De La Soul – nörttien vastaisku.

Amerikkalainen musta populaarikulttuuri eli varsin ainutlaatuista vaihetta 1980- ja 1990-luvun taitteessa. Jos avasi television, sieltä kohkasivat vastaan joko Kreisi collegen sympaattiset yliopistonuoret tai uskaliaaseen villapaitaan pukeutunut Bill Cosby perheineen, elokuvissa törmäsi väistämättä Eddie Murphyn hörötykseen tai Spike Leen mustat yhteisöt framille nostaneisiin zeitgeist-elokuviin, kun taas MTV:llä pyöri voimasoitolla Michael Jacksonin tyypillisen megalomaaninen pienoiselokuva Black or White, jossa rodut kirjaimellisesti sulautuivat yhteen.

Tämä positiivinen kuvasto oli jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, että mustilla ihmisillä meni Yhdysvalloissa huonommin ja huonommin sekä taloudellisesti että sosiaalisesti.

Populaarikulttuuri tuntui kuitenkin elävän osittain omaa elämäänsä, ja tätä ympäristöä heijasteli ja oli ennen kaikkea luomassa De La Soul, joka oli Jungle Brothersin ja A Tribe Called Questin kanssa vastuussa Native Tongues -ryhmän synnystä. Native Tongues -yhtyeiden musiikissa korostuivat positiiviset sanoitukset, afrosentriset arvot ja letkeät vibat.

Tämän trendin ehkäpä tärkein virstanpylväs oli De La Soulin 3 Feet High and Rising – loputtoman kekseliäs ja tuore ideoiden, värien ja hauskojen samplejen keitos. Se kuulosti erilaiselta kuin mikään aiempi levy.

Albumin vaikutusta on vaikea yliarvioida. Pian piirroskukkasia ja kevytpsykedeelistä kuvastoa alkoi pullahdella esiin eri puolilla popkulttuurin valtavirtaa. Rapissa albumi polkukäynnisti yhdessä Jungle Brothersin debyytin kanssa tiedostavan flower power -kauden, joka hallitsi rap-kenttää kolmisen vuotta – niin oudolta kuin se nykyään saattaakin tuntua. Kaikki halusivat yhtäkkiä olla uuden vuosikymmenen city-hippejä.

Albumin tärkein kappale oli tietenkin Me, Myself and I. Se oli De La Soulin taisteluhuuto – tai ainakin tuohtunut omanarvonjulistus – joka kuultiin ympäri maailmaa. Se oli nörttien kohotettu keskisormi ranteenpaksuisissa kultakäämeissä heiluneille Run-D.M.C.-klooneille ja muille räppipelleille. Se oli kaikkien kiusattujen, erilaisten nuorten ja rumien ankanpoikasten ikioma anthem.

De La Soulin Trugoy (sittemmin Dave) ja Posdnous eivät yrittäneet olla mitään muuta kuin itsensä – keskiluokkaisesta Amityvillen lähiöstä kotoisin olevia räppinörttejä – vaan olivat päinvastoin ylpeitä siitä.

”Proud, I’m proud of what I am
poems I speak are Plug Two type”

Siitäkin huolimatta, että siitä hyvästä tuntui ikiaikaisten tapojen mukaan satavan kuraa niskaan.

”Now you tease my Plug One style
And my Plug One spectacles
You say Plug One and Two are hippies
No we’re not, that’s pure Plug Bull”

Alkuaikojen De La Soulista ei voi tietenkään puhua mainitsematta hiphop-legendaa ja De La Soulin ensimmäisten levyjen hovituottajaa Prince Paulia, joka oli pitkälti vastuussa niiden nyrjähtäneen kekseliäästä äänimaailmasta ja ilahduttavista sample-kollaaseista. Ei ole pienintäkään sattumaa, että De La Soul alkoi kuulostaa huomattavasti tavallisemmalta Prince Paulin siirryttyä yhtyeestä syrjään.

Me, Myself and I -kappaleella Paul kerrosti nerokkaasti Funkadelic-, Edwin Birdsong– ja Ohio Players -sampleja uniikkiin tyylinsä. Erityisesti kappaleen avaava tarttuvan elastinen Funkadelic-sample yhdistettynä Birdsongilta anastettuun biittiin toimivat yhdessä kuin ekstaasilla jatkettu ilokaasu.

Muun muassa niiden ansiosta Me, Myself and I on eräs kaikkien aikojen hiphop-kappaleista. Se on musiikillinen energiaruiske, joka saa takuuvarmasti Walking Deadin hahmotkin tanssimaan.

1990-luvun grungevuosiin tultaessa afrosentrinen tiedostavuus antoi tietä nihilistisemmälle meiningille, kun muun muassa Reaganin ”sota huumeita vastaan” ja sitä seurannut mustan elämän kurjistuminen alkoivat näkyä ja kuulua hiphopissa viiveellä. Mutta se on toinen tarina.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

De La Soulin rennon energinen esitys legendaarisesta Arsenio Hall Show’sta. Kolmikon dj Maseo vaihtaa biitin remiksauksesta tuttuun taustaan kappaleen puolivälissä.

Video ei ole enää saatavilla

Rough Trade

67 Hold Onin maltillinen kitarapopgroove ehtii soida 28 sekunnin ajan ennen kuin Alabama Shakes paljastaa lyömäaseensa, Brittany Howardin. Laulaja-kitaristin äänestä puolet kuuluu Janis Joplinille, puolet Otis Reddingille. Ääni on persoonallinen, mutta mihin se riittää? Howardia säestävän trion soitto on aluksi hämäävän yksinkertaista, jopa alkeellista. Hiljalleen se kuitenkin paljastuu alabamalaisyhtyeen (kyllä) vahvuudeksi. Raukean I Found Youn ja rytmikkään Rise to the Sunin soulrock soi ihastuttavan pakottomasti – tyylillä, jota ei voi ostaa kuin (haukotus) oppirahat maksamalla. Boys & Girlsin soundi on karu, jopa tarpeettoman karu, sillä autotallirockin villiys on Alabama Shakesin sivistyneestä soitosta kaukana. Suurin osa bändin kappaleista on puolittaisia balladeja, joille mehukkaampi tuotanto voisi tehdä hyvää. Niiden joukosta löytyvät myös sujuvan, joskin hiukan yhdentekevän albumin heikoimmat hetket: mitäänsanomattomaksi jäävä nimikappale ja raivostuttavan väkinäinen Heartbreaker. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Bear in Heaven – I Love You, It’s Cool

Hometapes

61 Bear in Heavenin neljäs pitkäsoitto on ollut kuultavissa yhtyeen sivuilla jo pitkään – tosin 2 700 tunnin mittaan hidastettuna. Kollaasin sisällöllinen arvo on olematon, mutta luovasta hulluudesta tempaus vihjaa. Siksi oikealla kierrosnopeudella soitetun I Love You, It’s Coolin yksitotinen ilme tuntuu pettymykseltä. Bear in Heaven upottaa muototarkan indietamppauksensa ajankohtaiseen chill-aaltoon, ja luopuu samalla Beast Rest Forth Mouth -albumilla (2009) hurmanneesta sameasta luonnosmaisuudestaan. Yhtyeen tanssiinkutsut ja hedonistiset äänirihmat pursuavat antoisia yhtymäkohtia vaikkapa Ultravoxiin, Pet Shop Boysiin ja of Montrealiin, mutta ylilyöntien ja riskialttiiden sukellusten välttely latistaa kokonaisuutta. Pinnan tasolle jäävät myös nostalgian ja intohimon välillä sukkuloivat tekstit, joissa tietoisen ja tiedostamattoman naivismin yhdistely ei kanna lupaavaa alkua pidemmälle. Hyvistä raaka-aineista huolimatta I Love You, It’s Cool pelkistyy jokseenkin ontoksi kokemukseksi. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

De La Soul’s Plug 1 & Plug 2 present… – First Serve

Jesgrew

71 ”Fiktiivisen hiphopduon nousu ja tuho”. Mikäpä sen mainiompi aihe teema-albumille – varsinkin, jos idean takana ovat De La Soulin David ”Dave” Jolicoeur ja Kelvin ”Posdnuos” Mercer kahdella ranskalaistuottajalla (Chokolate ja Khalid) vahvistettuna. First Serve on musiikillisesti köykäisempi kuin yksikään De La Soulin seitsemästä studioalbumista, mutta samalla ryhmän hauskinta antia reilusti yli kymmeneen vuoteen. Poikamaisen huumorin sekaan on ujutettu syvällisempiäkin ajatuksia ystävyydestä, menestyksestä ja fokuksen tärkeydestä, mutta pääosassa on kuitenkin koko ajan lystinpito. Kappaleiden lomaan (tai keskelle) ujutettu dialogi kertoo hilpeän tarinan kahdesta jantterista, jotka päättävät keskittää voimavaransa musiikin tekemiseen vanhempiensa vastustuksesta huolimatta (Pushin’ Aside Pushin’ Along), nousevat huipulle (We Made It), riitaantuvat (Clash Symphony) ja palaavat yhteen (Pop Life). A Tribe Called Questia siteeraava The Work on imevine rytmeineen levyn paras kappale, mutta jos levyn haluaa ylipäätään kuunnella, se kannattaa kuunnella alusta loppuun. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Death Grips – Money Store

Epic

87 Money Store muistuttaa minua niistä pekingiläisistä, jotka kalastavat ravintoloiden jätesäiliöistä käytettyä paistinrasvaa eteenpäin myydäkseen. Se jytisee suurkaupunkimaisen dystooppisena ja inhorealistisena. Jo Death Gripsin edellinen julkaisu Exmilitary oli vastuuton ja sosiopaattisessa aggressiivisuudessaan luotaantyöntävä kiekko. Levottomuuden herättäminen on sacramentolaisen thrash-hop-kolmikon erikoisalaa, ja Money Store vie nämä tuntemukset entistä pidemmälle: se on harkitumpi ja maalailevampi kokonaisuus, jonka atmosfääri on huolella perverssiksi veistetty. Tämä on tavallaan myös albumin ainoa heikkous. Exmilitaryn punkahtavaan asenteeseen ja nihilistiseen huumoriin suhtautuminen oli vaivaannuttavaa arpomista kavahtamisen ja virnistelyn välillä – Money Store taas on lähes kuolemanvakava albumi, jonka pääasiallinen tehtävä on tehdä kuulijansa olo epämukavaksi. Raskasta kokonaisuutta liennyttää pari hittipotentimpaa raitaa (Get Got, I’ve Seen Footage). Pitkälti vaikutelma kuitenkin vastaa vimmaisessa purkauksessaan voimaelektroniikkalevyä, jossa kappalerakenteet olisi säilytetty ja sanoituksista saisi selvää: Death Grips onkin oikeastaan industrial-rockin teollisuuskuvaston ihannointia nykypäivään siirrettynä – heidän valuuttansa vain on hiphop, heidän likainen teknologiansa internet. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Miike Snow – Happy to You

Ingrid

70 Ruotsalaisen indiepop-kolmikon toinen albumi tekee hämmentävän laadullisen aaltoliikkeen. Heliseviä kosketinsoundeja ja elektronisen tanssimusiikin rytmityksiä tämän hetken valtavirtapopin maneereihin sekoittava Happy to You alkaa lupaavasti. Avausraita Enter the Jokers Lair ja sitä seuraava The Wave tarjoilevat herkästi soljuvaa, mutta rytmisesti lennokasta poppia, josta tulee mieleen Fun.-yhtyeen melodinen nokkeluus ja Foster The Peoplen tunteikas yltiöpäisyys. Albumin kolmas raita, singlenäkin julkaistu Devil’s Work on eriskummallinen popraita, jossa Robbie Williamsin hiteistä varastetut kosketinkuviot, torvien pauhu ja elektroniset surinat kasvavat mahtiballadiksi. Valitettavasti tämän jälkeen albumin taso notkahtaa rankasti, kun kolmea mestarillista pop-biisiä seuraa rivi keskinkertaisesti junnaavia äänimaailmoja ja jo ensimmäisissä biiseissä kertaalleen käytettyjä melodiakoukkuja toistavia lurituksia. Koko albumin materiaalia vaivaa myös sanoitusten yhdentekevyys. Pop-musiikilta ei aina tarvitse vaatia kovin suuria lyyrisiä oivalluksia tai sen suurempaa syvällisyyttä, mutta albumin keskivaiheen kappaleissa toistuu aaaauuuu ja oooouuuu -tyyppisten huudahdusten ja huokailujen vyöry yhdistettynä täysin yhdentekeviin hokemiin niin monta kertaa, että sanoista tuntuu katoavan kaikki ajatus. Sanoitusten höttöisyyden voisi antaa jotenkin anteeksi, jos niitä kuljettavat biisit oikeasti tukisivat niitä, mutta valitettavasti näin tapahtuu vain Happy to Youn alku- ja loppupään biisien kohdalla. Vasta kymmenes kappale, Paddling Out, on tanssilattialle mittatilauksena tehtyine diskobiitteineen tarpeeksi tarttuva ja mutkaton pop-hitti nostaakseen albumin tason sen alkupään lennokkaisiin korkeuksiin. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Orbital – Wonky

ACP Recordings

88 Se, että Orbital tekee uransa kenties parhaan albumin vuonna 2012, antaa toivoa möhömahoille ympäri maailman ja tekee kiusallisen selväksi sen, kuinka äärettömän kevyillä eväillä suuri osa kiivassyklisen elektronisen musiikin kentän tekijöistä onkaan liikenteessä. Wonkyn kappaleista Distractions on hahmottomasti haahuileva 7-minuuttinen, jota edes lopun tempontuplaus ei pelasta, ja Beelzedub puolestaan kieli poskessa dubstepille kumartava roiskaisu. Loput seitsemän kappaletta eivät sitten ansaitsekaan muuta kuin taputuksia ja hurraa-huutoja. Orbital viittaa Wonkylla luontevalla tavalla paitsi omaan menneisyyteensä ja 1990-luvun aikalaisiinsa, myös nykyisyyteen. Mestarillinen Stringy Acid tuntuu kumartavan 808 Staten suuntaan, tutusti pörisevä ja kilisevä One Big Moment puolestaan muistuttaa duon omasta Style-klassikosta. Zola Jesusin kohtalokas ääni tuo omaa syvyyttään New Franceen, Lady Leshurrin räppäämä Wonky on puolestaan yhtä pähkähullu bailuraita kuin Basement Jaxxin Jump N’ Shout. Hienoimman esimerkin Orbitalin musiikin kerroksellisuudesta ja taidosta hallita äänikuvaa viimeistä piirtoa myöten antaa kuitenkin Straight Sun, joka hehkuu LCD Soundsystemin Someone Greatin uljautta, mutta myös Keski-Maan haltijoiden kirkasta valoa. Kiitos, hipit! (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla