Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 365 Sansa – Boys (Summertime Love)

Ei käy pientä ihmistä syyttäminen, jos ei aluksi tunnista, että Sansan Boys on cover italialaisen Sabrinan herutusrenkutuksesta. Sansa coveroi povipommia niin taitavasti, etteivät jäljet johda uima-altaaseen, jossa Sabrina vilautteli nännejään vuonna 1987. Vastakohtana alkuperäisversiolle Sansan tulkinta on utuinen ja koskettava. Näin niitä covereita pitää tehdä. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 364 The Amazing – Gone

The Amazingin huokoisa sointi on mannaa jokaiselle, joka ihastui ammoin Dungenin Stadsvandringar-levyn aurinkoiseen olemukseen. Dungen-kitaristi Reine Fisken tähdittämä revohka tähyilee kuitenkin myös varjoihin. Niiden uumenissa lymyävät amerikkalaisen folkin kaihoisat sävyt, jotka paljastavat The Amazingin Ruotsin Midlakeksi ja Gonen yhtyeen ikiomaksi Roscoeksi. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 363 Pintandwefall – Candy

Ääni ja vimma, Vaskivuoren musiikkilukio, hällä väliä. Pintandwefall kasvoi kolmannella levyllään oikeaksi orkesteriksi, mutta ei onneksi aikuisiksi. Onko mitään ihanampaa kuin neljä nuorta tyttöä miettimässä millaista elo olisi, jos iho olisi suklaatia? No ei ole! Paitsi musiikkivideo, jossa he samalla jumppaavat kömpelösti pastellinsävyisissä aerobic-trikoissa. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 362 Okkervil River – Wake and Be Fine

Will Sheff eksyi 2008 ilmestyneellä The Stand Ins -levyllä kummallisesti kevyen popin pariin. Se ei sopinut Okkervil Riverille, joka on elinvoimaisempi synkemmillä vesillä. Onkin ilahduttavaa, että I Am Very Far -albumi palautti teksasilaiset takaisin perusfolkrockin pariin. Wake and Be Fine kulkee melkein yhtä komeasti kuin Okkervilin paras levy Black Sheep Boy. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 361 Haloo Helsinki! – Maailman toisella puolen

Täsmähitti 2010-luvun nuorille, joita halpalentoyhtiöt kuljettavat niin Prahaan kuin Pattayalle. Hakkaava rytmi, ilmava melodia ja Ellin äänessä kaikki kaksikymppisen kirkasotsaisuus, luottamus siihen, ettei mitään pahaa voi tapahtua, koskaan. Sitä haluaisi uskoa, että näiden ihmisten kasvettua aikuisiksi maailma on väkisinkin vähän avoimempi ja iloisempi paikka. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 360 Wolves in the Throne Room – Astral Blood

Celestial Lineage on tasainen, mutta hieman varovainen kokonaisuus. Vaikka bändin resepti on tuttu, syntyi sen avulla yksi vuoden hienoimmista black metal -biiseistä. Yksinkertaisen kauniit melodiat makaavat kitarameressä, meditatiivisten riffien syleilyssä. Yhtyeelle ominainen jylhä tunnelma kantaa yli biisin 10-minuuttisen keston. Hengähdystä tuo harppusuvanto. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

# 359 Chase & Status (feat. Tinie Tempah) – Hitz

Drum & bass -kaksikko Chase & Status jäi Suomessa rikollisen vähälle huomiolle mainiolla No More Idols -albumillaan. The Harder They Come -leffasta napattu puhesample toimii, ja lahjakkaan Tinie Tempahin räpissä on munaa ja ideaa: ”The only thing that’s bigger, quicker, slicker, more black and more upper London is a taxi”. Parhaat hitit kumpuavat itsevarmuudesta. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 358 The Besnard Lakes – The Corner

You Lived in the City -EP:llä on neljä tasaisen hienoa raitaa, mutta parhaiten tehoaa The Corner. Kuulija unohtuu tuijottamaan kuvitteelliseen horisonttiin, ja tästä horroksesta herättävät vain Olga Goreasin utuisuuden rikkovat särökitarat. Slowdiven jumalainen Souvlaki piilee The Cornerin syvämuistissa mutta siinä ollaan aivan muualla – Kanadan revontulten alla. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 357 Emil Jensen – Växlande molnighet

Emil Jensen koskettaa harkiten, hipaisemalla. Herkkäsanainen runoilija rakentaa lähes häviävän hennoista havainnoista joukon riipaisevia tuokiokuvia, jotka huokuvat mustavalkoiseksi haalistuneen kesän tunnelmaa. Tarinan taustalla musiikki keinuu kuin rantaa kutittavat aallot. Jensenin hartaassa kerronnassa ”silloin” määrittää osuvasti niin aikaa kuin paikkaakin. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 356 Big Troubles – She Smiles for Pictures

Big Troubles edustaa levy-yhtiölleen Slumberlandille tyypillisten, muodollisesti pätevien yhtyeiden kärkipäätä. Tarjolla ei ole mitään uutta ja mullistavaa, mutta yhtye soi lainavaatteissaan luontevasti ja tuoreen kuuloisesti. Romantic Comedy -levyn ykkösraita She Smiles for Pictures on heliseviä kitaroita ja hönkäilylaulua Teenage Fanclubin ja Popsiclen tyyliin. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 355 Tycho – Hours

On sopivaa, että Scott Hansen on lainannut taiteilijanimensä tanskalaiselta astronomilta. Kappaleiden äänimaailma on toteutettu Boards of Canadaankin verratulla pedanttiudella. Valmiista musiikista lainaamista vierastavan artistin materiaalia ovat mm. ulkoilmanauhoitukset, joita hän keräilee luonnontieteilijän systemaattisuudella rakentaessaan kosmisia kuvaelmia. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 354 Danger Mouse & Daniele Luppi (feat. Jack White) – Two Against One

Rome, tuottajavelho Danger Mousen ja italialaissäveltäjä Daniele Luppin rakkaudella tekemä kunnianosoitus klassisten spaghettiwesternien musiikille, sisälsi upeiden instrumentaalien lisäksi Jack Whiten ja Norah Jonesin laulamia kappaleita. Paras näistä on Whiten pahaenteisesti tulkitsema Two Against One, joka osuu maaliinsa kuin kuudestilaukeava oikeissa käsissä. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Brian Burtonin ja Cee-Lo Greenin Gnarls Barkley löi popmaailman sillä kuuluisalla ällikällä. Kuva: Tomi Palsa

Suurin osa meistä kuuli Danger Mousesta ensimmäisen kerran, kun musiikkimedia alkoi keväällä 2004 kohista Grey Albumista – EMIn lakimiehet takajaloilleen nostaneesta mash up -albumista, jolla Jay-Z:n Black Albumin riimit kohtasivat The Beatlesin valkoisen tuplan instrumentaatiot.

Saimme tietää, että hiirimaskin takaa löytyi Brian Burton, 26-vuotias newyorkilaismuusikko, jolla oli takanaan vaatimaton ura Pelican City -nimisenä triphop-artistina ja kulttimainetta nauttivan jenkkiräppärin Jemini the Gifted Onen taustapiruna.

Kuva: Tomi Palsa

Vaikka Grey Album olikin oivaltava ja parhaimmillaan suorastaan nerokas konseptialbumi, harva uskoi kuulevansa herra Burtonista sen jälkeen yhtään mitään.

Vaan ei: Burtonin puhelin alkoi piristä – eikä ihan heti lakannutkaan. Jo seuraavana vuonna hänen taitoihinsa turvautuivat niin Damon Albarn (Gorillazin Demon Days) kuin ug-hiphopin legenda MF Doom (yhteistyöprojekti Danger Doom).

Lopullisen tyrmäysiskunsa Burton antoi kuitenkin vasta vuoden 2006 maaliskuussa.

”I remember when, I remember
I remember when I lost my mind
There was something so pleasant about that place
Even your emotions have an echo in so much space”

Burtonin ja atlantalaisen hiphop-veteraanin Cee-Lo Greenin (Goodie Mob) Gnarls Barkley -projekti rikkoi tukun ennätyksiä esikoissinglellään Crazy, jonka kimmoisan psykedeelinen soul-soundi hämmästytti siinä missä Greenin ilmeikäs evankeliumi mielenterveyden menettämisen iloista.

Video ei ole enää saatavilla

Crazystä tuli ensimmäinen single, joka nousi Iso-Britannian singlelistan ykköseksi pelkästään digitaalisen myynnin perusteella. Kappale pysyi listan kärjessä yhdeksän viikkoa – pidempään kuin yksikään single yli kymmeneen vuoteen – ennen kuin levy-yhtiö päätti poistaa sen markkinoilta yleisön kyllästymisen pelossa.

Crazya seurasi kaleidoskooppinen St. Elsewhere -albumi, jonka julkaisun jälkeen Burtonin nimeen ei voinut yksikään aktiivinen popkuluttaja törmäämättä: hänen utuiset, jonnekin kuvitteelliselle 1960-luvulle sijoittuvat äänimaailmansa kelpasivat niin The Rapturelle, Beckille, The Good, the Bad & the Queenille, The Black Keysille kuin Martina Topley-Birdille, minkä lisäksi kalenterista löytyi tilaa yhteistyöprojekteille The Shinsin James Mercerin (Broken Bells), italialaissäveltäjä Daniele Luppin (Rome) ja edesmenneen Mark ”Sparklehorse” Linkousin (Dark Night of the Soul) kanssa.

Vaikka kaikki Burtonin projektit eivät ole aina olleet napakymppejä – etenkin Broken Bells on ollut lähtökohtiinsa nähden pettymys – on niissä aina ollut jotain oivaltavaa. Ilman perusteita mies ei ole netonnut viittä parhaan tuottajan Grammy-ehdokkuutta seitsemässä vuodessa.

Burtonin projekteista seuraava on kenties kaikkein uhkarohkein: U2:n tuleva albumi Songs of Ascent voi nostaa hänet pysyvästi supertuottajien kastiin. Parempaa piristysruisketta rockin valtavirralle olisi vaikea keksiä.

Video ei ole enää saatavilla