluontoisen What Did the Hippie Have in His Bagin (joka tosin löytyy levyltä kahtena eri versiona). Muuten laulusta vastaa kirjava joukko vierailijoita, ja jokaisen vierailijan kohdalla vaihtuu myös tyylilaji. Kun mikään (kuten vaikkapa Singhin lempeä ääni) ei ole ankkuroimassa rönsyilevää musiikkia, Urban Turban päätyy kuulostamaan sekalaiselta kokoelmalta, joka on kuin kesäinen festivaali. Telttojen katveesta ja lavoilta kuulet indiepoppia, intialaista kansanmusiikkia, soulia, housea, breakbeatia, hiphopia, dubia ja kaikuja lukemattomista muista musiikkityyleistä. Aurinko paistaa, fiilis on loistava ja hymy herkässä. Lopulta kuitenkin juot hieman liikaa, etkä seuraavana aamuna herätessäsi muista juuri mitään. Ainoastaan se yksi kappale jää soimaan päähän itsepintaisesti: ”What did the hippie have in his bag? It’s unknown how the story unfolds”. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Elifantree – Time Out

Eclipse Music

83 Vuonna 2010 debyyttinsä Love & Trees julkaissut Elifantree on niitä yhtyeitä, joiden tuotoksia kannattanee levykaupassa hakea jazz-hyllystä, vaikka ne sopisivat yhtä hyvin samaan karsinaan kokeellisempien pop-albumien kanssa. Jazzympyröistä ponnistavan laulu-saksofoni-rummut-trion uutukainen käynnistyykin pop-vaihde silmässä. Tic Toc, That Girl ja Where’s Your Courage ovat kaikki kappaleita, joiden laulumelodioita huomaa muutaman kuuntelun jälkeen vaivihkaa hyräilevänsä. Vasta näitä seuraava The Eye alkaa huojuttaa juuri tukevaksi todettua maata jalkojen alla ja vihjailla Elifantreen seikkailunhaluisemmasta puolesta. Time Out aukenee pikkuhiljaa. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla tuntuu, että Elifantree kykenee minimalistisella kokoonpanollaan valaisemaan kappaleistaan vain yhtä kulmaa kerrallaan. Sitä huomaa kaipaavansa bassolinjaa tuohon ja rikkaampaa harmoniaa tähän. Muutamien kuuntelukertojen jälkeen oma päänsisäinen orkesteri saa kuitenkin juonen päästä kiinni ja paikkailee parhaansa mukaan tyhjiä kohtia siellä, mihin niitä jää. Time Out on ehdottomasti edeltäjäänsä kypsempi levy. Elifantree on ravistellut yltään turhat rönsyt ja tuloksena on fokusoitunut kokonaisuus, jossa pop-elementit ja härömpi jazzillinen estetiikka ovat hienosti tasapainossa. Ei ihan mitätön saavutus. (Ami Vuorinen)

Kimbra – Vows

Warner

79 Gotyen indiemegahitillä duetoivan uusiseelantilaisen Kimbran albumi on pistetty osittain uusiksi Eurooppaa ja Yhdysvaltoja varten. Hengenheimolaisina on mainittu monia naisartisteja Björkistä lähtien. Samalla voitaisiin mainita Roy Wood tai kuka tahansa teknologialla ääntään runsaasti manipuloiva; myös kotimainen Vuk, joka rakentaa Kimbran lailla kappaleitaan laululoopeille ja perkussiolle. Kimbran oma juttu perustuu 1900-luvun puolivälin naisstereotypioilla leikittelemiselle ja soulvaikutteille. Singleistä Settle Down on kotirouvaksi haluavan miltei robottimainen mantra, Cameo Lover taas päivitetty 1960-luvun tyttöbändi. Täydellistä raikkaan kitkerää poppia, kuten myös levylle nyt lisätty looginen seuraava single Something in the Way You Are. Kimbran laulukynä ei petä monipuolisemmillakaan alueilla: Come Into My Head ja Call Me tunkevat Princen r’n’b-valtakuntaan. Naisen jazz-opinnot kuuluvat itselauletuissa ja kieronkuuloisissa harmonioissa sekä Nina Simonelta lainatussa Plain Gold Ringissä. Heikkouksia ovat looppipedaalipohjaisten laulujen lievä mekaanisuus ja Possen indieskenetietoiset sanat: ”You got Morrissey, Joy Division on cd, but I don’t go for them, I can’t move to that beat.” Ruusunpiikin uhka muuten ihanalta tuntuvassa tulevaisuudessa. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

King Tuff – s/t

Sub Pop

72 Kyle Thomas kuuluu samaan sarjaan Ty Segallin ja edesmenneen Jay Reatardin kanssa. Hän on suttuisen jenkki-indien karismaattinen yleissäätäjä, joka mieluummin pirskottelee luovuuttaan joka suuntaan kuin laittaa urakeskeisesti kaiken yhden kortin varaan. Sub Popin julkaisema eponyymi albumi on Feathersissä psykedeelistä folkia, The Witchissä (J Mascisin kanssa) stoneria ja Happy Birthdayssa indiepoppia tehtailleen Thomasin toinen King Tuff -nimellä julkaistu albumi. Vuoden 2007 Was Deadia seuraava levy soi suurimman osan kestostaan viehättävän laiskasti surisevaa garagerockia, joka on kuin varhaisen Supergrassin ja selväpäisen The Brian Jonestown Massacren risteytys. Levyn parhaista kappaleista ilmavan bassomelodian kuljettama Losers Wall on parasta slacker-rockia sitten Girlsin ja akustisesti rämpyttävä Baby Just Break luojan kiitos lähempänä Jonathan Richmania kuin The Kooksia. Unusual Worldin klassisessa popsoundissa vilahtaa jopa syntetisaattori. Pistemäärää laskevat Strangerin ja singlenäkin julkaistun Bad Thingin kaltaiset tylsät perusrockit, jotka olisi voinut siivota tältä levyltä jonkun toisen bändiprojektin siemenperunoiksi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla