Dead Meadow, tietäjät tennistossuissaan.

Black Sabbath ei ole Helsingin keskiviikkoillan ainoa riffittelijä. Hevimammutin hoippuessa Hartwall Areenalla nautitaan Kuudennella linjalla kotikutoisempia stonerhuuruja yhdysvaltalaisen Dead Meadow’n seurassa.

Laulaja-kitaristi Jason Simon, basisti Steve Kille ja rumpali Mark Laughlin alkoivat soittaa Washington D.C:n punkpiireissä yhdessä viisitoista vuotta sitten. Sittemmin taival on vienyt fyysisesti Los Angelesin aurinkoon ja taiteellisesti kohti indiempää ulosantia.

Yhtye vastaili Nuorgamin kysymyksiin kolmiäänisesti.

Tuorein levynne Warble Womb yllätti monet fanit aiempaa kevyemmällä ja melodisemmalla materiaalilla. Drowned in Soundin arviossa pohdittiin provokatiivisesti, onko albumi Dead Meadow’lle samanlainen Juudas-hetki kuin sähkön käyttäminen folk-Dylanille. Miltä tällaiset reaktiot tuntuvat? Onko vanhaan, raaempaan stoner-soundiin paluuta?

Jason: Ketä kiinnostaa. Joka levyn kohdalla meitä on syytetty alkuperäisen soundimme hylkäämisestä. Teemme vain musiikkia, joka kuulostaa omaan korvaamme hyvältä. On toissijaista, onko lopputulos heviä, melodista kamaa, stoneria vai psykedeliaa.

Steve: Emme ole ikinä kiinnittyneet mihinkään tietyyn soundiin. Siksi on hassua väittää, että palaisimme jonkin tietyn albumin aikaiseen tyyliin tai dumppaisimme oman juttumme. Teemme sellaista musiikkia kuin kulloinkin luontevalta tuntuu.

Dead Meadow’n yhteydessä mainitaan taajaan sana ”psykedelia”. Merkitseekö se teille pelkästään musiikillista orientaatiota vai jotain laajempaa maailmankatsomusta?

Jason: Käyttäessäni sanaa psykedeelinen vittaan johonkin tajuntaa laajentavaan. Psykedeelinen on jotain, jossa on paljon eri kerroksia, joihin pureutua; jotain joka saa aivoni toimimaan.

Steve: Sana kuulostaa siistiltä. Sillä voidaan rakentaa mielleyhtymiä 1960-luvun touhuun, ja mikäpäs siinä. Parempi määritelmä se on kuin stoner rock.

Mikä on ensimmäinen popkappale, johon rakastuit?

Mark: Neil Diamondin Coming to America. Ei se erityisen hyvä biisi ole, mutta äitini tykkäsi siitä.

Video ei ole enää saatavilla

Jason: Beat It pani maailmani sekaisin. Soundi, groove, Eddie van Halenin soolo…

Video ei ole enää saatavilla

Steve: Hall and Oatesin Private Eyes. Pidän siitä kappaleesta edelleen.

Video ei ole enää saatavilla

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

Steve: Olen aina ollut taiteilija, ja musiikin tekeminen vaikutti hauskalta ja yhteisölliseltä. Se tarjosi mukavaa vastapainoa taiteilulle, joka on hyvin eristäytynyttä touhua.

Jason: Niin kauan kuin voin muistaa, olen tahtonut muusikoksi. Ala-asteella luulin hetken, että tahdoin soittaa koskettimia, mutta asiat muuttuivat viidennellä luokalla, kun näin Mötley Crüen. Silloin ymmärsin, että kitara on minun juttuni. Ensimmäisen keppini sain 14-vuotiaana ja sillä tiellä ollaan.

Video ei ole enää saatavilla

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

Mark: Juristi.

Jason: Narkkari. Ja samalla mieluiten kirjailija, joka syytää syrjäisessä lautaröttelössä kieroutuneita tarinoita.

Steve: En varmaan voisi tehdä mitään, mikä ei liittyisi taiteeseen.

Ketkä olivat ensimmäiset idolisi teini-ikäisenä?

Jason: Murrosikäisenä Jimmy Page oli minulle kaikki kaikessa. Lukioaikoina rakastin myös Fugazia ja Nation of Ulyssesia. Washington D.C.:n punk oli mahtavaa läpi 1980- ja 1990-lukujen.

Video ei ole enää saatavilla

Myös Dead Meadow’n juuret ovat Washington D.C.:n kuuluisassa punkskenessä, julkaistiinhan debyyttialbuminne Fugazin basistin Joe Lallyn Tolotta-levymerkillä. Vieläkö Washingtonin punk-kuviot ovat voimissaan?

Mark: Aloitimme touhumme tosiaan D.C.:ssä, mutta nykyään kaikki meistä asuvat Los Angelesissa. En tiedä, mitä Washingtonissa tapahtuu, tai onko siellä ylipäänsä enää mitään skeneä.

Jason: Se kaupunki on nykyään yksi jättimäinen ökytavaratalo. Kurja homma.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana? Mikä tekee siitä erityisen?

Jason: Minulla on nippu biisejä, joita olen kuunnellut vuosikausia. Ne kaikki ovat kappaleita, joiden kuuntelemisen jälkeen ainoa oikealta tuntuva juttu on panna ne soimaan uudestaan. Yksi tällainen biisi on Sly Stonen Family Affair. Sitä biisiä kuunnellessa vierähtää koko päivä.

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?

Jason: Wolfmother.

Video ei ole enää saatavilla

Kumpi on tärkeämpää: kappale itsessään vai se, miten se on toteutettu?

Jason: Hankala kysymys. Molemmat ovat olennaisen tärkeitä.

Steve: Molemmat ovat kyllä tärkeitä, mutta toisinaan biisi voi kuulostaa yhdellä tavalla äänitettynä mahtavalta, kun taas toisenlainen toteutus saa sen kuulostamaan naurettavalta ja väkinäiseltä. Tuottaminen saa musiikin maistumaan. Meidän kaltaiselle bändille mahdollisimman orgaaninen toteutus toimii parhaiten.

Jason: Se on ihan totta, mutta jos biisi ei ole lähtötekijöiltään hyvä, ei sen ruuvaileminen jälkikäteen paljon auta.

Dead Meadow’n heviä ja kevyempää ilmaisua sekoittava soundi houkuttelee epäilemättä kirjavaa yleisöä, nin indie- kuin metalliväkeäkin. Kumpi on vaikeampi voittaa puolelleen?

Jason: Fanikuntamme on pitkälti noiden kahden ryhmän puolivälissä. Joskus aiemmin indieskidit luulivat meitä metallibändiksi ja metallipäät leimasivat meidät indiebändiksi. Luulen, että nykyään psych rockina tunnetun musiikkityylin nousu on liikauttanut indieväkeä suuntaamme… joten kaipa metalliväen miellyttäminen on näinä päivinä haastavampaa.

Minkä musiikkityylin päälle et ole koskaan ymmärtänyt?

Steve: En tajua nykyaikaista radiopoppia, Katy Perrya ja sen sellaisia. Se on niin tekemällä tehtyä ja teennäistä. Totta kai pitää ymmärtää, miksi sellaista tehdään; kaupallinen pop heijastelee tapaa, jolla teollinen ja helppo taide vetoaa massoihin. Toivoisin kuitenkin, etteivät ihmiset kaipaa sellaista. Ennen vanhaan sellaista huttua teki Bay City Rollers, tänä päivänä Justin Bieber. Niin se vain on, että maailma tyhmenee.

Video ei ole enää saatavilla

Millä tavoilla musiikkibisnes muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana?

Steve: Tämän päivän indiemerkeistä tulee uutta mainstreamia. Niistä ei tule isoja merkkejä, koska suuria lafkoja pyörittävät meklarit, eivät musiikista kiinnostuneet ihmiset. Isot levy-yhtiöt joko menevät nurin tai myyvät kataloginsa keräilijöille. Klassikkoartistien tekijänoikeuksien omistamisesta tulee rikkaiden muotijuttu, huipputaiteen keräilyyn verrattavaa toimintaa. Myös perinteisten julkaisuyhtiöiden loppu häämöttää. Uudet musiikintekijät tekevät ja julkaisevat musiikkinsa omin voimin, ja pitävät työnsä sataprosenttisesti omissa käsissään.

Kuinka hyvin tunnette suomalaista musiikkia?

Steve: Valitettavasti en tunne suomalaista musiikkia HIMiä lukuun ottamatta. Aiheeseen olisi kyllä mukava paneutua.

Mikä levy parantaa tehokkaimmin krapulasi?

Steve: Lee Hazlewoodin Cowboy in Sweden. Jos soitan sitä dj-vuoroillani, olen todennäköisesti melko kaasuissa ja yritän pehmitellä setin päättymistä. Rakastan sitä albumia muutenkin.

Jason: Cowboy in Sweden toimii minullekin. Songs of Leonard Cohen on myös sopivan hellää kamaa rankkoihin aamuihin.

Video ei ole enää saatavilla

Minkä lopettaneen yhtyeen tai edesmenneen artistin olisit halunnut nähdä livenä, mutta et koskaan nähnyt?

Jason: Bert Janschin. Missasin hänet monta kertaa.

Video ei ole enää saatavilla

Mark: Broadcastin.

Video ei ole enää saatavilla

The Wire -sarjan käsikirjoittaja David Simon on Jason Simonin setä. Sarjan viidennellä kaudella nähdään kohtaus, jossa etsivä Jimmy McNultyn erkaantumista poikiensa elämästä alleviivaa isän kyvyttömyys ymmärtää jälkikasvun Dead Meadow -diggailua, kun voisi Ramonesiakin kuunnella. Kertokaahan, kuinka McNultyn kaltaiset tapaukset saisi ymmärtään Dead Meadow’n musiikin päälle?

Jason: Pössyttely auttaa.

Dead Meadow ja Tombstoned Helsingin Kuudennella linjalla keskiviikkona 20.11.2013.

Modular

54 Nu-madchester? Screamadelica ja Pills n’ Thrills n’ Bellyaches puskevat mieleen heti, kun house-piano hyppää esiin Free Your Mindin nimikkokappaleessa. Ja kyllä, löytyy täältä diiva-taustalaulajiakin (ei toki ensimmäinen kerta tälle bändille). Tässä vaiheessa Cut Copy heittää pois muut tavoitteet ja pyrkii olemaan vain sopivan hyväksyttävä bilebändi mahdollisimman monelle. Musiikista tulee hieman värikkäämpää, mutta yksinkertaistettu päämäärä sulkee pois monia enemmän tai vähemmän toivottavia elementtejä ja pelkistää tunnelman vain hieman neutraalin yläpuolelle. Äänimaailma polttomerkitään vuodelle 2008 ja Cut Copy joutuu tuomiolle jo viisi vuotta sitten kyynikoiden esittämistä keskinkertaisen retroilun syytteistä. Se ei ole Free Your Mindin kompastuskivi – se, että hyvien biisien kirjoittaminen unohdettiin, on paljon raskauttavampaa. Nyt ekstaasinhuuruinen tunnelma ei pysy muistissa, vaikka kuinka yrittäisi. Ehkä tämä toimisi paremmin, jos nyt olisi kesä? (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Dead Meadow – Warble Womb

Xemu

77 Melankolista ja raskasta psyke-bluesia tuvan täydeltä tarjoava Dead Meadow osuisi skaalalla puoliväliin Woven Handia ja Earthia. Tai sitten vertauksen voi kääntää toisin päinkin: tämä on kevyempää kuin ensin mainitun loputon apokalypsi, ja vähemmän hypnoosihakuista kuin jälkimmäinen. Kitarat surisevat ja rytmi pysyy juuri ja juuri keskitason alapuolella, suurimmaksi osaksi. Tuon ohjenuoran ulkopuolella voidaan päätyä kummallisiin paikkoihin: fraktaalikylvetetty kaksiosainen nimibiisi ja vielä häilyvämpi Mr. Chestyn intro puskevat Warble Wombin todella syvälle psykedeliaan. One More Toll Taker taas käyttää kolme minuuttia haitarin ja akustisen kitaran yhdistelmään. Vastapainona tällaiselle on bändille tunnuksenomaisempaa stoneria: This Song Is Over venyy kymmeneen minuuttiin, mutta kuten muutkin pidemmät biisit, se käyttää aavikkomaista tunnelmaa suureksi edukseen. Dead Meadow ottaa siis suht laajan skaalan tarjottavakseen. 1,000 Dreams ja In the Thicket toimivat helpoimpina sisäänpääsyinä, ja jos bändin edelliset levyt tai kumpikaan aiemmin tekstissä mainituista bändeistä miellyttää, Warble Womb on helposti nauttittavissa. Mikäs tuo fraktaalivalo tuolla onkaan… (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Death Grips – Government Plates

Thirdworlds

61 Jos musiikillisten tyylikeinojen kirjosta puhutaan, Death Grips ei varsinaisesti loista kaikissa Benettonin väreissä. Sen tehokkuus on verhoutumisessa kokomustaan aggressioon. Ongelmana on, ettei duo pysty enää uutta, tummempaa väriä keksimään. Yllätysjulkaisu Government Plates onkin omanlaisensa deus ex machina – jumala laskeutuu koneesta soittamaan suutaan ja iskee salamalla: loppu huonosti, kaikki huonosti. Arvattava ratkaisu loistavien Money Storen ja No Love Deep Webin jälkeen siis. Yhtye on mestaroitunut negatiivisen energian manifestaatioissa, mutta alkuvoimaisin ja rujoinkin punk-asenne voi muodostua rajoitukseksi itselleen. MC Ride on jo sylkenyt misantropiaansa sen verran, että välillä hänen haluaisi kanavoivan jotain muutakin tai menevän vihanhallintakurssille. Shokeeraavinta mitä Government Plates olisi voinut tarjota, olisi ollut täyskäännös ja oman sisäisen harmonian löytäminen. Biisejä kukkasista, hattarasta ja popcornista – kaikki asioita, jotka voi myös sytyttää tuleen. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Bryce Dessner & Kronos Quartet – Aheym EP

Anti

83 The Nationalista tunnettu kitaristi Bryce Dessner on säveltänyt kaikessa rauhassa musiikkia emoyhtyeensä varjossa. Noin kuuden vuoden aikana sävellyksiä on kertynyt jo aika liuta, ja yhteistyökumppanien lista on vaikuttava. Uusi sävellyskokoelma Aheym (sana on yiddishiä ja tarkoittaa ”kotiinpäin”) on neljän pitkän kappaleen kokonaisuus, jonka punaisena lankana kulkee hienossa vedossa oleva Kronos Quartet. Siinä on jotain hienoa, että Dessner on pitänyt tämän puolen itsestään tavallaan piilossa julkisuudelta. Hän on saanut kypsytellä säveltäjän ääntään kaikessa rauhassa. Dessner on klassisesti koulutettu säveltäjä, joten ei ihmekään, että ”se jokin muu” on täysin erilaista kuin The National. Mutta se ei selitä kaikkea. Kyseessä on sarja erittäin kunnianhimoisen ja lahjakkaan säveltäjän kappaleita. Paikoitellen musiikki on vähän liiankin ”fiksua”, mutta kolmessa kappaleessa neljästä Kronos Quartetin asettamat raamit tekevät sävellyksistä jännitteisiä ja intensiivisiä. Näistä kuitenkin varta vasten Kronos Quartetille sävelletty A Little Blue Something jää hieman ontoksi. Levyn kohokohta on upea Tenebre. Kokoelman viimeinen raita, Tour Eiffel, on kappaleista suurin, ja polveilee moneen suuntaan kitaran johdolla. Kappaleella laulaa Brooklyn Youth Choir. Aheym on kiinnostava ja vahva puheenvuoro säveltäjältä, jolla tulee olemaan vielä paljon sanottavaa. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Forest – Caramel Arms EP

Indelabel

65 Tällä Forestilla ei ole mitään muuta yhteistä 1960- ja 1970-luvun taitteen brittiläisen folk-kulttisuosikin kanssa kuin kotimaa. Viiden hädin tuskin täysi-ikäisen cambridgelaisnulikan muodostama yhtye ammentaa inspiraationsa 1990-luvun britti-indien arvattavimmista mahdollisista lähteistä. Ensimmäisen ep:n taiderock My Bloody Valentine– ja Radiohead-vaikutteineen on muisto vain, sillä kolmannella julkaisullaan Forest särisee energisesti ja aurinkoisesti, särinällä, huminalla ja hädin tuskin havaittavilla grunge-sävyillä melodista voimapoppiaan maustaen. Lopputulos on ihan kiva, viitaten milloin priimakauden Ride-söpöilyn (Warm Tyres) ja milloin Los Campesinosin päällekäyvän teini-indien (Coaster) suuntaan. Kypsyttelyä kannattanee kuitenkin vielä jatkaa, sillä universumille lisäarvoa tuovaa albumia ei näillä eväillä vielä synny. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Heavenly Beat – Prominence

Captured Tracks

68 Skandaali! Nuorgam klikkihuoraa arvioimalla ihan kivan indiebändin entisen basistin sooloprojektin ei juurikaan odotetun kakkoslevyn ja antaa sille provosoivasti 68 pistettä! Beach Fossilsissa soittanut John Peña tekee musiikkia, joka on parasta mahdollista seinätapettia, mutta joka ei jätä kuulijan pääkoppaan juuri minkäänlaisia muistijälkiä. Heavenly Beatin rytmit ovat pikemminkin varovaisia kuin taivaallisia: ne svengaavat hieman. Peña sormeilee akustisia kitaroitaan ja latinoperkussioitaan sulavasti siinä missä 1980-luvun sofistopopparit Haircut 100:sta Matt Biancoon mutta ei saa puhallettua hempeään keinuntaansa samaa vaivihkaista tenhoa kuin esimerkiksi Suomi 2013 -soundin sanansaattaja Shine 2009 tai länsinaapurimme The Embassy. Kevyttä tuulenvirettä muistuttavan albumin energisin kappale on Forever, ei siitäkään ole aiheuttamaan mitattavia muutoksia keskivertoyksilön adrenaliinintuotannossa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

M.I.A. – Matangi

Interscope

72 Virhepäätelmä, joka yleisölle syntyi M.I.A:n suhteen Arularin ilmestyessä, oli että hän tekisi popmusiikkia. No, ”popmusiikkia” tietenkin, mutta kivasti kokeellisempana ja tiedostavampana – viimeistään Kalan myötä fanit alkoivat odottaa artistilta nyrkki-silmään-koukkuihin ja yksittäisiin iskulauseisiin perustuvia hittejä, jotain mitä tanssia indiediskossa. Heiltä jäi huomaamatta että M.I.A. on liian älykäs tehdäkseen niin yksiulotteista musiikkia loputtomiin. Ongelma on, että hän ei myöskään ole tarpeeksi lahjakas tehdäkseen oikeasti vakavaa levyä. Näiden kahden tosiseikan väliin jää häilymään myös Matangi, jonka M.I.A. on ilmoittanut olevan uransa viimeinen albumiformaatissa julkaistu teos. Koko projektia leimaa vaikutelma siitä, että artistin ideat alkavat olla loppuunkäytetyt. Kun vuoden 2010 Maya oli yritys irtautua pop-leimasta, ei yleisö sitä sallinut. Post-internet-estetiikkaa parilla vuodella ennakoinut levy saatetaan myöhemmin nostaa ansaitsemaansa arvostukseen, mutta Matangia ei tule muistamaan kukaan. Se on muuten harmi. Matangi on ehkä päällisin puolin teemoiltaan vanhentunut – samaa tuttua orientaaliflirttailua uudelleen lämmitettynä, hölmöjä lyriikanpätkiä ja kömpelöjä biisinnimiä. Mutta se on myös kokonaisuus, joka ei missään vaiheessa koita viihdyttää liikaa. Ainoa idiottivarma hitti on kaksi vuotta vanha Bad Girls, joka on Matangin antia heikoimmillaan, väkinäistä yritystä vanhojen lattiantäyttölohkaisujen toistamiseen. Loput levystä on artistin naiivia ja samalla vinon kiehtovaa, auttamattoman epätrendikästä tajunnanvirtaa. Haluaisin ajatella, että tämä on lopulta Mathangi Arulpragasamin oikea ääni, ainoa lajissaan. Hän ei ole kala, ei lintu, eikä lentokone. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Lee Ranaldo and the Dust – Last Night on Earth

Matador

82 Kun rockmuusikon sanotaan ”vanhenneen arvokkaasti”, tarkoittaa se yleensä kaunistellusti sitä, että kaikki on ohi. Kiitos vaan, tuosta kouraan kultakello ja kausikortti kulttuurireliikkien saattokotiin, menehän jo. Päinvastaisiakin esimerkkejä on. Sonic Youthin salainen ase Lee Ranaldo on 57-vuotias – eikä peittele sitä millään tavalla. Iän tuoma kokemus kuuluu kitaristin musiikissa ihailtavana helppoutena ja vaivattomuutena, eikä juuri koskaan nautiskelevana jammailuna. Sillä pahin virhe, mihin ansioitunut konkari voi sortua, on löysätä vyötä ja ryhtyä soittamisen sijasta soittelemaan. Last Night on Earth on Ranaldon toinen albumi Sonic Youthin hajoamisen jälkeen. Kuten edeltäjänsä Between the Times & the Tides (2012), se on erittäin hyvä – joskin eri tavalla. Ranaldon ympärilleen kokoama yhtye The Dust (SY-rumpali Steve Shelley, taidemusiikin parissa touhunnut kitaristi Alan Licht, basisti Tim Lüntzel) kääntää Ranaldon toteavat, suorakulmaisuudessaan 1980-luvun R.E.M.:stä muistuttavat laulut uuteen asentoon ja löytää niistä psykedeelisen rockin syvyyttä, vähän mutta riittävästi. Onkin vaikea kuvitella, kuinka esimerkiksi countrysti keinuvan Key/Holen tai Sonic Youthin ja Crazy Horsen täsmällisen kohtauspisteen löytävän Ambulancerin kaltaiset kappaleet voisivat kuulostaa yhtään paremmalta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Seekrets / Lazards – Split 7″

Blast Of Silence

80 Kerrankin splitti, joka oikeasti palvelee tarkoitusta. Liian usein splittilevyjen bändeillä joko a) ei ole mitään tekemistä keskenään tai b) ne ovat kuin samasta puusta. Nyt homma kuitenkin toimii: molemmat bändit surffaavat löyhästi samoilla retroilevan, syntikoilla maustetun autotalliboogien määrittämillä aallonpituuksilla, mutta tarjoavat kaluttuun aiheeseen kaksi jokseenkin omaperäistä ja toisistaan poikkeavaa näkökulmaa. Yhden puolen kuunneltuaan haluaa kuunnella sen toisen. Ja tämä kai juuri pitäisi olla splitin idea: bändit tukevat toisiaan. Juuri nyt levy hyppiikin lautasellani ikiliikkujan elkein, enkä kuolemaksenikaan osaa sanoa kummasta puolesta pidän enemmän. Pääasiallinen ero on, että Lazardsin anti on asteen ilmavampaa ja psykempää kuin The Seekretsin. Ensinmainitun huippuhetkeksi nousee sisin raita Thinkin’ About You. Bändin laahaava komppi pääsee huumaavan klesaan lentoon ja laulaja tuo hetkittäin elävästi mieleen nuoren Iggyn. Seekretsillä soundin keskiössä on tahallisen ärsyttävä nasaalilaulu, joka huonona päivänä saisi harkitsemaan korvien putsausta pyöröviilalla. Juuri nyt, yksin himassa parin kaljan pöhnässä, kuuppa videopeleistä pehmeänä, se kuitenkin tuntuu h-h-hyvältä. Soitto on ihanan rajua – kitaran paiskonta tuo mieleen Dr. Feelgoodin räyhähengen Wilko Johnsonin (RIP) hurjat päivät. Rock’n’roll Fruit kuulostaa siltä kuin The Crampsin Lux Interior olisi syönyt pilaantuneen pallokalan ja paskantanut invavessassa Shonen Knifen. Pitänee taas kääntää puolta. (Jarkko Immonen)

Tindersticks – Across Six Leap Years

Lucky Dog

63 Across Six Leap Years on erikoinen retrospektiivi. Yhtä vaille kaikki biisit on jo nähty joko bändin tai laulaja Stuart Staplesin levyillä, eikä tässä ole suunniteltu mitään radikaaleja uudelleenversiointeja. Tämän levyn tarkoitusta voikin pohtia hyvän aikaa, sillä alkuperäiset versiot esimerkiksi biiseistä A Night In ja Sleepy Song nousivat jo alkuperäisinä versioina sellaisiin korkeuksiin, ettei parantamisen varaa jäänyt. Täältä löytyvät versioinnit menettävät sen kylmän juhlavuuden, joka oli viehättävimpiä piirteitä Tindersticks II:lla, mutta uusille kuulijoille nekin voivat olla valaisevia. Tasaisuutta esityksistä ei löydä: Simple Pleasurelta löytynyt If You’re Looking for a Way Out toistetaan turhan jäykkänä, mutta Waiting for the Moon -levyn Say Goodbye to the City saa uhkaavuutta. Can Our Love -albumin Dying Slowly menettää jännitteensä, mutta She’s Gone tuo dipsomaaniseen flamencoonsa keveämpää ohikiitävyyttä. Jokaista pientä onnistumista vastaan on tarjota yksi merkityksetön versiointi. Across Six Leap Yearsin kummallinen, enemmänkin faneille suunnattu luonne ei kuitenkaan ole missään muodossa tarpeellinen. Ehkä se johdattaa taas muutamia ihmisiä bändin kahden ensimmäisen mestariteoksen luokse, mutta muussa muodossa tämä revisionismi ei palvele kuulijaa, niin hyviä kuin kappaleet ovatkin. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla