Glenn Danzig (toinen oikealta), 163 senttiä Miestä.

Pienet miehet ovat mahtavia miehiä. Samalla, kun he hukkuvat luokkakuvassa koulun lyhimmän tytön taakse, tai haaveilevat tuloksetta paikallisen Nicole Kidmanin huomiosta, he kompensoivat ”pituuskasvuaan” muilla tekijöillä. Joillekin se tarkoittaa muusikoksi ryhtymistä, joillekin kehonrakennusta, joillekin kirjojen ahmimista ja joillekin – kuten Glenn Danzigille – sitä kaikkea.

Mikä parasta, pienet miehet tekevät usein loistavaa musiikkia. Esimerkkejä löytyy lukuisia aina Angus Youngista Ronnie James Dioon. Siinä missä Young ja Dio hukuttivat pienet vartalonsa huomiotaherättäviin vaatteisiin, Danzig ei suostunut piilottelemaan 163-senttistä pajunvarttaan. Päinvastoin: hän bodasi itselleen näyttävän yläkropan ja esitteli sitä auliisti bändinsä varhaisilla musiikkivideoilla – tietysti lähikuvien ja hauiskääntöjen kera.

Uljaimmillaan tämä ekshibitionismi näyttäytyy Danzigin loistavan debyyttilevyn ensimmäisellä musiikkivideolla She Rides. Mustaa taustaa vasten filmattu video kuvaa yksityiskohtaisesti vuoroin persettään pyörittelevää puolialastonta syöjätärtä, vuoroin erikoislähikuvassa itseään nylkyttävävää Glenn Danzigia. Aina välillä kamera zoomaa muodon vuoksi myös muihin soittajiin – vain palatakseen takaisin Glennin tuimaan katseeseen, käsivarsiin ja paidattomaan rintakehään. Tuskin koskaan on naista ja miestä esineellistetty näin perkeleen tyylikkäästi ja hyvällä tavalla mauttomasti.

Ja millaisen biisin taustalla video pyöriikään! She Rides lienee Danzigin riisutuin ja iskevin kappale, jossa ei bassokuvioilla mässäillä. Samanaikaisesti biisi on pullollaan cooleja kitarajippoja ja Glennin huikeaa ulvontaa. Juuri tällä tavalla tavalla blues ja heavy metal kuuluukin yhdistää.

Vaikka She Ridesin absurdissa tekstissä ei ole paljoakaan tolkkua, biisin voi tulkita viittaavan dominaleikkeihin. Okkultistifriikki Glenn Danzigin tapauksessa kyse lienee kuitenkin Lilithistä, juutalaisen mytologian mieslapsia vahingoittavasta demonittaresta.

”She’s black, And sin runs down her back
She rides, From the daylight in chains”

Mitä enemmän biisiä kuuntelee (ja videota tuijottaa), sitä vaikeampi on käsittää, miten joku voi kuunnella mieluummin esimerkiksi Fleet Foxesia kuin Danzigia.

Video ei ole enää saatavilla

Sooloartistin ja oikean bändin välinen raja on häilyvä. Gösta Sundqvist olisi voinut levyttää Leevi and the Leavingsin diskografian kasvottomien studiomuusikoiden avulla, mutta halusi silti pitää Risto Paanasen ja kumppanit työtovereinaan. Toiset taas ovat niitä, joiden tontilta pitää lunastaa oma paikkansa. James Brown ja Fela Kuti jakelivat 1970-luvulla epäröimättä sakkolappusia mokaileville bänditovereille.

Seuraavassa viisi kokoonpanoa, joissa nokkimisjärjestys on selvä ja ilmaisuvoima ruumiillistunut harvinaisen monolittimaisesti.

5. Les Claypool / Primus

Les Claypool, eli mies, joka oli liian hyvä soittaakseen bassoa Metallicassa, perusti vuonna 1986 Primuksen, jonka funkaava sekorock sai muusikot tuhrimaan kalsarinsa, siunasi bändille kiertueseuraa Rushista aina Public Enemyyn ja kasvoi käsitteeksi itsessään.

