Levyraadin Jukka Virtanen poseerasi myös Nuorgamin Printin kannessa, joten miksei tässäkin. Kuva: Kimmo K. Koskinen.

Nuorgam juhlisti Twin Peaks: The Returnin vuosipäivää kokoamalla yhteen yhdeksän Twin Peaks- ja musiikki-intoilijaa arvioimaan kaikki viisitoista Roadhousen lavalla viime keväänä nähtyä esitystä.

Tasan vuosi sitten 21. toukokuuta 2017 nähtiin ensimmäiset tunnit 1990-luvun kulttisarjan Twin Peaksin järisyttävästä 18-tuntisesta paluusta. David Lynchin suurtyö osoitti, ettei yli 70-vuotiaan ohjaajan vimmainen näkemys ole lientynyt iän myötä, päinvastoin. Fanit kerääntyivät yhteen keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa ruotimaan, hämmästelemään ja ahdistumaan yhdessä abstraktin, hitaan ja armottoman kuolonmarssin edetessä.

Lynch on usein sanonut, että hänelle elokuva on 50-prosenttisesti kuvaa ja 50-prosenttisesti ääntä. Twin Peaks: The Returnissa tämä ei näy pelkästään häiriintyneen ääniraidan ja kuvan tanssina, vaan myös tapahtumissa: sarjan silmiinpistävimpiä piirteitä on Bang Bang Bar -tienvarsikapakassa eli tuttavallisemmin Roadhousessa nähtävien musiikkiesitysten valtava määrä ja korkea taso.

Alkuperäisessä sarjassa tuon paheiden ja laittomuuksien pesän kolkko atmosfääri toi mieleen lähinnä Lahden Tirran tai Lapinjärven Hotelli Hanhen. Uudella kaudella juottola tuntuu kuitenkin elävän verevää renessanssia paikallisen nuorison keskuudessa, kun artistit Chromaticsista Eddie Vedderiin ja Hudson Mohawkeen kipuavat vuorollaan lavalle esiintymään täydelle salille.

Nuorgam juhlisti Twin Peaks: The Returnin vuosipäivää kokoamalla yhteen yhdeksän Twin Peaks- ja musiikki-intoilijaa arvioimaan kaikki viisitoista Roadhousen lavalla viime keväänä nähtyä esitystä. Pisteitä annettiin nollasta kymmeneen huomioiden kappaleen lisäksi esityksen visuaalinen ilme, esiintyjien lavapresenssi ja joissain tapauksissa myös kappaleen aikana nähtävät lavan ulkopuoliset tapahtumat. Lopuksi esitykset pantiin viralliseen ja absoluuttiseen paremmuusjärjestykseen keskiarvon mukaan.

#15 Hudson Mohawke – Human (ep. 9)

Skotlantilainen tuottaja-dj valitsi Roadhousen uuden kappaleensa kantaesityspaikaksi. Huomion varastaa kuitenkin pöydässä notkuva indiepoptähti Sky Ferreira.

Keskiarvo: 4,8

”Huomioni kaikesta muusta vie epäreilusti se, että Ellan (Ferreira) Rainier-tölkki on niin ilmiselvän tyhjä että tarjoilkaa nyt pöytiin herranjumala.” (Hanna-Katariina Mononen)

”Hudson on tehnyt huikeita biisejä mutta tällä lavalla hän jättää pahasti kylmäksi. Biisi tuntuu siltä kuin se olisi vain yhtä introa.” (Mathias Foster)

Video ei ole enää saatavilla

#14 Lissie – Wild West (ep. 14)

Lynch buukkasi Lissien Roadhouseen tiemmä nähtyään tämän Lady Gaga– ja Metallica-versiointeja YouTubessa. Etenkin Britanniassa suosittu yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä esittää kolmannen albuminsa nimikkokappaleen.

Keskiarvo: 5,3

”Badalamentiläis-lynchiläinen tremolokitara johdattaa sisään kappaleeseen, joka kasvaa isoksi indiepopiksi. Tekee mieli kasvattaa parta ja pukeutua ruutupaitaan, mutta biisi on vain OK, ei sen enempää.” (Henry Lehto)

”Hyvä kappale – mutta yksi niistä The Returnin musiikkiesityksistä, jotka eivät yksinkertaisesti toimi prosessoidun lauluäänen ja eläväisen huulisynkkauksen välisen sovittamattoman ristiriidan takia.” (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

#13 The Cactus Blossoms – Mississippi (ep.11)

Minneapolisilaisveljekset Jack Torrey ja Page Burkum kanavoivat kappaleessaan The Everly Brothersin henkeä niin sisäisesti kuin ulkoisesti.

Keskiarvo: 5,6

”Nätti, vaikkakin hiukan mitäänsanomaton 50’s-balladi itselle täysin tuntemattomalta
yhtyeeltä. Miinusta siitä, ettei Ed [Hurley, Big Ed’s Gas Farm -bensa-aseman omistaja] ollut yleisössä. Hänen sydämeensä tällainen Everly Brothers -tunnelmointi olisi varmasti osunut.” (Antti Lähde)

”Vaivatonta leffakantria! Lopun rautalankamehustelu lähtee hienosti. Roadhouse-kohtauksista suoraviivaisimpia: bändi veivaa ilman sen kummempia kikkoja ja yleisö hiihtää. Toisaalta sellainen biisi, johon ei muuta tarvitsekaan.” (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

#12 Chromatics – Saturday (ep. 11)

Tuottaja-multi-instumentalistin ja Italians Do It Better -levymerkin perustajan Johnny Jewelin luotsaama yhtye esiintyy Roadhousen lavalla peräti kahdesti. Saturday on esityksistä jälkimmäinen.

Keskiarvo: 6,3

”Chromaticsin toinen Roadhouse-esiintyminen uhkaa jäädä dialogin alle, mutta kun yhtye nostetaan pintaan, taivas aukenee. Italians-nörtti haluaisi kuulla tämän version myös ilman dialogia, sillä kappaleesta on julkaistu vain Desiren versio Johnny Jewelin Windswept-levyllä.” (Teemu Fiilin)

”Chromatics lipuu rauhallisesti kuin alkutekstien Twin Peaks -vesiputous. Kaikki on hidasta ja kaunista. Hetken kaikki on hyvin Lynchin maailmassa ja toivoa on.” (Henry Lehto)

Video ei ole enää saatavilla

#11 James Marshall (”James Hurley”) – Just You (ep. 13)

27 vuotta sitten nuorta kapinallista James Hurleyä esittänyt James Marshall ja sarjan säveltäjä Angelo Badalamenti improvisoivat Lynchin kanssa kohtauksen, jossa Hurley vaikersi kyseisen 1950-lukupastissin olohuoneen matolla kitaraa silitellen. Maddie ja Donna, joiden molempien kanssa James tuolloin vehtasi, huojuivat ja hymisivät mukana yhteiseen mikrofoniin. Syntyi sietämättömän vaivaannuttava tai rakastettava kohtaus ja pieni pala tv-historiaa. Nyt James Marshall-Hurley nousee Roadhousen lavalle esittämään kappaleen uudelleen – ja uudelle naiselle, totta kai.

Keskiarvo: 6,5

”Yksi maagisimpia hetkiä Twin Peaksin ensimmäisellä kaudella on luotu uudestaan, ja se toimii edelleenkin yhtä hienosti ja maagisesti.” (Mathias Foster)

”Tälle ei pitäisi antaa arvosanaa ollenkaan, koska tämähän on silkka kainalopieru, trollaus, vitsi! Annetaan numero siis ’siltä väliltä’. Eikös tämän ääniraita kaiken lisäksi ollut aivan 1:1 alkuperäisen kanssa? Naiskatsojan liikuttunut reaktio naurattaa – kuten kuuluukin.” (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

#10 The Veils – Axolotl (ep. 15)

Roadhousen lavalle saadaan kansainvälistä väriä, kun uusiseelantilaisen Finn ”Barryn poika” Andrewsin johtama ja brittimuusikoista kokoamansa yhtye esittää tuoreimman albuminsa avauskappaleen, jonka on tuottanut jenkkiräppäri El-P.

Keskiarvo: 6,7

”Looshistaan hätistetty mimmi varastaa show’n ihanan häiriintyneellä käytöksellään. Varsinainen musiikkiesitys on vain toissijaista taustaa.” (Hanna-Katariina Mononen)

”Anteeksiantamaton ja taidokas industrial-tausta ottaa haltuunsa ensi äänistä lähtien. Vokalistina laulua ja spoken wordia sekoittava vaalea kundi iso hattu päässään. Videolla pieni ja syrjitty nainen kiihdyttää itsensä karmivaan laurapalmermaiseen huutoon.” (Kimmo Kallio)

Video ei ole enää saatavilla

#8 (jaettu) Au Revoir Simone – A Violent Yet Flammable World (ep. 9)

Jo 15 vuoden ikään ehtinyt brooklyniläinen dream pop -trio esiintyy Roadhousessa kahdesti. Raadin hampaissa pahemmin kärsi tulkinta The Bird of Music -albumin (2007) kappaleesta. Sky Ferreiran hahmo jatkaa sivuluisuaan looshin liukkailla nahkapenkeillä hampparien paistamisesta turisten ja kainaloitaan raapien.

Keskiarvo: 6,8

”Levottoman naisen kainaloihottuma johtaa yhteen sarjan parhaista esityksistä. Niin itse kappale kuin Lynchin siirtymä ihotautikuvastosta kolmeen eteeriseen naismuusikkoon ovat nappisuorituksia. Bridgen rumpuraita tuo mieleen Björkin Hunter-kappaleen tuntumatta piiruakaan päälle liimatulta.” (Kimmo Kallio)

”Au Revoir Simonen vedot tuntuvat vähän liiankin ohimeneviltä, tai sitten bändi itse ei vain merkitse itselleni tarpeeksi. Toisaalta tällaisen kepeän, iskelmällisen biisin ja kuumottavien narkkareiden välillä oli ihan viehättävä kontrasti.” (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

#8 (jaettu) Trouble – Snake Eyes (ep. 5)

David Lynchin pojan Rileyn ”yhtye”. Lynch soittaa kitaraa, Dirty Beaches -yhtyeen Alex Hungtai saksofonia ja sarjan musiikkivastaava Dean Hurley rumpuja. Roadhouse-maailmassa tämä mennee jonkinlaisesta superkokoonpanosta.

Keskiarvo: 6,8

”Geneerinen ränttätänttäveto säestää Richard Hornen hahmon pahuutta häiritsevästi korostavaa esittelyä.” (Vesa Vehviläinen)

”Parin myötäkarvaan silittäneen kappaleen jälkeen päästään lopulta uhkaavampaan tunnelmaan. Kitaramakunsa Jack Whitelta lainannut bändi takoo tahtia repivälle saksofonille. Richard Horne ei esityksestä välitä, vaan harrastaa laittomuuksia ja ahdistelee naapuripöydän naisia.” (Henry Lehto)

Video ei ole enää saatavilla

#6 (jaettu) Rebekah Del Rio – No Stars (ep. 10)

Meksikonamerikkalainen laulaja on tullut tutuksi englantia puhuvassa maailmassa paitsi kolmen oktaavin äänialastaan, myös esiintymisestään David Lynchin elokuvassa Mulholland Drive. Kappale on Del Rion levyltä Love Hurts Love Heals (2011), ja laulaja kirjoitti sen yhdessä David Lynchin ja kitara-pedalsteel-virtuoosi John Neffin (mm. Drive-By Truckers) kanssa. Lavalla kitaraa soittaa Moby.

Keskiarvo: 6,9

”Mulholland Drivessa mykistävän a cappella -version Llorando-laulusta esittänyt Del Rio esiintyy Roadhousessa oudon hillitysti yllättävän yksitoikkoisella, Twin Peaks -pastissia lähenevällä kappaleella. Vaikea sanoa, missä määrin tämä on tietoinen valinta.” (Kimmo Kallio)

”Todella ’uncanny’ tuon luonnottoman autotunen takia, mutta sehän juurikin tekee tähän ’sen’. Biisinä klassisempaa Lynch-musaa, Julee Cruisen ’jalanjäljissä’ tokikin. Biisi, jossa ei tapahdu mitään, mutta joka vangitsee silti!” (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Sharon Van Etten – Tarifa (ep. 6)

Newjerseyläinen laulaja-lauluntekijä on soolouransa ohessa musisoinut esimerkiksi The National -yhtyeen kanssa lavalla ja levyllä. Van Etten esiintyi bändin lämmittelijänä Suomessakin vuonna 2011 Kulttuuritalolla Helsingissä. Kappale on hänen neljänneltä levyltään Are We There (2014).

Keskiarvo: 6,9

”Vähän kuin Au Revoir Simonen kohdalla kävi, Twin Peaksin voi toivoa tuoneen lisänostetta rikollisen vähälle huomiolle jääneen Sharon Van Ettenin uralle. Pakko kuitenkin myöntää, että kappale on lopulta aika geneerinen Roadhouseen – mitään erityistä ’twinpeaksmäisyyttä’ siinä ei oikeastaan ole.” (Teemu Fiilin)

”Sharonin lauluääni osaa leikata tiensä läpi sieluun, mutta jostakin syystä esitys jää muuten valjuksi.” (Hanna-Katariina Mononen)

Video ei ole enää saatavilla

#5 Edward Louis Severson (Eddie Vedder) – Out of Sand (ep. 16)

Oikealla nimellään esiintyvä Pearl Jam -laulaja tiemmä kirjoitti hattukantrikappaleen nimenomaisesti sarjaa varten.

Keskiarvo: 7,0

”Vahva esitys, jossa tila kuuluu. Identiteetin katoamisesta, ajan loppumisesta ja uskon
hiipumisesta kertova teksti pääsee akustisessa esityksessä hyvin esille ja alustaa Audreyn
pitkään odotetun saapumiseen muiden ihmisten pariin.” (Antti Lähde)

”Eddie Vedder on aina ollut minulle salainen guilty pleasure, joten herran riisuttu akustinen veto toimii hienosti.” (Mathias Foster)

Video ei ole enää saatavilla

#3 (jaettu) Nine Inch Nails – She’s Gone Away (ep. 8)

Trent Reznorin rautaisin ottein johtama synkän industrialrockin legenda. Reznor tarjosi kuulemma alun perin Lynchille eri kappaletta, mutta tämä halusi ystävältään jotain ’vähemmän twinpeaksmäistä’.

Keskiarvo: 7,5

”Kaikki muuttuu nyt. Aiempien kappaleiden eteerisen äänimaailman tilalle tulee teollista junttausta. Kun kappale päättyy, alkaa oudoin koskaan televisiossa nähty 40 minuuttia. Biisi ei ole Nine Inch Nailsin parhaimmistoa, mutta tässä rajapyykkinä se on lähes täydellinen.” (Henry Lehto)

”Nine Inch Nailsin Roadhouse-esitykseen suhtauduin suurella varauksella, mutta kyllä tässä on jotain sellaista hulluutta, jota sarja kaipaa! Biisi on mitä turhinta jämä-elektro-noiserockia, Trent näyttää lavalla upean ahdistavalta kusipäältä ja Mariqueen Maandig täydellisen tympääntyneeltä tamburiinijumalattarelta.” (Teemu Fiilin)

Video ei ole enää saatavilla

#3 (jaettu) Au Revoir Simone – Lark (ep. 4)

Ensimmäinen bändin kahdesta esityksestä Roadhousessa ja toinen kappale vuoden 2007 albumilta The Bird of Music.

Keskiarvo: 7,5

”Kaunis laulu ja vähäeleinen koreografia, josta ohjaaja repii kaikki tehot irti.” (Vesa Vehviläinen)

”Isn’t it too dreamy? Yhtyeen Anniella on hallussaan täydellisen twinpeaksmäiset, poissaolevan usvaiset tanssiliikkeet. Kappaleessa geneerisen rumpukoneraidan päälle rakentuu melankolisen kaunis äänimaailma, joka vähän särkee sydämen mutta lupaa samalla jotakin hyvää vielä tapahtuvaksi.” (Hanna-Katariina Mononen)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Chromatics – Shadow (ep. 2)

Ensimmäinen portlandilaisyhtyeen kahdesta vedosta Roadhousen lavalla. Tällä kertaa laulaja Ruth Radelet pääsee ääneen.

Keskiarvo: 8,6

”Gaius Turunen kirjoitti aiemmin tässä kuussa kaiken olennaisen siitä, mikä tekee Shadow’sta Chromaticsin uran tärkeimmän kappaleen. Avausjakson playback on Twin Peaks: The Returnin musiikkiesityksistä vaikuttavin ja koskettavin. Johnny Jewel on fiksuna miehenä maalannut kyynelvanat poskipäilleen jo valmiiksi. Animehahmolta ja/tai eksoottiselta eläimeltä näyttävä laulaja Ruth Radelet huokuu melankolista viileyttä – ’she’s always been cool’.” (Antti Lähde)

”En ole mikään dream pop -sievistelyn suurystävä, mutta kappale on hykerryttävän vahva. Esitys on aseistariisuva pehmeässä melankoliassaan: en käsitä, miten joku asia voi muka olla yhtä aikaa eteerinen ja välitön, mutta tämä esitys tuntuu jotenkin vain olevan. Hieno melodia, ja tekstissäkin ideaa ainakin loppupuolella. Kauheasti tekisi mieli ajella aamuyöstä Juutinrauman siltaa, kuunnella tätä ja ikävöidä hulluna jonkun luo.” (Jarkko Immonen)

”Roadhousen lineup aukeaa turvallisesti sopivasti retrolta, sopivasti tuoreelta ja ehdottomasti Lynchiltä kuulostavalla Chromaticsilla. Ruth Radeletin ääni on epätodellinen. Twin Peaksin maailmaan se kuuluu, koska siellä normaalit säännöt eivät päde. Siinä maailmassa Jameskin on aina ollut cool.” (Henry Lehto)

[Esitystä ei ole Youtubessa, joten liitämme tähän kappaleen virallisen musiikkivideon, jonka yhtye on sanonut olevan kunnianosoitus David Lynchille ja tämän elokuvalle Blue Velvet (1986). Siinäkin miespääosaa näyttelee Kyle MacLachlan. Varsinaisen Roadhouse-esityksen voit katsoa esimerkiksi HBO Nordicilta.]

Video ei ole enää saatavilla

#1 Julee Cruise – The World Spins (ep. 17)

Hän on palannut! Julee Cruise! Roadhousen alkuperäinen residentti tekee comebackin uransa alkutaipaleen rakkaalle lavalle, jolla hänet nähtiin esiintymässä useaan otteeseen alkuperäisessä sarjassa. Cruise ottaa paikkansa rosterin kärjessä veteraanin varmuudella ja pyyhkii muilla yrittelijöillä Roadhousen lattiaa kuin kapakan oma siistijä. Angelo Badalamentin säveltämä ja David Lynchin sanoittama kappale kuultiin Cruisen esittämänä Roadhousessa jo alkuperäisessä sarjassa. Kappale on Cruisen levyltä Floating into the Night (1989).

Keskiarvo: 8,8

”Valitettavan lyhyeksi jäävä esitys ennättää houkuttelemaan kyyneleet kanavistaan. Julee on yhtä upea kuin aina, äänensä kuin toisesta maailmasta ja taipuvainen maalaamaan hetkestä taianomaisen – Badalamentin ja Lynchin vaikutusta kokonaisuuteen unohtamatta. Tuntuu kuin olisi palannut kotiin.” (Hanna-Katariina Mononen)

”Uuden sarjan hieno musiikkitarjonta vertautuu pakosta alkuperäisen sarjan Badalamentin musiikkiin ja Julee Cruisen lauluihin. Uuden sarjan päätösjaksot olivat kuitenkin niin intensiivisiä ja hämmentäviä, että ensi kertaa katsoessani en edes huomannut, että Julee Cruisen pakahduttavasta paluusta Roadhouse-baarin lavalle oli editoitu todella lyhyt pätkä.” (Vesa Vehviläinen)

”Ilman Julee Cruisen laulamaa Badalamentin biisiä tästä kaudesta olisi jäänyt puuttumaan olennainen osa. Bassokuvio muistuttaa ensimmäisistä nuoteista, joista kaikki 1990-luvulla alkoi. Feidataan mustaan. Kaikki voisi loppua tähän. Vaan ei, Lynch ei päästä niin helpolla.” (Henry Lehto)

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Carl Rodd (Harry Dean Stanton) – Red River Valley (ep. 10)

Suuret esitykset eivät aina kaipaa suuria puitteita. Sen paremmin tuskin voi kuvata Twin Peaksin laitamilla sijaitsevan Fat Trout Trailer Parkin sydämellisen omistajan Carl Roddin tulkintaa tästä kansansävelmästä tai Carlia näyttelevää näyttelijälegendaa Harry Dean Stantonia.

Stanton näytteli yli 50 vuotta kestäneellä urallaan lukemattomissa elokuvissa ja tv-sarjoissa, mutta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sivuosissa. Hänen tunnetuimpia elokuviaan ovat muun muassa Cool Hand Luke, Kummisetä II, Alien, Red Dawn, Alpha Dog, Pretty in Pink, Pako New Yorkista ja Repo Man.

Stanton kuoli 15. syyskuuta 2017 91 vuoden iässä vain reilu viikko sen jälkeen, kun Twin Peaks: The Returnin finaali oli saanut maailmanensi-iltansa. Stantonin viimeiseksi rooliksi jäi pääosa elokuvassa Lucky (2017), jossa näytteli myös hänen pitkäaikainen ystävänsä David Lynch.

”Carl Rodd on maailman paras ihminen.” (Antti Lähde)

”Harry Dean Stantonin vedosta en sano muuta kuin että parasta!!!” (Mikael Mattila)

”Miltä legendan karisma näyttää? Tältä.” (Henry Lehto)

”I think Harry Dean Stanton should run for President!” (David Lynch, 2016)

Video ei ole enää saatavilla

David Lynch ja Harry Dean Stanton. Kuva: Stefania Rosini. Lähde: welcometotwinpeaks.com.

Kun minä laulan, kuulostan masentuneelta Väiskiltä.

Öisiä teollisuusmaisemia, valtateitä ja häiriintynyttä tunnelmaa. Kuulostaako tutulta?

Levylaulajaksi intoutuneen elokuvaohjaajan kakkosalbumi ilmestyi heinäkuussa. Sillä viikolla oli kylmää, harmaata ja sateista. Levykin kuulosti niin syksyiseltä, että se sai jo toivomaan lehtien tippumista. Sitten keli kääntyi takaisin kesäksi, ja The Big Dreamin teho hälveni.

Sitten syksy tuli oikeasti. Samalla päädyin myös toteamaan, millainen yhden tunnelman taitelija David Lynch lopulta on. Puuttuuko Big Dreamilta nimittäin yhtäkään motiivia, jota ei hänen originellista ääni- ja kuvakerronnastaan löytyisi?

Tämä kuulostaa Eraserheadin teolliselta maisemalta ja synkeitä kaduilta, Lost Highwayn tyhjästä ilmestyvän Mysteerimiehen kaltaisilta kummajaisilta ja Twin Peaksin siksakkilattioiden päällä lauletulta unipopilta. Jousikaikua ja unilääkkeiltä kuulostavaa surffikitaraa säästelemättä. Kannessa iskevät salamat puolestaan palauttavat mieleen lukemattomissa kohtauksissa levottomasti lepattaneet sähkövalot.

Alku on kuitenkin raskas. Nimiraita on varsin päämäärätön ja Star Dream Girlin laboratoriobluesista puuttuu svengi. Mutta vaikkapa Cold Wind Blowin’ on hieno rautalankaslovari, jonka melankoliselle tekstille Roy Orbison nyökyttelisi hyväksyvästi. The Ballad of Hollis Brown rakentaa mekaanisella resitaatiollaan Bob Dylanin traagisesta pastoraalista yllättävän hyytävän version. Syvemmälle öiseen autiomaahan vie Wishin’ Wellin teollisuuselektro.

Ennakkosinkulla ilmenee Lynchin ikuinen viehätys nuoria naislaulajia kohtaan; Julie Cruisen, Chrysta Bellin ja Karen O:n viran perii tällä kertaa Lykke Li. Lin laulama raukea I’m Waiting Here on kuitenkin varsin turhanpäiväinen näköispainos jostain Twin Peaks -soundtrackin biisistä, ja oli ehkä ihan viisasta tiputtaa se varsinaiselta albumilta pois.

Kokonaisuus on hallitumpi, kun se on jätetty masentuneen Väiski Vemmelsäären lailla mutisevan Lynchin ja tuottaja Dean Hurleyn temmellyskentäksi. Hurleyn avaruustuotannossa rautalankakitaroiden rakentamilla amerikanraudoilla on siivet. Lynch itse määrittelee levyn ”moderniksi bluesiksi”, eikä tarkoita sillä valkoisten miesten vakavaa oikeinsoittamista, vaan nimenomaan vinksahtanutta yritystä tehdä bluesin primitiivisyydestä scifiä.

Levyllä kieltämättä on jotain bluesin leikkisästä vakavuudesta, vaikka kappalemateriaali jääkin hieman sameaksi. Vahva tunnelma kestää, mutta muovaa loppupuolelleen takaumia alkupäästä. Poikkeuksena Sun Can’t Be Seen No More, jossa Lynchin efektoitu jokellus kuulostaa vielä enemmän Looney Tunesilta ja lähestulkoon itseparodialta.

Monet ihmiset pettyivät, kun David Lynch vaihtoi elokuvat musiikkiin. Minusta hän saa tehdä mitä haluaa. Onhan levyllä puutteensa, mutta siltä paistaa innostus musiikin tekemistä kohtaan. On huomattavasti kiinnostavampaa seurata liki seitsemänkymppisen taiteilijan vapaita kokeiluja milloin milläkin taiteenalalla kuin yrityksiä kosiskella cinefiilejä pingottuneilla tilaustöillä (toimintafiguureja ja oheiskrääsää Lynch-leffoista ei pahemmin saa aikaiseksi, joten se ala on suljettu). Se kertoo ainakin taiteellisesta kunnianhimosta.

64 David Lynch palaa autistisiin pakkomielteisiinsä, kuin soittokeikan jälkeen makuuhuoneeseensa vaimon viereen kaatuva saksofonisti. Mutta tämä tarina ei pääty murhaan. Jos monet Lynchin elokuvat ovat trippejä jonnekin tuntemattomaan, kuulostaa Big Dream kotiinpaluulta tutulle ranchille. Ennen kaikkea tämä on David Lynch tekemässä David Lynch -musiikkia David Lynchin faneille. Kukaan muu tästä tuskin kiinnostuisi.

Video ei ole enää saatavilla

Drag City

81 Will Oldham, yksi nukkavierun ja natisevan americanan mestareista, pystyy vauhdikkaasta julkaisutahdistaan huolimatta tekemään kerta toisensa jälkeen sydänläppiä väristäviä, omilla jaloillaan seisovia ja kuuntelemaan vaativia teoksia. Tekstittäjänä Oldham on aina ollut naseva ja taiteilee tahallaan sentimentaalisen ikävänpidon ja etäännyttävän ironian kiikkerällä aidalla – esimerkiksi New Tibet -kappaleen näennäisen törkyisessä aloituksessa ”As boys we fucked each other, as men we lie and smile” on jotain perin surullista ja kaunista. Kännijänniä huokuvasta nimestään huolimatta levyn maailmaksi piirtyy vuotava mökkerö helvetin kaukana kaikesta, jonka tuvassa surullinen erakko tasaa tilejään luojansa kanssa kaikessa hiljaisuudessa. Häilyvä usko tuo kuitenkin ajoittaista lämpöä kamiinaan, kuten kehdon lailla keinahtelevassa svengipalassa Quail & Dumplings. Minä tykkään. (Jarkko Immonen

Video ei ole enää saatavilla

Danny Brown & Black Milk – Black and Brown

Fat Beats

90 Vuoden viihdyttävin hiphop-albumi ei sisällä ensimmäistäkään siteeraamisen arvoista riimiä ja kestää vain noin 23 minuuttia. Sattumaako? Black and Brownin kymmenen raitaa ovat vasemmalla kädellä huitaistun oloisia pariminuuttisia, joilla on sellaisia nimiä kuin WTF, Lol, Zap ja Dada. Ne tuskin sytyttävät poleemikkoja liekkeihin tai päätyvät afroamerikkalaista musiikkia esitteleviin antologioihin, mutta yhtään svengaavampia ne eivät voisi olla. Levyn takana ovat detroitilaiset Curtis Cross eli Black Milk, joka vastaa myös erinomaisen esikoisalbumin kesällä julkaisseen Random Axen soundista, sekä Danny Brown, lähinnä seksistä ja huumeista levyillään sähisevä shokeeraaja. Inspiroivan luonnosmainen Black and Brown on ennen kaikkea näyte Black Milkin taidoista; soundiltaan levy risteilee dramaattisen Def Jux -ryskeen (Black and Brown), jämäkin Dre-soundin (Loosie) ja Cunninlynguistsin pehmopsykedelian (Wake Up) välillä, muodostaen samalla hämmästyttävän yhtenäisen kokonaisuuden. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Canyons – Keep Your Dreams

Modular

67 Australian viileimmän levymerkin Modularin (Cut Copy, Ladyhawke) uusimman tulokkaan eväät ovat levällään tavalla, joka varmasti viehättää monia. Mutta vähintään yhtä monia yhtyeen seikkailunhaluisuudeksi naamioitu päämäärättömyys ärsyttää. Keep Your Dreams on albumi, jonka kohdalla ei koskaan voi olla varma, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hyvä esimerkki tästä on levyn (lyhyttä Circadia-introa seuraava) avauskappale Under a Blue Sky, joka pakkaa samaan kapsäkkiin diskobassoa, conga-rumpua, viidakkoääniä, ranskankielistä puhetta, saksofoniksinsoitoksikin rietasta saksofoninsoittoa, Art of Noise -änkytystä, vitivalkoista funk-kitaraa ja nakuttavia sekvenssejä. Canyonsilla (Ryan Grieve ja Leo Thomsen) on ideoita, muttei välttämättä riittävästi lahjakkuutta niiden kanavoimiseen. Kun duo yrittää chillata kuin Brian Eno, se kuulostaa laimealta kuin Zero 7 (Land in Between). Kun tavoitteena on luoda tajunnanräjäyttävää psykedeliaa, lopputulos on hahmotonta sekoilua (The Bridge). Remixeillään ansioitunut kaksikko on parhaimmillaan pysytellessään perusasioiden parissa: Ramona Gonzalezin (Nite Jewel) laulama See Blind Through on raukeaa housea Azari & III:n hengessä, Blue Snakes villiintyy lähes !!!:n veroiseksi no wave -paukutukseksi ja Paul Robertsin (Sniff N Tears) on virheetön baleaarinen popkaunokki. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

King Krule – EP

True Panther

86 Archy Marshall on noin 13-vuotiaan näköinen, vaikkakin ensi vuonna kaljanostoiän saavuttava punapäinen brittikuikelo, joka ehti julkaista Zoo Kid -nimellä vain yhden singlen, Out Getting Ribsin (2010), ennen kuin vaihtoi taiteilijanimensä King Kruleksi. Nimetön esikois-EP ei ainakaan laske odotuksia tämän laptop-lapsineron suhteen. Hyvin persoonallisesti mörisevä Marshall yhdistelee vapaamuotoisesti Durutti Columnin avant-kitarakudelmia, Chet Bakerin jazzlaulelmia, Bristolin ja itärannikon hiphop-rytmejä ja Jonathan Richmanin eksentrismiä. Levyn viisi kappaletta ovat järjestään erittäin hyviä, höyhenenkevyesti eteenpäin puksuttava Noose of Jah City ja kieroutunut tuutulaulu Bleak Bake suorastaan erinomaisia. Ensi vuonna räjähtää. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

David Lynch – Crazy Clown Time

Sunday Best

52 Musiikki on aina näytellyt olennaista osaa ohjaajalegenda David Lynchin elokuvissa Blue Velvetin In Dreamsista Twin Peaksin Fallingiin. Kuten odottaa saattaa, Lynchin ensimmäinen varsinainen sooloalbumi Crazy Clown Time on outo levy, jossa vahva tunnelma on etusijalla. Hänen nasaalinen, melkein lapsenomainen äänensä saa elektronisen vääristelyn tuloksena aavemaisia sävyjä, ja kappaleet kelluvat sähköisen eteerisesti kuin kuu hylättyjen junanvaunujen yllä. Suurin osa Crazy Clown Timea on junnaavaa, yhdelle sointukululle, jopa yhdelle soinnulle perustuvaa elektrobluesia tai elektropoppia. Pohjat vetää tuskallisen pitkä, Lynchin harrastaman transsendentaalisen meditaation yksityiskohtia selvittävä Strange and Unproductive Thinking, joka kuulostaa siltä kuin tietoisuuden saanut tietokone olisi tehnyt sävellysdebyyttinsä. Karen O:n laulama Pinky’s Dream ja sellaiset hauraan melodiset kappaleet, kuten Good Day Today ja These Are My Friends, onnistuvat osittain pelastamaan yksitoikkoisen levyn. Suutari pysyköön kuitenkin vielä toistaiseksi lestissään. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Oneohtrix Point Never – Replica

Software

80 Syntikkapop-duo Ford & Lopatinin toinen puolisko Daniel Lopatin on tehnyt viimeisen neljän vuoden sisään jo seitsemän täyspitkää levyllistä abstraktia ambient- ja drone-pohjaista konemusiikkia Oneohtrix Point Never -nimellä. Viime vuoden näennäisellä pulssittomuudellaan koukuttanut Returnal-levy saa jatkoa hieman biittivetoisemmasta Replicasta. Sillä Lopatin maalaa 1980-lukulaisista mainoksista keräämillään sampleilla vääristyneitä äänimaisemia, joihin hukkuminen on joka kerta oma, huumaava seikkailunsa. Lopatin luo lyhyistä sampleista looppeja, joiden repetitiossa on havaittavissa yhtäläisyyksiä Steve Reichiin. Kun näitä looppeja laittaa päällekkäin, ne muotoutuvat Paavoharjun tyylisiksi, fragmentoituneiksi äänitekstuureiksi. Replica on kuin täynnä ääntä oleva säiliö, jonne kuulija heitetään levyn alkajaisiksi. Kun antautuu sen hukuttaviin äänipyörteisiin, tärkeintä on huomata, mihin Lopatin on jättänyt hiljaisuuden hetkiä ikään kuin happikupliksi. Tylsemmät varmasti haukkuvat Replicaa äänitapetiksi, mutta siinä tapauksessa minä haluan liisteröidä kaiken ihopintani. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla