Juliana Hatfield – Juliana Hatfield Sings Olivia Newton-John

American Laundromat Records

77 Juliana Hatfieldin uusi levy ilmestyy niin sanotusti ”pukin kontista”, tarkoittaen että pyytämättä ja pehmeänä pakettina. Jos toivoit Blake Babiesia tai Lemonheadsia tai uuden Only Everythingin, saatkin coverlevyn – Hatfieldin toisen tähän mennessä – Olivia Newton-Johnin biiseistä. Ja kappas, se toimii. Tällä lähtömateriaalilla ei voi olla toimimatta. Mietittäväksi jää, mitä uutta Physicalin, Xanadun ja Magicin tulkinnat lopulta alkuteoksiin tuovat, kun taas Have You Never Been Mellow muuntautuu XTC-pastissimaiseksi psykedeliaksi. Olivia Newton-Johnia ei siis keksitä uudelleen, mutta meno on silti suloisen smoothia koksupäistä kokoperheenviihdettä. Soundi ei ole erittäin kallis vaan enemmänkin erittäin hobbyhall. Kansikuva muistuttaa, että 1970-luvulla kaikki oli joko rumaa tai kliinistä, mutta musiikki ei kumpaakaan. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Ihsahn – Ámr

Candlelight

54 Emperorin laulaja-kitaristina metallimaailman tietoisuuteen tullut Ihsahn on kiistatta lahjakkaimpia muusikoita, joita Norjan 1990-luvun black metal -skene, jonka monet muut edustajat keskittyivät usein enemmän kirkonpolttoihin ja murhiin kuin musiikkiin, tuotti. Ihsahnin soololevyihin taas on ollut aina hiukan vaikea suhtautua. Kuulija tuntee olevansa huono ihminen, kun nauttii enemmän nuoren Ihsahnin töistä, jotka hän teki samalla kun hänen kaverinsa keskittyivät ilmaisemaan itseään teräaseiden ja tulentekovälineiden kanssa, kuin töistä joita tekee nyky-Ihsahn, leppoisa perheenisä. Ihsahnin seitsemäs sooloalbumi Ámr on edeltäjiensä tapaan hallittua progressiivista äärimetallia, josta paistaa läpi vahva näkemys ja osaaminen, mutta josta puuttuu aitoa vimmaa. Vaikea tätä on haukkuakaan, mutta on jotenkin oireellista, että parhaalta levy kuulostaa niinä hetkinä, kun se uskaltautuu kauimmaksi tekijänsä äärimetallijuurista. (Tapio Ahola)

Video ei ole enää saatavilla

Kemialliset Ystävät – Siipi empii

Leaving Records

72 Jos jonkun piti ”tuoda Suomeen” post-internetiltä kuulostava muovi-new age, niin Kemiallisten Ystävien Jan Anderzen lienee moiseen juuri oikea mies. Siipii empii on toki tuttua kujeilevaa melodisuutta ja epäsuhtaisia kappalerakenteita, mutta jos Anderzen on aiemmin koostanut äänimaisemansa kotikutoisista muskarisoittimista ja lelusyntikoista, on ilmaisu nyt liki kauttaaltaan midi-kontrollerin ja hiiren ääressä tehtyä elektronista palikoidenpyörittelyä. Levyn musiikki ei välttämättä ole yhtä mystistä ja immersiivistä kuin viime vuosikymmenen psykefolk-mestariteokset, mutta siinä on edelleen läsnä tuttu lakoninen huumori ja rakkaus sattumanvaraiselta hälyltä kuulostaviin ympäristön ääniin. Parhaimmillaan Siipi empii on silloin, kun se syleilee kulahtaneita midisoundeja ja rakentaa niistä kömpelön varmasti eteneviä kappaleenpalasia. Välillä sen abstrakti tiheys tosin vain eksyttää pidempiä kaaria ja perustellumpia ideoita etsivää kuulijaa. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Kesä – Aukea

Svart Records

60 Ihan 1980-luvun alussa The Cure julkaisi kolmen albumin verran kylmää mutta lohdullista musiikkia. Noista levyistä on moni ottanut mallia, mutta harva saanut aikaan mitään merkittävää. Matkiminen on imartelun korkein muoto. Sillä ei kuitenkaan pitkälle pötkitä. Helsinkiläisen Kesän toisella albumilla kaikki on tehty kailottavaa laulua ja melodisesti lonksuvaa bassoa myöten ”oikein”. Teksteissäkin on tarpeeksi katkottuja siipiä, labyrintteja, jättömaita ja muita. En pysty erottamaan, mikä musiikissa on omaa, mikä mukana, koska niin kuuluu olla. Aukea ei kuulosta millään tavalla persoonalliselta. Levyn tuotantoapuna on ollut Ronskibiitin Antti Satta. Yllättävän työkumppanin rooli jää epäselväksi. Synkän jälkipunkin ja kokeellisen hiphopin kohtaamisesta ei synny edes kunnon nokkakolaria. Ilman mainintaa kansivihossa satsaus rumpukoneisiin ja syntetisaattoreihin olisi saattanut mennä huomaamatta ohi. Kerhomusiikkina Kesän albumi on muodollisesti pätevä, mutta tämän tyylistä musiikkia on tehty paljon paremmin jopa suomeksi. Minusta Päiden Pitkä marssi -levy (1985) on yhä lyömätön. (Tero Alanko)

Video ei ole enää saatavilla

Shawn Mendes – Shawn Mendes

EMI

53 (Amerikkalaisilta) Popmusafoorumeilta saa jatkuvasti lukea, miten maailma on täysin luhistunut, koska striimauslistojen kärjessä pyörivät kaikki kappaleet, joiden esittäjiksi Drake ja Post Malone viitsivät lainata nimensä. Huoli on aiheellinen, mutta samalla on täysin ymmärrettävää, että komean ja lahjakkaan Shawn Mendesin musiikista ei innostuta samalla tavalla: en keksi yhtään henkilöä, joka oikeasti tarvitsisi elämäänsä Fallin’ All in Youn edsheeranismia tai Lost in Japanin kevytpharrellismia. Onneksi Nervous ja Khalidin kanssa duetoitu Youth sentään toimivat. Terästäydy Shawn, tarvitsemme sinua Justin Bieberin rinnalle popnuorten eturiviin! Levypettymystä lieventämään tässä kuva pahvi-Shawnista Nuorgamiinkin kirjoittavan Iida Sofia Hirvosen kanssa. Sille 100 pistettä. (Markus Hilden)

MGMT – Little Dark Age

Columbia

84 Kukapa olisi arvannut MGMT:stä enää vuonna 2018 pihahdustakaan kuulevansa, ellei satu olemaan mm. Nostradamus, jolloin voi kirjoittaa sulkakynällä muistikirjaansa:”Vuonna 2018 MGMT tekee siihen asti parhaan levynsä, jolta ei löydy Kidsin tai Time to Pretendin kaltaisia teini-ikäisille suunnattuja avainkaulahittejä, mutta sitäkin runsaammin oman 1980-lukua vähemmän nostalgisoivan ja retro-mausteena stilisoivan kuin sen aidosti uudelleen käyttöön ottavan ja pieneksi synthpopin vaihtoehtohistoriaksi kirjoittavan soundin uudelleenmäärittelyä, jonka kautta MGMT kasvaa aivan uudeksi, aikuisemmaksi popbändiksi ja viljelee taitavasti curemaisuuksia ja arielpinkismejä – hassua, että hänestäkin on tullut yleisnimi, mutta muutoin tämmöistä musiikkia ei olisi laisinkaan olemassa – sekä ryydittää entisiä irtokarkkipoppikonventioita melankolisempia biisejään surkuttelevilla sanoituksilla, jotka panevat ’ajattelemaan’. Best New Music!” (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Parquet Courts – Wide Awake

Rough Trade

82 Parquet ”Parkettikurtut” Courtsilla on ongelma. Se on maailman parhaita kitaraindiebändejä. Valitettavasti kitaraindie on kuolemassa sukupuuttoon kuin esihistoriallisen ajan dinosaurus, joka on niin keskittynyt soittamaan kitaraansa ja treenaamaan barre-sointuja, ettei näe kohti syöksyvää meteoriittia, jonka alle pian on litistyvä. Tässä alennustilassa kitarindien maailmaan mahtuu vain yksi iso hypebändi kerrallaan. Tällä hetkellä se tuntuu olevan yhä useammalle meistä Car Seat Headrest. Ei minulle. Ehkä Parquetit säikäyttivät muutamat kuulijansa lupaavan alun jälkeen vuoden 2015 Monastic Living -levyllä, joka on kyllä edelleen heidän parhaansa, sano. Ehkä he eivät ole viime aikoina aivan yltäneet Sunbathing Animalin (2013) tasolle ja ehkä Karen O -duettoja sisältänyt Milano (2017) tuntui jonkun mielestä välityöltä. Wide Awake on kuitenkin todella mukimukavaa Parquet Courtsia taas vaihteeksi, niin sanottua rokkimölöä ja skebailuäninää. Ja aina parempi kuin joku hiton Car Seat Headrest. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Venetian Snares x Daniel Lanois

Timesig

52 Kukapa meistä ei olisi heikkona hetkenään ajatellut, miten hienoa olisi laittaa ruotsalaisen hevarin näköinen teknoeksentrikko Aaron Funk ja monenlaisiin hattuihin mieltynyt kitaristi-tuottaja Daniel Lanois samalle levylle? Ai ei kovinkaan moni? No, ei se tätä kaksikkoa näytä haitanneen. Autechresta yli ja Squarepusherista ohi puskenut Venetian Snares lienee venyttänyt niin sanotun IDM:n ulottuvuuksia ärsyttävyyksiin asti, mutta samalla ajanut itsensä vähän ansaan. Tälläkin levyllä Funk sohlaa modulaaripiuhansa solmuun hysteerisellä energiallaan, mutta harvemminpa hän on muutakaan tehnyt. Lisäarvo levylle tuleekin Lanois’n kitaraulinoista, jotka kuulostavat Robert Frippin päiväunilta. Ne on siroteltu törkeiden rytmiraitojen päälle sen ihmeempiä kyselemättä, ja lopputuloksena on kahden ääripään erikoista vuoropuhelua, jonka sisältö ei oikein selviä. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Ryley Walker – Deafman Glance

Dead Oceans

63 Chicagolaisesta Ryley Walkerista kuulee, mistä hän on kotoisin. 29-vuotiaan kitaristin toinen jalka on jazz-harmoniassa, toinen paikallisen Drag City -merkin popularisoimassa indie-soundissa. Myös Walkerin tuoreimman levyn soundimaailman assosioi nopeasti Bill Callahanin, Gastr del Solin ja Jim O’Rourken suuntaan. Kappaleet ovat ovelia ja mutkikkaita ja sikäli kiinnostavampia kuin edellislevyjen liiankin muotovalio folk, mutta edelleen Walkerilta puutuu persoona – jos nyt vaikka vertaa Callahanin tarinankerrontataitoon tai O’Rourken hilpeään nihilismiin. Walker tulkitsee laulujaan jähmeän karismattomasti, ja sävellyksistäkin jää mieleen korkeintaan seesteinen soundimaailma. Loppupuolella albumi saa kuitenkin uutta ryhtiä, ja etenkin kappaleiden Expired ja Spoil With the Rest kitarat helisevät ja kaukaiset lapsteelit ulisevat kuin Chicago-indiessä parhaimmillaan. Tästäkin huolimatta Walker jää liiaksi velkaa verrokeilleen. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Tuokaa mulle Emmylou, tuokaa Bono, homma kyllä hoituu!

Tuottaja, populaarimusiikin mystisin hahmo. Aina John Hammondin ajoista asti on tarvittu levy-yhtiöiden talousosaston ja taiteilijioiden huurupäisimpien visioiden välille puskuriksi hahmoja, joiden bisnesmiehen silmän takaa pilkottaa taitelijan sielu ja muusikon korvat.

Phil Spector ja Brian Wilson tekivät popista sinfonisen taidemuodon ja George Martin näytti The Beatlesille Abbey Roadin mahdollisuudet, mutta 1980- ja 1990-luvuille tultaessa joka tuottajalle Trevor Hornista Mitchell Froomiin tuntui olevan tärkeimpää luoda oma soundi, josta tämä oli heti helposti tunnistettavissa.

Tuottajasta tuli brändi tai filtteri, jonka artisti saattoi ostaa päivittääkseen soundiaan.

Keneenkään tämä ei päde yhtä paljon kuin Daniel Lanoisiin.

Kanadalaissyntyinen Lanois (s. 1941) loi 1980-luvulla soundin, jota ovat enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi lainailleet popin ja rockin suuret nimet aina Bob Dylanista Neil Youngiin ja Peter Gabrielista Emmylou Harrisiin, puhumattakaan yhtyeistä, kuten U2 ja Neville Brothers, joista olet kuullut pitkälti Lanoisin ansiosta.

Mikä on muodikasta yhdellä viikolla on epämuodikasta seuraavalla, sen Lanois sai oppia 1990-luvun loppupuolella. Lanoisin viipyilevä, kaikuihin ja tilaa korostaviin efekteihin nojaava soundi kääntyi jossain vaiheessa häntä itseään vastaan: kaikkien hänen tuottamiensa artistien levyjen sanottiin pidemmän päälle kuulostavan samalta.

Toisen Bob Dylanin kanssa tehdyn levyn (Time Out of Mind, 1997) ja jälkijunassa soundinsa päivittäneen Emmylou Harrisin jälkeen Lanois tuntui vetäytyvän parrasvaloista. Viimeiseksi suureksi kultakauden Lanois-levyksi jäi Willie Nelsonin Teatro (1998).

New Orleansin rikkaasta musiikkiperimästä ammentaneen Acadiesta (1991) eteenpäin Lanois panosti muiden projektiensa ohella omaan soolouraansa, mutta kakkoslevyn For The Beauty of Wynonan (1993) jälkeen hän piti kymmenen vuoden tauon, jonka aikana ilmestyi vain soundtrackeja ja livelevy Cool Water. Vuonna 2003 ilmestynyt, kehuttu Shine rikkoi hetkeksi hiljaisuuden.

2000-luvulla hän on ylittänyt uutiskynnyksen lähinnä tuottamalla Killers-nokkamies Brandon Flowersin debyytin Flamingo (2010) ja tuomalla huomattavasti lisää botnea Neil Youngin soololevylle Le Noise. Siinä missä ensimmäinen on loogista jatkumoa Flowersin kasari-tripille (ja poiki tuottajanpestin myös emoyhtyeen viimeisimmälle levylle Battle Bornille, 2012), on jälkimmäisessä havaittavissa jonkinlaista halua uusiutua.

Viime vuosikymmenellä Lanois onkin tavallaan keskittynyt romuttamaan soundiaan ja etsimään sirpaleiden joukosta alkuperäisiä siemeniä (uransa alkupäästä löytyvien Brian Enon levyjen kaltainen instrumentaalilevy Belladonna) ja integroimaan itsensä pysyvään bändisoundiin (Black Dub, 2010).

Omaan taiteelliseen peiliinsä Lanois on katsonut parhaiten itsestään ja taiteestaan tekemässä dokumenttielokuvassa Here Is What Is.

Tiistaisen Tavastian-keikan kannalta on aiheellista kerrata pari Lanoisin uran huippuhetkeä, jotka tekivät hänestä sen mitä hän on.

#5 U2

Levy: The Unforgettable Fire (1984)
Kappale: The Unforgettable Fire

Video ei ole enää saatavilla

Työskenneltyään Brian Enon äänimiehenä tämän levyillä Ambient 4/On Land (1982) ja Apollo: Atmospheres and Soundtracks (1983) Lanois kuului siinä määrin Enon tiimiin, että otti nuoren miehen mukaan lähtiessään työstämään lupaavan irlantilaisbändin soundia ja poistamaan siitä itseriittoista ja itseensätukehtunutta vakavuutta ja tukkoisuutta.

Merkityksellinen lokaatio oli tyhjillään oleva Danesmoten kartano Rathfarnhamissa Irlannissa. Yhtye palasi rikospaikalle rikoskumppaneineen seuraavan levynsä eli Joshua Treen aikoihin, mutta lähes kaikki suuren läpimurron siemenet kylvettiin jo edellisen projektin aikana.

“Lanois the engineer-musician was crucial to the translation of ideas into sounds”, kirjoittaa Eamon Dunphy kirjassaan The Unforgettable Fire: The Story of U2 (Viking, 1987), mikä on sama kuin sanoisi, että pyörä pyörii, koska se on pyöreä.

Lanoisin status tällä nimenomaisella kappaleella on rikkoa Edgen tikuttava kitarasoundi, ja säilyttää siitä oikeastaan vaan delayn kaiut ja huiluäänet. Edge onkin sanonut haastattelussa, että kun yhtye lähti kiertueelle, joutui hän menemään levykauppaan ja ostamaan levyn opetellakseen omat osuutensa.

Kappaleen dynamo onkin pitkälti Larry Mullen Jr:n hieman epäkesko komppi, joka nykii hermostuneesti eteenpäin Adam Claytonin haaveillessa reggaesta taustalla. Eno ja Lanois lisäilevät Mullenin komppin staccattomaisia nuotteja koskettimilla.

Lopun jousikvartetti viimeistelee illuusion: tämä on modernia kamarimusiikkia.

Lanoisin suurin ansio tällä levyllä on lukita U2 tilaan, jossa se loputtoman nyrkinheristelyn asemesta kääntyy syvään, miltei joyceaaniseen introspektioon ja sisäiseen monologiin (fantastinen Elvis Presley & America), minkä ansiosta yhtye löysi sisältään jäätyneitä erämaita, pölyisiä kirkkoja, gospelin mustavalkoisen surun ja kantrimusiikin itsensä hengiltä ryypänneen haamun.

Yhtye palasi Enon ja Lanoisin huomaan klassikollaan Achtung Baby (1992) ja flopilla No Line on the Horizon (2009).

#4 Bob Dylan

Levy: Oh Mercy (1989)
Kappale: The Man in the Long Black Coat

Video ei ole enää saatavilla

Bono suositteli Lanoisia Dylanille. Tällaista oli hullu 1980-luku, märkäkorvat opastivat jättiläisiä.

Ja Bob vielä kuunteli.

“We hit it off. We had an understanding of what music was all about. It was thrilling to run into Daniel because he’s a very competent musician and he knows how to record with modern facilities… He managed to get my stage voice, something that other people working with me were never quite able to achieve”, analysoi Dylan Paul Williamsin kirjassa Bob Dylan: Performing Artist, 1986–1990 & Beyond (Omnibus, 2004)

Dylan etsi Lanoisin käsiinsä ja pamahti kiertueellaan New Orleansiin, jossa Lanois äänitti paikallisen legendan Neville Brothersin hetkeksi suuren yleisön tietoisuuteen nostanutta hittilevyä Yellow Moon (1989). Dylan ihastui Lanoisin prosessiin. Töitä tehtiin Studio on the Move -nimisessä tilassa (“It’s more a state of mind than a specific adress”, on Lanois itse kommentoinut), mikä käytännössä tarkoitti, että Lanois hoiti kaiken: vuokrasi atmosfäärisen tilan ja kokosi sinne oman tiiminsä äänimiehiä ja muusikoita.

Yellow Moon äänitettiin asunnossa EMLAH Courtissa, St. Charles Avenuella New Orleansissa, ja siellä myös Oh Mercyn sessiot alkoivat.

Dylan on myöhemmin kritisoinut Lanoisin menetelmiä, mutta ääni muuttui kellossa viimeistään, kun levy alkoi saada myönteisiä arvioita. Lanoisn mukaan Dylanin kriittisyys johtui pitkälti siitä, että Bob oli tottunut työskentelemään studiossa bändin kanssa, ikään kuin piiloutumaan sen taakse, sälyttäen osan vastuusta näkymättömille muusikoille.

Lanois laittoi Dylanin töihin. Miehet istuivat vastakkain ja soittivat kitaraa. Lanoisin silloisen filosofian kannalta oli tärkeitä saada kuvan keskialue (eli Dylanin ääni) fokukseen, ja täyttää loput myöhemmin.

Sessiot siirtyivät isoon siniseen taloon 1305 Soniat Streetillä New Orleansissa, jossa levyn kenties vaikuttavin kappale syntyi.

Prosessi näkyy läpi sen halkeamista. Lanois ja hänen luotto-äänimiehensä Malcolm Burn värittävät Dylanin sanoilla maalaama maisemaa. Kun Dylan laulaa “crickets are chirping”, on kuulija kuullut heinäsirkkoja ääniraidalla jo hetken aiemmin. Tremoloitu resonaattorikitara väreilee kuin helle tai kuume, korostaa pahanenteistä tunnelmaa. Dylanin kenties kautta aikain hienoin huuliharppubreikki halkaisee painajaismaisen maiseman kuin stiletti.

Dylan palasi Lanoisin huomaan levyllä myöhäisklassikollaan Time Out of Mind (1997) ja sai siitä Grammy-palkinnon.

#3 Emmylou Harris

Levy: Wrecking Ball (1995)
Kappale: Goodbye

Video ei ole enää saatavilla

Wrecking Ball äänitettiin Lanoisin tarinan varsinaisella pääkallopaikalla, Kingsway-studiolla New Orleansissa. Tämä 1860-luvulla rakennettu vanha italialaistyylinen huvila on tyypillisintä New Orleansia valurautaverantoineen, ja ehdottomasti yksi 1990-luvun tärkeimpiä osoitteita. Siellä on äänitetty muun muassa R.E.M:in Automatic For The People ja Blind Melonin Soup.

Talo oli toki myös Lanoisin koti, joten hän tunsi tilan kuin omat taskunsa. Harris kuvailee taloa eräänlaisena muusikon taivaana: joka puolella on toinen toistaan kiinnostavampia instrumentteja ja mielenkiintoisimpia huoneita. Levyn sessioista tehdyllä dokumentilla näkyy Lanoisin prosessin ulkomusiikillinen ulottuvuus, jota muut tuottajat imitoivat niin paljon, että siitä tuli miltei klisee. Tiedättehän: vanha viktoriaaninen talo, paljon isoja puisia huonekaluja ja isoja divaaneja, kynttilöitä kaikkialla. Suitsukkeet miltei haistaa tänne asti.

Musiikillisella puolella Lanois ja Burn olivat kenties vielä nerokkaampia. Valittuaan ensin pöyristyttävän upean nipun kappaleita Harrisille, he saivat neronleimauksen ja kutsuivat kappaleiden kirjoittajat studioon äänitysten ajaksi aina, jos mahdollista.

Vastikään vankilasta ja katkaisuhoidosta päässeen Steve Earlen kohdalla tulokset olivat huikaisevia. Earlen uran ehkä kipein ja tuskaisin kappale, Goodbye, kuvaa sitä pohjatonta surua, kun ei edes pysty muistamaan sanoiko rakkaalleen hyvästit viimeisellä kerralla, kun tämän näki.

Kappale oli Earlen testamentti omalle aineidenkäytölleen ja sekoilulleen. Harrisin ja Earlen pitkä yhteinen historia kuuluu molemminpuolisena kunnioituksena esityksen jokaisessa sekunnissa.

Viimeisin silaus Lanoisin velhon kykyihin oli tajuta laittaa Earle soittamaan kappaleen näennäisen yksinkertainen kitarakuvio ja kaiuttaa se jälkituotannossa katedraalien kokoiseksi resonaatioiden holvikirkoksi, jonka Harrisin enkelinääni täyttää kuin auringonvalo ensimmäisenä aamuna, jonka entinen narkki näkee selvinpäin.

Yksi 1990-luvun populaarimusiikin huikeimmista hetkistä.

#2 Neil Young

Levy: Le Noise (2010)
Kappale: Walk With Me

Annetaan Neilin kertoa itse:

“Vuonna 2010 päätin tehdä levyn Daniel Lanoisin kanssa. Olin aina pitänyt Danielia mielenkiintoisena ja luovana persoonana, joten soitin hänelle ja pyysin häntä tuottamaan uuden levyni. Kokoonnuimme Lanoisin talolle Los Angelesin Silver Lakeen ja ryhdyimme hommiin. Järjestelyt tekivät minuun vaikutuksen. Daniel oli pannut kuntoon muutaman huoneen soittamista varten, laittanut kamat paikoilleen ja asettanut esille jopa soittimia, joita voisin kokeilla.

Pidin matalasta soundista, jonka Dan taikoi esiin bassokielistäni. Hänellä tosiaan oli ideoita, joita en ollut kokeillut aiemmin. Jatkoimme parin kuunkierron [Young halusi äänittää levyä vain kasvavan ja täydenkuun aikana, koska oli huomamnut jo varhain, että “monet parhaista levytyksistäni on tehty täydekuun aikana – toim. huom.] ajan, ja sitten lähdin tien päälle. Tein soolokeikkoja käyttäen efektilaitteita, joita Dan ja Mark [Howard, Lanoisin äänitysteknikko] olivat rakentaneet kitaroitani varten.

Dan ja Mark tekivät hyvää jälkeä. Ratkaisut olivat luovia, ja soundista alkoi kehittyä hyvin ainutlaatuinen. Levy oli sekoitus sähköisiä ja akustisia sooloesityksiä ja jälkiäänityksiä. Nimesin albumin Le Noiseksi Danin mukaan. Se on kanadanranskalainen sanaleikki: englantilainen saattaisi lausua Danin nimen ’Lanois’.”

– Neil Young: Muistelmat (Like, 2012)

#1 Daniel Lanois

Levy: For The Beauty of Wynona (1993)
Kappale: The Collection of Marie Claire

Video ei ole enää saatavilla

Kaikkien tuottamiensa artistien takaa paljastuu mies, joka olisi oikeudenmukaisessa maailmassa yhtä suuri tähti kuin kaikki ne itsensä umpikujaan ajaneet ja ummikot, jotka tämä on kätilöinyt maailmaan. Kun kuuntelee Lanoisin sooloja Emmylou Harrisin Goodbyellä, tajuaa mistä Edgen klassinen kitarasoundi todella tulee.

Hyvä renki on usein kuitenkin huono isäntä. Lanoiisn oma musiikki on ehkä liian sisäinpäinkääntynyttä ja kummallista tavalliselle kuuntelijalle, ja häneltä ehkä puuttuu se viimeinen bravado, jolla todella lyödään läpi.

Mielenkiintoisinta Lanoisin omassa musiikissa on hänen oman kulttuuriperimänsä tiedostaminen. Kappaleissa risteilee usein englantia ja ranskaa sekaisin, ja niiden välissä myös musiikillinen maisema kantaa piirteitä kummastakin kulttuurista. Se, mikä debyytillä Acadie tuntuu hieman päälleliimatulta (Lanois on yhtä paljon cajun kuin Andy McCoy on mustalainen), on tällä kakkoslevyn avainraidalla osunut paljon lähemmäs maalia.

Labradorin niemimaan kalastajan rakkaudentunnustus montrealilaiselle kaupunkilaistytölle on samaan aikaan kirous ja rukous, yhteen puristettujen huulien välistä hiljaa mutistu omakuva. Pahanenteisyys loistaa jälleen halkeamista, aivan kuin Dylanin Man in The Long Black Coatilla.

BONUS!

Dokumentti Emmylou Harrisin Wrecking Ballin äänityksistä.

Video ei ole enää saatavilla