”Blackstarilla David Bowie tuntui löytäneen uudelleen kykynsä luoda uusia, kiehtovia maailmoja.”

David Bowien viimeisen levyn avaava nimiraita on kymmenminuuttinen mystinen matka yksinäisen kynttilän luo.

”In the villa of Ormen, in the villa of Ormen
Stands a solitary candle, ah-ah, ah-ah
In the centre of it all, in the centre of it all”

Viime vuosina arkiaamuni ovat asettuneet kaavaan, jossa lähden kotoa kahden lapsen kanssa. Kävelemme ensin isomman päiväkodille Linnunlauluun. Tämän jälkeen työntelen nuoremman vaunut radan vartta Kaisaniemeen, parkkeeraan vaunun ja jätän lapsen tarhaan.

Tämän jälkeen kävelen parinkymmenen minuutin matkan Pitkänsillan yli työhuoneelle.

Aamun huippuhetki on viimeinen kaksikymmenminuuttinen. Laitan luurit korviin ja kuuntelen jotain. Maanantaisin pyrin aina korkkaamaan jonkin uuden, ennen kuulemattoman levyn, ikään kuin antamaan sävelen viikolle.

Maanantaina 11. tammikuuta 2016 laitoin tarhasta poistuessani soimaan David Bowien edellisenä perjantaina julkaistun levyn ★ (tunnetaan myös nimellä Blackstar). Odotukset olivat ristiriitaiset. En ollut juuri jaksanut innostua Bowien Next Day -paluulevystä (2013), joka oli kuulostanut vanhan soundin lämmittelyltä ilman uutta sanottavaa. Toisaalta olin kuullut hyvää newyorkilaisten jazzmuusikkojen kanssa levytetystä uutukaisesta.

Jo muutaman tahdin kuultuani ymmärsin, että nyt oltiin jännän äärellä.

Levyn käynnistävä nimiraita imaisi ikiaikaiselta kuulostavaan maailmaan. Ollaan Ormenin kylässä, yksinäisen kynttilän ympärillä, meneillään on ehkä jokin riitti tai teloitus.

Musiikki on tässä vähintään yhtä tärkeää kuin sanat – sekoituksessa on triphopia, monimutkaisin rytmikuvioin etenevää jazzia, lähi-idän sävyjä, kirkkokuoroa ja urkua.

Vaikka ★:n kutsuminen popmusiikiksi alkaa olla termin venyttämistä äärimmilleen, on kokonaisuus on silti hallittu. Alun jälkeen seuraa pitkä B-osa, jossa messiaan julistetaan kuolleen mutta uuden mustan tähden syntyneen, minkä jälkeen palataan alun tunnelmiin. Silti jännite ei laske liki kymmenminuuttisen kappaleen aikana kertaakaan. (Itse asiassa ★ oli alun perin 11-minuuttinen, mutta mitaksi editoitiin 9:57, koska iTunes ei hyväksy yli 10-minuuttisia singlejä).

Bowie tuntui löytäneen uudelleen kykynsä luoda uusia, kiehtovia maailmoja. Kuuntelin kappaleen kahdesti ennen kuin pääsin työhuoneelleni ja avasin tietokoneen.

Ensimmäinen uutinen kertoi David Bowien menehtyneen edellisenä päivänä.

”Something happened on the day he died
Spirit rose a metre then stepped aside
Somebody else took his place, and bravely cried
(I’m a blackstar, I’m a star’s star, I’m a blackstar)”

Video ei ole enää saatavilla

”David Bowie oli myöhemmillä päivillään terveellisesti elänyt popvanhus, joka harasi viimeiseen asti kuolemaa vastaan parhaalla mitä hänellä oli, musiikillaan.”

Vielä hetkeä ennen kuolemaansa David Bowie ehti nousta kuolleista.

”By the time I got to New York
I was living like a king
There I used up all my money
I was looking for your ass”

Poptähteyden vanhin ja murheellisin tarina on nuorena kuoleminen, joko suoraan oman käden kautta tai välillisesti holtittoman elämän takia. Tarpeetonta sanoakaan, David Bowielle ei niin käynyt – hän toimi päinvastoin, kuten Bowiella oli eläessään aina tapana, joten miksi ei myös kuollessaan.

David Bowie oli myöhemmillä päivillään terveellisesti elänyt popvanhus, joka harasi viimeiseen asti kuolemaa vastaan parhaalla mitä hänellä oli, musiikillaan. The Next Day -albumi (2013) katkaisi vuosikymmenen hiljaisuuden ja käynnisti uuden luovan kauden. Siinä missä The Next Day pelasi pitkälti varman päälle, sitä seurannut Blackstar (2016) oli rohkea ja kokeileva levy, jonka seitsemään kappaleeseen Bowie oli suodattanut vaikutteita jazzista, arabialaisesta musiikista, modernista R&B:stä ja elektronisesta musiikista.

Musiikillisesti Blackstar oli hyppy tuntemattomaan, mutta sitä seurasi loikka vielä suurempaan pimeyteen. Kaksi päivää sen julkaisemisen (ja Bowien 69:nnen syntymäpäivän jälkeen) David Bowie kuoli. Syynä oli maksasyöpä, jonka puhkeamisesta lähipiirin ulkopuolisilla ei ollut aavistustakaan. Bowien faneille Blackstar ja suru-uutinen olivat todellinen double punch, samanaikaisesti perille toimitetut suudelma ja isku palleaan.

Vain kolme päivää ennen kuolemaa maailmalle päästettiin myös Johan Renckin ohjaama video singleen Lazarus, jossa Bowie makaa sairaalavuoteella kääre pään ympärillä ja napit silmien päällä – kenties viittauksena vanhaan tapaan laittaa kolikot vainajan silmien päälle maksuksi Tuonelan lautturille? Videon lopussa Bowie vetäytyy puiseen vaatekaappiin ja vetää oven kiinni takanaan. Ilmeisen tulkinnan sijasta optimisti voi olettaa kaapissa piilevän portin Narniaan, C.S. Lewisin fantasiakirjojen ihmemaahan.

Jotta vahvan videon makaaberi vaikutelma olisi täydellinen, katsojan kannattaa tietää Bowien saaneen tiedon syöpänsä leikkaamattomuudesta kuvausviikon aikana marraskuussa 2015.

Kun sillä on näin paljon raskaita matkatavaroita, Lazarusin ei tarvitsisi olla kovin kummallinen kappale tehdäkseen vaikutuksen. Ja minkäänlaisia hittisinglen peruselementtejä se ei sisälläkään. Sen tunnelma on painostava ja odottava, saksofonit mouruavat kuin pohjustaisivat mustahattuisen miehen sisääntuloa, ja Bowien nikotiinin kellertämä ääni kuulostaa kaiken nähneeltä mutta yhä sitä kaikkea uhmaavalta.

Silti laulu uhkuu yhä aikaa nostalgisuutta ja toiveikkuutta. Laulun puhuja (Bowien tapauksessa meidän ei koskaan pidä olettaa tekstin ilmaisijan olevan Bowie itse) muistelee menneisyyttään, ja koska se on napattu Bowien yhdessä muiden tekijöiden kanssa työstämästä musikaalista, tekstistä jää viitteellinen vaikutelma. Mutta kun Bowie laulaa ”You know I’ll be free / just like that bluebird / ain’t that much like me”, sitä on mahdotonta olla ottamasta vastaan kirjaimellisesti. Ja tässä tapauksessa kirjaimellisuus herättää kuulijassa vain lohtua ja iloa.

Rockissa hyvin harvat 60:nnen ikävuoden jälkeen tehdyt albumit ovat muuta kuin epilogeja tai kuriositeetteja, poijuja vanhuuden kahluualtaassa. Mutta Bowie poistui popin pankista aseet paukkuen, suurien säkkien kera. Lazarus oli kappale, jolla hän nousi kuolleista jo ennen kuolemaansa. Ja sitten hän kuoli, koska se on ainoa tuntemamme tie kuolemattomuuteen.

Video ei ole enää saatavilla

Nile Rodgers. Nero, kiusallisista peräpukamista huolimatta

Daft Punkin viikon päästä ilmestyvä albumi Random Access Memories ja sen ensimmäinen single Get Lucky ovat tuoneet muusikko, tuottaja ja laulunkirjoittaja Nile Rodgersin takaisin tavallisen musiikinystävän tietoisuuteen. Monet muistavat Rodgersin bändin Chicin ja sen merkityksen tanssimusiikille, mutta harva tajuaa herran mittavat ansiot yhtenä 1980-luvun kysytyimpänä poptuottajana.

Nile Rodgersin ja Chicin toisen perustajajäsenen Bernard Edwardsin ura alkoi 1970-luvun alussa, jolloin sessiomuusikkoina työskentelevät miehet ensimmäisen kerran tapasivat. Nile oli paljasjalkainen newyorkilainen, huumeita käyttävän beatnik-äidin ensimmäinen lapsi, joka elämänkerrassaan Le Freak: An Upside Down Story of Family, Disco and Destiny puhuu lämpimästi hullusta perheestään ja lapsuudestaan.

Rodgersin ja Edwardsin intresseissä ei ollut alun perin tanssimusiikki, vaan he näkivät itsensä pikemminkin potentiaalisina rocktähtinä, eräänlaisina hienostuneina mustina punkkareina. Miettiessään konseptia uudelle yhtyeelle vuonna 1977 he kehittelivät idean viileästä mutta anonyymistä tanssibändistä, jonka jokainen kappale olisi esittäjäänsä tärkeämpi. Yksi Chicin esikuvista oli vähintään yhtä tyylikäs Roxy Music. Sanoituksissa tulisi liikkua aina vähintään kahdella tasolla.

Chic ei ollut koskaan kantaaottava, mutta rivien välistä pystyi löytämään piilomerkityksiä. Esimerkiksi bändin debyyttisingle Dance, Dance, Dance (Yowsah, Yowsah, Yowsah) voi kuulostaa viattomalta tanssiinkutsulta, mutta sen inspiraatio löytyy 1930-luvun laman julmia tanssimaratoneja kuvanneesta Ammutaanhan hevosiakin -elokuvasta (josta on myös lainattu kappaleen ”jausa jausa jausa” -fraasi). Kertosäkeen monotoninen hokema on pikemminkin vaatimus, ei pyyntö: ”Tanssi. Tanssi. TANSSI.”

Video ei ole enää saatavilla

Läpimurtonsa jälkeen vuosina 1977–1979, Chic julkaisi pelkästään hittejä. Le Freak myi seitsemän miljoonaa kappaletta ja on edelleen levy-yhtiö Atlanticin myydyimpiä singlejä. Chic surffasi disco-aallon harjalla siitä yksinkertaisesta syystä, että heidän levyttämänsä materiaali oli markkinoiden laadukkainta. Myynnissä vain discon virallinen kuningatar Donna Summer kilpaili yhtyeen kanssa.

Tähtiä Chicistä ei koskaan kuitenkaan tullut. Tähtiä olivat discoissa heidän musiikkinsa tahtiin tanssivat ihmiset.

Discon juuret olivat mustien, homojen ja latinojen kulttuurissa, ja monet sen suurimmat menestykset olivat afroamerikkalaisia. Taloudellisesti discobuumi oli niin voimakas ilmiö, että jopa The Rolling Stonesin ja Rod Stewartin kaltaisten perusrokkareiden piti taipua ja ottaa levyilleen disco-vaikutteita.

Sitten valkoiset keski-ikäiset miehet iskivät takaisin. Vuonna 1979 syntynyt ja ”Disco Demolition” -tapahtumaan huipentunut anti-disco-liike imi voimansa rasismista, homofobiasta ja naisvihasta, mutta oli verhottu huumoriin ja ”pojat on poikia” -henkeen. Baseball-otteluiden väliajalla poltetut disco-levyt, mellakointi ja ”disco sucks” -sloganien huutelu käynnistivät ketjureaktion , jolla oli sekä taloudellisia että poliittisia vaikutteita aina radioasemien soittolistoihin ja levy-yhtiöiden kokoushuoneisiin asti.

Discon hedonismin aika oli lopullisesti ohi vuoden 1979 syksyyn mennessä. Siitä tuli Yhdysvalloissa kirosana melkeinpä yhdessä yössä. Niin tuli myös disco-musiikin tekijöistä.

Nile Rodgersin ja Bernand Edwardsin pelasti kuitenkin yksi levy. Vuoden 1979 puolivälissä, kun Chic oli vielä kuuma edellisen ykköshittinsä Good Timesin jäljiltä, oli tiimin ja Motownin välillä aloitettu neuvottelut yhtiön suurimman tähden tulevasta albumista.

#1 Diana Ross – Diana (1980)

”The time has come for me
To break out of the shell
I have to shout
That I’m coming out”

Vuonna 1979 Diana Ross oli jo bisneksen veteraani: supertähti, niin musiikki- kuin elokuvateollisuudessakin. The Supremesin solistina ja soolourallaan hän oli netonnut 16 ykköshittiä Yhdysvalloissa. Elokuvarooli Billie Holidayna taas oli tuonut Rossille Oscar-ehdokkuuden parhaasta naispääosasta kaikkien aikojen toisena mustana naisena.

Ross oli kuitenkin ”jo” 36-vuotias, ja uudet discokuningattaret olivat nakertaneet hänen asemaansa maailman suurimpana naispuolisena tähtenä. Ross etsi uutta soundia, uutta suuntaa.

Ross etsi myös ulospääsyä. Hän oli koko uransa ajan ollut Motownin omistajan Berry Gordyn silmäterä sekä ammatillisesti että yksityiselämässä. Ross oli kuitenkin vihdoin itsenäistymässä. Hän oli muuttanut Los Angelesista New Yorkiin ja alkanut kartoittaa mahdollisuuksiaan bisneksessä ilman Gordya ja jopa Motownia.

Ross tuuletti Nilelle ja Bernardille vapaudenhuumaansa ja elämänsä tulevaa täyskäännöstä. Kaksikko kirjoitti keskustelujen pohjalta nipun vahvoja, optimistisia kappaleita, kuten Upside Down ja I’m Coming Out.

Materiaali oli täynnä pomminvarmoja hittejä, mutta Motown ei ollut tyytyväinen. Levy kuulosti heidän mielestään liian paljon Chiciltä ja liian vähän Dianalta. Motown pelkäsi, että ”anti-disco-backlash” vahingoittaisi yhtiön suurimman tähden uraa, ja miksautti levyn uudelleen. Versioita voi vertailla vuonna 2003 julkaistulla Diana Deluxe -albumilla. Alkuperäisissä raidoissa Ross kuulostaa ehkä enemmän vierailevalta vokalistilta omalla levyllään. Motown-miksaus taas on suoraviivaisempi, joskin soundiltaan ohuempi.

Vaikka Rodgers ja Edwards olivat sitä mieltä, että Motown oli pilannut heidän levynsä, myi Diana nelinkertaista platinaa Yhdysvalloissa. Sen ensimmäinen single Upside Down nousi maan singlelistan ykköseksi. Pitivät Rodgers ja Edwards levystä tai eivät, Diana antoi heille uuden elämän bisneksessä.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Sheila & B. Devotion – King Of The World (1980)

”Get up at five, not quite alive
I’ve lived the last three nights on Dry Martinis
Although it’s winter time
They make me pose outside in a bikini
My skin is wash and wear
Got rainbows in my hair, oh what a sight”

Ranskassa koko kansalle mallina, näyttelijänä ja laulajana tutuksi tullut Sheila tipahti Rodgersin ja Edwardsin työpöydälle levy-yhtiö Carreren ideasta. Yhtiö halusi jatkoa Sheilan edellisvuoden isolle hitille, discoversiolle Singin’ in the Rainista. Sheila puhui tuskin sanaakaan englantia, joten Nile ja Bernard joutuivat improvisoimaan kirjoittaessaan hänelle laulettavaa.

Millaisia ongelmia kauniilla mallilla voisi olla? Ehkäpä paine elää yli varojen imagon vuoksi (Charge Plates & Credit Cards) tai rankat kuvaukset, ahneet managerit ja loputtomat kissanristiäiset (Cover Girls). Levyn jättihitti kaikkialla muualla paitsi Yhdysvalloissa – jossa disco oli nyt kirosana – oli Spacer, melodinen sekoitus Tähtien sota -elokuvaa, Sarah Brightmanin I Lost My Heart To The Starship Troopersia ja perinteistä Chic-biittiä.

Laulun päähenkilön esikuvana käytettiin Tähtien sodan Han Soloa. Ja kun Sheilan kaltainen, planeetta Maan naispuolinen valioyksilö tulkitsee laulun ranskalaisittain murtaen tiukkaan hopeiseen avaruuspukuun pukeutuneena, ei ole epäselvää, etteikö galaksienvälinen rakkaus olisi molemminpuolista.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Soup for One (soundtrack, 1982)

”All the things that you said were
Ladidadida
Ladidadida
Ladidadida
Ladidadida”

Vaikka Chicin omat levyt floppasivat rankasti vuoden 1979 jälkeen, levy-yhtiö antoi bändille kuitenkin mahdollisuuden levyttää kaikki levytyssopimukseen merkityt albumit. Yksi oli Chic-vetoinen soundtrack Soup For One -elokuvaan.

Seksikäs komedia tuli ja meni jälkiä jättämättä, eikä soundtrackin kohtalo ollut paljoa kummempi. Levyllä on kuitenkin monta helmeä, kuten Fonzi Thorntonin napakka I Work for a Livin’ ja Carly Simonin hieno Why.

Rodgersin ja Edwardsin tuottama Why on yllättävä ja yllättävän toimiva kollaboraatio. Singer-songwriteriksi profiloinut Simon ei ollut flirttaillut tanssibiitin kanssa kunnolla edes kuumimpina discovuosina, mutta Whyn omalaatuinen, reggaen kanssa leikittelevä biitti on luonteva partneri Carlyn surumieliselle ja hieman kahjolle laulusuoritukselle.

Why nousi Britannian top kymppiin ja isoksi underground-hitiksi Paradise Garagen kaltaisilla klubeilla Yhdysvalloissa, mutta itse albumi floppasi armottomasti, eikä sitä edelleenkään ole julkaistu cd-muodossa.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Debbie Harry – KooKoo (1982)

Debbie Harryn ensimmäinen soololevy KooKoo nauhoitettiin Blondien ollessa pienellä tauolla vuonna 1981. Levyn suhteellinen floppaus on yksi pophistorian suuria mysteerejä. Debbie Harry oli levyn julkaisuvuonna yksi maailman tunnetuimpia tähtiä ja Rodgers & Edwards edelleen erittäin kuumia tuottajia Diana-levyn menestyksen jälkilämmössä.

Ehkä Debbien ”punk”-taustan ja mustan musiikin naittaminen oli liikaa sekä ennakkoluuloisille radioasemille että Blondien faneille. Voi olla, ettei asiaa auttanut Alien-taiteestaan tutuksi tulleen H. R. Gigerin suunnittelema levynkansi, jossa Debbien päätä lävistellään erilaisilla piikeillä. Ostavalle yleisölle koko konsepti taisi olla vähän liian ”kukkuu”.

KooKoo kärsii myös selvän hitin puutteesta. Uutta Upside Downia levyltä on turha etsiä, vaikka ensimmäinen singlelohkaisu Backfired groovaakin mukavan new wave -henkisenä. KooKoon funkia, rockia ja discoa sekoittava soundi on kuitenkin selkeä askel kohti Nile Rodgersin seuraavaa megamenestystä.

Video ei ole enää saatavilla

#5 David Bowie – Let’s Dance (1983)

”Let’s dance
put on your red shoes and dance the blues”

Bowie ja Rodgers tutustuivat Nilen ensimmäisen soololevyn Adventures in the Land of the Good Groove äänitysten aikana. Kuultuaan levyn testiprässäyksen David Bowie tokaisi Rodgersille: ”Jos teet minulle levyn, joka on edes puoliksi näin hyvä, olen erittäin onnellinen.”

Rodgersille tarjous oli suurin mahdollinen kunnia. Seuraavaksi Bowie ilmoitti, että itse asiassa, tarkemmin ajatellen, hän haluaa ”hittejä”.

Yhteistyö alkoi kuitenkin hieman horjuvasti. Bowien ensimmäinen demo Rodgersille oli pieni folk-henkinen lurittelu, ”jotain Donovanin ja Anthony Newleyn väliltä”. Nile epäili, että Bowie vittuilee hänelle, mutta alkoi sovittaa kappaletta luottobändinsä kanssa.

Bowie määräsi, että soundin tuli olla postmoderni hatunnosto Isley Brothersin Twist and Shoutille. Artisti sai mitä tilasi. Kun nimikappale oli saatu purkkiin, syntyi loput levystä kivuttomasti. Äänityksiin kului yhteensä vain 17 päivää.

Let’s Dancesta tuli Bowien suurin kaupallinen menestys. Bowie itse tuntui olevan hieman vaivaantunut levyn valtavasta suosiosta ja halukkaampi keskustelemaan haastatteluissa Berliinistä tai historiastaan.

Nile Rodgersille levyn menestys tarkoitti, että se sama ”dance”, jonka takia hän oli ollut taiteilijana käytännössä mustalla listalla vain neljä vuotta aiemmin pahimman anti disco -ilmiön aikana, oli nostanut hänet jälleen eturiviin. Menestys maistui kuitenkin hieman katkeransuloiselta. Nileltä ei voinut jäädä huomaamatta, että kun musta mies oli yrittänyt tanssittaa maailmaa, olivat ihmiset rynnänneet polttamaan levyjä, mutta kun David Bowie sanoi ”let’s dance”, kukaan ei protestoinut.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Madonna – Like A Virgin (1984)

”You’ve got style
That’s what all the girls say
Satin sheets
And luxuries so fine
All your suits
Are custom made in London”

Kun Madonnan toisen levyn äänittäminen alkoi, hän ei ollut vielä supertähti. Ensimmäinen albumi oli myynyt kohtalaisesti, ja sen suurin hitti Holiday oli noussut Yhdysvalloissa kivasti sijalle 16.

Nile Rodgers kuitenkin tiesi jo tuolloin työskentelevänsä jonkun erityisen kanssa. Kun hänen tuttavansa oli yrittänyt dumata Madonnan konserttia pelkkänä ”tyylinä, ilman substanssia”, Rodgers oli oikonut: ”Et vain tajua, showbisneksessä tyyli *on* substanssia.”

Nile oli valittu Madonnan toisen albumin tuottajaksi, koska Madonna halusi hittejä. Ja hän ei pelleillyt. Muutamaan otteeseen Madonnan ja Nilen sukset menivät ristiin studiossa Nilen bändin ”liian rennon” asenteen takia. 24-vuotias Madonna tiesi maksavansa levyn ja olevansa pomo ja teki tämän selväksi nauhoituksissa.

Soundillisesti Like a Virgin on kuitenkin Nile Rodgers -levy, ei epäilystäkään. Material Girlin napakka intro tai nimikappeleen oudon tutunoloinen bassokuvio ovat juuri niitä elementtejä, jotka toistuvat eri variaatioina kaikissa Rodgersin tuottamissa levyissä. Samaan aikaan, kun monet tuottajat kuorruttivat levyjään uusimmilla syntikka-soundeilla ja uuden digitaaliteknologian mahdollistamilla sampleilla, Nile Rodgers tuntui vain pelkistävän omaa tuotantotyyliään.

Monessa asiassa Madonna piti kuitenkin päänsä. Esimerkiksi Material Girlin hän laulaa itselleen täysin sopimattomassa sävellajissa, vastoin Nilen neuvoja. Myös väittely levyn ensimmäisestä singleksi kääntyi Madonnan voitoksi. Like A Virgin -singlen julkaisua jouduttiin lykkäämään yli puolella vuodella, koska Madonnan ensimmäisen levyn kaksi viimeistä singleä olivat alkaneet myydä kuin häkä. Kun Like a Virgin vihdoin saatiin kauppoihin marraskuussa 1984, oli sähköisyys Madonnan ympärillä jo käsinkosketeltavaa.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Sister Sledge – When The Boys Meet The Girls (1985)

Ennen kuin joku ehtii repiä leviksensä, niin maittakoon, että Sledgen siskojen mestariteos oli totta kai Chicin tuottama We Are Family -albumi (1979), jolta lohkaistiin nimiraidan lisäksi klassiset hitit Lost In Music, He’s The Greatest Dancer sekä Thinking Of You. When The Boys Meet The Girls on kuitenkin tyylipuhdas esimerkki Nile Rodgersin 1980-luvun soundista parhaimmillaan.

Sanat ”tiukka” ja ”ilmava” kuvaavat levyn soundia hyvin. Sledgen sisaruksissa Nile Rodgers sai käyttöönsä uransa taitavimmat vokalistit. Tytöt todella laulavat kuin linnut langalla, We Are Familya lainatakseni. Jokainen sisko taipuu sooloihin, mutta myös taustalaulut ovat täynnä hienoa kikkailua. Harmi, että itse kappaleet eivät ole ihan samaa tasoa kuin esittäjät.

Levy-yhtiölle Sister Sledge ei ollut vuonna 1985 prioriteetti numero yksi, mikä valitettavasti kuuluu levylle valikoidusta materiaalista. Söpö doowop-tunnelmointi Frankie oli kuitenkin iso yllätyshitti Britanniassa (singlelistan ykkönen), ja myös Dancing On The Jagged Edge ja Follow The Leader pitävät sisällään potentiaalia tanssilattioiden hirmuiksi.

Ehkäpä kymmenen vuotta nuoremmalla yhtyeellä olisi ollut paremmat mahdollisuudet When The Boys Meet The Girlsin kanssa. Nyt Sledgen perheen paluu listoille jäi lyhytikäiseksi Nile Rodgersin avusta huolimatta.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Duran Duran – Notorious (1986)

Nilesta ja brittien ”fab fivesta” oli tullut shoppailu- ja dokailukamuja Rodgersin työskenneltyä bändin The Reflex– ja Wild Boys -singleillä vuonna 1984. Duranien luottamuksen Nile oli voittanut, kun levy-yhtiö Capitol oli kieltäytynyt julkaisemasta sinkkuna Nilen remiksaamaa The Reflex -kappaletta, koska piti sitä liian ”mustana”.

Nile uskoi vaistoonsa ja käski bändin vaatimaan singlen julkaisua sellaisenaan. Levy pistettiin ulos, siitä tuli bändin uran suurin hitti ja Duraneista ja Nilesta ”BFF”.

Vuonna 1986 Duran Duran oli kaikkea muuta kuin toimintakunnossa. Parin vuoden levytystauon aikana sen jäsenet olivat keskittyneet sivuprojekteihinsa, eikä kukaan ollut enää erityisen kiinnostunut emobändin tulevaisuudesta. Kun neljännen studioalbumin nauhoitukset piti lopulta aloittaa, studioon saatiin vain kolme viidestä jäsenestä.

Nile Rodgers on sanonut, että levy-yhtiöt ovat yleensä tilanneet hänet paikalle katastrofin kynnyksellä – niin nytkin. Rodgers teki mitä pystyi. Notoriousin soundi käy ilmi jo levyn avaavan nimikappaleen introsta: napakka mutta rento biitti ja vaativat torvet, “no-no-notorious”!

Fanit eivät kuitenkaan lämminneet uudelle funkylle Duranille. Notorious nousi top 20 -listalle Atlantin molemmin puolin, mutta katosi sitten jälkiä jättämättä.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Grace Jones – Inside Story (1986)

Nile Rodgersille Inside Story taisi olla melkoinen välityö. Sitä ei esimerkiksi mainita sanallakaan hänen elämänkerrassaan. Myös Jonesin diskografiassa vähälle huomiolle jäänyt levy on kuitenkin melko onnistunut yritys tehdä Jonesista taas enemmän laulaja kuin media-ilmiö tai Bond-pahis.

Albumin levytyksen aikoihin Jones oli uransa huipulla. Takana oli kaksi hyvin menestynyttä albumia (Slave To The Rhythm, Island Life) ja pari näyttävää ison budjetin elokuvaroolia (007 ja kuoleman katse, Conan – hävittäjä). Inside Storyn oli tarkoitus viedä Jones valtavirtaan myös musiikillisesti, varsinkin Yhdysvalloissa. Kukapa tässä voisi auttaa paremmin kuin Nile Rodgers?

Jones ja Rodgers tuottivat levyn yhdessä. Kaksikko myös kilpaili kokaiinin vetämisessä, ja kipinät sinkoilivat miksauspöydän ääressä. Soundillisesti levy on tuttua Rodgersia. Vahvimmilla raidoilla, kuten Victor Should Have Been a Jazz Musicianilla ja Partygirlillä, kaksikko onnistuu luomaan omaperäistä tunnelmaa. Valitettavasti kaikki materiaali ei ole yhtä hyvää, ja usealla raidalla Rodgers hoitaa homman melko selvästi autopilotilla.

Molemmat olivat tässä vaiheessa ehkä enemmän kiinnostuneita bailaamisesta kuin musiikin tekemisestä. Silti kummankaan artistin lahjakkuutta ei voi kiistää, ja albumi kestää vertailua minkä tahansa vuoden 1986 hittilevyn kanssa. Grace Jonesista se ei kuitenkaan tehnyt koko perheen tai kansan suosikkia. Tosin näin jälkikäteen voi miettiä – olisiko se ollut edes mahdollista?

Video ei ole enää saatavilla

#10 David Bowie – Black Tie White Noise (1993)

Kaupallisesti epäonnistuneiden soololevyjen ja katastrofaalisen Tin Machine -projektin jälkeen David Bowie iski taas hynttyyt yhteen Nile Rodgersin kanssa. Vaikka tarkoitus ei ollut tehdä uutta Let’s Dancea, Nilen kultainen kosketus tuskin ahdisti Bowieta. Lopputulos on tähden vahvin levy sitten, no, Let’s Dancen. Johtavana ideana oli tuoda melodiat takaisin 1990-luvun alun R&B-, house- ja swing beat -soundiin.

Black Tie White Noise palautti Bowien kotimaassaan albumilistan kärkeen, ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1984.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Al Jarreau – Moonlighting (single, 1987)

Nile Rodgers työskenteli kuin hullu koko 1980-luvun, ja herran nimi löytyykin mitä yllättävimmistä tuotannoista. Esimerkkinä tämä Konnakoukkuja kahdelle -tv-sarjan tunnari. Suomessakin suosittu sarja teki tuntemattomasta Bruce Willisistä tähden ja nosti myös Cybill Shepherdin takaisin otsikoihin. Paremmin jazz-artistina tunnetun Al Jarreaun mainio tunnusbiisi on lajityyppinsä parhaimmistoa ja nousi listoille niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassakin.

Video ei ole enää saatavilla

David Bowie on tehnyt albumin vuorokauden jokaiselle tunnille.

”Artist: David Bowie. Album title: The Next Day.”

Vielä 1980-luvun alussa näytti, että aika oli ajanut ohi Bowiesta. Uusromantikot, gootit ja futupopparit olivat kaikki hänen jälkeläisiään ja käyttivät hänen ruumistaan häpeilemättömästi ravinnokseen. Kolmekymppisen muusikon vastaisku oli siirtyä kiiltävän viihdepopin maailmaan. MainManin riistosopimuksien jälkeen hän oli myös kehittänyt ahneen pankkiirin luonteenpiirteitä, ja seuranneiden läpikaupallisten levyjensä taakasta Bowie ei ole ole päässyt pyristelemään täysin irti.

Uh, siitä on kolmekymmentä vuotta. Ja niistä viimeiset kymmenen David Bowie on piilotellut julkaisematta yhtään albumia sitten vuoden 2003 Realityn. Jotkut faneista elättelivät vielä toivoa vanhaa materiaalia nykyaikaan päivittävän Toy-projektin toteutumisesta. Toiset uskoivat hänen siirtyneen lopullisesti eläkkeelle; muusikkoa joka julistaa lopettavansa ei usko pöljäkään, mutta muusikko joka katoaa selittämättömästi lienee tosissaan? Juuri Bowielta olisi voinut odottaa uran päättämistä ilman selittelyjä.

Kuitenkin vuonna 2013 David Bowie tulee takaisin ja osoittaa, että hänen omat lapsensa eivät kannibalisoineetkaan häntä. Yritys on toki edelleen kova: Floria Sigismondin fanipoikamaisessa (niin) videossa kappaleelle The Stars (Are Out Tonight) esillä ovat Tilda Swinton ja Andrej Pejić – Bowien henkisiä perillisiä elokuvista ja muotimaailmasta, taiteenaloilta joilla tähteä erityisesti rakastetaan. Bowie itse on tämän ihailijoiden hovin ympäröimänä pelkkä statisti. Häntä on kyllästymiseen asti kutsuttu kameleontiksi, ympäristönsä jäljittelijäksi, vaikka enemmänkin ympäristöllä on ollut tapana jäljitellä häntä.

Se, että 66-vuotias artisti jättäytyy ensimmäistä kertaa urallaan taka-alalle kieltäytyen haastatteluista, promokuvista ja keikoista, itsensä tyhjäksi arkiksi muuttaen, vaikuttaa kuitenkin vain uudelta, vahvasti konseptuaaliselta roolilta, jota Jonathan Barnbrookin kansitaide alleviivaa. Samalla sen pohja on vahvassa historismissa ja menneisyydessä, joka on jo tullut käyttötavaraksi (Scary Monstersin jälkeen tämä on kolmas kerta kun Heroes-valokuvaa käytetään Bowie-levyn kannessa.) Pakkauksen superanonymiteetti on oikeastaan Bowien tehokkainta itseanalyysiä aikoihin. Se viestii hänen tiedostaneen saapumisensa eräänlaiseen julkisuuden public domainin piiriin.

Niin, Bowieta on hankalaa olla määrittämättä menneisyytensä kautta. Vaikka tämä albumi yrittäisikin näennäisesti pyyhkiä pois kaiken aiemmin koetun, ei sen kappaleissa voi olla kuulematta kaikuja popin epäselvimmän karikatyyrin tutuista luonnoksista. Vertailut ovat väistämättömiä, niin nokkelasti Bowie osaa omasta kasvogalleriastaan edelleen ammentaa.

Levyn avaa nimikkokappale, joka on valikoiman aggressiivisin raita: kylmää, raskaasti polkevaa funkkia, häivähdys ’87 and Cryta, nyrkkiänostattava kertosäe, jossa on jotain aidosti uhkaavaa, mutta toisaalta myös häivähdys montaa Bowien ikäluokan artistia nykyään piinaavaa pakotettua rankkuutta. Tarttuvana avausraitana se tekee tehtävänsä, mutta jättää vielä paljon auki. Perässä seuraava Tom Waits -tyylinen rämistely Dirty Boys tai yölliseltä pakomatkalta kuulostava The Stars (Are Out Tonight) eivät varsinaisesti selvennä kuviota.

The Next Dayn alkupäätä painaa huomattava raskaus ja sisäänkääntyneisyys, joka parhaimmillaan voisi olla päivitys Heroesin a-puolen ahdistuneesta protoindustrialrockista, mutta tällä kertaa tyhjyys ei kumise samalla intensiteetillä. Kaava alkaa tuntua oikeutetummalta Love Is Lostilla, jossa on samaa jäyhää fatalismia kuin Heathenin loistavalla Slow Burn -raidalla. Perässä seuraava singlelohkaisu Where Are We Now päättää sopivasti Berliini-tematiikallaan tämän vaiheen albumista. Koskettava kappale on Bowien niukassa balladivalikoimassa vahvaa keskisarjaa.

Albumin keskiosio sisältää sekalaisimman kappalemateriaalin. Valentine’s Dayn retroinen sävellys on tarttuva ja kitaristi Earl Slick soittaa sievoisella Bolan-aksentilla, mutta kappale myös osoittaa kuinka vähäisillä pelimerkeillä levy operoi. Äänimaisemassa ympärillä on liian vähän tarttumakohtia. Popralli Dancing Out in Space alkaa sentään Motown-kompilla ja epäilyttävästi La Biondan I Wanna Be Your Loveria muistuttavalla melodialla. Yhtä aikaa tyhmänä ja suuruudenhulluna se voisi olla Aladdin Sane -outtake, mutta myös Iggyn kanssa tehty hullutteluraita.

Levyllä ei kuulla Mike Garsonia, mutta levoton, eniten ysäribowielta kuulostava If You Can See Me on se pakollinen improvisatorinen hetki, johon hänet olisi kuulunut istuttaa. How Does the Grass Grow on kuin Bowie versioimassa Ariel Pinkiä – ei ainoastaan siksi, että myös Mature Themes lainasi The Shadowsia. Kappale ei osaa päättää mihin suuntaan edetä. Nämä ovat levyn häiritsevimmät oudokkeet, joiden tarpeellisuudesta on vaikea vakuuttua.

Toisaalta Boss of Me alkaa täysin turhalta vaikuttavana kertakäyttöpoppina, mutta kasvaa yllättävän isoksi. Hyvin 1980-lukulaista. Tämä vie aatokset unohdettuihin, kihelmöivän lipeviin ”kadonneiden vuosien” radiohuttubiiseihin: Absolute Beginners, Real Cool World, That’s Motivation, Julie, Pretty Pink Rose… listaa voisi jatkaa pitkälle, mutta tuo kama on vaarallista! Samalla mukaan tuo omaa synkkyyttään baritonifoni, jota koko Next Dayn aikana taidetaan kuulla enemmän kuin koskaan Bowien levyillä sitten Heroesin.

Erityisen herkullista märehdittävää tarjoaa I’d Rather Be High. Pyörryttävä kitarariffi kuulostaa enemmän 1990-luvun brittipsykedelialta kuin 1960-luvun esikuvilta, mutta sotaveteraania kuvaava lyriikka sen sijaan on paluu juuri Bowien vaudevillenuoruuteen, johon mahtui useampikin toisen maailmansodan outsiderien kuvaus (Little Bombardier, She’s Got Medals) ja ”Gossip ’till their lips are bleeding, politics and all” -tyyppisiä lyriikoita lausuessaan Bowie onkin jälleen jonkinlaisella tripillä koomisesti fraseeraavana englantilaisena Forces Sweetheart -kullannuppuna. Kaiken huippuna kappaleessa lauletaan kotiin menevistä lehmistä.

Albumin loppuun on sijoitettu kolme raitaa, jotka palaavat levyn alun nihilistisiin tunnelmiin. Next Day kokonaisuudessaan on täynnä kuoleman, tuhon ja politiikan vaarallisten vesien kuvauksia. Lopulta You Will Set the World On Fire karnevalisoi tämän kaiken lähes naurettavalla stadionrockilla, joka on räikeässä ristiriidassa kappaleessa lueteltujen protestifolkin sankareiden kanssa. Apokalypsi on lähellä ja popmusiikin korkeakirjallinen historia on muuttunut räikeäksi palvonnaksi sähkökitaroiden ulvoessa. Kuvaavaa?

Perässä seuraavat lannistunut, kuolemaa odotteleva You Feel So Lonely You Could Die, joka on Next Dayn tehokkaimpia raitoja ja sellaisenaan kuviteltavissa 1970-luvun vainoharhaisimmille albumeille (”There’ll come assassin’s needle, on a crowded train…”), sekä levyn päättävä Heat – tehokas viimeinen nuotti, jonka häiritsevästä tekstistä voisi tehdä loputtomasti tulkintoja. Oli kyse sitten Glass Spiderin korneista monologeista tai The Motelin kaltaisista atmosfääripaloista, Bowie on yhä vahvimmillaan tällaisissa teatraalisissa numeroissa, joissa sanoitus tarttuu mahdollisimman löyhästi arkipäivän ilmiöihin eskapistisen ilmaisun voitoksi. Hitaasti rakentuva uhan spektaakkeli ottaa kaiken tilan itselleen.

Kaiken kaikkiaan Next Day on hieman sekava kokoelma vahvoja ja puolivahvoja Bowie-sävellyksiä. Niiden kirjoittaja on edelleen tunnistettavissa ja ne jäävät päähän hyräiltäviksi siinä missä Heathenin ja Realityn kappaleet kymmenen vuotta sitten. Ikävintä levyllä on noistakin albumeista vastanneen Tony Viscontin tuotanto, josta tällä kertaa on riisuttu kaikki ylimääräisten elementtien charmi. Miksaus on mielikuvitukseton ja instrumenttipuolella kuullaan detaljeja lähinnä prosenttiperiaatteella jaettuna. Etenkin loistavan Heathenin vintagesyntikoiden ja armotta miksattujen kitaroiden jälkeen Next Dayn spartalainen äänenkuva on omiaan paljastamaan joukosta heikommat kappaleet ja kykenemätön tuomaan jatkuvuutta biisilistaan.

Bowie nimittäin on lopulta 1970-luvun tuote ja hänen levyjään on aina leimannut jonkinlainen löyhä korkeakonsepti. Young Americansilla ja Earthlingillä se oli tietty tyylilaji, Heroesilla ja Lodgerilla maantieteellinen sijainti. Toisinaan se on ollut vain äänellinen sommitelma, teoksen tiettyyn tunnelmaan sitova tableau (Hunky Dory, Low), joskus täysin epätahtinen pseudo-operetti (Diamond Dogs, Outside… äh… Let’s Dance?) Next Day puolestaan tuntuu levyltä, jolta puuttuu kyky luoda ympärilleen oma maailmansa. Välillä sen laulut ovat kuin tyhjään tilaan heitettyjä irrallisia jäseniä.

Jäljelle jääkin siis vain artisti itse: paperille piirtyvä kuva, epäselvä, mutta ei mihinkään häipynyt. Olkoonkin, että Next Day on ajoittain sekava ja äänellisesti hiomaton, mutta se on myös kysymyksiä herättävä kokonaisteos. Joka tapauksessa suurin osa levyn materiaalista on Bowie-standardeilla tarpeeksi vahvaa. On otettava huomioon, ettei häntä voi verrata kovinkaan moneen tänä päivänä levyttävään artistiin; kuinka monta 1960-luvulla aloittanutta ja 2010-luvulla edelleen yhtä kompromissitonta muusikkoa osaatte nimetä? Scott Walkerin ja ehkä Yoko Onon ja Neil Youngin lisäksi heitä ei ole paljon.

78 Kymmenen vuoden tauon jälkeen David Bowie on kieltämättä asemassa, jossa hänen on tehtävä paljon vakuuttaakseen yleisönsä paluun tarpeellisuudesta. Siinä Next Day onnistuu. Se on yhä tarpeeksi mielenkiintoinen, joskin hajanainen laulukokoelma. Se ei ehkä sisällä uusia klassikoita, mutta jokainen raita kantaa tekijänsä alati muuttuvia sormenjälkiä.

Video ei ole enää saatavilla

David Bowie ja Mick Ronson.

40 vuoden mittaan tarina tähtikartan uuden sivun kääntymisestä on kerrottu kerta toisensa jälkeen, myös uudelleenjulkaisujen loppumattoman virran muodossa.

Heinäkuussa 1972 Starman-kappaleen televisioesitys teki epäonnisesti musiikkibisneksessä seikkailleesta David Bowiesta sensaation yhdessä yössä. Tuona kesänä valtavirtajulkisuuden reunalla keikkuneen artistin ensimmäiseksi kaupalliseksi menestykseksi noussut albumi ravisteli lukemattomien kuulijoiden tajuntaa.

The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars ei edelleenkään ole Bowien paras albumikokonaisuus, mutta se on levy, josta artistiin tutustuminen suositellaan usein aloitettavaksi, ja teos, joka on jäänyt vahvimmin elämään klassikkomanttelin alle. Siihen tiivistyy eniten uutuudenviehätyksen ja hullaantumisen muisteloja.

Ehkä enemmän faneilleen kuin tekijälleen Ziggy Stardust on aina tarjonnut kertomuksen, joka on myös paketoitu vastustamattomaksi tuotteeksi, teatteriesityksen vailla juonta, musiikin ja showbisneksen lopullisen sormuksen keskisormeen pujotuksen käärittynä kansiin, joita koristavat käsitteiksi muodostunut, Heddon Streetin sateisessa illassa otettu kansiposeeraus ja yhtä ikoninen valokuva punaisessa puhelinkopissa. Se on täysivaltaisin Bowien luoma popkulttuuriartefakti, kokoelma sarjakuvamaisen pelkistettyä, neliväripainettua rockdraamaa.

Ziggyn myötä Bowie teki jotain itsensä määrittävää. Albumin sijaan hän loi ilmiön; se laukaisi nuorisokulttuuriin uuteen murrosikäänsä jättäen kasvonsa maalanneet Ziggy-kloonit katukuvaan vuosikausiksi, ennen kuin goottirock lopulta esitteli uuden tavan hätkähdyttää vanhempia meikkipaletilla. Se esitteli Bowien kirkuvan punaisen piikkitukan, joka graafisuudessaan enteili punkin tulevaa muotokieltä.

Jos kaiken tämän kertaaminen ei jo tunnu itsestään selvältä, keskustelet ehkä jonkun sellaisen kanssa, joka ei ole kuullut albumia. Ja heitä on harvassa. Todennäköisempää onkin, että olet tekemisissä toista Bowie-kliseetä viljelevän tyypin kanssa: he rakastavat todeta kuinka Ziggyn biisit alkoivat todella elää vasta keikoilla. He muistavat mainita omistaneensa Santa Monica ’72 -bootlegin ennen sen virallista julkaisua.

Molemmat näkemykset ovat toki perusteltuja. Vuoden 1973 Aladdin Sanen myötä Bowie kehitti hyvin nopeasti levyilleen täyteläisemmän ja muskulaarimman soundimaailman. Aladdin Sane oli paljon velkaa Rolling Stonesille ja 1970-lukua dominoineelle jytärockille ja sitä seurasi paitsi välitön kiinnostus amerikkalaisen soulin vahvoihin tuotantoarvoihin, myös yhä äärimmilleen vietyihin egontaivutteluihin ja metamusiikillisiin konsepteihin.

Ziggy Stardustissa on kuitenkin jäljellä aivan toinen intimiteetin ilmapiiri. Bowien spektaakkelihakuisuus peittää usein alleen sen seikan, että se on oikeastaan vain Hunky Dory soitettuna rockversiona (levyn avaava Five Years voisi olla reliikki edeltäjältään, jonka loppuun sijoitettu Queen Bitch taas yhtälailla sopisi Ziggyn laulujen joukkoon).

Santa Monican ja Hammersmithin keikat ehkä todistavat, että näiden kappaleiden kirjoittaja osasi ottaa yleisönsä, mutta Ziggyn versiot kappaleista ovat jotain muuta, henkien pientä äänitystilaa, kulahtaneita miksauspöytiä, tunkkaiselta tuoksuvia seiniä.

Albumi kuulostaa edelleen hieman pahvilaatikossa nauhoitetulta ja siinä on sen viehätys. Kyseessä on entisen vaudevillelaulajan ja folksterin vinoutunut käsitys rockmusiikista. Parodiamainen otos, joka purkautuu upean aneemisena rockabillypaukkeena. Bowie haki yhä suuntaansa ja hänen varhaisten kiinnostuksenkohteidensa tuominen sateiseen Britanniaan luo hykerryttävän kinkyn tunnelman. (Tänäkin päivänä albumin vähäisimmälle huomiolle jäävä raita on cover Ron Daviesin It Ain’t Easy -kantribiisistä. Samaa vaikutusta kuulee myös Hang On to Yourselfin ja Sweet Head -oton kitaroissa.)

Video ei ole enää saatavilla

Allekirjoittanut kuuli Ziggy Stardustin onton viehättäviä soundeja ensimmäistä kertaa joskus 1990-luvun loppupuolella rispaantuneelta kasetilta, joka oli nauhoitettu yli 20 vuotta aiemmin. Seuraava kopioni oli Rykodiscin cd-versio, jonka remasterointi puolestaan oli peräisin vuodelta 1990. Se oli sinänsä pätevä painos, jäänne ajalta jolloin uudelleenjulkaisut toimitettiin hillitysti ja vailla turhempaa kikkailua. Kuuntelen edelleen mieluiten juuri tuota julkaisua.

Kun Ziggy Stardustia nauhoitettiin vuonna 1971, studiotekniikka nojasi vielä melko tyylikkäisiin ja rajattuihin tehokeinoihin. The Beatles oli käyttänyt vasta parin vuoden ajan äänityksissään kahdeksaa raitaa. Volyymitasoja ei (eräästä takakannen sloganista huolimatta) Ziggylläkään hilattu vielä turhaan ylös. Entinen Trident-äänittäjä Ray Staff on ymmärtänyt tämän ja palannut volyymisodankäynnin sijaan analoginauhojen pariin remasteroinnissaan, mikä on laskettava eduksi. Miksaus on aavistuksen verran aiempia versioita ilmavampi, mutta lähinnä tämä kuuluu edukseen vain Five Yearsin niukasti instrumentoidussa atmosfäärissä.

Mitä bonuksiin tulee, niitä ei cd-versiolta edes löydy. Laajemmalle vinyylipaketille on lisätty Ken Scottin uusia miksauksia ja vanhat tutut ekstrat puutteineen. Definitiivisin (mutta myös digitaalisesti prosessoiduin) ziggyversumin kuvaus on kai yhä vuoden 2002 30th Anniversary -julkaisu Jacques Brel– ja Chuck Berry -covereineen, muutamine demoineen ja Arnold Corns -äänityksineen. Holy Holyn singleversio pysyy yhä vuodesta toiseen julkaisemattomana. John I’m Only Dancingin vaihtoehtoinen singleversio olisi ollut hyvä lisä.

On otettava huomioon, että alkuperäisen albumin ja tämän viimeisimmän version väliin mahtuu kolme vaihtoehtoista cd-painosta. Laadullisesti ne eivät lopulta eroa tarpeeksi toisistaan keskivertokuulijalle mitään uutta tarjotakseen, kuten ei tämäkään julkaisu. Lopulta ei tunnu olevan väliä, missä muodossa Ziggy Stardustin adrenaliini annostellaan. Ilmassa on vahva rahastuksen maku.

75 Jos suuntaamme hyvin tehokkaan teleskoopin jollekin kaukaiselle planeetalle, saatamme löytää vieraan sivilisaation, jonka edustajilla ei vielä ole Ziggy Stardustia hyllyssään. Heille 40th Anniversary Edition on täysin käypä ostos. En kuitenkaan osaa kuvitella ketään muuta, jolle tämä julkaisu olisi relevantti suuntaan tai toiseen.

Video ei ole enää saatavilla

Belle & Sebastianin Stuart Murdochin Fox in the Snow -kappaleeseen tilaamalla Boys Noize -remixillä oli arvaamattomia vaikutuksia.

Doping toimii, siksi sitä käytetään. Myös musiikissa.

Nuorgam nostaa hattua Jason Nevinsille, Ferry Costenille, Armand Van Heldenille, Boris Dlugoschille, Todd Terrylle ja monelle muulle popmusiikin piikittäjälle. Ilman heidän lääkelaukkujensa aarteita lukemattomat hienot kappaleet olisivat jääneet alaviitteiksi musiikin historiaan sen sijaan, että olisivat kohonneet listojen kärkeen – ja usein singauttaneet esittäjänsä suosion uusiin sfääreihin.

Seuraavassa yhdeksäntoista kappaletta, joista ei olisi tullut hittiä ilman remixiä. Esittelemme niin alkuperäisen kappaleen kuin siitä tehdyn uusioversion, minkä lisäksi olemme laskeneet salaisella kaavan avulla, kuinka monta prosenttia kappaleen hittipotentiaali remixin myötä kasvoi.

Teksit ovat kirjoittaneet Markus Hilden (MH), Juha Merimaa (JM), Arttu Tolonen (AT), Gaius Turunen (GT) ja Anton Vanha-Majamaa (AVM). Editointi ja toimitustyö, sekä siitä johtuvat virheet, ovat Antti Lähteen.

#19 Jennifer Lopez – I’m Real

Ennen: Jenny from the Block rävähti kertaheitolla poptähdeksi If You Had My Love -hitillään vuonna 1999. I’m Realin ilmestyessä pari vuotta myöhemmin hän oli suositumpi kuin koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Murder Inc. -mafian villit vuodet 2000-luvun alussa innostivat Lopezia muokkaamaan sinkuistaan täysin uusia biisejä. I’m Realille palkattiin mukaan Ja Rule ja sen tempoa hidastettiin niin, ettei uusi versio kuulostanut juuri lainkaan nasevasti hytkyvältä emoraidaltaan. Hot 100 -listan ykkönen.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 39 %

I’m Realin remiksaus tehtiin USA:n hittiradioita varten ja siinä onnistuttiin erinomaisesti. Voidaan keskustella, onko se parempi kuin alkuperäinen. Minusta ei. (MH)

#18 Freddie Mercury – Living on My Own

Ensin: Queenin Ainoan Oikean Laulajan ensimmäinen soololevy Mr Bad Guy (1985) poiki pari isohkoa hittiä, mutta Living on My Own kangistui brittilistan sijalle 50 – mikä oli odotettavissa, kun kyseessä oli jo levyn kolmas singlelohkaisu.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Mercuryn kuoltua marraskuussa 1991 surukoneisto ylsi listamielessä lähes samanlaisiin saavutuksiin kuin John Lennonin poismenon jälkeen. Vanhojen soolokappaleiden remixeistä koottu The Freddie Mercury Album sisälsi Julian Raymondin remixin Living on My Ownista. Brittilistan kärkeen elokuussa 1993 ylsi kuitenkin alla oleva No More Brothersin remix.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 49 %

1980-luvun synapopilla ei olisi enää surukoneistokaan mahdollisimman isoa hittiä saanut, joten eurodanceksi oli biisi väännettävä. Raymondin remix on selvästi klubikäyttöön – alkuperäisen jazzpiano taipuu helposti myös housepianoksi. No More Brothersin versio on sisäsiistimpi ja tylsempi, hyvin ilmeistä listahittivarmistelua. Risuja ex-veljille myös Freddien hulvattomien vokaali-improvisaatioiden minimoimisesta. Tarkkavainuisempi eurodance-tuottaja olisi tajunnut, että tässä oli potentiaalia Scatmanin prototyypiksi! (GT)

#17 Cornershop – Brimful of Asha

Ensin: Intilaistaustaisen britin Tjinder Singhin kirjoittama Brimful of Asha oli Cornershop-yhtyeen neljännen levyn kolmas single. Bollywood-laulajatar Asha Bhoslea kunnioittanut kappale oli hieno pophelmi ja pikkuhitti ja nousi brittilistan sijalle 60.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Moni tykästyi Brimful of Ashan rentoon meininkiin. Yksi heistä oli Fatboy Sliminä paremmin tunnettu dj Norman Cook, joka teki kappaleesta remixin nopeuttaen sitä ja lisäten taustalle jytinää ja pauketta.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 52 %

Remix julkaistiin aluksi vain rajoitettuna 12 tuuman maksisinglenä, mutta se nousi niin suosituksi, että pian tarvittiin cd-painos. Kappaleesta tuli Cornershopin ensimmäinen (ja ainoa) listaykkönen. Vaikka remix on kappaleen tunnetuin versio, on Cornershop jatkanut kappaleen soittamista sen alkuperäisessä muodossa ja tempossa. Ratkaisu on perusteltu, sillä iskevyydestään huolimatta Cookin nopeutus vie laululta alkuperäisen letkeyden. (JM)

#16 David Bowie – Hallo Spaceboy

Ensin: Popin kameleontti kirjoitti Hallo Spaceboyn konseptialbumilleen 1. Outside (1995).

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Viralliseksi singleversioksi valittiin albumiraidan asemesta Pet Shop Boysin discohenkinen remiksaus, jolla Neil Tennant myös laulaa. Bowie ja Pet Shop Boys esittivät kappaleen vuoden 1996 Brit Awards -bileissä.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 56 %

Ihmiskunta ei vielä tunne kappaletta, jonka pophittipotentiaali ei olisi parantunut Neil Tennantin vokaaleiden ansiosta. (MH)

#15 Sneaker Pimps – Spin Spin Sugar

Ensin: Triphop alkoi olla jo menneen talven lumia, kun Sneaker Pimps julkaisi Becoming X -esikoisensa (1996). Niinpä sitä piti ryydittää kovin trendikkäillä dub-mausteilla.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Breikatakseen toden teolla hyvin coolin bändin piti turvautua populaarimpaan otteeseen. Amerikkalaisen dj-ikonin Armand Van Heldenin käsittelyn jälkeen Spin Spin Sugar nousi myös USA:n klubilistoille.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 58 %

Spin Spin Sugarista ei tullut remiksauksen ansiosta ainoastaan helpommin lähestyttävä vaan kenties myös parempi biisi – tai ainakin paljon tanssittavampi. (MH)

#14 Wildchild – Renegade Master

Ensin: Tanssituottaja Roger McKenzie ehti juuri maistaa listamenestystä ennen menehtymistään sydänkohtaukseen syksyllä 1995, vain 24-vuotiaana. Alkuperäinen Renegade Master ylsi brittilistan 11:nneksi.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Norman Cook eli Fatboy Slim, 1990-luvun lopun big beat -ilmiön keulakasvo, remiksasi Renegade Masterin talvella 1998 listakolmoseksi ja isoksi eurohitiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 65 %

Biisi ei välttämättä parantunut, mutta tuolloin ultraviileän Fatboy Slimin näkemys nosti Wildchildin hetkeksi parrasvaloihin, vaikka hän ei uransa aikana ehtinyt julkaista mitään erityisen merkittävää. Sitä se nuorena kuoleminen teettää. Renegade Masterista tulikin ehkä enemmän Fatboy Slimin kuin Wildchildin hitti. (MH)

#13 Everything But the Girl – Missing

Ensin: Vuonna 1994 Tracey Thorn ja Ben Watt olivat folkjazzin veteraaneja, joiden ensimmäisestä levystä oli ehtinyt vierähtää jo kymmenen vuotta. Yhtyeen kahdeksas levy Amplified Heart ei sanottavasti uudistanut yhtyettä. Singleksi valittu Missing kuulosti toki kauniilta, mutta vain harva olisi veikannut kappaleelle elinkaarta pikkuklubien ja aikuisradion ulkopuolella.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 66 %

Terryn syöttämä pallo tuli ehkä arvaamattomasta suunnasta, mutta EBTG-kaksikko otti siitä tyylipuhtaan kopin. Kaksikon seuraavat levyt Walking Wounded ja Temperamental jatkoivat Missingin näyttämään suuntaan komein tuloksin. (JM)

#12 SWV – Right Here

Ensin: Sisters With Voices oli menestyksekäs 1990-luvun R&B-trio, jonka paremmat päivät lopahtivat miltei samalla kun swingbeat lakkasi kansaa kiinnostamasta. Debyyttialbumi It’s About Timen ensimmäinen single Right Here jäi vielä pikkuhitiksi, mutta pari seuraavaa hittiä tekivät kaupallisen läpimurron.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Right Heren remix (josta vastasi ensimmäisen version tapaan swingbeatin kultasormi Teddy Riley) sämpläsi selkeän tunnistettavasti Michael Jacksonin Human Naturea. Kappale pääsi vuoden 1993 Free Willy -elokuvan soundtrackille, jossa Jacksonin omalla Will You Be Therellä oli jo keskeinen rooli. Kaiken lisäksi soundtrack julkaistiin Jacksonin oman MJJ-levymerkin kautta. Teddy Rileyn Jackson-yhteydet (mm. Dangerous-albumin osittainen tuottaminen) selittävät nekin Right Heren vahvan jacksonistamisen.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 70 %

Yhdysvalloissa pärjääminen oli SWV:lle jo taattua, mutta mash-upilla Right Here saatiin myytyä albumin ostaneille uudestaan. Biisistä tuli bändin kotimaassa sen toiseksi isoin hitti (Billboardin kakkonen) ja Euroopassa ylivoimaisesti bändin suosituin. Muut SWV:n hitit eivät vanhalla mantereella kiinnostaneet levynostajia, mutta Right Here/Human Nature jaksoi Britanniassa peräti sinkkulistan kolmanneksi ja muuallakin top 20:n tuntumaan. Jackson-laina toimi siis takaporttina eurooppalaisten vieroksuman R&B:n myymisessä. (Knoppitiedon kerääjiä kiinnostanee, että bändin namecheckauksen hoitaa nuori Pharrell Williams!) (GT)

#11 Moloko – Sing It Back

Ensin: Róisín Murphyn ja Mark Brydonin Moloko nautti kulttisuosiota Brittein saarilla jo 1990-luvun puolivälissä, mutta juuri mikään ei viitannut tulevaan supertähteyteen. Sing It Back oli I Am Not a Doctor -albumin (1998) toinen sinkku ja raahusti brittilistan 45:nneksi.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Saksalaisen Boris Dlugoschin house-remiksaus teki Sing It Backista klubbaajien ykköshitin ja Molokosta lopulta jokaisen eurooppalaisen popnörtin suosikkiyhtyeen, kunnes bändin taru päättyi vuonna 2006. Sen sijaan Sing It Back täyttää tanssilattian yhä kuusi vuotta myöhemmin.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 72 %

Ilman Dlugoschin remiksausta Moloko olisi todennäköisesti jäänyt kyntämään indieklubeja ja brittilistojen ynnä muut -sijoituksia – sillä oletuksella, ettei Murphyn valloittavan eksentrinen olemus olisi riittänyt takaamaan laajempaa suosiota. (MH)

#10 Kelly Rowland – Work

Ensin: Destiny’s Childin toiseksi tunnetuin jäsen oli vaipumassa unholaan, sillä pitkään kypsytellyn Ms. Kelly -kakkosalbumin (2008) ensimmäinen lohkaisu Like This ei juuri kiinnostanut ja alkuperäinen Work jäi niin ikään huomiota vaille ansioistaan huolimatta.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Aiemminkin hittejä klubimuotoon sorvannut Freemasons-kaksikko muunsi Workin hengästyttäväksi arabirytmejä ja house-koukkuja viljeleväksi bilekilleriksi. Tuloksena vuoden parhaita biisejä ja iso listahitti Euroopassa.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 78 %

Work merkitsi selvää käännekohtaa Rowlandin uralla: hänestä tuli r&b-laulajan ohella myös tanssidiiva ja hänelle lankesi merkittävä rooli David Guettan tarinassa kohti megatähteyttä. (MH)

#9 Snoop Dogg – Wet

Ensin: Prinssi Williamin synttäreille tilaustyönä rustattu Wet on henkistä jatkoa vuoden 2007 uussoul-herkkupalalle Sexual Eruption. Kannabikselta käryävä flegmaattisuus ei kuitenkaan poikinut suurta hittiä. Kappale jäi Yhdysvaltain hiphop- ja r&b-listalla sijalle 40.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Kenet värvätään rukkaamaan missatusta mahdollisuudesta jättihitti? David Guettasta tietenkin. Patonkihousen kultasormi ymppäsi biisiin vähän Jomandan Don’t You Want My Lovea, nosti tempoa ja synnytti hitin, jollaiseen Dogg itse ei ole vuosikymmeneen yltänyt: kärkisijoja lukuisilla soittolistoilla, Yhdysvalloissa tanssilistan neljäs.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 84 %

Liikaa ei voi korostaa sitä, kuinka iso juttu on päästä tekemään töitä David Guettan kanssa. Tai saada hänet remiksaamaan kappaleesi. Snoop Doggin tähti oli ollut pitkään laskussa, mutta Sweat nosti sitä ainakin hetkellisesti ylöspäin. Guettan näkemys on täydellinen klubibangeri ja oikeastaan enemmän hänen biisinsä kuin Snoopin. Jälkimmäisen mukavuusalueelta ollaan aika kaukana, mikä on ihan hyvä, sillä Doggumentary (2010), jonka ensisinkku Wet oli, on täysin yhdentekevä sekasotku. (AVM)

#8 Eric B. & Rakim – Paid in Full

Ensin: Eric B. & Rakim on yksi hiphopin alkutaipaleen innovatiivisimmista yhtyeistä, ja Rakimia pidetään harvinaisen yksimielisesti yhtenä alan kaikkien aikojen parhaista solisteista. Paid in Full oli kaksikon ensimmäisen levyn viides sinkku. Sitä edeltäneet viisi singleä olivat käväisseet Billboardin R&B-listan hännillä.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Brittikaksikko Coldcut sai remix-toimeksiannon Island Recordsilta. Remix osoittautui niin suosituksi klubeilla, että sitä alettiin promota sinkkuna Britanniassa. Uusi versio Paid in Fullista oli Eric B. & Rakimin ensimmäinen oikea poplistahitti ja kaksikon avain maailmanmarkkinoille.

Lyhyt single-versio:

Video ei ole enää saatavilla

Niinikään legendaarinen 12″-miksaus:

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 86 %

Alkuperäisasussaan Paid in Full on minimalistisen tehokas veto ja hieno biisi, muttei mikään crossover-hitti. Coldcutin koristeltua Eric B. & Rakimin rytmimunan kuin Fabergé konsanaan, maailma oli taas yhden askeleen lähempänä syleilemään hiphopia aidosti globaalina kulttuurina. (AT)

#7 Tori Amos – Professional Widow

Ensin: Tori Amos raivasi osaltaan tietä Sheryl Crow’lle, Alanis Morissettelle ja muille laulunkirjoittajanaisille 1990-luvun alussa platinakerroksia haalineilla Little Earthquake– ja Under the Pink -albumeillaan. Professional Widow oli Boys for Pelen (1996) neljäs single, eikä siltä odotettu paljoakaan…

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: …kunnes Armand Van Heldenin remiksaus sai ilmaa siipiensä alle. Tuloksena Amosin kolmas top ten -brittihitti ja ainoa ykkönen. Remiksaus julkaistiin jo alkuperäisellä singlellä, mutta Radio Edit paraatipuolena vuodenvaihteessa 1996–97.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 87 %

It’s got to be big: Professional Widow ei alun perin tuoksunut pophitiltä, mutta van Heldenin remiksaus osui kaikin tavoin oikeaan saumaan. (MH)

#6 Simian – Never Be Alone

Ensin: Manchesterilaisen indieryhmän kakkoslevy We Are Your Friends poiki pikkuhitin Never Be Alone. Valju rock-veto heräsi henkiin ainoastaan kertosäkeessään eikä juuri kukaan sitä enää muista.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Vuonna 2006 ranskalainen Justice osallistui remix-kilpailuun We Are Your Friendsillä, joka rukkasi uusiksi brittiryhmän neljän vuoden takaisen biisin. Lopputuloksena oli voitto MTV EMA:ssa parhaan musiikkivideon sarjassa, mikä suututti Kanye Westin, jonka Touch the Sky jäi täten pystittä. NME listasi We Are Your Friendsin viidentoista viime vuoden parhaiden kappaleiden joukkoon.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 89 %

Modernin elektronisen musiikin suuri mestariteos on hävettävän hieno kappale. Justicen sopivan limainen tuotanto haisee tekonahalta ja pallihieltä, ja yksinkertaisen tehokas kertosäe pyörii biisin primus motorina. Taustalla tapahtuu kyllä kaikkea, mutta fokus on ennen kaikkea äärisimppelissä säeparissa ”we are your friends / you’ll never be alone again”. Voi tätä katkeransuloista toiveikkuuden tunnetta. (AVM)

#5 Suzanne Vega – Tom’s Diner

Ensin: Luka-singlellään taivaskanavilla keikkunut Suzanne Vega esitti jo vuonna 1981 kirjoittamansa Tom’s Dinerin täysin ilman säestystä. Molemmat kappaleet löytyvät Solitude Standing -kakkosalbumilta (1987).

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Ei mikään ihme, että DNA-tuottajakaksikko iski silmänsä ja korvansa Tom’s Dineriin. Biisi suorastaan huusi tuekseen maukasta tanssibiittiä. Remiksaus nousi listoille lopulta vuonna 1990, juuri Vegan kolmannen albumin Days of Open Handin ilmestyttyä eikä sitä julkaistu millään studioalbumilla.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 93 %

A cappella -esitykset eivät ole koskaan pärjänneet listoilla, joten mikä tahansa käsittely olisi tehnyt Tom’s Dinerista potentiaalisemman hitin. Biisi nousi muun muassa Saksan ykköseksi ja Britannian kakkoseksi. (MH)

#4 Primal Scream – I’m Losing More Than I’ll Ever Have

Ensin: Vuodesta 1986 vuoteen 1991 Primal Scream oli vain yksi keskinkertainen indiebändi satojen muiden juuri ja juuri levytyssopimuksen saaneiden joukossa. Sen kaksi ensimmäistä levyä, Sonic Flower Groove ja Primal Scream, olivat flopanneet. I’m Losing More Than I’ll Ever Have löytyy jälkimmäiseltä.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Kun bändin jäsenet löysivät ravet ja yhdestä niistä Andrew Weatherallin, alkoi tapahtua. Bändi pyysi mieheltä remixiä. Weatherall pisti biisin palasiksi ja kokosi uudestaan niin, ettei sitä enää tunnistanut entisekseen. Se sai uuden nimen, Loaded, ja aloitti prosessin, josta kasvoi niin monta elämää muuttanut ja Primal Screamin klassikkoliigaan nostanut Screamadelica.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 95 %

Weatherall taikoi koko homman ilmasta. On olemassa häviävän pieni mahdollisuus, että maailma olisi hullaantunut alkuperäiskappaleen kehnosta Rolling Stones -pastissista. Häviävän pieni. (AT)

#3 William Orbit – Barber’s Adagio for Strings

Ensin: Madonnan Ray of Light -albumin tuottajana läpi lyönyt Orbit päätti levyttää omat näkemyksensä taidemusiikin klassikoista. Uunista tuli Pieces in a Modern Style -albumi (2000).

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Hollantilainen Ferry Corsten puki Samuel Barberin Adagio for Stringsin trance-kuosiin. Versio meni brittilistan neljänneksi ja rohkaisi tuhannet ihmiset hankkimaan ambient-henkisen Pieces in a Modern Stylen.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 98 %

Ajatus alkuperäisestä albumiversiosta listahittinä on melko absurdi. Myös seuraavan, ja toistaiseksi viimeisen, brittihittinsä soolona Orbit sai uudelleenkäsittelyn avulla: Maurice Ravelin Pavane pour une infante défunten remiksasi mies itse. (MH)

#2 Los Del Rio – Macarena

Ensin: Sevillalainen lounge-duo Los Del Rio oli esiintymismatkalla Venezuelassa, kun duon osapuolista toinen, Antonio Romero Monge, sai yksityisjuhlissa tapaamastaan tanssijasta inspiraation rumban rytmillä etenevään kappaleeseen. Kappaleen nimeksi tuli ensin Ma’dalena, mikä viittasi Maria Magdalenaan ja siten kevytkenkäiseen naiseen. Yhtye levytti kappaleen useita kertoja, vuonna 1992 rumbana ja seuraavana vuonna flamenco-rumba-pop-fuusiona. Kappale sai suosiota espanjankielisessä maailmassa, ja Puerto Ricossa siitä tehtiin vaalilaulu.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Suosio Puerto Ricossa sai Macarenan leviämään Yhdysvaltojen latinoyhteisöihin. Miamissa se päätyi dj-kaksikko Bayside Boysin remiksaamaksi. Pian iso pyörä alkoi pyöriä: kappaleeseen kirjoitettiin englanninkielisiä sanoja (jotka annettiin naisäänelle laulettaviksi). Suurin oivallus oli kuitenkin kappaleen video, jonka tanssin kehitti lähteestä riippuen joko venezuelalainen salsaopettaja tai videolla itsekin tanssiva koreografi. Mene ja tiedä. Joka tapauksessa lopputulos oli kansainvälinen megahitti, riesaksi asti levinnyt tanssi-ilmiö ja 1990-luvun paras tanssiraita.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 99 %

Macarena ketkutti Los Del Rion kaikkien aikojen yhden hitin ihmeeksi, vaikka happamien kommentaattorien – kuten remixin tehneiden Bayside Boysin – mielestä ihan koko kunnia ei ehkä kuulunut heille. Duo sai hitistään vain 25 prosentin osuuden, mutta teki kaksikosta varakkaita herrasmiehiä. (JM)

#1 Run-D.M.C. – It’s Like That

Ensin: It’s Like That oli klassikkobändin ensimmäinen sinkku. Hittinä se jäi vaatimattomaksi eikä yltänyt kuin sijalle 15 Yhdysvaltain R&B-listalle. Sinkku ja etenkin sen b-puoli Sucker MC’s olivat suosittuja hiphop-klubeilla 1980-luvun puolenvälin tienoilla, eli kulttibiisiksi It’s Like That jäi. Euroopassa se ei mennyt läpi edes sen vertaa. Vasta kolme vuotta myöhemmin Aerosmithin kanssa taltioitu Walk This Way teki kolmikosta tähtiä.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Vuonna 1997 amerikkalainen house-dj Jason Nevins remiksasi kappaleesta säälimättömästi etenevän tanssipopjyrän. Kappaleesta tuli kansainvälinen hitti, yksi niitä kappaleita, joita ei pääse pakoon. Se oli brittilistan ykkösenä kuusi viikkoa vuonna 1998.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 100 %

Nevins kasvatti jo unholaan jääneen rapakontakaisen kulttisinkun hittipotentiaalia 100 prosenttia. It’s Like Thatin alkuperäisversiolla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta menestyä singlenä 1990-luvun lopussa. Nevinsilla maksettiin duunista muuten se normaali 5 000 dollarin kertakorvaus… (AT)

New Order juhlii voittoaan Nuorgamin Popklassikko-skabassa 83-tyyliin.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kahdeksas osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuvat kokonaan Mike Oldfieldin Moonlight Shadow ja Hüsker Dün Real World. Pahoittelemme.

Soittolistalla on kaikkea muuta kuin definitiivinen versio kahdesta muustakin kappaleesta: Sisters of Mercyn Temple of Lovesta kuullaan vuonna 1992 äänitetty versio ja The Go-Betweensin Cattle and Canesta vuonna 1988 äänitetty liveversio.

Vuoden 1983 Top 30 (no okei, Top 28)

1. New Order – Blue Monday
2. The Smiths – This Charming Man
3. David Bowie – Let’s Dance
4. Tom Waits – In The Neighbourhood
5. U2 – Sunday Bloody Sunday
6. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
7. Sisters of Mercy – Temple of Love [1992]
8. Yes – Owner of a Lonely Heart
9. The Go-Betweens – Cattle And Cane [live]
10. Spandau Ballet – True
11. Eurythmics – Sweet Dreams (Are Made of This)
12. Frankie Goes to Hollywood – Relax
13. Billy Bragg – A New England
14. Madonna – Holiday
15. Kajagoogoo – Too Shy
16. Talking Heads – Burning Down the House
17. Aztec Camera – Oblivious
18. Run-D.M.C. – It’s Like That
19. The Lotus Eaters – The First Picture of You
20. The Police – Every Breath You Take
21. Liquid Liquid – Optimo
22. Depeche Mode – Everything Counts
23. Bonnie Tyler – Total Eclipse of the Heart
24. S.O.S. Band – Just Be Good to Me
25. Public Image Limited – This Is Not a Love Song
26. Cybotron – Clear
27. Cyndi Lauper – Time After Time
28. Suicidal Tendencies – Institutionalized

Linkki soittolistaan tästä.

Katso näitä käsiä. Niissä on tärissyt sammakko.

Vuonna 1983 julkaistu Let’s Dance taisi olla ensimmäinen kerta, kun Bowie oli kiinni tässä päivässä, ei luomassa tulevaisuutta. 1970-luvulla popkulttuurin etuvartiossa tuntemattomia vesiä neuroottisten naamareiden takaa kyntänyt megatähti teki Nile Rodgersin kanssa suuren pop-levyn, ja julkisuudessa näyttäytyi terveesti ruskettunut ja kiiltävähampainen rocktähti blondattuine hiuksineen.

Let’s Dance on eskapismia, kaukana Diamond Dogsin orwellilaisesta dystopiasta, Berliini-trilogian angstista tai Scary Monstersin epätoivosta. Siinä missä viimeksi mainitulla Bowie etsi tasapainoa kokeellisten ja kaupallisten impulssien välillä, Let’s Dancella ei kokeellisuus enää kuulunut.

Levyn ensimmäinen single oli sen häpeilemättömän romanttinen nimibiisi. Tätä on täysi antautuminen rakkaudelle tai rakkauden illuusiolle tilanteessa, jossa tulevaisuutta ei voi suunnitella, koska sitä ei välttämättä ole. Mutta tässä ei puhuta maailmanlopusta vaan ihan vain yhdestä ihmisparista. Tämä on teinirakkautta.

”Let’s dance for fear
your grace should fall
Let’s dance for fear tonight is all”

Biisin soundi heijastaa tekijänsä muutosta. Se on runsas, iso ja häpeilemättömän kaupallinen. Kaikista Chicin ulkopuolisista tuotannoista Nile Rodgersin kädenjälki kuuluu hienoimmin Let’s Dancella.

”If you say run, I’ll run with you
If you say hide, we’ll hide
Because my love for you
Would break my heart in two
If you should fall
Into my arms
And tremble like a flower”

Kuulin pienenä tuon viimeisen rivin väärin. Luulin Bowien laulavan ”tremble like a frog”. Tämä kappale ja tuo outo, väärin kuultu kielikuva, joka yhä elää kuvana päässäni joka kerta, kun kuulen laulun, tekivät minusta Bowie-fanin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Levy sisältää mielestäni parhaat hetket Stevie Ray Vaughanin harmittavan lyhyeksi jääneellä uralla. Riita rahasta johti siihen, että Serious Moonlight -kiertueella soolokitaraa soitti Earl Slick, eikä Stevie Ray Vaughan, mutta Dallasissa tehtiin treeniäänityksiä…

Video ei ole enää saatavilla

David ja Freddie. Miten egosi voi?

Queenillä ei ollut ehkä yhtä helposti tunnistettavaa tai kapeiden parametrien puitteissa toimivaa omaa soundia kuin esimerkiksi AC/DC:llä, mutta Under Pressure kuulostaa silti orkesterin tyylien kirjon puitteissa vieraalta. Se ei oikein sovi mihinkään kohtaa Another One Bites The Dustista Bohemian Rhapsodyyn kulkevalla janalla.

Biisi syntyi studiojamina. Tämä on epätyypillistä toimintaa Queenille, jonka jäsenistä kaikki olivat kovan luokan säveltäjiä. Kuten myös David Bowie, tietenkin.

Juuret kuuluvat kappaleen lauluissa. Paljon sanattomia pätkiä. Rakenne on poukkoileva, mutta ei yhtä harkitulla tavalla kuin aiemmin mainittu minirockooppera. Omalla tavallaan Under Pressure on kuin Sveitsissä äänitetty, englantilainen Brontosauruksen yö.

Video ei ole enää saatavilla

Joustofroteepaitaa käyttävän villi-ihmisen sijaan kappaleessa kuitenkin lauletaan:

”Chippin’ around – kick my brains around the floor
These are the days it never rains but it pours
Ee do ba be ee da ba ba ba
Um bo bo be lap”

Under Pressure liitettiin Queenin uran ehkä heikoimmalle levylle jotenkin jälkijättöisesti. Hot Space todisti, ettei Queenistä ollut oikeasti diskobändiksi. Under Pressure on levyn viimeinen kappale ja ainoa valopilkku.

Oudointa kappaleessa on kuitenkin, ettei se kuulosta viiden valtavan egon yhteentörmäykseltä vaan ihan oikean bändin tekeleeltä. Ja ajattomalta sellaiselta.

Video ei ole enää saatavilla

Tähän kuvateksti.

”Tämä single sisältää enemmän viestejä sekunnissa kuin mikään toinen vuoden 1980 julkaisu.”

Ashes to Ashesin mainoslause on hämmentävä: Mitä tarkoittaa ”enemmän viestejä”? Miten asia on mitattu? Ja eikö esimerkiksi Talking Headsin Once in a Lifetimessa tapahdu samassa ajassa kokolailla enemmän.

Joka tapauksessa mainoslause tavoittaa jotain oleellista Bowien ensimmäisestä listaykkösestä sitten Space Oddityn. Raamatullisesta nimestään alkaen Ashes to Ashesin jokainen lause on ladattu täyteen merkityksiä.

Ensin viitataan tuohon aiempaan hittiin ja sen sankarimajuriin:

”Do you remember a guy that’s been
In such an early song
I’ve heard a rumour from Ground Control
Oh no, don’t say it’s true”

Mutta nyt kuulemme hänestä jotain vallan muuta:

”We know Major Tom’s a junkie
Strung out in heaven’s high
Hitting an all-time low”

Samalla kertoja – kenties huumeiden kanssa 1970-luvun lopulla sekoillut Bowie itse – tekee moraalista tiliä elämästään:

”I never done good things
I never done bad things
I never did anything out of the blue”

Ja lopuksi kuulijaa vielä varoitetaan koko sotkusta:

”My mother said to get things done
You’d better not mess with Major Tom”

On epäselvää, onko kappale jotain jatkoa majuri Tomin tarinalle, onko se kenties Bowien kertaus omasta 1970-luvustaan tai tarkoittaako kappale lopulta mitään (oma veikkaukseni: Ei tarkoita). Bowie on edelleen hämmentänyt soppaa antamalla vuosien mittaan erilaisia selityksiä.

Onneksi kappaleesta nauttiminen ei edellytä sen ymmärtämistä. Ashes to Ashesia on hieno laulaa mukana, mitä ikinä se viestiikin – kaikkia muita singlejä tiheämmin.

Kehuttu ja kohuttu video sen sijaan on vanhentunut huomattavasti itse kappaletta pahemmin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

David Bowie palasi Majuri Tomiin vielä kerran 1990-luvulla. Tällä kertaa taikuus jäi kuitenkin kiertoradalle.

Video ei ole enää saatavilla

Meg: "Ilmestyisipä uusi My Vitriol -albumi jo huomenna." Jack: "Mm..."

Nuorgamin toimitus kokoontui torikahvilan suurimman pöydän ääreen keskustelemaan levyistä, joita ei vielä ole olemassa – ei välttämättä milloinkaan. Keskustelusta tuli niin vuolassanainen, että kirjurin oli pilkottava se kolmeen osaan. Turinoinnin edetessä toivo horisontissa häämöttävistä mestariteoksista alkoi hiipua.

Alla toiset kymmenen levyä, joita Nuorgam odottaa hengitystään pidätellen. Artisteille ja yhtyeille asetettu vaatimus listalle pääsemisestä oli, että edellisestä albumijulkaisusta on kulunut vähintään kuusi vuotta.

Keskusteluun osallistuivat Markus Hilden (MH), Iida Sofia Hirvonen (ISH), Jarkko Immonen (JI), Aleksi Kinnunen (AK), Teemu Kivikangas (TK), Samuli Knuuti (SK), Kimmo K. Koskinen (KKK), Hannu Linkola (HL), Antti Lähde (AL), Aku-Tuomas Mattila (ATM), Juha Merimaa (JM), Vilho Pirttijärvi (VP), Teemu Purhonen (TP), Santtu Reinikainen (SR), Anton Vanha-Majamaa (AVM) ja Juho Äijö (JÄ).

Cody ChesnuTT – 9 vuotta

Mitä silloin?

Kun flopanneessa The Crosswalk -yhtyeessä vaikuttanut Cody ChesnuTT tarjoili maailmalle rönsyilevän esikoisalbuminsa Headphone Masterpiecen lokakuussa 2002, vaikutti päivänselvältä, että atlantalaisartisti tulisi vuosikymmen myöhemmin komeilemaan Nuorgamin Top 100 mahlanjuoksuttajat – 2000-luvun nerot -listan kärkikymmenikössä. Kävikin niin, että 36 biisin (joista The Seedistä kehkeytyi mannertenvälinen megahitti The Rootsin kanssa tehdyn uusioversion ansiosta) tuplapläjäys imi ChessnuTTin luovuuden kuiviin.

Mitä sen jälkeen?

Eipä juuri mitään. Ensimmäiset ajat Headphone Masterpiecen jälkeen ChesnuTT keikkaili ahkerasti, kunnes muutti Floridaan ja ryhtyi downshiftaamaan oikein olan takaa, perheeseensä ja hengen asioihin paneutuen. Joitakin singleja ja irtobiisejä on laulajalta julkaistu (muun muassa Barack Obamalle omistettu Afrobama), mutta korkean profiilin comebackia yhä odotellaan. Joulukuussa 2010 ChesnuTT ilmaantui yllättäen keikalle Helsingin YK-klubille ja palaa maamme kamaralle viikonlopun Ilosaarirockissa.

Mitä nyt?

Aina yhtä optimistinen Wikipedia ilmoittaa ChesnuTTin tulevan Landing on a Hundred -albumin julkaisuvuodeksi 2011, kuten laulaja The Faderin haastattelussa viime joulukuussa lupasi, mutta kiveen tietoa tuskin kannattaa ryhtyä hakkaamaan. Tuoreen Thank You So Much -kappaleen voi käydä kuuntelemassa Codyn Bandcampissa.

Ilmestymistodennäköisyys: 68 %

Jos juuri nyt pitäisi arvata, niin Landing on a Hundred ilmestyy – kenties vuonna 2012. Tosin me kaikki emme ole uskossa yhtä vahvoja kuin Cody. (AL)

Video ei ole enää saatavilla

Blur – 8 vuotta

Mitä silloin?

Brittipop-ikonin edellinen ja seitsemäs studioalbumi Think Tank oli yhdistelmä aiempaa seesteisempiä ja ”aikuisempia” lauluja sekä kummallisia rykäisyjä. Levyn julkaisun aikaan Blur oli jo supistunut trioksi. Graham Coxonin soittoa kuultiin vielä levyn päätöskappaleessa Battery in Your Leg. Osin Marokkossa äänitetyn albumin Lähi-itä-vaikutteisessa musiikissa kuultiin viittauksia Irakin sotaan, jota Damon Albarn näyttävästi vastusti.

Mitä sen jälkeen?

Blur palasi yhteen vasta vuoden 2009 ylistetyllä paluukiertueella – mukanaan Coxon. Vuonna 2010 Blur julkaisi 1 000 kappaleen pikkuvinyylin Fool’s Day. Blurin jäsenet ovat keskittyneet 2000-luvulla muihin projekteihinsa: Damon Albarn ja Coxon muistetaan parhaiten musiikista, Alex James muun muassa juustojen valmistamisesta, omakohtaisesta Blur-kirjasta ja kokaiinidokumentista, Dave Rowntree puolestaan politiikasta.

Mitä nyt?

Blurin mahdollinen paluu on ollut brittiläisen popmedian kestoaihe, mitä yhtyeen jäsenten kommentit ovat pönkittäneet. Helmikuussa Coxon sanoi NME:lle, että Blur äänittää uutta materiaalia, jota ei kannata odottaa julki aivan heti. ”I suppose it might turn into an LP in six years or something”, Coxon sanoi.

Ilmestymistodennäköisyys: 61 %

Riittääkö britpop-papoilla intoa ja kärsivällisyyttä rakentaa hienon menneisyyden arvoista uutta albumia? Ehkä jossain vaiheessa. (AK)

Video ei ole enää saatavilla

Deltron 3030 – 11 vuotta

Mitä silloin?

Deltron 3030 oli hiphopin superkokoonpano virtahevon kokoisella s-kirjaimella. Dan ”The Automator” Nakamura tunnettiin tuotannoistaan Dr. Octagonille ja Handsome Boy Modeling Schoolin puolikkaana, teinisensaatio Teren ”Del tha Funkee Homosapienin” Jones oli juuri tehnyt palannut parrasvalojen liepeille Hieroglyphics-kokoonpanon myötä ja Eric ”Kid Koala” San oli Ninja Tunen kuumin kyky. Trion nimetön esikoisalbumi (2000) hämmensi 3000-luvulle sijoittuvalla scifi-konseptillaan ja hämmästytti futuristisilla äänimaisemillaan, jotka upposivat erityisen hyvin indie- ja rockyleisöön.

Mitä sen jälkeen?

Deltron 3030:n voittokulku jatkui seuraavana vuonna ilmestyneellä Gorillazin esikoisalbumilla, jolla koko trio oli mukana. Sen jälkeen Dan the Automator jatkoi aherrustaan vaihtelevalla menestyksellä milloin omien projektiensa (Lovage), milloin tuottajatöiden (Head Automatica, Kasabian) parissa. Del teki toisen Hieroglyphics-albumin, kunnes vaipui jälleen puolen vuosikymmenen horrokseen. Kid Koala jatkoi turntablismin evankeliumin levittämistä maailmankiertueillaan ja julkaisi albumeita tasaiseen tahtiin.

Mitä nyt?

Työ Deltron Event II -albumin parissa alkoi jo vuonna 2006. Kaksi vuotta myöhemmin Del kertoi, että Dan ja Kid olivat jo omat osuutensa hoitaneet; levy olisi valmis, kun hän vain saisi lyriikat paperille ja räpit nauhalle. Uusin tilannepäivitys saatiin kesäkuussa, jolloin Del kertoi äänitysten olevan hyvässä loppusuoralla ja lupasi levyn ilmestyvän vielä vuoden 2011 aikana.

Ilmestymistodennäköisyys: 58 %

Eiköhän se sieltä tule. Ainakaan se ei ole kiinni Delin työinnosta: hän on intoutunut viime aikoina todelliseen julkaisuvyöryyn ja tehtaillut reilun kolmen vuoden aikana peräti viisi sooloalbumia. (AL)

Video ei ole enää saatavilla

Suede – 9 vuotta

Mitä silloin?

Syyskuussa 2002 julkaistu A New Morning oli nimestään huolimatta Sueden uran ehtoo. Crackheroiinikoukusta selvinnyt Brett Anderson sävelsi albumin rungon yksin eristäytyneenä maaseudulle, jossa elämä oli hänen omien sanojensa mukaan kuin J.G. Ballardin Concrete Islandista. Tämä ei kuitenkaan välittynyt levylle asti, ikävä kyllä. Huhujen mukaan yli miljoona puntaa maksanut ja moneen otteeseen äänitetty/tislattu albumi oli Obsessionsia lukuun ottamatta kuin irvikuva Sueden uran huippuhetkistä. Maanläheinen, teeskentelemätön ja turvallinen, toisin sanoen tylsä albumi, joka on kuin krapulan jälkeinen ripittäytyminen pieleen menneestä viikonlopusta.

Mitä sen jälkeen?

Albumia seuranneen kiertueen jälkeen yhtye julkaisi vielä singlekokoelman ja ilmoitti hajoamispäätöksestään. Mahdoton tapahtui: Brett Anderson ja helppona ihmisenä mainetta niittänyt ex-kitaristi Bernard Butler saivat fanien iloksi sovittua riitansa, mutta lopputuloksena oli vain laimeahko The Tears -terapiaprojekti. Yhtye hajosi muutaman vuoden sisällä, minkä jälkeen Anderson on keskittynyt soolouraansa. Simon Gilbert muutti Thaimaahan ja liittyi monikansalliseen Futon-elektropunkbändiin (jolla on valitettavan vähän tekemistä musiikkitoimittaja Tomi Nordlundin 2000-luvun alun samannimisen yhtyeen kanssa – toim. huom.).

Mitä nyt?

Suede on palannut jälleen esiintymislavoille sekä antanut muutamia toiveikkaita lausuntoja uudesta albumista. Brett Anderson julkaisee syksyn aikana neljännen sooloalbuminsa, jonka pitäisi lausuntojen mukaan olla tällä kertaa ehkä ihan hyvä, ja Richard Oakeskin on saamassa uuden Artmagic-bändinsä kanssa materiaalia ulos. Sueden koko tuotanto julkaistiin uudelleen laajennettuina painoksina alkukesästä 2011.

Ilmestymistodennäköisyys: 57 %

Suede on jo aikoja sitten todennut A New Morningin olleen yhtyeen uran pahin virheliike. Hyvää tehneen tauon aikana bändin jäsenet saivat nuoltua pahimmat haavat. Yllättävää kyllä, Suede saattaa olla paremmassa keikkakunnossa kuin koskaan – toivottavasti sama välittyy myös mahdolliselle uudelle albumille asti. (JÄ)

Video ei ole enää saatavilla

Mirwaïs Ahmadzaï – 11 vuotta

Mitä silloin?

Madonnan huomion herättänyt ranskalainen tuottajalahjakkuus julkaisi vuonna 2000 toisen ja toistaiseksi viimeisen studioalbuminsa Production, jonka singlet Naïve Song ja Disco Science herättivät huomiota myös Suomessa. Rumba antoi levylle täydet kymmenen pistettä.

Mitä sen jälkeen?

Arabijuuristaan ylpeä Ahmadzaï työskenteli Madonnan kanssa Music-albumilla sekä tuotti muutaman kappaleen American Lifelle (2003) ja Confessions on a Dance Floorille (2005). Hän muodosti yhdessä Yasmin Hamdanin kanssa Y.A.S.-nimisen yhtyeen, jonka esikoisalbumi Arabology julkaistiin Ranskassa pari vuotta sitten. Disco Sciencea on käytetty mainoksissa ja elokuvissa. Mikan We Are Golden (2009) sai remix-kohtelun.

Mitä nyt?

Kahden edellisenkin studioalbumin väli venyi vuosikymmenen mittaiseksi, joten ranskalaisnero ei pidä kummoista kiirettä. Eikä hän ole niin iso tähti, että uuden Mirwaïs-albumin ilmestyminen edes olisi itsestään selvää. Miehen nettisivuja ei ole päivitetty muutamaan vuoteen.

Ilmestymistodennäköisyys: 50 %

Ihan fifty-fifty. Jotain tullee joka tapauksessa, mutta millä nimellä ja milloin? (MH)

Video ei ole enää saatavilla

Dr. Dre – 12 vuotta

Mitä silloin?

Kuusinkertaista platinaa myynyt 2001-albumi vuodelta – kuinkas muutenkaan – 1999 syntyi keskellä lähes ylittämätöntä voittoputkea vielä nuorehkon hiphop-legendan uralla. Albumi määritti pitkälti 2000-luvun alun räppisoundia.

Mitä sen jälkeen?

Eminemin esikoislevyn lisäksi Dre pyöräytti vuosituhannen vaihteessa sellaisia historiaan jääviä jättihittejä kuin Mary J. Bligen Family Affairin, Even ja Gwen Stefanin Let Me Blow Ya Mindin ja 50 Centin In da Clubin. Tämän lisäksi hän ehti polkukäynnistää muun muassa 50 Centin ja The Gamen urat saatellen räppärien debyytit arvostelu- ja myyntimenestykseen. Dr. Dren viime vuosikymmenen tuotantolista näyttää ”Rapin kuka kukin on” -lyhennelmältä.

Mitä nyt?

Hiphopin kaikkien aikojen iisakinkirkoksi muodostunut Detox on ollut valmisteilla pian vuosikymmenen, ja sen ensimmäinen julkaisupäivä lyötiin lukkoon jo vuonna 2005. Lukemattomien varaslähtöjen, turhien lupausten, hämärien nettivuotojen ja peruutusten jälkeen myyttisen albumin pitäisi ilmestyä joskus tänä vuonna. Mutta tiedättekö mitä? Niin sen piti ilmestyä myös viime vuoden lopulla.

Ilmestymistodennäköisyys: 45 %

Oletettavasti Detox putkahtaa ulos jossakin vaiheessa ja tuottaa Chinese Democracyn tapaan kaikille pettymyksen, mutta en alkaisi pidättää henkeäni ihan vielä. (SR)

Video ei ole enää saatavilla

David Bowie – 8 vuotta

Mitä silloin?

Popmusiikin kyseenalaistamaton timantti(koira) julkaisi toistaiseksi tuoreimman studioalbuminsa, hienoa paluuta povanneen Realityn vuonna 2003. Vaikka albumi oli kaikkea muuta kuin täydellinen, se oli kuitenkin samalla jonkinasteinen lupaus tulevasta renessanssista. Tyyllisesti Reality oli vainoharhaista radiopoppia muutamalla kammottavalla covervalinnalla – albumi, joka vilisi viittauksia Bowien menneisyyteen.

Mitä sen jälkeen?

Bowien koko uran suurimmaksi ajateltu maailmankiertue vei veronsa, ja mies sai sydänkohtauksen kesken keikan Hurricane-festivaaleilla Saksassa. Siitä lähtien Bowie on viettänyt hiljaiseloa, keskittyen lähinnä perhe-elämään ja vaihtelevantasoisiin musiikki- ja elokuvacameoihin. Omaan tuotantoonsa hän on kuitenkin paneutunut harmillisen vähän. Viime vuosien kohokohtiin kuuluvat yhteistyöt TV on the Radion, Scarlett Johanssonin ja Arcade Firen kanssa.

Mitä nyt?

Jonkinasteista kuhinaa on ilmassa. Bowien sopimus EMIn kanssa päättyy keväällä 2012, ja alle vuoden sisällä julkaistavaksi huhutaan ainakin yhden uuden biisin sisältävää kokoelmaa, mitä sopii kyllä epäillä. Tavallaan Bowie on hiukan samassa tilanteessa kuin Scary Monstersin julkaisun jälkeen 31 vuotta sitten, jolloin hän tyynesti odotti vanhan sopimuksensa umpeutumista levykiintiön tultua täyteen.

Ilmestymistodennäköisyys: 43 %

Lähes vuosikymmenen kestänyt tauko on Bowien uran pisin, eikä hänellä omien sanojensa mukaan ole enää kiinnostusta perinteiseen popmusiikkiin. Kuinka yllättävää. Viime aikoina nousseista bändeistä kuitenkin huokuu Bowien koko uran laaja kirjo, mikä tekee hänestä – jälleen kerran – ajankohtaisemman kuin koskaan. (JÄ)

Video ei ole enää saatavilla

My Vitriol – 10 vuotta

Mitä silloin?

Vaihtoehtorockin ja shoegazingin (eli Nirvanan ja My Bloody Valentinen) synteesinä – ”nu gazena” – pidetyn lontoolaisbändin debyyttilevy Finelines tuotti suurta iloa äänekkäästi leijuttelevan rockin ystäville. Kotimaassaan yhtye saavutti useammallakin singellä Top 40 -listasijoituksen. Tiiviin kiertämisen ja Between the Lines -bonuslevyllä höystetyn debyyttinsä kansainvälisen version avulla yhtye sai jalansijaa myös Aasiassa, Etelä-Amerikassa sekä Yhdysvalloissa.

Mitä sen jälkeen?

My Vitriol ilmoitti jäävänsä keikkatauolle 2002 ja kirjoittavansa uutta materiaalia. Tästä saatiin esimakua vasta vuoden 2006 puolivirallisella livelevyllä Cast in Amber, jonka mukana tuli kuusiminuuttinen tulevan levyn demosampleri. Studio-olosuhteissa taltioitua uutta My Vitriolia kuultiin vuonna 2007, jolloin yhtye julkaisi A Secret Society -salanimellä This Time -singlen ja omalla nimellään A Pyrrhic Victory -ep:n.

Mitä nyt?

Netissä My Vitriolin elämä ei vaikuta kummoiselta, kun tuorein jalanjälki on MySpace-sivuille kirjautuminen toukokuussa 2010. Bändi on kuitenkin esiintynyt viime vuosina menestyksekkäästi festivaaleilla eri maissa ja kiertänyt kotimaassaan viimeksi 2009. ”Yli 30 kappaleen valikoimasta” koostettua, jo vuodelle 2008 (ja sittemmin vuodelle 2009) lupailtua tupla-albumia – tai edes tavallista – ei ole kuulunut, vaikka studiossa on työstetty vaikka mitä.

Ilmestymistodennäköisyys: 40 %

Liki valmista materiaalia on ilmeisesti kosolti, suosiotakin kymmenen vuoden julkaisutaukoon nähden melkoisesti. Uuden levyn tiimoilta yhtye on nyt jahkaillut reilut viisi vuotta, ja arpominen tuntuu loputtomalta. Toivottavasti debyytin 10-vuotisjuhla olisi houkutteleva kannustin kakkoslevyn pihalle laittamiseen. (KKK)

Video ei ole enää saatavilla

The Jesus and Mary Chain – 13 vuotta

Mitä silloin?

Vuonna 1998 The Jesus and Mary Chainin päihderikas sekoilu oli kääntynyt jonkinlaiseksi hirviöinniksi, ja Reidin riitaantuneet veljekset olivat valmiita liki tappamaan toisensa. Yhtye julkaisi merkitystyhjästi, mutta ruotsalaiseen vaatekauppaketjuun ”hauskalla tavalla” assosioivasti nimetyn Munkin. Albumi myi huonosti eikä menestynyt arvosteluissa. Los Angelesin loppuunmyydyllä keikalla William Reid hortoili ulos lavalta viidentoista minuutin soiton jälkeen. The Jesus and Mary Chain päätti jättää pettymyksen tuottaneen keikkaerheen viimeisekseen ja hajotutti itsensä not with a bang but a whimper.

Mitä sen jälkeen?

The Jesus and Mary Chainin hajaannuttua Reidit keskittyivät välittömästi omiin soolopohjaisiin projekteihinsa. Williamin Lazycame ja Jimin Freeheat eivät nostattaneet kuulijoissa kiinnostuksenhäiväystäkään – voiko noin väljyjä mielleyhtymiä herättävien nimien perusteella muuta odottaakaan – ja unohtuivat nopeasti. Vuonna 2005 Reidit osallistuivat Sister Vanillan kenkiintuijottelumusiikin työstämiseen, ja yhteiselo alkoi jälleen sujua. Psychocandyn, Darklandsin, Automaticin, Honey’s Deadin ja Stoned & Dethronedin uudelleenjulkaisut alkoivat enteillä The Jesus and Mary Chainin paluuta.

Mitä nyt?

Vuonna 2007 yhtye kokosi itsensä muutamaa comeback-keikkaa varten. Scarlett Johansson vieraili Coachellassa laulamassa Lost in Translationin soundtrackilla uudelleenhittiytynyttä Just Like Honeya. Vuotta myöhemmin The Jesus and Mary Chain keikkaili lisää, soitti livenä uuttakin materiaalia ja julkaisi uuden All Things Must Pass -kappaleen Heroes-sarjan soundtrackilla. Jim Reid paljasti uuden albumin olevan työn alla – ja työn alle uusi materiaali on toistaiseksi jäänytkin.

Ilmestymistodennäköisyys: 39 %

Reidien välejä aidoittanut syväjää on ehkä jo sulanut, mutta uuden levyn luomiseen tarvittavaa yhteismusisoinnin vimmaa saattaa olla vuosien etäännytyksen jälkeen vaikea saavuttaa. (ISH)

Video ei ole enää saatavilla

Pulp – 9 vuotta

Mitä silloin?

Uuden ja ympäristöystävällisen Pulpin pitkään odotettu We Love Life -albumi sai kriitikot huutamaan hoosiannaa, mutta kuoroon ei yhtynyt ostava yleisö, joka olisi halunnut Jarvis Cockerin yhä laulavan luokkavihaa hohkaavia kostotarinoita ja traagisia vinjettejä siitä millaista on, kun jää ilman. Mittavalla televisiokampanjalla tuetun Hits-kokoelman (2002) piti korjata tilanne, mutta albumilistan tuomio oli tyly: korkein sijoitus oli 71. Pulp otti tappion vastaan brittityyliin ylähuuli jäykkänä ja ilmoitti jäävänsä määrittelemättömän mittaiselle tauolle.

Mitä sen jälkeen?

Jarvis on pönkittänyt mainettaan linssiluteena piipahtamalla brittitelevisiossa niin usein, että hänen kuuluisi saada kuukausipalkkaa BBC:ltä. Siinä ohessa hän on vieraillut laulamassa ranskalaisten tanssiaktien levyillä ja saanut levytetyksi kaksi sooloalbumia sekä kiekollisen materiaalia hämmentävältä Relaxed Muscle -elektroduolta. Jos jotakuta oikeasti kiinnostaa, mitä Pulpin muut jäsenet ovat tehneet, olkaa hyvä, internet on käytettävissänne.

Mitä nyt?

Yhtye on palannut keikkalavoille tavalla, jota musiikkilehdistöllä on tapana kutsua ”triumfinomaiseksi”. Jatko riippuu ihan siitä, haluaako Cocker jatkaa kevytkenkäistä sekataiteellisuuttaan toisenkin vuosikymmenen vai haluaako hän vielä kerran jahdata Sitä Suurta Popunelmaa, johon hän jo kerran ehti kyllästyä.

Ilmestymistodennäköisyys: 34 %

Yhtye luultavasti testaa varpaallaan listavesiä julkaisemalla ensin uuden kokoelman, uusilla biiseillä tai ilman. Pääsy Top 70:een lienee suotavaa uuden materiaalin mahdollistamiseksi. (SK)

Video ei ole enää saatavilla

Sarjan viimeinen osa ilmestyy huomenna. Lue sarjan ensimmäinen osa tästä.

We’re nothing, and nothing will help us /
Maybe we’re lying, then you better not stay /
But we could be safer, just for one day

Alusta asti kolossaaliselta kuulostava ja koko kuuden minuutin kestonsa ajan alati kasvava ”Heroes” on eräs harvoista krautrockin piiriin kuuluvista rakkauslauluista. Berliiniin huumeista ja vainoharhoista selviämään majoittunut Bowie äänitti alunperin instrumentaaliksi suunnitellun kappaleen yhdessä Tony Viscontin, Brian Enon ja Carlos Alomarin johtaman taustabändinsä kanssa Hansa Tonstudiolla.

Kappale sai alkunsa kahden soinnun improvisaatiosta, johon Brian Enon kanssa jo aiemmin King Crimsonin hajoamisen jälkeen yhteistyötä tehnyt Robert Fripp kävi antamassa viimeisen silauksen. Hänen viiltävä kitararaitansa on eräs populaarimusiikin tunnistettavimpia ja kopioiduimpia.

Iggy Popin kanssa kanssa asunnon jakanut Bowie vietti tämän aikakauden lähinnä tutustumalla paitsi musiikkiin, myös itseensä ja omaan elämäänsä, maalaten tauluja (ja lauluja!), ahmien Yukio Mishiman tuotantoa ja käyden katkeraa oikeustaistelua poikansa huoltajuudesta tulevan ex-vaimonsa Angie Bowien kanssa. Uuden asuinpaikkansa vuoksi hän oli niin ikään seuraamassa aitiopaikalta kylmän sodan zeniittiä, joka langetti suuren varjonsa koko tummana ja salaperäisenä soivalle ”Heroes”-albumille. Itse nimikkoraita muistuttaa dramaturgialtaan sodanjälkeisiä viihdeballadeja, joka on omiaan korostamaan sen voimaa.

Brian Eno vapautti Bowien eksessiivisestä elämäntavasta ja karikatyyrimäisistä roolihahmoista, joiden loukkuun Bowie oli pahimpien huumejaksojen aikana jäänyt. Hänen vaikutuksensa Bowien sävellystyöhön tällä periodilla oli myös kiistaton, eikä ainoastaan avustajana ja tukihenkilönä. Flamboyantti Bowie esitti persoonan minimoimiseen pyrkinyttä Enoa jopa siinä määrin, että hän kreditoi kappaleitaan kernaasti osittain Enon nimiin, oli hän ollut tekemässä niitä tai ei.

”Heroes” on samaan aikaan sekä romanttinen ja kiihkeä että kylmän teollinen kuvaus kahdesta rakastavaisesta poliittisesti ja sosiaalisesti kahtiajakautuneessa mustavalkoisessa maailmassa, jonka inspiraationlähteenä toimi silloin vielä Mary Hopkinin kanssa naimissa olleen Tony Viscontin salasuhde taustalaulaja Antonia Maaßin kanssa. Rakkauden käsite muuttuu kappaleen edetessä loppua kohti jopa poleemiseksi, jonka voi myös halutessaan ymmärtää antiteesinä aikakauden pahimmalle beibittelylle, joka oli osaltaan edesauttamassa postpunkin syntyä tunteista karsitulla ilmaisulla. Kuitenkin tämä herättää usein suuremman reaktion vierautensa vuoksi – Bowie laulaa kenties intohimoisemmin kuin millään muulla kappaleella koko uransa aikana.

Romanttinen asetelma rakkauteen on suurimmilta osin ollut aina popmusiikin oma horror vacui, tyhjän tilan kammo, joka ei yleistävän ja stereotypisoivan sisältönsä vuoksi toimi yleensä vähänkään realistissa mittasuhteissa. (Tämä tulee ilmi etenkin maailman kamalimpia lauluja listattaessa.) Onkin mielenkiintoista, miten Bowien onnistui välttää tämä sudenkuoppa yhdistämällä junnaavan ja puksuttavan teollissävytteisen sävellyksen yltiösentimentaalisiin sanoituksiin.

Tarina päättyy kiihtyvän ilmaisun myötä neutraaliin, murenevien toiveiden täyttämään pessimismiin, jonka keskellä on häivähdys toivosta. Tietyllä tavalla se on kuin saavuttamattomien unelmien kehä, jonka keskellä yletymme kurottamaan halujamme, mutta vain harvoin täysin saavuttamaan niitä. Kuten kaikissa suurissa rakkauslauluissa, kappaleen henkilöhahmot eivät saa toisiaan.

On vaikea arvata, mikä manchesteriläisyhtye otti muutamaa vuotta myöhemmin selkeitä vaikutteita suurimpaan hittiinsä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

”Heroes” on eräs Bowien coveroiduimpia kappaleita. Tulokset ovat olleet vaihtelevia. Tässä esimerkkinä pari täysin uudenlaisen vaikutelman kappaleesta antavaa tulkintaa…

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

…ja pari, joita ilman maailma olisi parempi paikka elää:

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Dylan-kloonien kulta-aikaa oli 1960-luvun puoliväli. The Byrdsin debyyttilevyllä (1965) kahdestatoista raidasta neljä oli Dylan-sävellyksiä. Jopa Nancy Sinatran ja Sam Cooken kaltaiset artistit versioivat miehen tuotoksia. Irwin Goodmaninkin oli laulettava rotestinsa nasaaliäänellä uskottavuus(!)pisteiden saamiseksi.

Vaikka huumorimusiikin puolelle luisuvat parodiat jätettäisiinkin laskuista (riemastuttava Dylan Hears a Who -albumi tai Frank Zappan Flakes), välillä on vaikeaa erottaa, milloin kopiolevytysten kohdalla kyse on epätoivoisesta yrityksestä ratsastaa folkrockbuumilla, milloin taas satiirista. Parhaimmillaan ne osoittavat, kuinka helppoa Dylanin tyylin imitoiminen oli jo aikalaiskuulijoille, ja kuinka muodon jäljittelystä saattoi myös seurata jotain uutta.

Sonny – Laugh at Me (1965)

Sonny Bono onnistui 1960-luvun mittaan toistuvasti tekemään tahatonta parodiaa omasta imagostaan. Osuvasti nimetty Laugh at Me kääntyy sekin itseään vastaan. Sonny yrittää soololevynsä alussa vakuuttaa kuulijoilleen, että hänellä on vaihteeksi painavaa asiaa:

“I never thought I’d cut a record by myself but I got somethin’ I wanna say. I want to say it for Cher and I hope I say it for a lot of people.”

Seuraa dylanilaisella määkimisellä läpiviety hölynpölysanoitus individualistisen ajattelun hyveistä ja toisten vaatteille nauramisen typeryydestä. Sonnyn uuden introspektiivisemman tyylin ”syvällisyys” on niin haparoivaa, että kyse voisi olla Spinal Tap -läpästä. Ei aivan sukupolvensa ääni.

Video ei ole enää saatavilla

Simon & Garfunkel – A Simple Desultory Philippic (or How I Was Robert McNamara’d into Submission) (1966)

Yleensä hyvän maun rajoissa pysyneen duon arvostelukyky petti Parsley, Sage, Rosemary and Thyme -albumin omituisella täyteraidalla. Nimihirviö kuulostaa akustisen rämpytyksen ja kännisen fuzzkitaran säestämältä beat-runoudelta harrastelijatason improvisaatioillassa. Kommunistivainoharhoista ja nimenpudottelusta koostuva sanoitus yrittänee toimia folkrock-satiirina maalitaulunaan eritoten Dylan, mikä käy ilmi Paul Simonin kenties väkinäisimmästä koskaan kirjoittamasta rivistä:

”When you say Dylan, he thinks you’re talking about Dylan Thomas, Whoever he was”

Väkivaltaisen huuliharppusoolon päätteeksi Simon mumisee Bobia imitoiden “I lost my harmonica, Albert” – viittaus manageri Albert Grossmaniin ja Dylanin vuoden 1964 Phillharmonic-keikalla päihtyneenä kadottamaan huuliharppuun. On vaikea sanoa, onko raita ilkikurista hupailua vai oikeasti katkeraa naljailua maestrolle.

Video ei ole enää saatavilla

Stealers Wheel – Stuck in the Middle with You (1972)

Dylan-pastissien kruununjalokiviin kuuluva biisi oli Joe Eganin ja Gerry Raffertyn yhtyeen kansainvälinen tähdenlento, joka noteerattiin myös Dylanin kotimaassa. Slide-kitara ja lehmänkello soivat skottibändin letkeässä countryrockissa yllättävän uskottavasti. Astmaattisine vokaaleineen sekä lyriikoissa esiintyvine klovneineen ja jokereineen kappale kuulostaa ilmetyltä esikuvaltaan, mutta on myös tarpeeksi omaperäinen ja svengaava toimiakseen omillaan. Sittemmin tarttuva renkutus on alkanut assosioitua kyllästymiseenkin asti Quentin Tarantinon Reservoir Dogsiin.

Video ei ole enää saatavilla

Mouse – Public Execution (1966)

Texasilaisen Mouse & The Trapsin nokkamies Ronnie Weiss oli kaikesta päätellen kova Highway 61 -kauden soundin fani. Weissin alter-egon alla julkaistu ensisingle nosti bändin hetkeksi paikallisradiolistoille. Billboardilla sijoitus oli kohtalainen 121.

Osoitus siitä, että popmusiikissa suora kopiointi yleensä avittaa lentoon vain hetkeksi. Uskollinen Like a Rolling Stone -plagiaatti ei ehkä yltänyt esikuvansa suosioon, mutta jälkeen jäi silti viihdyttävä garage-kuriositeetti.

Video ei ole enää saatavilla

The Hombres – Let It Out (Let It All Hang Out)

The Hombresin ainokaiseksi jääneen pitkäsoiton takakansiteksti on hellyttävää luettavaa. Yksi tyypillinen 1960-luvun teinisensaatiotarina muiden joukossa: Memphis High’n poikien suosikkiharrastuksiin kuuluvat vesiurheilu, metsästys ja tyttöjen vahtaaminen. Bändin laulaja on uimajoukkueen kapteeni ja saanut stipendin useisiin huippuyliopistoihin, mutta päättänyt lähteä tavoittelemaan mainetta ja kunniaa viihdemaailmaan. Toisin kävi, mutta ehkä sujuvasti sanailevan dylanilaisen fratrock-anthemin perinnökseen jättäneestä bändistä olisi täydellisessä maailmassa kehittynyt oman aikansa Beastie Boys?

Video ei ole enää saatavilla

David Bowie – Unwashed and Somewhat Slightly Dazed (1969)

Identiteettiään haeskellessaan nuori Bowie rämpytteli keikoillaan akustisella kitaralla ja otti tukkaansa vaikuttavan afropermanentin, jonka esikuvasta ei ole epäilystä, ainakaan tämän raidan perusteella. Jatkuvasti kiihtyvällä tajunnanvirralla ladattu lyriikka osoittaa Bowien kykyä imitoida luontevasti kohteensa liirumlaarumeja ja intonaatiota, mikä näkyy myös täytesanoilla ladatussa kertosäkeessä.

Saman ironian Bowie ilmaisi myöhemmin vakavamielisemmällä Hunky Doryn kappaleella Song for Bob Dylan, jossa hän väittää minkä tahansa muistikirjaraapustuksen tyydyttävän herran faneja.

Video ei ole enää saatavilla

The Beatles – You’ve Got to Hide Your Love Away (1965)

Lennonin definitiivinen Dylan-pastissi. Jo valmiiksi perinteisen rakkauslaulun kaavoja pessimismillään horjuttanut synkistelijä-beatle löysi Dylanista hengenheimolaisensa ja loihti folkahtavaan balladiin aavemaisen lannistuneen tunnelman, joka myös enteilee molempien tuotannoissa näkyviä misogynisiä teemoja. Historioitsija Ian MacDonald näkee kappaleen Lennonin kasvupyrähdyksenä täyteen mittaan taiteellisessa ilmaisussaan ja yleisön sijoittamisen pellen osaan tyypillisenä dylanilaisena tyylikeinona. Paul McCartney muotoili saman yksinkertaisemmin: ”It was basically John doing Dylan”.

Video ei ole enää saatavilla