Gracias teki erinomaisen levyn. Nyt sen sai sanottua Nuorgamkin.

Se oli siinä. Vuoden 2012 A-puoli, meinaan. Vaikka arvioimme sen aikana päälle 250 albumia tai ep:tä, kaikensorttisia hyvyyksiä jäi aika paljon huomioimatta.

Siispä ohjeistimme toimittajakuntaamme kirjoittamaan miniminikritiikin niistä alkuvuoden parhaimpiin kuuluvista levyistä, joita emme ole vielä Nuorgamissa arvioineet, jotta tiedottajat saisivat jotain siteerattavaa ja te kenties löytäisitte uusia tuttavuuksia. Tässä on teille kooste ja siinä mainituilta levyiltä poimituista kappaleista koostettu soittolista.

Talkoisiin osallistuivat, Iida Sofia Hirvonen (ISH), Juuso Janhunen (JJ) Joni Kling (JK), Kari Koivistoinen (KK), Antti Lähde (AL), Mikael Mattila (MM), Oskari Onninen (OO), Teemu Purhonen (TP), Tapio Reinekoski (TR), Anton Vanha-Majamaa (AVM), Niko Vartiainen (NV), Mervi Vuorela (MV), Verna Vuoripuro (VV) ja Tuomo Yrttiaho (TY).

Kuuntele soittolista tästä.

Francis Bebey – African Electronic Music 1975–1982

70 Francis Bebey löysi syntetisaattorin 1970-luvulla ja kohteli sitä kuin akustista akustista kitaraa. Lopputuloksena oli safaribaarin hermostuttavaa onnentuntimusaa, joka kuulostaa paperisateenvarjoilta ja pelikoneilta. (ISH)

Allo Darlin’ – Europe

73 ”So you’re scared and you are thinking that maybe we ain’t young anymore” -tyyppistä pophaikeilua The Go-Betweensin hengessä. (ISH)

Black Dice – Mr. Impossible

74 On 11-vuotissyntymäpäiväsi. Olet toivonut lahjaksi Frontside Ollien tms. levyä. Juhlapäivänä lahjapaperista paljastuu tämä. Seuraavat 20 vuotta mietit, oliko se oikeasti vahinko vai sairasta pilaa. (JK)

Father John Misty – Fear Fun

77 Välillä unohtuu, miten hyvältä näinkin amerikkalainen kantrirock-soundi voi kuulostaa. Fleet Foxesin ex-rumpalin kahdeksannella levyllä kuuluu kyseisen bändin kaiku, mutta klangi on rouheampi. (MM)

Damien Jurado – Maraqopa

78 Amerikkalaislaulaja-lauluntekijän levyihin on mukava uppoutua. Edeltävän Saint Bartlettin tavoin Maraqopa on nasta yhdistelmä levollista ja jämptimpää Juradoa. Kuin hienoa käsityötä. (TY)

Friends – Manifest!

78 Surffikitarat, funk ja new wave -rytmit, teiniromantiikkaa kukkivat sanoitukset sekä Samantha Urbanin raukean hekumallinen ääni muodostavat Manifestin selkärangan. Täydellinen kesälevy, kuin prosciuttoa cantaloupe-melonin kera ja lasillinen rommikolaa: sopivasti suolaista, makeaa ja humalluttavaa. (JJ)

The Cribs – In the Belly of the Brazen Bull

79 Viidennellä levyllään The Cribs kumartaa Dave Fridmannin ja Steve Albinin avustuksella 1990-luvulle, onnistuen samalla luomaan hävyttömän tarttuvia kertsejä. (KK)

Phédre – s/t

79 Phédre on visuaalisempaa musiikkia kuin miltä se kuulostaa. Sen pinta on sisäsyntyisempi kuin sen ulkopuolelle jäävä sisäpuoli. En tiedä – se on yksi helvetin kompostiastia täynnä ideoita. (JK)

Kiveskives –Joystick

80 Kiveskiveksen lanseeraama nintendohevi on Joystickillä läsnä, mutta soppaan mahtuu myös loisteliasta pekkapohjolamaista progehenkeä. Trion juna rullaa hyvin, mutta suunnasta ei liene hajua kellään. (TP)

Suomen Tulli – Uuteen maailmaan

80 Torniossa perustetun yhtyeen perinnetietoinen ja silti selvästi 2010-lukulainen debyytti palauttaa kiinnostuksen uudempaan kotimaiseen progressiiviseen rockiin. Ei mikään Korppi, mutta lähellä. (TY)

The-Drum – Heavy Liquid

80 Yhdysvaltalainen tuottajakaksikko The-Drum herättää hetkittäin mielleyhtymiä Burialiin, mutta kappaleet soivat laskuhumalaisempina ja alakuloisempina. (TK)

 The Magnetic Fields – Love at the Bottom of the Sea

82 Jotkut eivät saisi luopua hyväksi havaituista toimintametodeista. Stephin Merritt on yksi heistä. Syntikoiden kaivaminen komeroiden perältä palautti The Magnetic Fieldsin pienen ja hennon otteen nerouteen ja sydänsuruihin. (OO)

Circle – Manner

83 Harvoinpa osuu termi ”avant-AOR” näin naulan kantaan. Toto ja Can kohtaavat mitä sopuisammin, kun Porin spandex-ristiretkeläiset maalaavat hienoimpia riffejään hetkeen aikaan. (MM)

d’Eon – LP

84 Arkkienkeli Gabrielista internetissä kertova teemalevy on valtavien kaarien IDM-r&b-odysseia, jonka rumpukoneet paukkuvat hyperaktiivisemmassa tilassa kuin 20 tuntia newsfeedejään maanisesti skrollannut somenisti. (OO)

Colleen Green – Milo Goes to Compton

84 Kalifornian osavaltiossa on tiettyjä lakeja, jotka rajoittavat metsästystä: esimerkiksi liikkuvasta autosta ampumisen kieltäminen ja säädös, joka estää Colleen Greenin käyttämisen elävänä pyydyksenä. (JK)

Killer Mike – R.A.P. Music

84 Michael Render tuuppaa riimiä ilmoille taidolla ja raivolla, kaapaten huomiosi. Tämä musiikki ei vaeltele ujosti taustalla, vaan nappaa rinnuksista kiinni ja pakottaa kuuntelemaan. (KK)

Roberto Rodriguez – Dawn

84 Kotimaista house-osaamista parhaimmillaan. Maailmaa riivaavan EDM-buumin aikakaudella on riemastuttavaa löytää näin tinkimättömän tyylitietoista, hiottua ja soundimaailmaltaan raikasta tanssimusiikkia, josta löytyy niin klubien lattiat täyttävää tykitystä kuin leudon kesätuulen lailla hitaasti vietteleviä tunnelmapaloja. (JJ)

Mac DeMarco – Rock and Roll Night Club

85 Langanlaiha montrealilainen on ihastuttava tuttavuus jokaiselle, jolle yhden miehen/naisen lofi-outsiderit ovat heikko kohta. Rockabillyä, loungea, suhinaa ja seksiä, sopivassa suhteessa, sopivan epävireisesti. (AL)

Pyuria – Incarnadine Reverly

85 Incarnadine Reverlylla soiva tekninen ja sopivasti härski kuolonmetalli toimii kuten se kuuluisa kuutio Hellraiserissa: helvetin hyvin. (TP)

Trust – TRST

87 Jos Interpolin Paul Banks kärsisi kroonisesti ummetuksesta ja alkaisi tehdä synteettistä goottipoppia Anvil-klubin tarpeisiin, syntyisi musiikkia, jollaista kanadalaisen Trust-duon esikoislevy on tulvillaan. (AL)

Actress – R.I.P

88 Reivaamiseen väsynyt dj silpoo korvienvälikirjastoaan ja tekee täyteäänistä groovea. Jos olisin algoritmi, tanssisin itseni solmuun vuoden hinkatuimmalla biisillä Ravenilla. (TR)

Lapko – LOVE

88 Melko nopeasti unohtuneen New Bohemian jälkeen Love tuntuu henkeäsalpaavan intensiiviseltä. Lapko on nyt täydellisessä tasapainossa mustien vyörytysten ja Ville Maljan melodisuuden kanssa. (VV)

Ride For Revenge – Under the Eye

88 Helsinkiläistynyt Ride For Revenge on kolmannella levyllään juuri niin kvlt, lofi ja evil (in league with satan), kuin vitun kovan black-/death metal -bändin kuuluukin olla. Hail! (MV)

Verneri Pohjola Quartet with Aki Rissanen – Ancient History

88 Pohjolan yhtyeet soittavat aina kuin yksi kieltä pakeneva ajatus, nykyinen kvartetti jo ehkä liiankin saumattomasti. Hulppeaan pop-standardien sarjaan liittyy nyt putoileva Björkin Hyperballad. (TR)

Ty Segall Band – Slaughterhouse

88 Ylituotteliaan Segallin nerous kristalloituu viimein koukukkuuden ja murhaavuuden yhdistäväksi jyystöksi. Levy, jolta turpaan saaminen naurattaa räkäisesti sekä lyöjää että lyötävää. (OO)

Ilkka Kalevi Tillanen & Rantaremmi – Maailman paras maa

88 Tillasen ja Rantaremmin Joku Roti -debyytti yllättää kypsyydellään. Ote on terävöitynyt ja lopputulos on suora, paikoin jopa roisi tulkinta upean Suomenmaan nykytilasta. Lisää tätä herkkua! (TP)

Homeboy Sandman – Subject: Matter

89 Hykerryttävän hieno 20-minuuttinen 31-vuotiaalta newyorkilaiselta, jolla on älyttömän hieno nimi: Angel de Villar II! Ajaton sekoitus hiphopia, soulia ja psykedeliaa priimakauden Commonin ja Cunninlynguistin hengessä. (AL)

Gracias x JTT – Globe

90 Deogracias Masomi teki vuoden parhaan räppilevyn. Miksei tästä ole puhuttu enemmän? Vaivaton flow, JTT:n a-luokan tuotanto ja huipputerävät enkunkieliset lyriikat. Jumaloin. (AVM)

Voices from the Lake – s/t

90 Ambient-teknon hienoimpia teoksia sitten Global Communicationin 76:14:n. Tuudittaa, kunnes koukuttaa. (NV)

Shaved Women – s/t

90 Noisepunk-trio Shaved Womenin debyyttilevy on raaka ja verinen kuin tartar-pihvi. Tätä pihviä ei tosin nautita ravintolassa, vaan mahdollisimman matalakattoisessa squattikellarissa. (MV)

Gareth Davis and Frances-Marie Uitti – Gramercy

91 Bassolla, klarinetilla ja pohjattomalla varannolla mustaa, mustaa ja mustaa kaivetun kaivon seinistä ahdistuu hengiltä aina kuin ensimmäistä kertaa. (TR)

Can – Lost Tapes

92 Vuoden 2012 paras musiikki on tehty 1960- ja 1970-lukujen taitteessa! Kolmituntinen arkistokokoelma perustelee Canin ylivertaisuuden suvereenilla yhteissoitolla, eläimellisellä funk-groovella ja hulppeilla drone-sukelluksilla. (MM)

Damien Jurado ei tiedä, mitä tilaisi.

Suomeen saapuu huhtikuun loppupuolella ensivisiitille amerikkalaisen indien suuri tuntematon, seattlelainen Damien Jurado. Tämä nallekarhumainen perheenisä on kohta viidentoista vuoden ajan tehnyt marginaalissa musiikkia, joka koskettaa tavalla, johon aikalaisista vain J Tillman ja Sam Beam (Iron & Wine) pystyvät. Hiljaista, sisäinpäänkääntynyttä, mutta tavattoman voimakasta.

Juradon matka on vienyt  hänet maineikkaalta seattlelaisyhtiö Sub Popilta Secretly Canadianille, jonka julkaisemilla levyillä mies on kukoistanut tavalla, josta miehen toinen albumi Rehearsals for Departure jo vihjasi.

Yksin jättävät avioerot ja lamaannuttava masennus nostavat päätän tämän tästä Juradon tuotannossa, mutta  niiden kääntöpuolena korostuu perheen merkitys ja uskonto, ainakin eräänlainen Jobin roolin hyväksyminen.

Avoimesti uskonnostaan haastatteluissa puhuva Jurado ei helposti sovi kristityn muusikon kliseisimpään rooliin: nuorena hän kuului rockin kliseitä kyseenalaistaneeseen Raft of Dead Monkeysiin, kristilliseen punkrockiin erikoistuneelle seattlelaisyhtiölle Tooth & Nailille levyttäneeseen ryhmään, jonka lavashow koostui miesstrippareista, verisistä sairaanhoitajista ja kliseisen törkeistä sanoituksista.

1. Rehearsals for Departure (Sub Pop, 1999)

The Posiesin Ken Stringfellow ei tule ensimmäisenä mieleen, kun miettiii ihmisiä, joiden toivoisi tuottavan Juradon kaltaista persoonaa. Miehet tuntuvat ensivaikutelmalta toistensa vastakohdilta.

Yhtä kaikki,  Rehearsals for Departure pääsee kiitettävästi irti Juradon debyyttialbumin Water Avenue S:n (Sub Pop, 1997) jännittyneestä poikamaisuudesta ja oudon kireästä, chorus-efektoidusta piezo-soundista.

Myös päälleliimatun kuuloinen bändi on joutanut romukoppaan, jolloin esille pääsee se kirkasotsainen, Nebraskansa tarkkaan kuunnellut indie-Springsteen, jona Juradon nykyään parhaiten tunnemme.

Kappaleet, kuten Ohio ja Curbside, toimivat pohjapiirustuksena tulevien levyjen hienoimmille hetkille, ja taivaallisen kertosäkeen kuljettama Letter & Drawings toi Juradolle hänen ensimmäisen “hittinsä”, jota mies soittaa yhä keikoillaan.

Video ei ole enää saatavilla

Damien Jurado – Letters and Drawings (Chicagossa 2002)

2. I Break Chairs (Sub Pop, 2002)

Ghost of David (2000) pitkälti jatkoi Rehearsals for Departuren linjaa, mutta Juradon seuraava liike oli mitä yllättävin. Mies pisti pystyyn Crazy Horsen ja Pixiesin välimuodolta kuulostavan bändin Gathered in Song ja levytti levyllisen pörisevää ja hyvin äänekästä kitararockia.

Juradon menneisyyden tunteville levy ei kuitenkaan tullut yllätyksenä, sillä ennen soolouraansa mies kuului hardcore-yhtye Coolidgeen, mikä selittää Pedro the Lionin David Bazanin läsnäolon Juradon myöhemmillä levyillä: Bazan oli Coolidgen laulaja.

Ero entiseen on selvä heti alusta. Paperwingsillä Juradon oktaavia tavanomaista korkemmalla soiva ääni on pinnistynyt ja hätäinen, bändin pauhatessa raivokkaasti taustalla. Dancing, jos jotain, on vielä jyrkempää vyörytystä, varsinkin  sonicyouthmainen väliosa saa pitämään tuolista kiinni.

Tuoleista puheenollen, vaikkei cd-levyjen hankkimista voi yleensä voi suositella vinyylilevyjen kustannuksella, niin tämän levyn cd-versio on yhdellä tavalla vinyyliä parempi: kansivihko muodostaa avattuna tuolin.

Video ei ole enää saatavilla

Damien Jurado – Paper Wings

3. Just in Time for Something EP (Secretly Canadian, 2004)

Jurado äänitti ennen kuudetta levyään On My Way to Absencea (Secretly Canadian, 2005) EP:n, joka on yksi hänen tuotantonsa vähemmän tunnettuja helmiä. Kirpputorilta hankittu vuoden 1967 putki-kelamankka ja sen mukana tulleet vanhat nauhat ovat levyllä pääosassa.

Toisin kuin vuonna 2000 julkaistu Postcards and Audio Letters, joka koostui alkuperäisistä, tuntemattomien ihmisten äänittämistä nauhoista koostetuista kollaaseista, tämä EP esittää viisi uutta biisiä, jotka kuitenkin kuulostavat yhtä vanhoilta ja pölyisiltä kuin aiemman EP:n keskustelut.

Vanhoille, osittain viottuneille nauhoille äänitettynä Juradon uudet laulut kaikkine tuolinnarahteluineen ja mutinoineen ovat kuin vahingossa vintiltä löydetty aarre vuosikymmenien takaa.

Rahina ja kuluneen nauhan pörheys korostavat kappaleissa itsessään olevaa eristyneisyyden tuntua, ja esimerkiksi Night Out for the Downer ei kuulostanut seuraavalle levylle äänitettynä studioversiona läheskään yhtä hyvältä.

Damien Jurado – Night Out For The Downer

4. Tapa, jolla slocore, folk ja postrock lyövät kättä And Now That I Am in Your Shadow’lla ( Secretly Canadian, 2006)

Juradon MySpace-sivulle ilmestyi jossain vaihessa vuotta 2006 teksti “Damien Jurado is a band”. Vaikka multi-instrumentalisti Eric Fisher oli työskennellyt Juradon kanssa jo tämän kahdella edellisellä levyllä (On My Way to Abscencen kansivihossa on omistuskirjoitus ”without you my songs have no life”) tuottajana ja pääasiallisena yhteistyökumppanina, tuli hänen ja Jenna Conradin merkitys keskeiseksi seuravalla levyllä And Now That I Am in Your Shadow.

Fisherin minimalistinen rumputyöskentely ja Conradin surullinen sello rakentavat Juradon taustalle hitaasti vellovaa äänimassaa, jolla tuntuu olevan enemmän yhteistä postrockin kuin folkin kanssa.

Varsinkin nimikappaleen alun pehmeästi kumiseva rumpu ja Gasoline Drinksin ja siitä kasvavan Survived by Her Husbandin feedbackilla pelaava avovireinen kitara, rumpusetin epäortodoksiset kopahtelut ja pari nojaavaa urkunuottia ovat sumumaisen kylmääviä ambient-elementtejä, jotka korostavat Juradon kappaleiden sisään rakennettua hiljaisuutta ja paikoillaan roikkuvaa stagnaatiota.

Survived by Her Husbandin lopussa mukaan tuleva piano on kuin toivonvire painostavan tunnelman keskellä.

Video ei ole enää saatavilla

Damien Jurado – And Now that I Am In Your Shadow (konserttitaltiointi)

5. Kahdelle viime levylle tehdyt videot

Juradon menestyttyä Secretly Canadian on nähnyt aiheelliseksi rahoittaa albumien promotoimista aina yhdellä videolla per levy. Hyvä niin, sillä lopputulokset ovat olleet poikkeuksellisen hienoja.

Juradon laulujen elokuvallinen tilan tuntu ja pienin yksityiskohdin kuljetettu tarina soveltuvat hyvin näiden rohkeiden visuaalien taustalle.

Caught in The Trees -albumin Caskets on tunnelmaltaan paljon velkaa Paul Thomas Andersonin There Will Be Bloodille. Aavat erämaamaisemat ovat jyrkässä kontrastissa videon surrealistisen makaaberien ja klaustrofobisten leikkaus- ja ruumisarkkuvisioiden kanssa.

Kun huomioi Juradon seuraavan videon, on mielenkintoista, että tässä hän esittää elävältä haudattua hahmoa, joka soittaa nukutetulle hahmolle.

Video ei ole enää saatavilla

Damien Jurado – Caskets

Saint Bartlett -albumin Arkansas esittelee Juradon lauluista tutun yksinäisen hahmon, jolla näyttää olevan jokin synkkä salaisuus. Levyn kannen maisemiin suuntautuvan ajomatkan aikana tuo salaisuus paljastuu, ja videossa pääosaa esittävä Jurado päätyy jälleen hautaan.

Erikseen pitää antaa pisteitä  Yhdysvaltain halvimman olutmerkin Pabst Blue Ribbonin sixpackin sisällyttämisestä  tähän videoon, sillä kuten detaljit ja paikannimet Juradon lauluissa yleensäkin, se maalaa kuvaa hahmon paikasta yhteiskunnassa ja maailmassa.

Video ei ole enää saatavilla

Damien Jurado – Arkansas

Yhteenvetona ja loppusanoina sanottakoon, että Jurado kannattaa nähdä livenä jo siitäkin syystä, että mies, joka vaikuttaa levyillään katatonisen masentuneelta, paljastuu todellisessa elämässä sanavalmiiksi ja kiinnostavaksi esiintyjäksi, joka ei ota itseään turhan vakavasti.

Juradon ulkopuolinen rooli on antanut hänelle näköalapaikan muun muassa Seattlen musiikkikulttuuriin, ja hänen tapansa käsitellä omaa elämäänsä ja ihmissuhteitaan varsin avoimesti kappaleissaan saa syvyyttä miehen välispiikeissä ja haastatteluissa.

Video ei ole enää saatavilla

Damien Juradon haastattelu Burn the Bowery -musiikkiblogille

Lue täältä Small talk -haastattelumme Juradon kanssa.

Damien Juradon kymmenes albumi, Saint Bartlett, julkaistiin viime vuonna. Seattlelaista lauluntekijää on verrattu muun muassa Neil Youngiin, Nick Drakeen, Red House Paintersin Mark Kozelekiin ja The Flaming Lipsin Wayne Coyneen.

Seuraavassa Jurado kertoo suhteestaan muun muassa Auto-Tuneen ja 1970-luvun alun metallimusiikkiin.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Larry Normanin kappaletta U.F.O. Se kertoo Jeesus Kristuksen toisesta tulemisesta. Norman vertaa sitä ufo-havaintoon. Laulun teksti on todella älykäs ja melodia kaunis.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot todennäköisimmin dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

“En juo alkoholia, joten kysymys ei koske minua.”

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia?

“Fleet Foxes. Heidän musiikkinsa on hyvin kekseliästä ja omaleimaista. Pitkään, pitkään aikaan ei ole ollut olemassa bändiä, joka tekisi samalla tavalla ajattomia levyjä kuin he tekevät.”

Kuka on suosikkibeatlesi?

“Ringo. Hän oli The Beatlesin selkäranka. Hän ei turhia hermoillut. “

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

“Larry Normanin. Tiesin, että hänellä on terveysongelmia, mutta… tiedäthän, ei sitä osaa koskaan odottaa. Olin kiertueella, kun kuulin hänen kuolemastaan.”

Minkä laulun kuullessasi tunnet aina olosi nostalgiseksi?

“Send in the Clowns, Judy Collinsin esittämänä. Se tuo aina mieleeni poikani syntymän.”

Mitä mieltä olet Auto-Tunesta?

“I think it’s terrible.”

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki kiertuebussissasi suostuvat kuuntelemaan?

“Ei minulla ole kiertuebussia. Joka tapauksessa, on erittäin vaikea löytää ihmisiä, jotka olisivat kanssani samaa mieltä musiikista.”

Kenen laulajan ääni saa hyyn soimaan selkäpiissäsi?

“Tiny Vipers -yhtyeen Jesy Fortinon. Hänen äänensä on hyvin rauhoittava ja surullinen. Hyvällä tavalla surullinen.”

Mikä on suosikkisäkeesi popmusiikissa?

“Sellaista ei ole.”

Mitä klassista poplaulua et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Mitään vieraskielistä.”

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka toimisi tuottajana?

“Richard Swift ja Robin Pecknold (Fleet Foxes). Richard myös tuottaisi.”

Mitä on ärsyttävän musiikistasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

”Youtubesta löytyy useita.”

Jos löydät itsesi karaokebaarista, minkä kappaleen todennäköisimmin laulat?

”Wichita Linemanin (es. Glen Campbell, säv. ja san. Jimmy Webb).”

Mikä on mielestäsi parasta metallimusiikkia ja miksi?

”1970-luvun alun metalli. Se on raskasta ja minimalistista, hyvin harvoin ylituotettua.”

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

“Jotain sellaista, josta hän ei ole todennäköisesti kuullutkaan. Sillä tavalla kaikki on paljon kiinnostavampaa.”

Vinyyli vai cd?

”Pidän molemmista.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi coolimmalta kuin oletkaan?

”En.”

Mikä on yleisin syy sille, ettet pidä jostain tietystä kappaleesta?

”Se on huono.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

“Toivon, että tietäisin siitä enemmän. Erityisesti 1960-luvun psykedelisestä garage-avantgardesta.”

Mikä on paras kappale jonka olet kirjoittanut tai levyttänyt?

”Ei aavistustakaan. Sitä sinun täytyy kysyä faneiltani.”

Sävellys vai se, miltä kappale kuulostaa?

”Sekä että.”

Mitä ajattelet ”kielletyn nautinnon” käsitteestä musiikissa?

“En usko siihen. Kappaleesta joko pitää tai ei. Ei ole mitään syytä hävetä jotain sellaista, josta pidät.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Nero.”

Damien Jurado Turun Dynamossa 14.4., Helsingin Korjaamossa 15.4. ja Jyrock-festivaalilla 16.4.

Video ei ole enää saatavilla

Lue artikkelimme Viisi syytä rakastaa Damien Juradoa.