Katto-3rdbassiset.

Hiphop-tähteys on ollut monille artisteille oikotie Hollywoodiin. Onneaan valkokankaalla ovat koittaneet niin Eminem (8 Mile), Will Smith (Men in Black -elokuvasarja) kuin Mos Defkin (Be Kind Rewind).

Mutta ketkä räppärit pitäisi saada kameran eteen? Kokosimme Nuorgamin torilla listan kuudesta kovimmasta räppäristä, jotka eivät ole koskaan esiintyneet yhdessäkään elokuvassa tai tv-sarjassa. Listasimme myös heidän unelmaroolinsa.

Kuvitus: Teemu Kivikangas. Teksti: Juuso Janhunen, Joni Kling, Tuomas Kokko, Oskari Onninen, Santtu Reinikainen, Anton Vanha-Majamaa.

#1 3rd Bass Viulunsoittaja katolla -musikaaliin

Kuka: Prime Minister Pete Nice, Richie Rich ja MC Serch olivat mukafiksu mutta oikeasti svengaava nykiläinen hiphopkolmikko. Ryhmä sai ainokaisen ykköshittinsä ampumalla Vanilla Icen tynnyriin kappaleella Pop Goes the Weasel. Toisin kuin vaikkapa Kid ’n Playn ja The Fat Boysin, ei 3rd Bassin tuotekantaa koskaan ehditty laajentaa elokuvien puolelle.

Ei esiintynyt: 3rd Bass ei esiintynyt elokuvassa Beverly Hills kyttä III, koska Judge Reinhold uskoi kolmikon vievän häneltä huomiota elokuvan todellisena päätähtenä. Yhtye ei myöskään saanut autiosaarelle haaksirikkoutuneen Tom Hanksin aisaparin osaa Robert Zemeckisin Cast Away – Tuuliajolla -elokuvassa, vaikka eläytyi Wilsonin rooliin hengailemalla kolmen kuukautt lentopallokentillä kontemploiden. He eivät päässeet myöskään Mutta mitä tapahtui joulupukille 2 -elokuvaan. Judge Reinhold uskoi kolmikon jälleen vievän häneltä huomiota elokuvan todellisena päätähtenä.

Olisi pitänyt esiintyä: Norman Jewisonin yli kolmetuntisessa Viulunsoittaja katolla -musikaalisovituksessa on kaikki. Paitsi 3rd Bass. Tsaarinajan Venäjällä Anatevkan kylässä maitomies Tevje paiskii töitä ja huolehtii viidestä tyttärestään. Vanhin tytär Tzeitel pitäisi vielä saada naimisiin ja lisäksi santarmit ahdistelevat.

Kylän asiat mutkistuvat entisestään, kun Tevjen kolme veljenpoikaa saapuu yllättäen Brooklynistä. Pete Nice, Richie Rich ja MC Serch kertovat olevansa setänsä tavoin musiikillisesti lahjakkaita ja esiintyvänsä nimellä 3rd Bass, mutta Tevje nimeää yhtyeen uudelleen ”A–Schandeksi” – jotain minkä katsominenkin tuottaa häpeää. Tevje yrittää ensin lukita pojat navettaan ja tappaa omat tyttärensä, mutta monien kommelluksien kautta vanhan miehen ja 3rd Bassin välille kypsyy lämmin sukulaisside. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Danny Brown Gilmoren tyttöihin

Kuka erottuu joukosta? No tietysti ruutupaitainen, koska hänellä on lakki. Ja ruutupaita.

Kuka: Danny Brown on Detroitista kotoisin oleva, huumetuomioita linnassa istunut huonohampainen räppäri, joka on alati kamoissa ja puhuu, mitä sylki suuhun tuo.

Ei esiintynyt: Suspiria-kauhuelokuvassa (1977) eikä Nelosen Isänmaan toivot -komediasarjassa.

Olisi pitänyt esiintyä: Gilmoren tytöissä Danny Brown on D-Bone, Luken heroiinia käyttävä, kodittomaksi jäänyt veljenpoika. Luke ottaa D-Bonen hoteisiinsa ja antaa tälle töitä kahvilastaan, vaikka jannu on täysi käsi. D-Bone vetää kahvilan yläkerrassa piriä, luukuttaa Wu-Tang Clania ja valittaa siitä, ettei Stars Hollow’ssa tapahdu mitään. Hän on myös kaupungin ainut tummaihoinen asukki.

Käännekohdassa Lorelai ja Rory kutsuvat D-Bonen luokseen katsomaan Ihmemaa Ozia ja syömään kanankoipia. D-Bonesta sukiutuu Dwight, rääväsuinen sylikoira, jota tytöt voivat paapoa ja jonka kautta nauttia omasta valkoisesta ylivertaisuudestaan. Luonnollisesti Rory tulee raskaaksi eläimelliselle Dwightille. Kommelluksia seuraa, kun Rory ottaa lähiöissä kasvaneen aviopuolisonsa mukaan Yaleen. Sarjan opetus onkin, että värillä on väliä. (AV-M)

Video ei ole enää saatavilla

#3 Petos Kotikatuun

Hannes Luotolan mielenrauha järkkyy.

Kuka: Nihilistisillä omakustanteillaan tunnetuksi tullut helsinkiläisräppäri Petos julkaisi levy-yhtiödebyyttinsä Toivo parasta ja pelkää pahinta vuonna 2010. Helsingin Kalliolla on keskeinen rooli Petoksen tuotannossa. Se toimii näyttämönä hänen tekstiensä kaljavarkauksille, ilkivallalle ja yleiselle pahoinvoinnille. Ei siis mikään ihme, että Petoksen levynkanteen on ikuistettu Sörnäisten metroaseman sisäänkäynti.

Ei esiintynyt: Petos ei esiintynyt Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas -versioinnissa. Hänelle oli kaavailtu asennevammaisen ja niskoittelevan sotamiehen roolia, sillä elokuvaan kirjoitettu ylimääräinen henkilö olisi korostanut alkuperäistekstin pasifistista sanomaa. Mollberg kuitenkin jänisti eikä uskaltanut ottaa taiteellisia vapauksia. Petos ei ole myöskään esiintynyt Alvin ja pikkuoravat -elokuvissa.

Olisi pitänyt esiintyä: Petoksen olisi pitänyt esiintyä Kotikadussa. Juonikuvio olisi ollut yksinkertainen: Helsingin Kalliossa kuvatussa sarjassa huoltoasemayrittäjä Hannes Luotolan mielenrauha järkkyy, kun hänen yrityksensä liepeillä alkaa pyöriä epäilyttävä, aurinkolaseja vuorokauden ajasta huolimatta käyttävä mies. Yhtenä iltana Hannes Luotola ja Petoksen esittämä epäilyttävä mies ajautuvat kiivaaseen väittelyyn siitä, onko kello jo niin paljon, että alkoholinmyynti on lopetettu. Väittelyllä on arvaamattomia seurauksia. Ne ovat niin arvaamattomia, että paikalle pitää soittaa Hanneksen poika Teemu Luotola. (TK)

Video ei ole enää saatavilla

#4 Biggie Smalls Aikahyppyyn

”Näääin pitkä hyppy.”

Kuka: Eräs modernin hiphopin kummisedistä ei ehtinyt koskaan ruudulle tai valkokankaalle asti ennen murhaansa. 1990-luvun alkupuolella räppäriksi ryhtyminen ei myöskään vielä tarkoittanut automaattista lippua eläviin kuviin, vaikka kyllähän esimerkiksi Icet Cube ja T aloittivat näyttelijänhommat hyvissä ajoin.

Ei esiintynyt: Danny Gloverin roolissa Predator 2:ssa, Predatorin roolissa Predator 2:ssa tai Tenho Saurenin rooleissa Tankki täyteen– ja Reinikainen-sarjoissa.

Olisi pitänyt esiintyä: Pitkällisen selvitystyön päätteeksi olemme tulleet tulokseen, että Christopher ”Biggie Smalls” Wallacen olisi pitänyt ehdottomasti esittää Aikahyppy-sarjan tohtori Sam Beckettiä, joka hyppii ajassa ihmiskehosta toiseen ja korjaa pieleen menneitä asioita.

Todisteemme:

1.) Biggien kappaleiden ja levyjen nimet ovat täynnä elämän ja kuoleman aiheistoa. ”Life After Death” (aikahyppy jonkun ihmisen kehosta avaruuden tuntemattomaan tyhjyyteen). ”One More Chance” (Beckett korjaa mönkään menneet asiat antaen ihmisille uuden mahdollisuuden). ”Unbelievable” (selittää itsensä).

2. Beckettin apuri Al pitää sikareista. Biggie piti sikareista.

3. Moni ei tiedä, pääsikö Sam Beckett koskaan takaisin kotiin. Moni ei tiedä, kuka riisti Biggie Smallsin hengen.

4. Biggiellä on kappale Me And My Bitch. Beckett omistaa ainakin yhdessä Aikahypyn jaksossa koiran!

5. Sam Beckettin sidekick Al pukeutui kuin pröystäilevä isoäiti. Biggien sidekick Puff Daddy pukeutuu kuin pröystäilevä isoäiti.

CASE CLOSED! (SR)

Video ei ole enää saatavilla

#5 2 Chainz Tähtiporttiin

Georgialainen neoavaruusfaarao. Kuvassa myös 2 Chainz.

Kuka: Löysin rantein ja leväperäisesti riimittelevä georgialaisräppäri 2 Chainz on noussut viime vuosina muun muassa Draken ja Kanye Westin vakio­-oheissupliikkimieheksi. Parasta artistissa on tämän tapa sanoa lähes jokaisella kappaleellaan nimensä lennokkaasti kuin kokaiinipöllyissä oleva Rick James.

Ei esiintynyt: Lukuisista kahnauksistaan oikeuslaitoksen kanssa tunnettua artistia ei ole koskaan nähty rikossarjassa Kova laki. 2 Chainz ei ole myöskään esiintynyt hänen koti­osavaltiossaan Georgiassa kuvatussa Walking Dead -­sarjassa, vaikka moraalinen korruptio, jota elävien kuolleiden välttely sarjan hahmoille tuottaa, olisi räppärin riimit tuntien juuri hänen ominta aluettaan.

Olisi pitänyt esiintyä: 2 Chainz olisi ehdottomasti pitänyt nähdä Tähtiportti– eli Stargate-­sarjassa. Nuoruusvuosinaan lahjakkaana koripalloilijana tunnetun artistin atleettinen olemus ja näyttävät pitkät hiukset olisivat tehneet hänestä täydellisen neo­avaruusfaaraon johtamaan Goa’uld-­pahisten laumaa. (JJ)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Yung Lean Summeriin

Yummeri.

Kuka: Lil B:n teiniversio on internetin paras räppäribrändi heti Kanyen jälkeen. Södermalmilla Tukholmassa kasvanut, Sad Boys -trioon kuuluva artisti breikkasi internetin suosiollisella avustuksella menneenä kesänä. Kun myyntiin tulee Sad Boys-snapbackeja, -t-paitoja tai -kasetteja, ne myydään minuuteissa. Yung Lean on sen verran nextin levelin artisti, ettei hänen vakavuudestaan saa tai tarvitsekaan saada tolkkua. Kuka muu voisi arvioida Södermalmin teinityttöjä haastattelussa seuraavin sanoin: ”They’re all hipsters. They like Avicii, they like Swedish House Mafia, and they’re into apple cider. They’re pretty lame. We ain’t about those hoes”?

Ei esiintynyt: Vaikka Yung Leanin tekemisissä näkyy loppuysärin konsolipeliestetiikka, hän ei harmillisesti päässyt – kenties syntymävuodestaan 1997 johtuen – vierailemaan Jaana Pelkosen juontamaan Tilt-ohjelmaan. Jos näin olisi tapahtunut, nähtäväksi olisi jäänyt, olisiko ohjelman visuaalinen suunnittelija saanut enemmän irti Yung Leanin tyylistä vai päinvastoin.

Olisi pitänyt esiintyä: Jokaisen alle kesätyöikäisen lomapäivien unohtumaton starttipiste on Summeri, Ylen aamupäivisin näyttämä ohjelma juuri heidän viihdyttämisekseen. Koska 16-vuotias Yung Lean on samaa ikäpolvea kuin ohjelman kohdeyleisö, häntä ei voi kuvitellakaan muihin ohjelmiin.

Jaksoissa Yung Lean istuisi läpicoolisti mutta surullisena hipsterihuppari ja kalastajalakki päässään Helsingin uimastadikan altaan reunalla, pelaisi Nintendoa, twiittaisi ja joisi Gatoradea ja Arizona Iced Tea -juomaa. Ohjelmaa paikan päältä seuraavat eivät uskaltaisi roiskia Yung Leanin päälle edes vettä, koska hän näyttää niin herkältä ja surulliselta jo valmiiksi.

Jokaisessa ohjelmassa olisi myös #sadboys-osio, jossa Yung Lean ja muu räppärikollektiivi antaisi elämänohjeita ja esittäisi yhden kappaleensa. Lisäksi viikottain järjestettäisiin kilpailu, jossa shoutboksissa ja maksullisin tekstiviestein saisi lähettää räppi-ideoita Yung Leanille. Ideat toteutettaisiin vain, jos ne sopivat artistin brändiin – siis käsittelisivät internetiä, huumeita, luksuselämää tai tunteita. (OO)

Video ei ole enää saatavilla

Moshi Moshi

65 Au Revoir Simonea on uhannut sama kohtalo kuin lukuisia ensijulkaisullaan indieyleisön uudeksi suosikiksi nousseita kevyt-elektropop-yhtyeitä: kun tuotanto ja kappaleet eivät tunnu enää esikoista seuraavilla levyillä ottavan kovinkaan kummoisesti uusia suuntia, yleisö menettää mielenkiintonsa ja etsii uuden suosikin, joka on enemmän ajan hermolla. ”Au Revoir Simone, ei jaksa kiinnostaa ketään vuonna 2013”, eräskin nuorgamilainen luonnehti yhtyettä. Aivan näin tyly tilanne ei ole, mutta ankeasti nimetyllä Move In Spectrumsilla se ei kyllä kovin paljon paremmaksikaan muutu. Muutamia perushyviä popkappaleita toki löytyy. Esimerkiksi lennokas Crazy on aivan yhtä menevää rilluttelua kuin vaikkapa kotimainen Burning Hearts parhaimmillaan ja Somebody Who ihan silkkaa Austraa, mutta vain hivenen vähemmän huomiota herättävällä laulajalla. Sympaattisen yhtyeen pitäisi saada pari mojovaa, suoraviivaista hittiä ja tuotantoonsa enemmän rohkeutta, niin näistä aineksista voisi syntyä jotain paljon enemmän, kuin mihin nyt ylletään. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Danny Brown – Old

Fool’s Gold

88 Ei terve, mikä levy! Legendaarisessa The Wire -tv-sarjassa oli sellainen heroiiniaddikti-hahmo kuin Bubbles, joka oli aina vähän sekava ja homssuinen, mutta loppujen lopuksi terävä ja kekseliäs kaveri. Old on kuin tuon miehen sielunmaisema: hektinen ja pakkoliikkeinen, sekopäisestä hedonismista kakofoniseen pelkotilaan hyppivä mutta silti terävästi ympäristöä havainnoiva. Yhteiskunnallinen näköalattomuus, huumeet, yletön bailaaminen ja puhdas riettaus ällikällä lyövällä tarkkuudella kuvailtuna heittävät yläfemmoja biisistä toiseen. Danny Brownin ilmaisun raakuus, verbaalinen taituruus ja koko tuotantojäljen laaja-alaisuus tekevät Oldista yhden vuoden kovimmista suorituksista. 19 biisiä, joiden joukossa notkahduksetkin ovat vielä ihan hyvää keskitasoa. Biitit ovat uhkaavan rupisia tai ylikorostetun muovisesti ja villisti laukkaavia, mutta kummassakin tapauksessa helvetin hyvin Brownin ilmaisun kanssa yhteen pelaavia. Harvoin on toistuvista teemoista rakennettu näin hyvin jännitteensä säilyttävää pakettia. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Cage The Elephant – Melophobia

RCA Records

70 Tältä kentuckylaisyhtyeeltä eivät ideat lopu kesken, se tulee Melophobian vajaan neljänkymmenen minuutin aikana moneen otteeseen selväksi. Albumi on Cage The Elephantin kolmas, ja odotuksia on monelta suunnalta. Myös yhtyeellä itsellään on omien sanojensa mukaan tähtäimessä Melophobialla kasvaa irti vaikutteistaan. Juuriansa on tervettä näyttää ja käyttää, ja paikoitellen Cage The Elephantin musiikki tuo mieleen monet indiesuuruudet, kuten laulaja Matthew Shultzin ihannoiman Pixiesin. The Killsin Alison Mosshartin duetoiman It’s Just Foreverin intensiteetti tuo mieleen mahtavan edesmenneen The Blood Brothersin. Levy on ahdettu täyteen mitä erikoisempia ideoita, mutta parhaimmillaan bändi on suoraan sydänlankoihin tarttuvilla kappaleillaan, kuten singlellä Come A Little Closer. Levyn alkupuoliskon jälkeen monet kappaleet alkavat kilpailla tuotannollaan edellisten laulujen kanssa. Levyn kokonaissoundi leikittelee bändin live-energian ja korkealaatuisen studion erottelevuuden välillä, ja monessa kappaleessa on psykedeelinen surfvire. Paikoitellen tämä tuntuu (soundien puolesta) sekavalta ja ulkokultaiselta jo varsin omalaatuisten sävellysten päälle lapioituna. Cage The Elephant on nuori yhtye, joka uudella levyllään osoittaa kypsymisen merkkejä. Kypsyisivätpä kaikki yhtyeet näin hienosti. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Clap Your Hands Say Yeah – Little Moments EP

Clap Your Hands Say Yeah

62 Clap Your Hands Say Yeah aloittaa uudella EP:llään käytännössä alusta. Kahta jäsentä köyhempänä laulaja-kitaristi Alec Ounsworth sekä rumpali Sean Greenhalgh vetäytyivät kellariin meditoimaan ja puhdistautumaan. Little Moments on varmasti raju kokemus yhtyeen edellisiin julkaisuihin tutustuneille ja kiintyneille kuulijoille. Pääosissa ovat tiukasti sekvensoidut syna-arpeggiot ja biitit. Ainoat tutut elementit lienevät Ounsworthin tunnistettava ääni sekä paikoitellen nauhalle tarttuneet rummut. Vaikka soundimaailma on hieman geneerinen ja miltei joka kappaleella leikitään viive-efektin feedback-namiskalla, on tämä vaihe yhtyeen historiassa jännällä tavalla raikas ja sympaattinen. Little Moments tuntuu olevan varovainen kokeilu vailla tavoitteita, ja juuri siinä onkin sen vahvuus sekä heikkous. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Cults – Static

Columbia

66 Ou nou, tässä tulee bändi, jolla on taustallaan vaikeimmin uusinnettava hype hetkeen. Etenkin, kun duon eponyymi debyyttialbumi (2011) oli alkujaankin perin keskinkertaisesti länkyttelevää sixties-pastissia. Oikea lähestymistapa kakkosalbumin koostamiseen: sama resepti, parempia kappaleita, kiinnostavammat soundit. Mitään ylimääräistä levyllä ei tälläkään kertaa ole, mutta tuotanto on ajattomampi ja universaalimpi, välttyen 1960-luvun preservointiin keskittyvän kiiltokuvan keinotekoiselta viattomuudelta. Yläotsikkoja ovat kuitenkin eri aikakausien tulkinnat psykedeliasta, shoegazesta ja orkestraalisesta popista. I Can Hardly Make You Minen ja High Roadin kaltaiset ylpeästi etenevät biisit ovat riemuvoitto debyyttilevyn aneemisimpiin hetkiin verrattuna ja We’ve Got It todistaa entisten perinneheikkouksien korjaamisesta voimapopkirkkauteen. Spectoriaanisen monomanian maailmasta ei silti ole täysin päästy eroon, ja tasapaksuuteen lopulta sortuva kokonaisuus vain alleviivaa sitä tosiseikkaa, että tällaista musiikkia ei aikoinaan kirjoitettu albumimuodossa kuunneltavaksi. Vaikutelmaa ei ainakaan korjaa Madeline Follinin läpi levyn vivahteettoman yksitoikkoisena pysyttelevä lauluääni. Lopputuote on sokerisena helkkyvä albumi, joka suurimman osan ajasta kuulostaa hieman liikaa joululta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Goldfrapp – Tales of Us

Mute

73 Triphopin jälkitiloissa vuonna 2000 ilmestynyt Felt Mountain kantoi aikansa eteerisimpiä ja samalla kliseisimpiä attribuutteja. Joka tapauksessa Goldfrappin epätasaisen uran käynnistäjänä se myös kuuluu englantilaisduon diskografian parhaimmistoon. Lukuisien muotokokeilujen jälkeen Tales of Us on tämän aikansa kulloisia trendejä state of the art -tronicaan yhdstelevän diivayhtyeen minimalistisin ja yllättäen akustisin levy sitten Felt Mountainin, jonka millenniaaliset trendioikut on hylätty ajattomamman äänimaiseman tieltä. ”Kate Bushin pikkusisar” -rinnastus on niin laiska, että se on pakko tehdä. Toisaalta juurilleen palanneesta yhtyeestä voi vasta tämän levyn jälkeen todeta, että eipä Glass Candyn ja Chromaticsin tapaisia elektroartistejakaan olisi välttämättä koskaan syntynyt ilman Goldfrappin pohjatyötä. Tales of Usin tunnelmissa on mutkaton ja kertakuuntelulla mukanaan vievä pohjavire, mutta tällä reseptillä on myös kaikki edellytykset synnyttää pelkkää apatiaa. Aika tulee paljastamaan, näyttäytyykö Tales of Us viihdyttävänä, atmosfäärillä ladattuna myöhäisenä laatutyönä, vai vain ensimmäisenä laskelmoituna reboottina maneeriksi muuttuneessa, kypsän iän tummasävyisyyden löytäneiden albumien ketjussa. Toivoa sopii, että tässä ei ollut kaikki, mitä duolla on tarjottavanaan. Tietty tyylitietoisuus on silti piirre, jota he tuskin ikinä tulevat menettämään, sillä lavaa pyyhkivä valokeila on Allison Goldfrappille enemmän kuin kohtalo. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Holy Ghost – Dynamics

DFA

61 Kun Holy Ghostin nimetön esikoisalbumi vuonna 2011 ilmestyi, vihelsi juna jo horisontissa. Sinällään levy oli yksi julkaisuvuotensa mainioimmista elektronisen popmusiikin julkaisuista, mutta jotain kertoo, että sen vanhin kappale (Hold On) oli tuolloin jo neljän vuoden ikäinen. Toisella albumillaan amerikkalaisduo ei edes yritä seurata saati luoda trendejä, vaan tyytyy toistamaan viimeisen kymmenen vuoden konepopin meemejä: Dynamicsilla kuullaan siis muun muassa LCD Soundsystemin takapotkubassoa ja lehmänkellonkilkatusta (Dumb Disco Ideas), Thomas Marsin epäortodoksisesti rytmitettyä laulua myöten mallinnettua Phoenix-poppia (Changing of the Guard) ja Driven neonvaloissa väreilevää Miami Vice -tunnelmointia (It Must Be the Weather). Levyn yksitoista kappaletta ovat pääosin aivan kelvollisia, mutta myös mahdottoman harmittomia. Kun kaikki tämä on kuultu jo niin monta kertaa ja niin paljon paremmin tehtynä, jää levyn käyttöarvo pieneksi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Moby – Innocents

Mute

35 1990-luvun Moby vaikutti suoraan koeputkesta putkahtaneelta ja isäntiään vastaan kapinaan nousseelta kloonilta, jolla oli tinkimätön visio johtaa puutunut sukupolvensa transhumanistiseen vallankumoukseen rakkauden ja musiikin kautta. Sittemmin Moby on pitänyt tuosta tinkimättömyydestä kiinni esiintyen nykyään sängen kasvattaneena androidi-dropottina, joka on kieltäytynyt asentamasta päivityksiä 20 vuoteen. Innocents on päättymätön ysäritrippi ja siitä on laajan vierailijakaartin panoksesta huolimatta vaikeaa löytää mitään tuoreelta tai innostavalta kuulostavaa. On gospel-vaikutteita, tietoisen haavoituvaiselta kuulostavia triphop- ja dream house -koskettimia, valtameren kuohunaa… Oikeastaan jokainen melodia, johon Moby koskee, muuttuu new age -jaarittevaksi rihkamaksi. Jopa Wayne Coynen kevytpäisyys näyttäytyy tässä sokerisessa kontekstissa kaikkein epäedullisimmassa, ehostuksen paljastavassa UV-valossaan. Innocents saa miettimään, että aikoinaan, kun Mobylla oli luultavasti kaikki edellytykset, hänen olisi kannattanut julistautua omaksi uskonnokseen ja alkaa pelolla hallitsevaksi kulttijohtajaksi. Vuonna 2013 on nimittäin hankalaa saada ihmiset kuuntelemaan delfiinien ääniä tooga-asusteissa tarjoamalla palkaksi vain keitettyjä linssejä ja alfafaa. Oikeastaan hän määrittelee uusiksi kelkastaputoamisen käsitteen. Moby on kenties ainoa artisti jonka urakehityksen suurin erhe oli myöhästyä Hale-Boppin komeetan kyydistä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Someone Still Loves You Boris Yeltsin – Fly by Wire

Polyvinyl

76 Yhtyeet, joiden nimissä on enemmän kuin kolme sanaa, tekevät säännönmukaisesti maalailevaa, elämän synkkyydestä ja tuonpuoleisen vääjäämättömyydestä inspiraationsa ammentavaa instrumentaalimusiikkia, joka vyöryy kuulijan päälle kymmenminuuttisina, dynamiikan ääripäistä voimansa hakevina hyökyaaltoina. Someone Still Loves You Boris Yeltsin soittaa kuitenkin indiepoppia, jossa on yhtä paljon dynamiikkaa kuin 400 gramman Edam-juustokimpaleessa. Fly by Wire on kauhean kiva levy: kuulijan on helppo kuvitella kolme kiharapäistä, kulahtaneissa bändipaidoissaan kyyristelevää ja tyytyväisesti keski-ikäistyvää indie-möhömahaa kompaktiin kellaristudioon, joka on viimeistä neliömetriä myöten pullollaan kirpputoreilta hankittuja vintage-instrumentteja, pienipainoksisilla 7-tuumaisilla ja fanzineilla täytettyjä pahvilaatikoita, 1970-luvun classic rock -mestareiden kellastuneita keikkajulisteita, bändipinssejä ja hiirenkorville luettuja muusikkoelämänkertoja. Trioksi kutistunut missourilaisbändi, joka oli jo kolmanteen albumiinsa mennessä tehtaillut riittävästi b-puolia ja muita harvinaisuuksia 26 biisin kokoelman tarpeiksi, tuntee popmusiikin historian kuin flanellipaitansa rintataskun ja nykäisee sieltä juuri oikeilla referensseillä höystetyn siivun nopeammin kuin ehdit sanoa yo-la-tengo. Rujoja rumpukoneita, aurinkoisia country-sävyjä ja nakuttavaa matikkapoppia yhdistelevän Fly by Wiren kappaleet on suunniteltu insinöörin tarkkuudella, mutta ne esitetään siinä määrin nuhjuisesti, ettei niistä voi olla pitämättä. Field Music tekee tämän kaiken huimapäisemmin ja Sea and Cake hypnoottisemmin, mutta kyllä näille borssikeiton ystävillekin on paikkansa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Tämän viikon perjantaina ja lauantaina tapahtuva Hustle HKI joutui viime hetkellä emigroitumaan pienempiin tiloihin, kun lippumyynti ei täyttänyt Suvilahden vaatimuksia. Sääli, sillä The Circusin lavalla nähdään viisi amerikkalaisen hiphopin mielenkiintoisinta nimeä. He tulevat viidestä eri kaupungista, viidestä eri osavaltiosta Yhdysvaltain joka laidalta.

Räppi on hauskaa. Mikä tekee siitä vielä hauskempaa? Lautapelit, tietenkin. Tänään pääset pelaamaan Amerikan räppitähteä, jossa kaikki ovat voittajia ja voittajat saavat kaiken. Päämääränä on päästä Miguelin keikalle, mutta sitä ennen käydään moikkaamassa festareiden neljää muuta ulkkarinimeä.

Helsinki-Vantaalla käy kuhina, mutta ehdit kuin ehditkin Finnairin suoralle lennolle New Yorkiin. Lennolla katsot Ice Cuben tähdittämän perhekomedian ja juot punaviiniä. Toivuttuasi jet lagista lähdet tallaamaan Queensin katuja ja törmäät heti koko pelilaudan kookkaimpaan staraan. Saat 1 000 dollaria ja täydellisen sushi-illallisen.

ACTION BRONSON (NY)

”Just let me sharpen my knives, thrown on the apron
X’s mark the steak and the salad crumbled with bacon
And bleu cheese, caramel complexion’s on two knees
Or two skis, carving up the Alps is what this dude needs”

Kuka? Albanialais-juutalaiseen perheeseen syntynyt Ariyan Arslani aloitti uransa gourmet-kokkina, ja ruoka näyttelee yhä hänen musiikissaan suurta roolia. Ghostface Killahiin syystäkin verrattu Bronson julkaisi vuoden 2011 aikana kaksi pitkää albumia, Dr. Lecterin ja Well-Donen, joita seurasi tänä kesänä julkaistu Saaab Stories -EP.

Mitä? Saaab Storiesin Pitchforkiin arvioinut Ian Cohen tylytti levyä sen misogynistisestä otteesta, joka ei pyri herättämään keskustelua vaan lähinnä pönkittämään Bronsonin gangsterinegoa. Tämä alkaa jo mauttomasta levynkannesta, jossa kaksi aasialaista, prostituoiduiksi koodattua puolialastonta naista odottavat ovella uhkaavasti seisovaa Bronsonia.

Miksi? Matalaotsaisesta misogyniasta huolimatta, tai juuri sen vuoksi, Bronson on räppärinä mielenkiintoinen. Hän tuo jotain takaisin siitä 1990-luvun gangsterieetoksesta, johon Wu-Tang Clanin jäsenet Ghostfacen johdolla linkittyvät. Retroattityydi on ristiriidassa sen murroksen kanssa, joka valtavirtaräpissä on paraillaan kytemässä, varsinkin New Yorkissa. Kuinka ylipainoinen, tuuhealla parralla verhottu ja naisia vakavalla naamalla tuhoava räppäri istuu tähän maailmaan?

Mitä sitten? Toinen kysymys on, riittääkö Bronsonilla tuoreita ideoita tulevalle studiodebyytille. Aikatauluista ei ole vielä tietoa, mutta Bronson on maininnut haluavansa ainakin suuresti ihailemansa Kool G Rapin mukaan levylle.

Video ei ole enää saatavilla

* *

Seuraavaksi yrität Detroitiin, Eminemin kotikaupunkiin, mutta mitä! Tielle on asettunut “sätkää” poltteleva Kid Cudi! Koska et tullut tänne kuuntelemaan pinnallista taidekoulunyhväystä, ja kun nettiauktoriteetitkaan eivät hänestä välitä, päätät lähteä Interstate 95:ää etelään.

Mutta mitä! Philadelphian oma kasvatti Will Smith on päässyt käsiksi Matrixiin ja monistanut itseään koko rannikon täyteen! Koska et ole M. Night Shyamalan, joka olisi jo kääntänyt tämän elokuvaksi, tartut viimeiseen oljenkorteen ja matkustat kalliilla risteilyaluksella aina Jacksonvilleen asti. Sieltä jatkat matkaa turvallisesti Meridianiin, Mississippiin. Perillä otat ajelun vuonna 1895 rakennetussa Dentzel-karusellissa ja tapaat osavaltion lupaavimman räppärin.

BIG K.R.I.T. (MS)

”Thank god for everything, I coulda died like yesterday
Make room for me in case my plane just ain’t meant to fly
I hope you feel if I fall from the sky, hollering out don’t let me die”

Kuka? Lukuisia mixtapeja julkaissut Big K.R.I.T. nousi räppimaailman huulille vuoden 2010 K.R.I.T. Wuz Herellä ja eritoten sitä seuranneella Return of 4Evalla, jolla kuultiin Chamillionaren ja Ludacrisin kaltaisia vierailijoita. Vuosi sitten julkaistiin studiodebyytti Live From The Underground, jolla K.R.I.T. määritteli tarkemmin tyylinsä.

Mitä? Big K.R.I.T.:n musiikki on silkkaa mannaa niille, jotka ovat jo kuluttaneet UGK:n ja Outkastin levyt puhki. Sen tyylipuhdas ja perinnetietoinen etelävaltioiden räppi avaa ummikolle ovia tyylilajin vanhojen mestareiden luokse ja kokeneemmalle kuulijalle se toimii nostalgiatrippinä. Silti kyse ei ole pelkästä menneiden muistelusta.

Miksi? Live From The Undergroundilla K.R.I.T. kuulostaa omantuntonsa härnäämältä Big Boilta. Hän aloittaa tarinoilla perseen jahtaamisesta ja kruisailusta, mutta tulee viimeistään Don’t Let Me Downilla tajunneeksi räppielämän nurjan puolen. Hennessy vie maksan, pilvi aivosolut ja aseet tappavat. Eikä mikään kestä ikuisesti. Jako bilettäjään ja pohdiskelijaan tekee Big K.R.I.T.:stä yhden tämän hetken mielenkiintoisimmista räppäreistä.

Mitä sitten? K.R.I.T. (King Remembered In Time) -EP:n huhtikuussa julkaissut räppäri pysyttelee kiireisenä: työn alla on yhteislevy Yelawolfin kanssa, ja toisesta studioalbumistakin kiertelee jo huhuja.

Video ei ole enää saatavilla

* *

Mississippistä on tyylillisesti ja maantieteellisesti lyhyt matka Teksasiin ja Houstoniin. Matkalla käytät 500 dollaria kivääriin, 100 dollaria laadukkaaseen meskaliiniin ja 750 dollaria täytettyyn kauriiseen. Parkkeeraat amerikanrautasi Riff Raffin kotipihalle. Räppäri hymyilee, kuten statuspäivityksensä mukaan tekee aina, kun on päivässä tienannut yli kymmenentuhatta dollaria.

RIFF RAFF (TX)

”Propaganda propels us – ostrich feathers
Security guards with 9 berettas, pullin’ up Volkswagen jettas
Causin’ storms in sunny weather, in sunny whether, in sunny weather
Hopin’ that my days get, hopin’, hopin’ days get, days get better”

Kuka? MTV Riff Raff -nimellä aloittanut teksasilaisräppäri saattaa näyttää tutulta, vaikka et olisi hänen videoitaan entuudestaan nähnyt. James Francon överi ghettokuningas Spring Breakersissa on ottanut tältä vaikutteita niin karmean ulkonäön kuin ylivedetyn käytöksenkin suhteen. MTV:llä pyörineessä, korstoja gentlemaneiksi koulineessa realitysarjassa From G’s to Gents esiintynyt Riff Raff putosi ohjelmasta jo toisessa jaksossa, mutta se ei Houstonista kotoisin olevaa, Jody Highrolleriksi itseään kutsuvaa artistia hidastanut. Hän aloitti räppäämisen, otti Youtuben haltuunsa erilaisilla sketseillä sekä musiikkivideoilla ja tutustutti itsensä kahteen keskeiseen tekijään: Action Bronsoniin sekä Diploon.

Mitä? Jälkimmäinen, joka tuntee viraalihittien maailman kuin omat taskunsa, otti vuonna 2012 Riff Raffin oman Mad Decent -levymerkkinsä alle. Sen jälkeen räppäri on julkaissut läjän mixtapeja sekä The Golden Alien -albumin. Action Bronsonin kanssa tehty Bird on a Wire oli niinikään tärkeä astinkivi suosion saamisessa.

Miksi? Riff Raffin imagolle olennaista on typerän punaniskan stereotyypillä leikittely: Jody Christianista emme tiedä mitään, mutta Riff Raffin aivoton, kokaiinin ja vesipyssyjen kanssa sekoileva narsistisekopää ei mitenkään voi olla todellinen. Eihän?

Mitä sitten? Diplon tuottamaa studiodebyyttiä odotellaan vielä elokuulle. Neon Icon -nimeä kantavan albumin mittavaan vierailijalistaan lukeutuvat ainakin Drake, Wiz Khalifa, Mac Miller, A$AP Rocky, Snoop Dogg ja Action Bronson. Jälkimmäisen kanssa Riff Raff vetänee Hustle HKI:n lavallakin yhteisbiisejä.

Video ei ole enää saatavilla

* *

Riff Raffin jälkeen haluaisit jo länsirannikon lämpöön sulokurkkuisen Miguelin luo. Reitillä vaanii kuitenkin Roca Dolla, Phoenixin pieni suuri räppäri, jota kutsutaan “Arizonan Dr. Dreksi”. Kukaan ei ole kutsunut Roca Dollaa mukaan leikkiin, joten hän on hyvin vihainen. Pakenet pohjoiseen, aina hyiseen Michiganiin asti… Menetät kiväärisi ja täytetyn kauriisi. Onneksi meskaliinit menivät jo.

DANNY BROWN (MI)

”I got them Penis Psalms for your Vagina Monologues
Love a feminist bitch, oh, it get my dick hard
So no apologies for all the misogyny
I just want your company to come and watch some porn with me”

Kuka? Detroitista kotoisin olevan Danny Brownin tarina on ainakin katu-uskottava: 18-vuotiaana Brown ryhtyi kauppaamaan huumeita ja pysytteli bisneksessä pitkään, vaikka vannoi lopettavansa ensimmäiseen rikossyytteeseen. Lain kouraa vuosia pakoiltuaan Brown kärsi lopulta tuomionsa, ja päätti sen jälkeen keskittyä musiikkiinsa. Nuoruusvuosista muistuttavat huonokuntoiset hampaat ja kappaleiden hälläväliä-asenne.

Mitä? Brown ihannoi teksteissään rock-staran elämää, ja vannoo lähtevänsä lopulta Jimi Hendrixin tai Kurt Cobainin tapaan. Huikea XXX-mixtape (2012) on lyyrisen kekseliäisyyden ja flow’n taidonnäyte, jolla Brown käy läpi kaikki hilpeät aiheet itsemurhasta cunnilingukseen. Albumi on poskettoman hauska, ja Brownin ADHD:sta kärsivän ex-narkkarin pössis kantaa pitkälle, vaikka XXX:llä onkin mittaa 19 kappaleen verran.

Miksi? Viime vuoden puolella julkaistu Grown Up on osoitus siitä, että Brownilta taittuu myös aurinkoinen, old school -skrätsäyksellä ryyditetty fiilistely. Jos artistia itseään kiinnostaisi, olisi hänessä aineksia poptähdeksikin. Toki taustalta löytyy edellämainitussa hitissäkin kummituksia, joita päästään mahdollisesti tonkimaan lähempää Brownin seuraavalla albumilla…

Mitä sitten? …jonka pitäisi viimeisimmän tiedon mukaan ilmestyä vielä tänä syksynä. Levy kantaa tällä hetkellä nimeä Old, joka viittaa edesmenneeseen Ol’ Dirty Bastardiin – johon Brownia on toki vertailtu alusta asti.

Video ei ole enää saatavilla

* *

Detroitista lähdet pitkälle matkalle kohti Los Angelesia. Reitin varrella ei häiriöitä esiinny – onko täällä päin räppäreitä lainkaan? Saavut Kaliforniaan väsyneenä, mutta onnellisena. Miguelin kimaltavat vatsalihakset johdattavat sinut oikeaan osoitteeseen, mutta onko pääpalkinto lopulta amerikantähti vaiko silkka ryöstö? Arpa suosii rohkeaa.

MIGUEL (CA)

”Do you like drugs, do you like drugs, yeah?
Well, me too, me too, me too, me too
Do you like hugs? Do you like love?
Feel like we got so much in common now”

Video ei ole enää saatavilla

Skenaario 1: Kaksi albumia julkaissut, ja niistä jälkimmäisellä (Kaleidoscope Dream) musiikkimedian polvilleen pakottanut Miguel vetää sinulle keikan, jollaista et ole ennen nähnyt – ellet sitten ole nähnyt R. Kellyä livenä. Miguel tihkuu puhdasta seksiä ja leikittelee omalla huippuunsa treenatulla lihallaan niin itsevarmasti, että kostut jokaisen ruumiinaukkosi tuntumasta.

Adornin, Do You…:n ja Where’s The Fun In Foreverin kaltaiset kappaleet vedetään läpi täydellisen moderneina R&B-sovituksina, Miguelin ääni soi livenä vielä albumiakin komeammin ja esiintyjänä hän on täysin läsnä tilassa. Naiset otetaan huomioon siinä missä miehetkin. Miguel on kuin härskimpi versio Frank Oceanista ja matkalla oman sukupolvensa Princeksi.

Skenaario 2: Kaksi albumia julkaisseella ja niillä kiitosta keränneellä Miguelilla on noussut kusi päähän. Levyjen biisit vedetään läpi hirvittävinä rock-sovituksina, joiden ikeessä huomaamattaan oman mukavuusalueensa täysin jättänyt Miguel paljastaa heikkoutensa supertähtenä ja sortuu naurettavaan rokkikukkoiluun. Biisit eivät kuulosta miltään, eikä Miguel kostuta kuin omat kainalonsa.

Tässä elehtimisessä on jotain niin kiusallista, ettei moistaa tuskaa toivoisi ankeimmallekaan yleisölle. Kaiken huippuna Miguel vielä kompastuu kesken spedeilynsä. Myötähäpeän määrä on niin järjetön, että viimeiseksi säästetyn Adornin kamalat kitarasoolot tuntuvat siltä, kuin joku raapisi aivojesi empatiapisteitä ruosteisilla ongenkoukuilla.

Skenaario 3: Lähdet Seattleen Macklemoren keikalle. Hänen sinkkunsa Thrift Shop on myynyt enemmän kuin kaikkien edellä mainittujen artistien singlet yhteensä.

Hustle HKI Helsingin The Circuksessa ja Henry’s Pubissa 19.–20. heinäkuuta.

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 257 Big Wave Riders – Behind These Walls

Tätä energian määrää! Jos yksi biisi kertoo meille mitään, niin Big Wave Riders on viime vuosien lukuisista kitaraa vatkaavista, enimmäkseen 1980- ja 1990-luvuille katsovista indie-bändeistä se lupaavin. Tämä on soundina ja räjähdyksenä täysosuma. Se ampuu yli kaikissa oikeissa paikoissa. Se on röyhkeä silloin kun pitää. Se ei koskaan pyytele anteeksi nuoruuttaan. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 256 Still Corners – Cuckoo

Alkusyksyisiltä päiväuniltaan hunajaan hukutetun kamomillateen ja selittämättömän ikävän tuoksuun heränneeltä Portisheadilta kuulostavassa Cuckoossa ei ole oikeastaan juuri mitään omaperäistä. Monotoniset ja nynnyt komppi ja basso, kosketintäkki, johon kääriytyä sekä huokaileva, taas uneen vaivuttava ääni sattuvat nyt vain olemaan täydellisen vapaapäivän takeet. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 255 Wöyh! – Lokki

Lokkia voi pitää nykykalevalaisena kansanperinteenä. Laulu eli vuosia suusta suuhun Hyyrysen veljesten riemukkailla matkoilla. Itse muistan kuulleeni laulun lukuisia kertoja kesällä 2004. Oheinen video sai ensi-iltansa vanhemman wöyhöttäjän eli Jussin 40-vuotisjuhlilla. Nyt kansa janoaa lisää Wöyh!-lauluja. Julkaisujen esteenä saattavat olla arveluttavat tekstit. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 254 Gatto Fritto – Lucifer Morning Star

Britti Ben Williams pläjäyttää oikeilla synilla ja vocoderillaan elektronista huojuntaa, joka omaksuu myötämielisen kuulijan osaksi organismiaan. Mieleen nousee italoihme Kanon ja miespuolisen Cocteau Twinsin yhteistyö, kakerandelismin ja shoegazingin ristisiitos, jossa jokainen soittaa luontevasti toisten soittimia. Kehtolauluhyminää digitaaliajan lapsukaisille. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 253 Frank Ocean – Swim Good

Odd Future -mies Frank Ocean on eräs vuonna 2011 esiin nousseen uuden, dekonstruktionistisen r’n’b:n tärkeimmistä tekijöistä. Ilmaiselta Nostalgia, Ultra -mixtapelta löytyvä Swim Good oli kappale, joka sai ihmiset höristämään korviaan. Biisi on kuin R. Kellyn musiikista olisi herutettu viimeinenkin hunajatippa, jolloin jäljelle jää vain askeettista robottisoulia. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 252 Gauntlet Hair – Top Bunk

Journalisti Simon Reynolds lanseerasi aikoinaan termin oseaaninen rock. Hän viittasi sillä Cocteau Twinsin ja A.R. Kanen kaltaisiin bändeihin, joiden musiikki karkaa ahtaista raameista esteettömiin luonnonmaisemiin. Gauntlet Hairin voisi väittää tekevän luolarockia. Kaksikon soitanta junnaa, velloo ja kimpoilee isosti pienessä tilassa. Ja kaikuu niin penteleesti. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 251 Nero – Guilt

Olin tietoinen dubstepistä jo sen ollessa cool ja uusi juttu. En vain juurikaan pitänyt siitä. Mielestäni se oli nuivaa ja vieraannuttavaa musiikkia, jossa oli pari hyvää uutta tuotantoideaa. Onnekseni 2010-luku on tuonut nämä hyvät ideat populistisemman musiikin pariin, jotta kaltaiseni niheilijätkin voivat nauttia siitä. Neron Guilt tekee tämän upealla tavalla! (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 250 Miracle Fortress – Raw Spectacle

Graham Van Pelt ei toisella albumillaan yltänyt loistavan Five Roses -debyytin tasolle, mutta eivät kaikki levyn elektroniset yritelmät huteja olleet. Ei etenkään Raw Spectacle, joka klassisen elektropopkappaleen lailla saa uskomaan, että koneessa on sielu. Sen henkäyksiä lienevät äänikuvan laidoilla lipuvat syntetisaattoriarpeggiot ja pehmeät konerumpusykäykset. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 249 Ulver – Providence

Ulver onnistuu maalaamaan niin maagisen tainnuttavia mielikuvia, että tekisi mieli ottaa kokonaan loparit tästä oravanpyörästä, mitä länsimaiseksi elämäksikin kutsutaan, ja karata kaukaisuuteen. Öinen metsä Norjan tuntureilla, yksinäiset tähdet mustalla taivaalla ja viehättävän kaunis yksinäisyys soivat hienovaraisen tyylikkäästi tässä upeassa Ulver-maalauksessa. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 248 Beth Ditto – I Wrote the Book

Ditto on Gossipin tuhti nainen. Gossipilla on noin kaksi hyvää kappaletta. Diton soolouran aloittaneen ep:n tuotti modernin elektropopin superkaksikko, Simian Mobile Disco. Ep:llä on neljä kappaletta, joista I Wrote the Book ei ole paras, mutta ainoa, josta on tehty video. Videosta näkee, mihin Ditto tähtää; suureksi diivaksi, lihavaksi Madonnaksi. Se voi onnistua. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 247 Black Milk & Danny Brown – Zap

Detroitilaiset biittinero Black Milk ja räppäri Danny Brown ovat niittäneet kunniaa omilla tahoillaan. Spin-lehti muun muassa valitsi Brownin XXX:n vuoden rap-albumiksi. Ei siis ihme, että yhteistyössä syntynyt Black & Brown -ep oli niin onnistunut. Zap on optimaalinen sekoitus retrofuturistista biittiä ja Brownin sanat huolella pureksivaa ja sylkevää ulosantia. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 246 Jai Paul – BTSTU

Joskus yksikin kappale voi riittää. BTSTU on liian nuoren britin ainoa single, harsomaisen falsetin, raukean rytmin ja jälkijunassa pörisevän basson liitto, Draken ja Beyoncén samplaamaksi päätynyt avaruuspopin klassikko, joka villitsi musiikkiblogeja jo toissa vuonna, mutta sai virallisen julkaisunsa vasta huhtikuussa. XL Recordingsilla on käsissään kultakimpale. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Drag City

81 Will Oldham, yksi nukkavierun ja natisevan americanan mestareista, pystyy vauhdikkaasta julkaisutahdistaan huolimatta tekemään kerta toisensa jälkeen sydänläppiä väristäviä, omilla jaloillaan seisovia ja kuuntelemaan vaativia teoksia. Tekstittäjänä Oldham on aina ollut naseva ja taiteilee tahallaan sentimentaalisen ikävänpidon ja etäännyttävän ironian kiikkerällä aidalla – esimerkiksi New Tibet -kappaleen näennäisen törkyisessä aloituksessa ”As boys we fucked each other, as men we lie and smile” on jotain perin surullista ja kaunista. Kännijänniä huokuvasta nimestään huolimatta levyn maailmaksi piirtyy vuotava mökkerö helvetin kaukana kaikesta, jonka tuvassa surullinen erakko tasaa tilejään luojansa kanssa kaikessa hiljaisuudessa. Häilyvä usko tuo kuitenkin ajoittaista lämpöä kamiinaan, kuten kehdon lailla keinahtelevassa svengipalassa Quail & Dumplings. Minä tykkään. (Jarkko Immonen