Primus on ollut aina kolmen kovatasoisen muusikon symbioosi. Primuksen studioalbumeista vain esikoislevy Frizzle Fry on tarvinnut ulkopuolista tuottojeesausta, jos kutsuvierasbileitä levyllä Antipop ei huomioida. Ja vaikka entinen black metal -kepittäjä Larry LaLonde ja rumpali Jay Lane – puhumattakaan afrorummutuksen ja goottialternativen hanskaavasta Tim ”Herb” Alexanderista – epäilemättä saisivat keskenään aikamoiset jamit aikaan, niin mihin tämä outolintu lentäisi ilman beefheartmaista Claypoolia ja tämän kalatarinoita? Luultavasti päin ikkunaa ja kadulle kissansaaliiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Primus – Jerry Was a Race Car Driver

4. Billy Corgan / The Smashing Pumpkins, Zwan

Smasharikuva ajalta ennen kuin Billy oli muuttunut täysin munapääksi.

Okei, jos on kirjoittanut alle kolmekymppisenä parituntisen konseptilevyn, joka laittaa kriitikot polvilleen, yhdistää kokonaisen masentuneen sukupolven ja myy yli yhdeksän miljoonaa kappaletta, on kenties lunastanut paikkansa kukkona tunkiolla.

Tuon kaiken saavutti The Smashing Pumpkinsin johtaja Billy Corgan vuoden 1995 Mellon Collie and the Infinite Sadness -albumilla, selättäen samalla paineet, joita hänen harteilleen kuormattiin ikätoverinsa Kurt Cobainin tehtyä oman ratkaisunsa. Ne olivat hienoa aikaa, kun Corgan ammensi vimmaisesti samalle levylle nuoruutensa lemppareita, aina ELO:sta The Cureen saakka.

Aallonharjalle kivunnut Smashing Pumpkins oli Corganille yhä vaikeampi joukko johdettavaksi. Äkäisen kuulapään sosiaaliset otteet kovenivat, ja ennen Smashing Pumpkinsin murenemista Corgan sävelsi egonsa kanssa lineaarisesti paisuneita mammuttieepoksia.

Corgan ansaitsee kaiken kunnian tuotannostaan, mutta ei hän koko urakasta omin päin selvinnyt. Smashing Pumpkinsin alkuperäiskitaristin, nykyisin A Perfect Circlessä soittavan James Ihan kadonneeksi klassikoksi kanonisoitu sooloalbumi Let it Come Down käynee esimerkiksi siitä, millaista luovuutta Corganin varjossa versosi.

Smashing Pumpkinsin vuokratyövoimin soitetuilla reunion-keikoilla arvaamattomasti käyttäytynyt Corgan työstää parhaillaan elämäkertaa. Arvatkaa, saako sen kirjoittamiseen osallistua kukaan muu kuin jenkkialtsun armoitettu sankari?

http://vimeo.com/10226003

The Smashing Pumpkins – Tonight, Tonight

3. Glenn Danzig / Danzig, Samhain, Misfits

Glenn ”I’m Evil” Danzig lukuina: 55 vuotta, 160 senttiä, kolme bändiä, 15 studioalbumia, pari mahalaskua klassiseen musiikkiin – ja välillisseurauksena tuhannet hevikaraoke-tulkinnat Motherista ympäri maailman. Noitahevin Peter Panin nuoruuden kovimmat jutut olivat Elvis, Ozzy ja Jim Morrison, ja samanlaisena ikonina tämä jumalkuvien iänikuinen rienaaja tahtoisi itsensäkin muistettavan.

Monille hän on yhtä kuin kauhupunklegenda Misfits, ja avautuipa Danzig muinoin punkskribentti Legs McNeilille siitä, kuinka edes Misfitsin klassisen kokoonpanon bändikaverit eivät tajunneet mistä bändissä oli kysymys. Lienee ollut Glennille yksinäistä aikaa. Kelpo kavereiden puuttuessa Danzig onkin soittanut levyilleen rumpuja lukuun ottamatta kaikkia mahdollisia instrumentteja. Myös Samhainin ja Danzigin logona ylvästelevä sarvipää on hänen käsialaansa.

Vain pari kuolevaista on päässyt Danzig-kultin rakennustalkoisiin: H.R Giger on kelvannut kansitaiteilijaksi ja musiikin suhteen neuvomisen yksinoikeutta on kantanut kunkkutuottaja Rick Rubin, jonka avulla pirullisesta bluesista hurjistunut Danzig ampaisi suursuosioon 1990-luvun alussa. Danzigin neljää ensimmäistä, eli Rubinin kanssa työstettyjä albumeita on kaupattu jenkeissä kutakin yli sata tuhatta ja yhteensä liki kaksi miljoonaa kappaletta.

Sitten Rubin sai väistyä ja Danzig otti tuottajan suitset käsiinsä, mutta ratsu on osoittautunut hankalaksi käsitellä: Danzigin tuoreimman Det Red Sabaoth -pitkäsoiton (2010) on lunastanut vain vajaat 12 000 lojalistia, huolimatta kriitikkokunnan suopeahkosta vastaanotosta.

Video ei ole enää saatavilla

Danzig – Am I Demon

2. Anton Newcombe / The Brian Jonestown Massacre

The Brian Jonestown Massacre on kuin räjähtänyt ydinvoimala. Sen johtohahmo Anton Newcombe on mammuttiegoineen säteilevä reaktoriydin, jonka läheisyydessä ei voi työskennellä turvallisesti hetkeä kauempaa – muutoin voi tulla vaikka dunkkuun kesken keikan, kuten kaikki Ondi Timonerin Dig!-dokkarin katsoneet tietävät. Tämän psykedeliapartion riveissä onkin rampannut jo päälle neljäkymmentä musikanttia.

Vuonna 1996 bändi julkaisi peräjälkeen kolme tasalaatuisinta pitkäsoittoaan. Siitä seurasi nousujohde sekä hämmenystila, jota Newcombe lääkitsi heroiinilla. Osa musiikillisesta vastuusta oli luovutettava kitaristi Matt Hollywoodille (tunnistaa Lennon-laseistaan), jonka Newcombe monotti bändistään hetimiten päästyään kuiville. Valtias palasi istuimelleen, lensi Islantiin työstämään BJMSC:n viimeisintä My Bloody Underground -albumia (2008) ja saneli studiotyölle säännöt: turpa kiinni, meitsi ajattelee.

Arvailujen varaan jää, kuinka paljon Newcombea vituttaa se tosiasia, että monelle The Brian Jonestown Massacren synonyymi on bändin suurin hitti, The Dandy Warholsin äkkisukseesta naljaileva Not if you Were the Last Dandy on Earth: Matt Hollywoodin kirjoittama ja laulama biisi.

Video ei ole enää saatavilla

Katkelma elokuvasta Dig! (ohj. Ondi Timoner)

1. Gustav Ejstes / Dungen

Up in the ass of Gustav!

Katsellessa ruotsalaisen Dungenin promokuvia kaikki viittaa verrattain normaaliin rokkibändiin. Neljä kolmekymppistä ruotsalaisjannua, tuuheat tukkapehkot ja yllä kauhtunutta retrokuosia, tunteneet toisensa luultavasti kouluajoista saakka ja työstäneet sormet verillä läjäpäin demonauhoja ennen yhteisen sävelen löytymistä.

No, ei aivan. Kavereita he toki lienevät, mutta kvartetti on yhdessä pääasiassa esittääkseen Gustav Ejstesin musiikkia livenä, ja yksinkertaisesti ollakseen oikea bändi pelkän soolohankkeen sijaan (Nicke Andersson ja Hellacopters, anyone?). Ejstes kirjoittaa Dungenin biisit ja suoriutuu studiossa yksin lähes kaikista instrumenteista, kaihtamatta myöskään studiotyön perusarkea: nokkamies on tuottanut, äänittänyt ja miksannut Dungenin levyjä. Hänet myös tunnetaan monipuolisena musiikkidiggarina, jolle yksi on ylitse muiden: Cornwallin koneruhtinas Aphex Twin. Kenties yksinäiset studiovisionäärit tuntevat välillään sielunsukulaisuutta.

Korostuneen suuren työtaakan hän kantoi pystyynkehutun läpimurtoalbumi Ta det Lugntin (2004) luomisessa – 25-vuotiaana ja vaihdettuaan levyfirmaa jättimäisestä Virginistä kotoisaan indielafkaan. Tässä esimerkki vallasta, joka toistaiseksi on turmellut ilmeisen vähän: Gustav Ejstes on ruotsalaisen rockin nuori kruununprinssi ja valistunut itsevaltias samoissa samettihousuissa.

Video ei ole enää saatavilla

Dungen – Marken låg stilla