Video ei ole enää saatavilla

Danny Brown & Black Milk – Black and Brown

Fat Beats

90 Vuoden viihdyttävin hiphop-albumi ei sisällä ensimmäistäkään siteeraamisen arvoista riimiä ja kestää vain noin 23 minuuttia. Sattumaako? Black and Brownin kymmenen raitaa ovat vasemmalla kädellä huitaistun oloisia pariminuuttisia, joilla on sellaisia nimiä kuin WTF, Lol, Zap ja Dada. Ne tuskin sytyttävät poleemikkoja liekkeihin tai päätyvät afroamerikkalaista musiikkia esitteleviin antologioihin, mutta yhtään svengaavampia ne eivät voisi olla. Levyn takana ovat detroitilaiset Curtis Cross eli Black Milk, joka vastaa myös erinomaisen esikoisalbumin kesällä julkaisseen Random Axen soundista, sekä Danny Brown, lähinnä seksistä ja huumeista levyillään sähisevä shokeeraaja. Inspiroivan luonnosmainen Black and Brown on ennen kaikkea näyte Black Milkin taidoista; soundiltaan levy risteilee dramaattisen Def Jux -ryskeen (Black and Brown), jämäkin Dre-soundin (Loosie) ja Cunninlynguistsin pehmopsykedelian (Wake Up) välillä, muodostaen samalla hämmästyttävän yhtenäisen kokonaisuuden. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Canyons – Keep Your Dreams

Modular

67 Australian viileimmän levymerkin Modularin (Cut Copy, Ladyhawke) uusimman tulokkaan eväät ovat levällään tavalla, joka varmasti viehättää monia. Mutta vähintään yhtä monia yhtyeen seikkailunhaluisuudeksi naamioitu päämäärättömyys ärsyttää. Keep Your Dreams on albumi, jonka kohdalla ei koskaan voi olla varma, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hyvä esimerkki tästä on levyn (lyhyttä Circadia-introa seuraava) avauskappale Under a Blue Sky, joka pakkaa samaan kapsäkkiin diskobassoa, conga-rumpua, viidakkoääniä, ranskankielistä puhetta, saksofoniksinsoitoksikin rietasta saksofoninsoittoa, Art of Noise -änkytystä, vitivalkoista funk-kitaraa ja nakuttavia sekvenssejä. Canyonsilla (Ryan Grieve ja Leo Thomsen) on ideoita, muttei välttämättä riittävästi lahjakkuutta niiden kanavoimiseen. Kun duo yrittää chillata kuin Brian Eno, se kuulostaa laimealta kuin Zero 7 (Land in Between). Kun tavoitteena on luoda tajunnanräjäyttävää psykedeliaa, lopputulos on hahmotonta sekoilua (The Bridge). Remixeillään ansioitunut kaksikko on parhaimmillaan pysytellessään perusasioiden parissa: Ramona Gonzalezin (Nite Jewel) laulama See Blind Through on raukeaa housea Azari & III:n hengessä, Blue Snakes villiintyy lähes !!!:n veroiseksi no wave -paukutukseksi ja Paul Robertsin (Sniff N Tears) on virheetön baleaarinen popkaunokki. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

King Krule – EP

True Panther

86 Archy Marshall on noin 13-vuotiaan näköinen, vaikkakin ensi vuonna kaljanostoiän saavuttava punapäinen brittikuikelo, joka ehti julkaista Zoo Kid -nimellä vain yhden singlen, Out Getting Ribsin (2010), ennen kuin vaihtoi taiteilijanimensä King Kruleksi. Nimetön esikois-EP ei ainakaan laske odotuksia tämän laptop-lapsineron suhteen. Hyvin persoonallisesti mörisevä Marshall yhdistelee vapaamuotoisesti Durutti Columnin avant-kitarakudelmia, Chet Bakerin jazzlaulelmia, Bristolin ja itärannikon hiphop-rytmejä ja Jonathan Richmanin eksentrismiä. Levyn viisi kappaletta ovat järjestään erittäin hyviä, höyhenenkevyesti eteenpäin puksuttava Noose of Jah City ja kieroutunut tuutulaulu Bleak Bake suorastaan erinomaisia. Ensi vuonna räjähtää. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

David Lynch – Crazy Clown Time

Sunday Best

52 Musiikki on aina näytellyt olennaista osaa ohjaajalegenda David Lynchin elokuvissa Blue Velvetin In Dreamsista Twin Peaksin Fallingiin. Kuten odottaa saattaa, Lynchin ensimmäinen varsinainen sooloalbumi Crazy Clown Time on outo levy, jossa vahva tunnelma on etusijalla. Hänen nasaalinen, melkein lapsenomainen äänensä saa elektronisen vääristelyn tuloksena aavemaisia sävyjä, ja kappaleet kelluvat sähköisen eteerisesti kuin kuu hylättyjen junanvaunujen yllä. Suurin osa Crazy Clown Timea on junnaavaa, yhdelle sointukululle, jopa yhdelle soinnulle perustuvaa elektrobluesia tai elektropoppia. Pohjat vetää tuskallisen pitkä, Lynchin harrastaman transsendentaalisen meditaation yksityiskohtia selvittävä Strange and Unproductive Thinking, joka kuulostaa siltä kuin tietoisuuden saanut tietokone olisi tehnyt sävellysdebyyttinsä. Karen O:n laulama Pinky’s Dream ja sellaiset hauraan melodiset kappaleet, kuten Good Day Today ja These Are My Friends, onnistuvat osittain pelastamaan yksitoikkoisen levyn. Suutari pysyköön kuitenkin vielä toistaiseksi lestissään. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Oneohtrix Point Never – Replica

Software

80 Syntikkapop-duo Ford & Lopatinin toinen puolisko Daniel Lopatin on tehnyt viimeisen neljän vuoden sisään jo seitsemän täyspitkää levyllistä abstraktia ambient- ja drone-pohjaista konemusiikkia Oneohtrix Point Never -nimellä. Viime vuoden näennäisellä pulssittomuudellaan koukuttanut Returnal-levy saa jatkoa hieman biittivetoisemmasta Replicasta. Sillä Lopatin maalaa 1980-lukulaisista mainoksista keräämillään sampleilla vääristyneitä äänimaisemia, joihin hukkuminen on joka kerta oma, huumaava seikkailunsa. Lopatin luo lyhyistä sampleista looppeja, joiden repetitiossa on havaittavissa yhtäläisyyksiä Steve Reichiin. Kun näitä looppeja laittaa päällekkäin, ne muotoutuvat Paavoharjun tyylisiksi, fragmentoituneiksi äänitekstuureiksi. Replica on kuin täynnä ääntä oleva säiliö, jonne kuulija heitetään levyn alkajaisiksi. Kun antautuu sen hukuttaviin äänipyörteisiin, tärkeintä on huomata, mihin Lopatin on jättänyt hiljaisuuden hetkiä ikään kuin happikupliksi. Tylsemmät varmasti haukkuvat Replicaa äänitapetiksi, mutta siinä tapauksessa minä haluan liisteröidä kaiken ihopintani. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla